Jonathan Tropper: How to Talk to a Widower
Orion 2007
341 s.
Suomennettu 2009 nimellä Kuinka lähestyä leskimiestä, suomentaja J. Pekka Mäkelä, kustantaja Karisto.
Kirjastosta.
It feels like all anyone ever does these days is wake me up. If only they would let me sleep, maybe I'd wake up refreshed, with a newer, healthier perspective, ready to take on my life and solve its myriad problems. Maybe the whole problem is not that I'm sad, or screwed up, or self-destructive, but just mired in a state of perennial exhaustion. (s. 261)
Doug on 29-vuotias leski. Surullinen, vihainen ja ahdistunut. Vaimonsa Haileyn kuoltua lento-onnettomuudessa Doug on keskittynyt lähinnä seurustelemaan Jack Daniels -pullon ja pihapiirinsä jänisten kanssa. Jo yli vuoden kestäneen suruajan sumua ja Dougin hellästi vaalimaa itsesääliä häiritsee Haileyn teini-ikäinen poika Russ, joka hankkiutuu säännöllisesti hankaluuksiin, ei tule toimeen isänsä ja tämän uuden vaimon kanssa ja on kaiken kaikkiaan katkera, että Doug on leskeytymisensä myötä luopunut suhteellisen hyvin alkaneesta isäpuolen tehtävästään. Dougin kaksoissisko Claire on raskaana ja dumpannut rikkaan mutta ilkeän aviomiehensä ja päättää muuttaa evakkoon Dougin luokse alkaen samalla järjestellä veljelleen uutta naiselämää. Pikkusisko Debbie on menossa pian naimisiin ökyhäissä, perheen isä kärsii muistisairaudesta ja äiti helpottaa arkeaan viinillä. Miten löytää ulospääsy surusta, josta ei välttämättä edes halua luopua? Miten kestää lähiomaisten hyväätarkoittavat mutta ahdistavat avunantoyritykset? Ja miten selvitä naapurustossa ja ystäväpiirissä, joka yhtäältä muistuttaa menetetystä avioliitosta ja toisaalta potkii irti siitä?
Ensinnäkin on sanottava, että Jonathan Tropperin How to Talk to a Widower on varmaankin ensimmäisiä kaunokirjallisia teoksia, jotka olen lukenut kokonaan englanniksi. Edellistä en muista - se saattoi olla au pair -syksynäni vuonna 2004, jolloin käytin paikallisen kirjaston anteliasta tarjontaa surutta hyödykseni, mutta lähinnä suunnitellakseni USA-trippiä, joka ei koskaan toteutunut. Eli uusilla alueilla liikuttiin nyt vahvasti. (Tietenkin olen lukenut huomattavan paljon opiskeluun liittyvää kirjallisuutta englanniksi kuluneiden kuuden vuoden aikana, mutta sitä ei lasketa tähän kokemusmaailmaan.)
Meni hetki, ennen kuin pääsin uuteen kieleen sisään, mutta koska kyseessä on leppoinen romaani, imuun oli lopulta helppo antautua. Luin syksyllä Tropperin uudemman teoksen Seitsemän sietämättömän pitkää päivää, joten kirjailija ja hänen tyylinsä oli tuttu, eikä uutta tutustumiskierrosta tarvinnut sen takia tehdä.
How to Talk to a Widower kertoo siis surusta ja siitä selviämisestä, mutta se ei ole surullinen kirja. Se on itse asiassa hyvinkin viihdyttävä omassa kontekstissaan ja sai ainakin meikäläisen hörähtelemään aika ajoin. Ei nauramaan sydämellisesti tai kikattamaan pissat housussa, mutta reagoimaan yhtä kaikki. Dougin terävä (joskin paikoin viskinhuuruinen) havainnointi ympäristöstään ja sen ihmisistä napsahtaa useimmiten kohdalleen, hänen kirjoittamansa kolumnit rytmittävät tarinaa hyvin ja naseva dialogi puree.
At first I figured I would just sit at the bar, or on the couch, get drunk on the watered-down drinks, tap my foot in time to the eighties hard rock, and take a mental nap until it was over, but then I learned yet another incontrovertible truth about being young and bereaved: everyone wants to buy the widower a lap dance. Like waving a pair of powdered tits in my face will somehow ease my pain. (s. 204)
Mukana on myös jonkin verran ehkä vähäsen ärsyttävää pikkunäppäryyttä, eivätkä juonenkäänteet sinänsä saa pidättämään hengitystä, mutta kyllä minä tästä kirjasta pidin. Se kuvaa erästä elämänvaihetta tarkkanäköisesti ja tuomitsematta, antaa ihmisten olla epätäydellisiä ja kurkistaa hävyttömästi puhtoisena pidetyn ylemmän valkoisen keskiluokan julkisivun taakse. Mukana on myös ripaus poikamaista kohellusta (painimista pihanurmikolla ja mustia silmiä sekä ankeat polttarit strippibaarissa), kourallinen lohtuseksiä ja loppu, jossa ilkikurinen aurinko alkaa jo hieman kurkistaa pilvien takaa.
Viihdyttävää ja leppoisaa muttei naivia. Hyvä yhdistelmä muutenkin tietynlaiseen lukufiilikseen, mutta erityisen oivallinen ensimmäiseksi loikaksi englanninkielisen kirjallisuuden lukemiseen alkukielellä. Tätä touhua minä vielä jatkan!
Dougin touhuja on seurannut myös Minna.
So American: Modern Men Writers.
P.S. Yksi seikka ärsytti aivan tuhottoman paljon, ja vaikka se ei olekaan kirjallinen asia, haluan mainita sen tässä: in-ho-an amerikkalaisten tapaa ajaa autoa kännissä ja sitä, kuinka kasuaali asia se tuntuu olevan. Autolla lähdetään surutta baariin/illanistujaisiin/bileisiin, eikä alkoholin juominen ole mikään ongelma. Vasta oikea kaatokänni saa kelaamaan, pitäisikö se auto nyt jättää sitten starttaamatta. Ääliöt!