Kate Atkinson: Eikö vieläkään hyviä uutisia?

Kate Atkinsonin kirjat alkavat olla minulle mitä suurimmissa määrin helpotusta tuovaa viihdettä. Eikö vieläkään hyviä uutisia? on kolmas Jackson Brodie -dekkarini tälle syksylle ja sarjassa toki muutenkin. Neljäs osa on jo ilmestynyt suomeksi, se on lukulistallani totta kai.

Maalaiskylässä tapahtuu raaka murha, jonka ainoaksi todistajaksi jää pieni tyttö, Joanna Mason. Hänestä tulee traagisista kokemuksistaan huolimatta (vaiko niiden vuoksi?) työhönsä uppoutunut lääkäri ja sittemmin myös tuore äiti. Pientä lastaan hän rakastaa ylitse kaiken. Lapsen hoitajaksi Joanna on miehineen palkannut teini-ikäisen Reggien. Reggie on luotettava ja jämpti nuori nainen. Oma elämä hänellä kyllä on sekaisin, sillä enää ei ole ketään huolehtimassa hänestä, eikä pakka oikein muutenkaan meinaa pysyä kasassa.

Kun Joannan todistamasta murhasta tuomitun Andrew Deckerin tuomio päättyy ja mies vapautuu, Joanna katoaa.

Jackson Brodie sotkeutuu juttuun jouduttuaan junaonnettomuuteen Edinburghissa ja päädyttyään sitä myötä takaisin yhteistyöhön paikallisen poliisin ja rikosylikomisario Louise Monren kanssa. Jacksonilla on omassa elämässään monenlaista solmua, eivätkä kummalliset tapahtumat ja yhteensattumat auta niiden avaamisessa.

Olen kolmen luetun Atkinsonin dekkarin jälkeen vahvasti sitä mieltä, että tämän brittikirjailijan tyyli on aivan omanlaisensa. Atkinson ei varsinaisesti rakenna jännitystä, mutta sitäkin enemmän hän keskittyy muodostamaan lukijalle monipuolista kuvaa tarinoidensa henkilöistä, heidän elämästään, vaikuttimistaan ja tekemisistään. Näkökulma vaihtuu henkilön mukana, ja kaikkia saadaan tarkastella useampien silmien kautta.

Tapahtumat etenevät vaivihkaisesti, välillä junnataan ja välillä kiihdytetään, mutta nopeus tuntuu aina perustellulta. Henkilöt alkavat elää omaa elämäänsä, ja etenkin omapäinen Reggie on kiehtova hahmo. Hieman tosin oli pakko nikotella miettiessäni hänen tilannettaan: pohjimmiltaan en pidä ihan uskottavana, että Isossa-Britanniassa huoltajansa menettänyt alaikäinen saisi asua yksin viranomaisten siihen puuttumatta. Ehkä minulta jäi jokin nyanssi huomaamatta.

Eikö vieläkään hyviä uutisia? on erinomaisen hyvää viihdettä. Se vaatii lukijalta tarkkuutta ja huomion ylläpitoa, mutta rullaa kivuttoman sujuvasti eteenpäin ja antaa sivujensa kääntyä kuin itsestään. Verisen väkivallan sijaan pääpaino on sosiaalisilla suhteilla ja ihmisen moninaisella käytöksellä. Kirja saa miettimään, kuinka poikkeustilanteet ja traumat vaikuttavat, ja kuinka suuri merkitys pikkuruisilla yksityiskohdilla voi toisinaan olla.


Kate Atkinson: Eikö vieläkään hyviä uutisia?
Suomentaja: Kaisa Kattelus
Ulkoasu: Anders Carpelan
Schildts & Söderströms 2013
361 s., e-kirja
When Will There Be Good News? (2008)

_____

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, Sinisen linnan kirjasto, Lukuneuvoja

L. M. Montgomery: Anne of Green Gables

Varoituksen sana lienee paikallaan. Jos Vihervaaran Anna on sinulle pyhä, voi olla, ettet pidä tekstistäni.

"Well, I guess I'll light the lamp and get to work," said Marilla. "I see plainly that you don't want to hear what Miss Stacy had to say. You're more interested in the sound of your own tongue than in anything else."

En ollut ennen tätä koskaan tutustunut Annaan (tai tästedes Anneen, luin teoksen alkuperäiskielellä). Toki olen "aina" tiennyt, että L. M. Montgomerylla sen niminen sankaritar tuotannossaan on useamman kirjan ajan, mutta siinä kaikki.

Joskus kevään kuluessa innostuin selailemaan Project Gutenbergin sivustoa, ja törmäsin Anne of Green Gablesiin. Latasin tiedoston: olisi jo aika tietää, mistä oikein on kyse. Heinä- ja elokuun iltoina kirjaa sitten lopulta (hitaasti) lueskelin.

Nyt tiedän.

Anne Shirley on orpotyttö, jonka sisarukset Marilla ja Matthew Cuthbert adoptoivat. He olivat toivoneet riuskaa nuorukaista, joka auttaisi Matthew'ta talon töissä, mutta väärinkäsitysten vuoksi juna tuokin Annen: punapäisen, puheliaan, haaveiluun taipuvaisen tyttölapsen. Eihän häntä lopulta voi vastustaa, ja niin sisarukset saavat uuden perheenjäsenen.

Anne suhtautuu maailmaan suurella uteliaisuudella. Hän rakastuu uuteen kotiinsa perin juurin, sillä siihen saakka hänen elämänsä on ollut kovin katkonaista ja turvatontakin. Avonleasta Anne saa itselleen kodin ja Cuthberteista perheen, jota hänellä ei ole koskaan ollut. Sisarukset taas pyrkivät omalta osaltaan kasvattamaan Annesta kunnollista nuorta naista, joskin vetovastuu on Marillalla Matthew'n jättäytyessä sivustalle – josta tarpeen mukaan lyhytsanaisesti puuttuu suurimpiin ylilyönteihin tai rimanalituksiin.

Anne tekee kotitöitä, tutustuu kyläläisiin, käy koulua ja kasvaa vähitellen lapsesta nuoreksi neidoksi, jonka terävää älyä ja peräänantamattomuutta ei voi ohittaa. Niinpä Anne saa stipendin lukioon ja sen myötä myös collegeen. Vaan hempeillä nuoruusvuosilla on myös haasteensa, eikä aivan kaikki lopulta tulekaan hopeatarjottimella.

Periaatteessa pidän tyttökirjaklassikoita aivan kelvollisina romaaneina. Louisa M. Alcottin Pikku naisia jatko-osineen kolisi kovaa silloin 9-vuotiaana, eivätkä ne ole menettäneet hohdettaan myöhemminkään, vaikka aikuissilmä onkin hieman kriittisempi kuin innokas lapsenmieli. Ongelmaksi Anne of Green Gablesin kohdalla muodostuikin juuri se, että minulla oli ensikosketusta ajatellen noin 20 vuotta liikaa ikää.

Romaanina kirja on hieman tylsä, sillä varsinaista juonta siinä ei oikein ole. Annen elämä Avonleassa etenee sykäyksittäin, pääosin erilaisten sattumusten, kommellusten ja arkisten askareiden kautta. Kirjan reiluun 200 sivuun mahtuvat Annen nuoruusvuodet 11–16, ja se on aika paljon. Isoja loikkauksia tehdään aika ajoin, ja aika juoksee hurjaa vauhtia.

Montgomery on kehittely sankarittarelleen taipumuksen joutua kaikenlaisiin vaikeuksiin (toki varsin hellämielisiin ja viattomiin). Anne on utelias, toimelias ja impulsiivinen: hän ei juuri mieti, mitä sanoo, ennen kuin on sen jo sanonut. Kirjassa on sivukaupalla Annen häkellyttäviä monologeja, joissa käydään läpi luonnon ihmeellisyyksiä, universumin upeutta ja kaikenlaista mitä sen väliin voikaan mahtua.

Yksinkertaisesti tuskastuin. Anne on mielestäni kautta linjan rasittava, kälättävä kakara, joka ei osaa ollenkaan säädellä käytöstään, eikä näe siinä mitään muutoksen tarvetta. Sinänsä hän ei tietenkään ole ilkeä, vaan tarkoittaa aina hyvää ja on vain yksinkertaisesti innoissaan, mutta hän on kuin hyrräväkkärä, joka menee, vaikka joskus olisi syytä olla paikallaan. Annen romanttinen luonteenlaatu on näin kyynisen (?) aikuisen silmin lähinnä paatoksellinen, vaikka toki sille on syynsä ja onhan kyse kuitenkin ensin lapsesta ja sitten nuoresta – elämän kuuluukin olla traagista.

Annessa on toki elämäniloa ja energiaa, josta voi olla hyvä ottaa mallia. Mutta voi hyvänen aika, jos joutuisin joskus hänen kanssaan samaan huoneeseen... luultavasti poistuisin sieltä ääntä nopeammin. Ihmisen täytyy osata joskus olla myös hiljaa, eikä aina purskauttaa suustaan joka ikistä ajatustaan ja joka ikistä ajatusta seuraavaa uutta mielleyhtymäänsä. Anne puhuisi yhteen putkeen luultavasti maailmanloppuun saakka. Ja jatkaisi vielä senkin jälkeen.

Sadan vuoden takaiseksi tyttökirjaksi Anne of Green Gables on siinä mielessä raikas, ettei se ole moraaliselta painotukseltaan mitenkään ylettömän painostava. Marilla ja Matthew ovat toki konservatiivisia ja uskonnollisia ihmisiä (vaikka Matthew'sta en mene kyllä vannomaan mitään, hän on ihastuttavan tyyni ja sopivan arvoituksellinen), mutta he esimerkiksi tukevat ja kannustavat Annen opiskelua ilman vastaväitteitä.

Kun lopulta sain kirjan loppuun yli kuukauden lukemisen jälkeen, olin varma, etten enää pitkällä tikullakaan koskisi mihinkään Anneen viittaavaakaan. Mutta ehkä hajurako on auttanut, sillä enää en koe mahdottomana seuraavienkin osien lataamista Project Gutenbergista. Myönnettävä se sentään on, että hieman kiinnostaisi tietää, miten Annelle aikuisempana oikein käy...


L. M. Montgomery: Anne of Green Gables
The Project Gutenberg eBook (2008)
238 s.
Alkuperäisteoksen julkaissut L. C. Page Company 1908
Suomentanut Hilja Vesala nimellä Annan nuoruusvuodet (WSOY, 1920)

______

Anne on monelle rakas kirjasankaritar. Muissa blogeissa: Kirjaneidon tornihuone, Kirjojen kamari, Jokken kirjanurkka, Cilla In Wonderland, Lukuisa, Lukisinkohan, Kirjaurakka, Ainakin 52 kirjaa, Mustetta paperilla, Lukematon maailma, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan

Matkalla Mikä-Mikä-Maahan -blogin emäntä Anna on kirjoittanut kaimastaan lisäksi ainakin näin ja näin.

Kirjan vuoden lukuhaasteen kohta 39. Kirja, jonka muistat lapsuudestasi.        

Pieni runotyttö

L. M. Montgomery: Pieni runotyttö
Suomentaja: I. K. Inha
Kansi: Eeli Jaatinen & Tiina Jämsä
WSOY 1993 (1. painos 1928)
308 s.
Emily of New Moon (1923)

Omasta hyllystä.


Emilia Starr elää isänsä kanssa pienessä Laakson talossa. Mukana elämässä on kotia ympäröivä, ihmeellinen luonto, lemmikkikissat, taloudenhoitaja Ellen Greene ja vähintäänkin vapaamielinen kasvatus. Kun Emilian isä kuolee pitkään sairastettuaan, nuoren tytön elämä kääntyy uudelle tolalle. Hänen aikaa sitten kuolleen äitinsä sukulaiset nostavat tytöstä arpaa, minkä tuloksena Emilia muuttaa kahden vanhapiikatätinsä, Elisabethin ja Lauran hoteisiin Uuden Kuun tilalle.

Orpotytön elämä ei ole pelkkää iloa, mutta Emilian mielessä heräilevät runonpätkät ja muutenkin vilkas mielikuvitus. Maailma on kaunis sille, joka haluaa sen avoimin mielin kohdata, ja vaikka etenkin äksy Elisabeth-täti ei kasvatusmetodeillaan tee Emilian elämästä varsinaisesti helppoa, elämä asettuu vähitellen uusiin uomiinsa. Emilia lähtee koulutielle, saa uusia ystäviä ja oppii asioita, joista ei hellämielisen isänsä kanssa eläessään tiennyt mitään. Tärkeimpänä kantamuksena Emilia säilyttää taitoaan nähdä syvemmälle, missä leimahdukset häntä auttavat. Kirjoittaa on pakko, kun ei muutakaan voi.

No niin. Nyt on aukko sivistyksessä paikattu ja olen lukenut elämäni ensimmäisen L. M. Montgomeryn kirjan! Hurraa! Tämä Runotyttö on ollut hyllyssäni varmaan tarkalleen tuon parikymmentä vuotta, ja nyt oli sen aika tulla luetuksi, kiitos Tätä kirjaa tuskin muuten lukisin -lukupiirimme.

Tykkäsin! Helpottaa sanoa näin, koska tällaisten ikiklassikoiden kohdalla arvosteluissa on usein oltava vähän kieli keskellä suuta. Itsehän en esimerkiksi ota vastaan minkäänlaista kritiikkiä Pikku naisten sukupuolirooleista tai mistään muustakaan turhasta hapatuksesta. Joten siksi on kivaa sanoa, että Runotyttö oli hyvä lukukokemus.

Olen lähtökohtaisesti nyrpeä, mitä lapsikertojiin tulee. Useimmiten lasten näkökulmasta kerrotut tarinat lähinnä haukotuttavat, elleivät sitten ärsytä tuhottomasti. Oikein hävetti, kuinka paljon ärsyynnyin Poikaa raidallisessa pyjamassa lukiessani – kirjahan on siis sinänsä aivan erinomainen, mutta ei, en sietänyt Brunoa.

Emiliaa siedin, oikeastaan ihastuin tuohon mainioon tyttöön. Orpotarinoissa on jotain viehättävää ja vanhanaikaista, ainakin siis tästä Montgomerynkin käyttämästä tarinankerronnan tavasta käsin tarkasteltuna. Suku on nyrpeää, mutta pitää kuitenkin huolta. Kasvatusmetodit ovat tiukkoja ja epäreiluja, mutta lapsi pidetään kuitenkin puhtaana ja hyvinvoivana. Pohjavire on positiivinen, vaikka lukija onkin vääryksien kohdatessa yksiselitteisesti Emilian puolella.

Synkkiäkin sävyjä Runotytössä aistin. Esimerkiksi verrattuna Alcottiin Montgomeryn tarinankuljetus on huomattavasti syvempää ja moniulotteisempaa. Ihmisissä on paljon enemmän pintaa ja realismia, eikä moralisointia ja sormen heristelyä ole havaittavissa juuri lainkaan. Kohtalon sijaan korostuu sattuma ja ihmisen vapaa tahto, mikä näkyy esimerkiksi kirjan mittaan paljastuvissa, tavalla tai toisella langenneiden tai hairahtuneiden henkilöhahmojen tarinoissa.

Kasvutarinana Runotyttö ei ole sellaisenaan kovin erikoinen. Taitaa Emilian tarina vasta muiden osien myötä muodostaa kokonaisuuden, joka kertoo tätä kirjaa syvemmin nokkelan ja luovan nuoren naisen peräänantamattomuudesta ja kasvusta aikuisuuteen. Lienee niin, että minun on vielä selvitettävä, kuinka Emilialle lopulta käy. Toivottavasti siihen ei mene toista kahtakymmentä vuotta.

___

Ruksaan yhden kohdan TBR90+10-listaltani ja osallistun Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.

Maaginen lelukauppa

En ole pettymyksissäni kadonnut tuhkana tuuleen tai lopettanut lukemista. Sen sijaan raflaava otsikointi osoittautui pienimuotoisen kokeeni arvoiseksi: suoria klikkailuja edelliseen postaukseen on kertynyt jo toistasataa, mikä on tässä blogissa paljon. Myös pettymykset kiinnostavat siis! (Niin minuakin.) En takaa suoriutuvani vastaavista haasteista enää uudelleen, sen verran tahmaista oli meno kyseisen kirjan kanssa. Mutta kaikkeahan täytyy kokeilla, vai mitä? Ja nyt sitten jotain aivan muuta, nimittäin:

Angela Carter: Maaginen lelukauppa
Suomentaja: Leila Ponkala
Otava 1984
239 s.
The Magic Toyshop (1967)


Tulin tutuksi Angela Carterin kanssa, kun noora pyhitti alkuvuodesta hänen kirjoilleen kokonaisen kuukauden. Ihmetellen ja ihastellen luin postauksia tämän naisen kirjoista, joista en ollut koskaan aiemmin kuullutkaan. The Bloody Chamber -novellikokoelma minulla jo hetken aikaa oli aloitettunakin, mutta lannistuin jo ensimmäisen massiivisen novellin äärellä ja päätin palata alkukieliseen Carteriin joskus paremmalla ajalla ja intensiteetillä. Suomennoksia Carterin teoksista ei liiemmälti ole, mutta jokunen sentään. Niinpä tämä Maaginen lelukauppa päätyi varauksen kautta jonkin sivukirjaston pölyisestä varastosta käsiini (eli alkuun pariksi kuukaudeksi kirjapinoon työpöytäni alle, kuten niin monille lukuvuoroaan odottaville kirjaston kirjoille tuppaa käymään). Avatessani kirjan, siitä oikein pöllähti sellainen vanhan, kauan hyllyssä olleen kirjan tuoksu.

Neitoutensa kynnyksellä oleva Melanie joutuu kohtaamaan aikuisuuden raaemmin kuin uskoisi. Perheen vanhemmat menehtyvät yllättäen ja lapset, Melanie, pienoismalleihin hullaantunut Jonathon ja pikkuinen Victoria joutuvat lähtemään turvallisesta perienglantilaisesta kodistaan topakan taloudenhoitajansa rouva Rundlen huomasta Lontooseen. Lasten Philip-eno, lelukaupan omistaja ja nukkemestari, ottaa heidät huomaansa.

Ja millaiseen huomaan! Philip-eno on despoottinen hirviö, kotinsa yksinvaltias, joka kyykyttää, lannistaa ja kohtelee kaltoin niin hääpäivänä mykäksi tullutta irlantilaista vaimoaan Margaretia kuin Margaretin aikuisia, perheen talossa asuvia veljiä Francieta ja Finniä. Finn on Philipin opissa tullakseen jonain päivänä nukentekijäksi, mutta opetustuokiot päättyvät useammin selkäsaunaan kuin valmiisiin tuotoksiin. Francie keskittyy musiikkiin ja Margaret kodinhoitoon. Kommunikoinnin hän hoitaa kirjoittaen ja muuten sanattomasti viestien.

Melanie päätyy sisaruksineen tähän outoon ja pelottavaan taloon näiden outojen ja pelottavien ihmisten keskelle. Arjesta tulee raskasta, eikä juhlaa tunneta. On kuin Philip-eno saisi kaikki tanssimaan tahtomattaan pillinsä mukaan, vaikka jokainen talon asukas pikku-Victoriaa myöten on itsenäiseen ajatteluun kykenevä yksilö. On selvää, ettei tilanne voi jatkua samanlaisena ikuisesti, mutta liian kauan se joka tapauksessa jatkuu, kuin nukketeatterinäytelmässä, jota ei osata lopettaa ajoissa.

Maaginen lelukauppa on kirja aivan minun makuuni. Siinä on erikoisia ja mieleenpainuvia henkilöhahmoja, kieroutuneita ihmissuhteita ja jotain todella pahasti vinksallaan. Lisäksi Angela Carter on taianomainen sanankäyttäjä: mukana ei ole vaikeaa pysyä, mutta taitoa on ja paljon, viittauksia, sivupolkuja, painavia merkityksiä.

Kirjan miljöö on taianomainen, uhkaava ja outo. Jotenkin hyvin elokuvamainen, vaikka lukijaa ei todellakaan kädestä pitäen kuljeteta mukana, vaan paljon jää omille harteille. Lukiessa tuntui monesti, kuin olisin tullut kotiin – ei siinä mielessä, että kotonani olisi yhtä sairasta, vaan siksi, että Carterin tarina tuntui minulle kirjoitetulta, minun kirjallisuudeltani. Viimeaikaisten pettymysten jälkeen se oli valtava helpotus.

Maagisessa lelukaupassa on paljon pureskeltavaa. Se kertoo aikuistumisesta ja omaan itseen tutustumisesta ja seksuaalisuuden heräämisestä, mutta samalla se on tarina monitasoisesta vallankäytöstä ja hierarkioista, jotka ovat kuin luotuja kestämään, vaikka ovatkin onttoja sisältä. Hieno, hätkähdyttävä ja pirun häiritsevä kirja!


Ikkunat auki Eurooppaan: Iso-Britannia

Ensikosketukseni Dickensiin

www.tammi.fi

Charles Dickens: Kolea talo. Tammi 2006. (Bleak House, 1852-53.)

Johan on taas painittu tiiliskivien kanssa. Tämä oli jälleen niitä kirjatuttavuuksia, joihin vain ilmestyi lisää sivuja jostakin, pyytämättä ja yllättäen. Ja niitä tosiaan on noin yhdeksän ja puoli sataa. Heitin tämän tenttilistaani, koska olen lukenut hävettävän vähän Dickensiä (eli en yhtään) ja muistelin, että tästä on joskus tehty joku tv-sarja, josta sain sellaisen käsityksen, että kyseessä ovat herkulliset sukusalaisuudet ja brittiläiset aateliskartanot. (En ole siis kyseistä sarjaa nähnyt.) Sen sivumäärän olisi tietysti ehkä voinut myös tarkistaa etukäteen.

Orpotyttö Esther toimii kirjan toisena, minämuotoisena kertojana, ja hänen menneisyyttään ja kohtaloaan käsitelläänkin reilusti, molempiin kuuluu aimo määrä salaisuuksia. Kirjan keskeisin tarina - josta ei kuitenkaan loppujen lopuksi paljasteta juuri mitään - on vuosikymmeniä kanslerinoikeudessa kestänyt testamenttikiista Jarndyce ja Jarndyce, jonka yksi osapuoli John Jarndyce ottaa Estherin ja kaksi niinikään orpoa sukulaistaan Adan ja Richardin siipiensä suojaan kotikartanoonsa Bleak Houseen, Koleaan taloon. Karuselliin liittyvät myös ylhäistä aatelistoa edustavat Sir ja Lady Dedlock, asianajopiireissä pyöriviä henkilöitä kuten Mr. Guppy, Mr. Tulkinghorn ja epämiellyttävät Smallweedit, Lontoon slummien köyhälistöä ja toisaalta pyylevää keskiluokkaa, joilla kaikilla on omat huolensa tässä kummallisessa elämässä. On omituisia kuolemantapauksia, perhesalaisuuksia, hämärää menneisyyttä, rakkaustarinoita ja yksi ihan pätevänoloinen murha.

Yhteiskunnallisemman ja piikikkäämmän juonen tarjoaa kaikkitietävä kertoja, joka vuorottelee Estherin kanssa. Dickens ei säästele omaa aikaansa eikä sen irvikuvia: tuskallisen hidasta oikeustaistelua asiasta, jonka alkuperääkään ei kukaan enää muista, köyhien ja sairaiden elämää, ylettömässä filantropian huumassa koettua kaksinaismoralismia. Estherin kautta kuvataan henkilökohtaisempaa, intiimimpää tasoa ja etenkin naisen paikkaa viktoriaanisessa Englannissa. Estherillä on valtava tarve olla oman roolinsa täydellinen kuva, kodin hengetär, joka tekee kodin seinien sisäpuolella olevasta maailmasta hyveellisen ja oikeanlaisen, kaikkea muuta kuin kolean. Sen hän todella myös tekee, ajoittain sysäämällä itsensä täysin sivuun ja keskittymällä vain huolehtimaan muiden hyvinvoinnista. Estherin hahmo on mielenkiintoinen, mutta paikoin raivostuttava - se lienee tosin Dickensin tarkoituksena ollutkin. Hyvyyttä ja kaikkinaisen itsekkyyden puutetta alleviivataan ja osoitetaan sen verran kovin ottein, että huolimatta satiirisesta kaiusta ärsytyskynnys ainakin tällä lukijalla ylitettiin moneen kertaan. Mutta annan sen anteeksi, koska kyseessä ei ole yksipuolinen henkilöhahmon sädekehän kiillotus, vaan nimenomaan monisärmäisen kuvan antaminen ja ennakko-oletusten ravistelu. Mikään tehtävä, rooli tai ilmiö, joita Kolea talo kuvaa, ei saa armoa, vaan peiliin katsomisen paikka on jokaisella.

Tyyli vaihtelee humoristisesta silmäniskusta veitsenterävään yhteiskunnalliseen kritiikkiin ja toisaalta ajoittaiseen jaaritteluun, jolla epäilemättä kuvataan osaltaan nimenomaan äärimmäisen jäykkää yhteiskuntarakennetta ja sen ylläpidossa olennaisessa asemassa olevia järjestelmiä, mutta toisaalta myös ihmisten itsensä, omassa elämässään rakentamia muureja, joiden ylittämisestä tulee toisinaan mahdotonta. Luonnekuvauksia mahtuu tähän tarinaan laidasta laitaan ja henkilögalleria on äärimmäisen laaja: itse olin ajoittain ihan pihalla, kenestä taas puhuttiinkaan, ja turhauduin siihen, mutta jatkoin hammasta purren eteenpäin antamatta itselleni armoa ja selailematta tarinaa hieman taaksepäin. Niinpä voi olla, etten aivan kaikkea saanutkaan tästä irti.

Olen itse todella kiinnostunut 1800-luvulla luodusta porvarillisesta perhemallista ja sukupuolten välisestä työnjaosta, ja siihen Kolea talo antoi oman, mielenkiintoisen silauksensa. Miehet ovat toimijoita (joskin ajoittain vässyköitä, typeriä ja ajattelemattomia) ja naisten paikka on Estherin mallin mukaan kodin hengen rakentajina, pikku naisina ja enkeleinä. Tämä sukupuolijako näyttäytyy omalta osaltaan huvittavassakin valossa, sen ehdottomuudesta ja näennäisestä oikeutuksesta tehdään aika ajoin tiukasti pilaa. Dickens kuvaa terävästi niitä ongelmia, jotka seuraavat, kun porvariston varallisuudelle ja elämäntyylille mahdolliset ratkaisut yritetään tunkea työväestön ja köyhälistön kurkusta alas moraalisesti oikeina, tavoiteltavina ja saavutettavina, vaikka todellisuudessa mitään mahdollisuuksia (saati haluakaan!) niiden toteuttamiseen ei alemmissa yhteiskuntaluokissa ole. Yksi mieleenpainuvimmista sivuhenkilöistä on rouva Jellyby, jonka kutsumuksena on pelastaa kaukainen afrikkalainen heimo rouvasväen yhdistystoiminnan kautta, mutta jonka oma koti on hävityksen kauhistus, perhe onneton ja mies vararikossa ilman, että rouva sen kaikessa hyväntekeväisyyshuumassaan huomaa - tai siitä edes välittäisi.

Tarina on laaja, herkullisen monitahoinen ja herättelevä. Toisaalta se on ajoittain tylsä, pitkäveteinen ja paikallaan junnaava. En kiellä Dickensin kertojanlahjoja - en ole typerys - mutta olen iloinen siitä, että nykykirjallisuudessa suuria kertomuksia kirjoitetaan hieman toisin. Olenhan niiden suuri ystävä, ja nautin sellaiseen törmätessäni. Kolea talo on ilman muuta suuri kertomus, ja siinä mielessä olen tyytyväinen, että ruksasin sen summamutikassa tenttilistaani. Lisää Dickensiä on ilman muuta saatava, mutta ensi kerralla ehkä hivenen vaatimattomammassa mittakaavassa kuin melkein tuhatsivuisena järkäleenä. Ja sen tv-sarjan haluan ehdottomasti nähdä, maraton lienee luvassa vielä jonain kauniina, tai ehkä mielumminkin koleana päivänä.