Näytetään tekstit, joissa on tunniste Oon joskus käyny jossain. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Oon joskus käyny jossain. Näytä kaikki tekstit

2. huhtikuuta 2018

Viisi syytä rakastua Madeiraan

Auringonnousu Pico do Areeirolla.

Madeira. Ihmeellinen saari keskellä Atlanttia. Tuliperäinen luonnon aarrearkku, vuoristoinen pikkukylien helminauha. Olimme puoliskon kanssa viikon mittaisella kevätlomalla Madeiralla maaliskuun puolivälissä. Matka oli erinomaisen onnistunut, osin haastavakin, mutta isoja kokemuksia täynnä. Nyt esitän viisi vahvaa syytä rakastua Madeiraan. Ne ovat syitä, joiden vuoksi varmasti palaan sinne vielä uudelleen.


1. Vuoret

Näkymä Pico Ruivolta, Madeiran korkeimmalta vuorelta (1862 m).

Matkalta Pico do Areeirolta Pico Ruivolle.

Oma vuoristokokemukseni oli ennen reissua hyvin vähäinen, käytännössä olematon. Patikointia on tullut harrastettua aktiivisemmin partiovuosina, joista niistäkin on jo yli vuosikymmen aikaa. Luonnossa liikkuminen on kuitenkin tuttua.

Päätimme joka tapauksessa lähteä patikoimaan Madeiran kuningasreitiksi sanotun patikkapolun, joka kulkee saaren kolmanneksi korkeimmalta vuorelta Pico do Areeirolta korkeimmalle huipulle, Pico Ruivolle. Matkaa ei kilometreissä kerry paljon – edestakaisin noin 11 kilometriä – mutta reitti on vaativa.

Vuokrasimme auton kahdeksi yöksi ja lähdimme ajamaan Pico do Areeirolle kuuden aikaan aamulla ehtiäksemme näkemään auringonnousun. Elämys oli upea, hidas valon kasvu pilvien reunan yli. Muutamia muitakin aamuvirkkuja oli paikalla, mutta tunnelma oli rauhallinen – ja tuulinen.




Reitti kohti Pico Ruivoa lähtee ja kulkee jylhissä näkymissä. Maisemat ovat huikeat, eikä niitä ole uskoa todeksi. Pilvet roikkuvat laaksojen yläpuolella, tuuli tuivertaa tukkaa ja pudotukset ovat jyrkkiä. Vatsanpohjaa kutittelee ihan ilman mitään korkeanpaikankammoakaan. Reitti on merkitty vaijerikaitein, eikä eksyminen ole mahdollista.

Reitti lähtee nopeasti laskeutumaan jyrkkiä kiviportaita pitkin alaspäin. Sen jälkeen on luvassa tasaisempi osuus vuorenrinteitä pitkin sekä tunneleita, joihin kannattaa varustautua taskulampulla. Ryömimään ei sentään joudu, mutta jalat kyllä kastuvat tunneleiden lätäköissä, ellei niitä näe kiertää.

Pitkähkö tasainen osuus saa tällaisen keskinkertaisella kunnolla varustetun henkilön jo paukuttelemaan henkseleitään, mutta kun aletaan lähestyä Pico Ruivoa, alkaa nousu paikoin portaita, paikoin jyrkkää polkua pitkin ja reitin vaativuus konkretisoituu.






Ennen Pico Ruivon huippua on metsäpalon runtelemaa metsää, joka näyttää samaan aikaan hyytävältä ja hienolta. Tällaiseen maisemaan voisi kuvitella jonkin fantasiaromaanin tapahtumat. Ja silti siellä oli ihan itse!

Lähellä huippua on metsänvartijan maja, jonka pihassa alkoikin olla jo ruuhkaa. Olimme saaneet vaeltaa pitkälti kahdestaan tähän saakka, mutta nyt väkeä oli jo runsaammin. Pico Ruivolle pääsee myös lyhyempää ja helpompaa reittiä Achada do Teixeiran kautta, ja suurin osa Pico Ruivolla kohtaamistamme ihmisistä olikin tullut sitä kautta. Mielessäni kieltämättä käväisi tässä vaiheessa, olisiko meidänkin kannattanut lähteä paluumatkalle sitä kautta ja mennä sitten taksilla hakemaan auto Pico do Areeirolta – itse olin nimittäin aivan puhki, kun pääsimme huipulle.


Näkymä Pico Ruivon huipulta.

Eväsleivät ja tuhti lepotauko palauttivat kuitenkin sisun kohdilleen, ja lähdimme kulkemaan samaa reittiä takaisin. Alkuun oli luonnollisesti luvassa helpompaa laskeutumista, mutta jyrkissä portaissa sai olla väsyneiden jalkojensa kanssa tarkkana.

Voin rehdisti myöntää, että kunto oli todella koetuksella, mutta onneksi mihinkään ei ollut kiire. Muutama kirosanakin saattoi päästä aika ajoin suusta, kun turhauduin itseeni ja hiipuviin voimiin. Liekö sitten sisu vai mikä, joka siivitti loppumatkan. Vajaan kahdeksan tunnin jälkeen olimme kuitenkin takaisin lähtöpisteessä Pico do Areeirolla. Kahvilan limsa maistui aika hemmetin hyvältä.

Olin lueskellut matkablogien oivallisia postauksia (Lähtöportti, Maailman äärellä) reitistä etukäteen, stressannut ja jännittänyt omaa jaksamistani ja hieman pelännytkin tulevaa. Kokemus oli kuitenkin kaiken vaivan, rasituksen ja käytetyn sisun arvoinen – kerrassaan upea, jotain sellaista, mitä en koskaan aiemmin ollut kokenut. Kieltämättä olin kovilla, mutta se kannatti. Siihen tunteeseen, jonka reitin selvittäminen toi, tulen varmasti palaamaan monta kertaa silloin, kun tarvitsen tsemppiä ja jaksamista.

Vaikka Pico do Areeiron ja Pico Ruivon välinen reitti on siis vaativa, se ei ole mahdoton edes tällaiselle keskimääräiselle, keskikuntoiselle ja melko kokemattomalle kulkijalle. Järki on tietenkin pidettävä päässä ja askeleet varmoina, eikä eväitä, juomaa ja hyvää patikointiseuraa saa unohtaa.


2. Levadat





Vanhat kastelukanavat eli levadat halkovat Madeiraa satojen kilometrien matkalta. Ne tuovat vettä vuorilta alemmas rinteille tänäkin päivänä. Levadoja pitkin kulkee lukemattomia erilaisia vaellusreittejä, joihin tuskin voi kyllästyä. Haastavuustaso vaihtelee, kuten muussakin patikoinnissa.

Me lähdimme levadavaellukselle heti toisena lomapäivänä ja valitsimme reitiksi läheltä hotelliamme alkavan Levada dos Piornaisin. Pitkän matkaa sitä saa kulkea hyvin helpoissa olosuhteissa kaupungissa ja taajamissa, mutta loppumatkasta eteen tuli jo kohtia, joissa vatsanpohjassa muljahti aika ikävästikin. Kaiteita on, muttei kaikkialla. Jalkansa on pidettävä vakaana ja keskittyminen kohdillaan.






Näkymät olivat upeat ja reitti kulkemisen arvoinen, ehdottomasti. Emme kulkeneet sitä aivan loppuun asti, vaan pysähdyimme pieneen kylään, jonka baarista ostimme Coral-oluet, jotka nautimme auringonpaisteessa bussia odotellessamme. Matkaa tuli yhteensä noin 8 kilometriä ja se toimi erinomaisena johdatuksena levadojen maailmaan.




Koska lähdimme jo parin päivän päästä vuoristoon patikoimaan (ja koska se vei minulta kaikki mahdolliset irti lähteneet voimat, katso kohta 1.), emme tehneet enää toista levadavaellusta, mikä hieman harmittaa. Toisaalta onpa huimia reittejä odottamassa, kun joskus myöhemmin palaamme takaisin.


3. Meri






Atlantin valtameri ihastutti minua suuresti. Sen pauhu kohisee korvissa, horisontin viiva pakenee silmissä, aallot nousevat ja laskevat. Olen asunut seitsemän vuotta Itämeren rannalla, hieman veneillytkin, mutta meri herättää minussa suuria kunnioituksen tunteita.

Atlantissa on jotain salaperäistä ja arvaamatonta. Se tuntuu jatkuvan maailman ääriin, se näyttää ja kuulostaa erilaiselta kuin kotoinen Itämeri. Se jättää kysymyksiä, herättää uteliaisuuden, kutkuttaa mielikuvitusta.

Voi vain kuvitella, millaista on ollut elää Atlantin saarella aikana ennen nopeaa matkantekoa, tiedonvälitystä ja liikkuvuutta. Millaisessa rauhassa ja toisaalta eristyksissä on eletty.


4. Nature Inn





Vuoristopatikoinnin jälkeen suuntasimme vuokra-autollamme Madeiran pohjoispuolelle. Yövyimme Seixalissa sijaitsevassa Nature Inn -telttakylässä, joka on mahtava telttakylä rehevän metsän keskellä vuorten kainalossa. Teltoissa on lattiat, patterit ja sängyt lakanoineen, eli mitään varsinaista eräjormailua ei pääse harrastamaan.

Sen sijaan saa yön ulkoilmassa läheisen kosken pauhua kuunnellen, hyvän aamupalan ja makoisat yöunet – ainakin rankan vaelluksen päälle.


5. Ravintola Jaquet







Madeira ei ole mikään erityinen kulinaristimatkailijan ykköskohde. Mekin söimme pääasiassa hyvin keskinkertaista ja mitäänsanomatonta ruokaa lähinnä tankkaustarkoituksessa.

Positiivisen poikkeuksen teki kalaravintola Jaquet (Rua de Santa Maria 5, Funchal), jonka rehti ja yksinkertainen ruoka vei kielen mennessään. Alkupalana napostelimme paistettuja lapas-simpukoita ja pääruokana oli päivän kala paistettujen vihannesten, voin ja valkosipulin kanssa. Simppeliä ja niin pirun herkullista, kerta kaikkiaan! Päälle vielä kuplivaa portugalilaista valkoviiniä, niin johan oli käsillä onnistunut ilta. (Varaa mukaan käteistä, kortilla ei voi maksaa.)


Näistä ja monista muista syistä johtuen Madeiraa ei voi kuin rakastaa!

26. lokakuuta 2017

Kirjamessutärpit nuorille ja entisille nuorille



Helsingin kirjamessut ovat käynnistyneet tänään ja Messukeskus on täynnä kirja-asiaa seuraavien neljän päivän ajan. Kirjanystävän onnellinen viikonloppu tulossa siis. Tosiasia tosin on, että kirjamessut aiheuttavat aina etukäteen hemmetinmoisen kihinän mielessä, mutta kun H-hetki koittaa, on yleensä sen verran uupunut syksyn muista tohinoista, että suuri osa etukäteen suunnitelluista tärpeistä jää katsastamatta.

Tänä vuonna ajattelin vinkata messuohjelmasta bongaamistani nuoriin ja nuortenkirjallisuuteen liittyvistä ohjelmanumeroista, sillä teema on ihan työnkin puolesta minulle nyt tärkeä, ja toki muutenkin. Kaikki nämä ohjelmat sopivat erinomaisen hyvin myös kaikille meille entisille nuorille, joten ei hätää, varttuneempi messuvieras, nämä tärpit on tarkoitettu myös sinulle.

Torstain ohjelma jää nyt sivuun, vaikka paljon kiinnostavaa on tänäänkin ollut tarjolla. Itse aloitan messuilun huomenna perjantaina.


Perjantai 27.10.


Lukupiiri: Poika – Murha seitsemännellä luokalla (klo 10.30–11.00 KirjaKallio)

Luin L. K. Valmun tuoreen nuortendekkarin nyt syksyllä, ja kiinnostaisi kyllä kuulla, mitä muut lukijat ovat saaneet siitä irti!


Vihan ja inhon internet (klo 11.00–11.30 KirjaKallio)

Johanna Vehkoo ja Emmi Nieminen kertovat tuoreesta kirjastaan, joka käsittelee netin julmuutta. Tämä kirja on ihan must read.


Miksi kuuntelisin kirjan? Kokemuksia äänikirjoista (klo 11.30–12.00 Mika Waltari)

Digitalisaation ja lukuaikapalveluiden mahdollisuudet. Miten milleniaalit saadaan innostumaan kirjallisuudesta? (Siinä vasta kysymys...)


KirjaKallion paneeli: Netissä on kaikki, mihin tarvitaan kirjaa? (klo 12.00–13.00 KirjaKallio)

Mitä kirjallisuus voi tarjota somen kaikkivoipuuden kanssa kilpaillakseen? Miten kirjan pitäisi kehittyä säilyttääkseen merkityksensä? Kiinnostavan kuuloinen paneeli, kunpa ehtisin tähän!


Pimeä netti (klo 13.00–13.30 KirjaKallio)

Tositarinoita netin underground-ilmiöistä ja ihmisistä. Mitä sieltä paljastuu?


Helena Waris: Linnunsitoja (klo 15.00–15.30 KirjaKallio)

Linnunsitoja oli aivan mahtava lukukokemus! 


Vaihtoehtoinen Suomi! (klo 17.00–17.30 Kullervo)

Anne Leinonen, J. Pekka Mäkelä ja Johanna Sinisalo visioimassa Suomen nykyisyyttä ja tulevaisuutta scifi-hengessä. Tätä ei voi jättää väliin.


Avaruuden luotaajat – Ihminen ja maailmankaikkeus (klo 17.30–18.30 KirjaKallio)

Shimo Suntilan, J. Pekka Mäkelän, Jussi Katajalan ja Linnea Peurakosken keskustelu tarinankerronan suurista kuvioista ja ihmiskunnan matkasta tulevaisuuteen. Vau!


Lauantai 28.10.


Aamuni alkaa WSOY:n, Tammen ja Johnny Knigan tarjoamalla bloggariaamiaisella. Sen jälkeen onkin hyvin ravittuna energiaa kohdata oletettavasti ruuhkaisimman messupäivän haasteet.


KirjaKallion paneeli: Rohkeinta on rakastaa itseään (klo 12.00–13.00 KirjaKallio)

Tämä on niin tärkeä aihe, ettei voi missata. Itsensä hyväksymisestä ovat keskustelemassa Saara Sarvas, Nadja Sumanen, Viima Lampinen, Kalle Laanterä, Victoria Odum ja Nora Dadu.


Nadja Sumanen: Terveisin Seepra (klo 13.00–13.30 KirjaKallio)

Kirja oli mahtava, tätä haluan kuunnella.


Anne-Mari Jääskinen: Mitä sä rageet? #Tunteita sikanolosta sairaan siistiin (klo 14.00–14.30 KirjaKallio)

Tunnetaidoista ja niiden opettelusta julkaistu kirja sisältää tietoa ja kehon ja mielen harjoituksia. Kuulostaa hyvältä aikuisenkin korvaan.


Anne Leinonen: Kirjanoita (klo 15.30–16.00 KirjaKallio)

Kirjanoita on vielä odottamassa lukemistaan, mutta odotukset ovat kovat. Ehkä uskaltaudun kuuntelemaan haastattelua spoilereita pelkäämättä.


Elina Rouhiainen: Muistojenlukija (klo 16.30–17.00 KirjaKallio)

Ah, alkusyksyn huippuja tämä kirja! Kiinnostavaa kuulla siitä enemmän nyt kun kirja on luettu ja hyväksi koettu.


Sunnuntai 29.10.


Vielä jaksaa kolmannenkin päivän. Olen yleensä pitänyt kirjamessujen sunnuntaista, vaikka silloinkin väkeä riittää. Muuten tunnelma on usein jollain tapaa tyynempi kuin lauantaina. Kannattaa kokeilla.


Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia (klo 12.00–12.30 Aleksis Kivi)

Rakastan Mauri Kunnaksen kirjoja ja erityisen paljon pidän Koiramäen tarinoista. Nyt julkaistu Suomen historiaa läpikäyvä teos on ehdottomasti hankittava omaksi ja toivottavasti muidenkin iloksi.


Suomen kirjailijaliitto esittää: Miten sytyttää nuorten lukuinto? (klo 12.30–13.00 Takauma)

Tämä keskustelu on käytävä kuuntelemassa ihan jo "viran" puolesta. Leena Paasio-Leimola, Kalle Veirto ja Ilmi Villacís pohtivat nuorten ja kirjailijoiden kohtaamisia ja sitä, mitkä teemat puhututtavat nyt.


Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani (klo 13.00–13.30 Aino)

Ah, ah, ah! Saxellin huimaavan hieno sarja on saanut kolmannen osansa (joka odottaa minulla pinossa lukuvuoroaan, pian pian!), enkä toki voi jättää tätä haastattelua väliin. Saxellin kirjat ovat haastavia mutta palkitsevia. Suosittelen, ne ovat turhan paljon piiloon jääneitä helmiä.


WORD – Mikä innostaa nuoret miehet lukemaan? (klo 13.30–14.00 KirjaKallio)

Elisan käynnistämä hanke nuorten miesten lukuinnon kasvattamiseksi. Tämä kuuluu niin ikään työminulle kuin nenä päähän, joten kiinnostuneena menen kuulemaan, mistä on kyse. Keskustelemassa Mikko Sarjanen, Akseli Anttila ja Ilmi Villacís.


Neljän päivän näytelmä (klo 16.00–16.30 KirjaKallio)

KirjaKallio ja Kansallisteatteri toteuttavat neljässä päivässä näytelmäversion kotimaisesta nuortenromaanista. Tätä kirjoittaessani on jo paljastettu, että käsittelyyn pääsee Nadja Sumasen Rambo (jes!).


KirjaKallion runoklubi (klo 16.30–17.30 KirjaKallio)

Proosaa, lyriikkaa, open mic, spoken word – tervetuloa lukemaan omia tekstejäsi!


Nähdään messuilla, moikataan kun tavataan!

12. helmikuuta 2017

Ole itse itsellesi kaikki ja liikaakin – Peer Gynt Ryhmäteatterissa

Kuva: Johannes Wilenius

Henrik Ibsenin klassikkonäytelmä Peer Gynt herää villiin kukoistukseen Ryhmäteatterin lavalla. Omahyväinen ja hillitön, kaikkea ja kaikkia omanarvontunnossaan uhmaava nuorukainen Peer hankkiutuu äitinsä vankasta vastustuksesta huolimatta melkoisiin vaikeuksiin, kun kylässä juhlitaan eräitä häitä. 

Onnettomista sattumuksista ja muutamasta turhasta ryypystä seuraa vuosikausien mittainen pakomatka. Ensin Peer elää erakkona metsässä, mutta kun hän saa ihastuttavan Solveigin lopulta kumppanikseen, ei tyytyminen saavutettuun enää tunnukaan oikealta. Matka jatkuu maailmalle: niin huvijahdille Välimerelle kuin arabikuninkaan vaatteisiin aavikolle. Peer uhmaa yhteiskuntajärjestystä, sosiaalisia suhteita ja myrskyävää merta. Mikään ei ole hänelle este – ehkei edes kuolema – sillä Peer on oppinut olemaan itse itselleen kaikki. Vaan lopulta vuoro tulee jokaiselle ja napit valetaan viimeistä kertaa.


Kuva: Johannes Wilenius

Ibsenin teos ei ole minulle erityisen tuttu sen vuorenpeikkoja lukuunottamatta. Nyt tuntuu, että olen nähnyt yhtä aikaa raikkaan ja iättömän tulkinnan teemoista, jotka ovat olennaisia 2010-luvun ihmiselle. Itsekkyys, ahneus, kyltymätön tarve saada uusia elämyksiä ja tuntea olevansa joku ja jotain – Peer Gyntin hahmo on yhtä aikaa kaikkea eikä lopulta oikeastaan mitään. Juha Kukkosen ohjaus on eheä kokonaisuus, joka vangitsee mukaansa kaikilla aisteilla. Ryhmäteatterin lava avaa näkymän maailmaan, jolla on rajat, mutta joka näyttää pitkälle niiden yli.

Santtu Karvonen on liukasliikkeinen Peer Gynt, joka ottaa ilon ja hyödyn irti sieltä mistä saa, öykkäröi ja hyötyy ja lopulta pyyhkii kiintymyksen, välittämisen ja moraalinkin jaloistaan kuin katupölyn. Äiti (Minna Suuronen) on rakas, mutta jollain tapaa hidaste. Solveig (Laura Halonen) häikäisee hymyllään ja rakkaudellaan, muttei silti hio Peerin särmiä tai saa tätä asettumaan – kuin vasta sitten, kun muuta ei enää ole, ei Solveigiakaan. Kylän miehet, vuorenpeikot ja muut maailman raitilla kohdatut hahmot ovat joko hyödynnettäviä tai yhdentekeviä, himon kohteita tai esteitä.


Kuva: Johannes Wilenius

Näytelmän kieli on riimiteltyä. Se mukailee Otto Mannisen suomennosta, mutta on osin modernisoitu ja laitettu uusiksi. Alkuun korva vaatii totuttelua, mutta pian riimit ovat yhtä luonteva osa näytelmää kuin Janne Siltavuoren huikean hienot lavasteet ja niiden monitulkintaisuutta ja elävyyttä tukevat Ville Mäkelän suunnittelemat valot.

Liikekieli on Peer Gyntissä olennainen ja näyttelijät saavat itsestään paljon irti. Ihmishahmojen liikehdintä on monipuolista, peikot vipeltävät yhtä aikaa koomisesti ja uhkaavasti. Kaikkein hienoimpia ovat kuitenkin Peerin kuolevaisuudesta aika ajoin muistuttavat eläinhahmot, eräänlaiset hirvet tai peurat. Koreografia on vaikuttava, eikä siinä ole mitään ylimääräistä.


Kuva: Johannes Wilenius

Ryhmäteatterin 50-vuotisjuhlavuoden avaus on vakuuttava. Olo katsomossa ei ole yksiselitteisen miellyttävä, sillä aika ajoin korvat soivat huudosta, tapahtumien vääjäämätön alamäki hyökyy päälle ja sydäntä kalvaa uhmassa tehtyjen virheiden typeryys. Eivätkä ne omatkaan peikonsarvet viattomat ole.


Peer Gynt
Ryhmäteatteri

Alkuperäinen teksti
: Henrik Ibsen
Sovitus ja ohjaus: Juha Kukkonen
Rooleissa: Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Robin Svartström, Laura Halonen, Aarni Kivinen, Usva Kärnä ja Ville Mäkinen
Lavastus: Janne Siltavuori
Pukusuunnittelu: Ninja Pasanen
Valo- ja videosuunnittelu: Ville Mäkelä
Äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen
Koreografi: Panu Varstala
Maskeeraus: Riikka Virtanen

31. joulukuuta 2016

Vuoden vaihtuessa

Jo kuohuu!

Vuodenvaihde on jälleen täällä. Vannon, että viimeksi se oli ihan just. Miten vuosi on voinut jo vierähtää?

Vuosi 2016 oli... monenlainen. Kevään työskentelin opona, kesän olin työttömänä ja syksyn erityisopettajana. Työn puolesta vuosi on ollut siinä mielessä silmiäavaava, että olen alkanut pohdiskella työelämälleni aivan uutta suuntaa. Saa nähdä kuinka käy. Raskastakin on ollut, ja etenkin nyt syksyllä oli monta hetkeä, jolloin uupumus oli lähellä. Riittämättömyyden tunne työssä on kalvavaa, ja sen kanssa täytyy opetella vielä paremmin selviytymään.

Enkä vieläkään tiedä, mikä minusta tulee isona.


Istanbul ihastutti.

Ulkomaanmatkailu oli tänä vuonna vähänlaista. Kävimme toukokuussa Istanbulissa, mutta se jäikin ainoaksi ulkomaanmatkaksi. Sitäkin hienompi kohde osui kyllä kohdalle, ja vaikka itse olin hieman epäileväinen Istanbulin turvallisuustilanteen kanssa, matkalla ei ollut mitään syytä huoleen. Kevään jälkeen tilanne Turkissa on muuttunut hyvin huolestuttavaan suuntaan, enkä enää matkustaisi sinne. Valitettavasti.


Mummolan pihan kullero (Trollius europaeus)

Kesällä innostuin kuvailemaan ja tunnistamaan kasveja digitaaliseksi kesäkasvioksi. Projekti oli hauska, ja löysin 50 erilaista kasvia Suomen luonnosta. Tienpientareita ja puistikkoja tuli katsottua ihan uusin silmin, kun kiinnitti huomionsa kasveihin yksilöinä. 

Kävin kesällä pohjoisessa mummin luona ja kahdesti mökillä Pohjois-Karjalassa. Jokusen kerran olen matkustanut Tampereelle parantamaan maailmaa ja juhlimaan. Aika kotipainotteinen vuosi kuitenkin, tai ainakin olen pysynyt Helsingissä. Vallisaaressa kävimme muuten ystäväni kanssa loppukesästä, hieno kohde päiväretkelle!


Mustikkasatoa.

Perhe-elämän puolella on ollut ilon vuosi. Minusta tuli elokuun alussa täti, ja veljenpoika on syvine hymykuoppineen hurmannut minut täysin. Toki rakas on myös veljen ekaluokkalainen tytärpuoli, jonka kanssa menemme itse asiassa viikon kuluttua katsomaan Talvisirkus Muistia, jännittävää!

Miehen sisko meni syyskuussa naimisiin, ja pääsimme juhlimaan hienoja syyshäitä. Elokuussa taas tanssahtelimme merihenkisesti ystävien häissä. Ja ilman varsinaisia juhliakin on tullut tavattua ystäviä, kuunneltua ja avauduttua, käytyä museoissa ja myyjäisissä ja elokuvissa ja teatterissa ja ravintoloissa, poristua ja istuttua iltaa.




Niin, se lukeminen!

Goodreadsin mukaan luettuja kirjoja on kertynyt tälle vuodelle 129. Meno on siis ollut samanlainen kuin viime vuonnakin, vaikka jossain vaiheessa syksyä ajattelin, ettei lukemisesta tule mitään eikä mikään maistu.

Vuoden lopussa päättyviä lukuhaasteita (Läpi historian, Kurjen siivellä, Kirjaherbario) olenkin jo koonnut pari päivää sitten. Tänä vuonna osallistuin lisäksi haasteisiin Seitsemännen taiteen tarinat, Lukuharjoituksia, Leningrad–Ost-Berlin ja Helmet-kirjastojen 50 kohdan lukuhaasteeseen. Itse järjestin alkuperäiskansoja käsittelevää kirjallisuutta luotaavan lukuhaasteen Kansojen juurilla

Ikuisuusprojektini Maailmanvalloitus eteni 11 uuden maan verran (kävin muun muassa Maltalla, Syyriassa, Andorrassa ja Kiinassa) nyt olen vieraillut kirjallisesti 76 eri maassa. Pulitzer-lista ei edennyt yhtään, ehkä alkaa olla aika haudata sekin vähin äänin...

Parhaita lukukokemuksia tänä vuonna olivat seuraavat, satunnaisessa järjestyksessä olevat kirjat:

Kotimainen kaunokirjallisuus

Asko Sahlberg: Pimeys-trilogia (bloggaus tulossa, huh! HUH!)
Minna Rytisalo: Lempi
Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
Satu TaskinenKatedraali
Riitta Jalonen: Kirkkaus

Ulkomainen kaunokirjallisuus

David Foster Wallace: Kummatukkainen tyttö
George Saunders: Sotapuiston perikato
Joyce Carol Oates: Blondi
Miranda July: Avokämmen
Laura Restrepo: Intohimon saari
Deborah Levy: Uiden kotiin

Tietokirjallisuus

Jaakko Hämeen-Anttila & Venla Rossi: Nälästä nautintoihin – ruoan tarina


Keskenluovuttaminen ei kuulu tapoihin!

On ollut monenkirjava vuosi siis. Jotkin hetket (ja luetut kirjat, heh) voisin vaihtaa pois, mutta nämä vuoden viimeisen päivän tunnelmat ovat odottavaiset. Vuosi 2017 tuo varmasti mukanaan paljon uutta, haasteita ja kolhujakin, mutta kuten yleensäkin, olen melkoisen hyvillä mielin ottamassa vastaan tulevaa.


Onnellista ja hyvää uutta vuotta kaikille blogini lukijoille! 

15. toukokuuta 2016

Kaksi kirjallista ja yksi oikea matka Istanbuliin



Valmistaudun mielelläni ulkomaanmatkoihin lukemalla kohteesta joko kauno- tai tietokirjallisuutta. Niin päätin tehdä nytkin, kun suuntasimme miehen kanssa Istanbuliin. Kotimaahan on palattu jo viikko sitten, mutta lukuelämykset ovat edelleen vahvana mielessä.

Kuten on Istanbulkin, mutta siitä lisää myöhemmin.

Mika Waltarin Lähdin Istanbuliin (1948) on klassikkoasemassa oleva matkakertomus. Waltari lähtee syksyllä 1947 matkalle Eurooppaan: tavoitepisteenä on tarunhohtoinen Istanbul. Vaimo lähtee alkumatkaksi mukaan, joten Waltari pääsee esittelemään tälle nuoruutensa maisemia muun muassa Pariisissa, sikäli mikäli noita maisemia enää on jäljellä. Matkaa tehdään laivalla, junalla ja lentokoneella, ja aikaa tuntuu olevan niin haahuiluun, nähtävyyksiin, uhkapeleihin, kahviloihin kuin seurapiireihinkin.

Antti Tuurin Bospor Express (2013) on niin ikään matkakertomus matkasta Istanbuliin Waltarin hengessä ja jalanjäljissä, vaikka matkareitti onkin hieman erilainen. Tuuri ei halua matkustaa lentäen, joten ainoa keino päästä Istanbuliin kirjafestareille on juna. Myös Tuuri matkustaa osin vaimonsa kanssa, mutta suurilta osin yksin, joskin mitä erilaisimpiin matkakumppaneihin tutustuen.

Luin ensin Tuurin kirjan ja sitten vasta Waltarin, mutta ei se haitannut. Pikemminkin Bospor Expressin pastissimaisuus vain korostui, ja naurattikin, kun yhtäläisyyksiä löytyi yhä enemmän. Vuosia matkojen välillä on yli kuusikymmentä ja maailmat ja ajat, joissa kirjailijat elävät, poikkeavat toisistaan huomattavasti. Siitä huolimatta matkustamisessa on paljon samaa: aikatauluja ja niiden pettämisiä, erikoisia ihmisiä, palvelua ja hämmennystä, unohtumattomia kokemuksia.

Waltari tekee matkaansa sodasta toipuvassa Euroopassa. Se näkyy ja kuuluu, vaikkei kirjailija sitä erityisemmin alleviivaa. Sodan jäljet näkyvät kuitenkin kaikkialla, ei vähiten ihmisten puheissa ja ajatuksissa. Toisaalta koetaan uskoa tulevaan, halua uudelleenrakentaa ja päästä eteenpäin.

Tuurin matka kulkee yhdistyneessä ja raja-aitojaan rivakasti ravistaneessa Euroopassa. Muutamat passintarkastukset eivät muuta sitä tosiasiaa, kuinka helppoa nykyisin on liikkua, kunhan on oikean maan passi. Tämän koimme omakohtaisesti matkallamme: montaa sekuntia ei suomalaisen turistin passintarkastus kestänyt, vaikka ennen ja jälkeen tulleet muiden maiden kansalaiset joutuivat luuhaamaan tullivirkailijan tiskillä tuskastuttavan pitkään ennen kuin saivat leimansa.

Kumpikin kirjailijaherra tekee matkallaan muistiinpanoja ja luonnoksia. Molemmissa kirjoissa on yksityiskohtia toisensa perään, tunnelmia ja tilanteita, joista osa vaikuttaa varsin yhdentekeviltä, osa hieman väritetyiltä. Toisaalta molemmissa kirjoissa alaotsikossa on viite kuvitelmiin: Waltarin kirja on "totta ja tarua Euroopasta 1947", Tuurin taas "kertomus matkasta". Mitään faktaraporttia ei kumpikaan siis edes lupaa – enkä minä ainakaan edes kaipaa.

Olen lukenut hävettävän vähän kummankaan herran tuotantoa. Waltari kiehtoo kyllä paljon, ja aion vähitellen kuroa umpeen sivistykseni aukkoa. Tuurillakin on paljon teoksia, joissa on minua kiinnostavaa siirtolaisuustematiikkaa. Ja Pohjanmaa-sarjasta pidin teininä (!) paljon, ehkä joskus palaan siihen uudelleen.

Olisi hauskaa selvittää, kuinka suuren sijan nämä matkat ja niiden muistiinpanot ovat saaneet kirjailijoiden myöhemmässä tuotannossa. Kirjoittamisen ja kokemusten prosessointi kiinnostaa minua  ilmiönä paljon, ja etenkin tällaisten ikonisten kirjailijoiden työskentelyssä on piirteitä, joita haluaisin ymmärtää paremmin.

Mutta Istanbul.

Kyllä se vain herää eloon näissä kirjoissa. Bosporinsalmen veden turkoosit timantit, kapeat ja jyrkät kujat, tuoksut ja äänet, minareetit ja kupolit, kalastajat ja kauppiaat. Hieno kokemus lukea vaikuttavia muistoja – ja heti sen perään saada omia.
















Ihana, elävä, huikea Istanbul!


Mika Waltari: Lähdin Istanbuliin – Totta ja tarua Euroopasta 1947
Ulkoasu: Martti Ruokonen
WSOY 2008 (3. painos kirjailijan vuonna 1954 tarkistamasta laitoksesta)
274 s.

Kirjastosta.


Antti Tuuri: Bospor Express – Kertomus matkasta
Ulkoasu: Kirsti Maula
Otava 2013
202 s.

Kirjastosta.

_______

Waltarista toisaalla: Illuusioita, Jäljen ääni, Assyriologin lifestyle-blogi
Tuurista toisaalla: P. S. Rakastan kirjoja, Kulttuuri kukoistaa, Kirjan pauloissa, Notko, se lukeva peikko, Kirjasähkökäyrä  

6. helmikuuta 2016

Töppöhörö (Kansallisteatteri)


Kuvaaja: Tuomo Manninen

Kansallisteatteri, WSOY ja Tammi kutsuivat osallistumaan torstaina 28.1. Bloggariklubille ja Kansallisteatterin uuden näytelmän Töppöhörön ensi-iltaan. Tokihan minä, etenkin kun ohjelmassa oli tapaaminen näytelmän kirjoittajan ja ohjaajan Juha Hurmeen kanssa ennen illan esitystä. Lavaklubin tilaisuus oli lämminhenkinen ja mukava. Hurme kertoi kirjoittamisesta, näytelmästään ja ajatuksistaan. Kysymyksiä heräsi, eikä kaikkeen ollut vastausta. Paljoon kuitenkin.

Hurme kertoi, että idea Töppöhöröön syntyi jo viisi vuotta sitten, vaikka tätä tietämättä voisi arvella sen olevan hyvinkin ajankohtaisista teemoista nopealla vauhdilla kummunnut. Kokonaisuus on elänyt matkan varrella paljon, ja on joka tapauksessa jatkuvassa valmiudessa muutoksiin, ohjaaja kertoi. Voisipa sen pienin muutoksin viedä ulkomaillekin, ja miksipä ei, totean minäkin. Kyse ei pohjimmiltaan ole laisinkaan yksioikoisesti vain suomalaisesta miehestä, vaan koko yhteiskunnastamme.

Uutuuskirjojen lähes minimaalista päiväperhoelämää on pohdiskeltu jo pitkään, ja Juha Hurme haluaa omalta osaltaan olla mukana kasvattamassa myös teatteriesitysten elinkaarta. Hänen mielestään näytelmillä on tapana parantua levättyään, ja teatterin on palvelulaitoksena pantava parastaan katsojiaan varten. Juuri se viehättää minua teatterissa niin paljon: jokainen näytös on uusi ensi-ilta, joka kerta ollaan uuden edessä.

Kuvaaja: Tuomo Manninen

Mistä tässä kaikessa on kysymys? Ensimmäisen näytöksen ajan lavalla on vain yksi mies, Jarkko Lahden esittämä Viki, joka on collegehousuinen oman elämänsä sankari. Vaimo on lähtenyt ja vienyt lapset mukanaan, työpaikkakin on hukassa, ja arjen täyttävät pääasiassa olut, naapuri-Tulpun kyttääminen ja kaikenlaisiin asioihin kannanottaminen.

Viki on monella tapaa äärimmäinen ja kuitenkin hyvin keskimääräinen. Hän ei pidä vieraasta eikä erilaisesta, muttei silti ole itsekään kotonaan oikein missään. Kyytiä saavat maahanmuuttajat ja poliitikot, naiset ja toimittajat, postmoderni taide ja suvaitsevaisuus, kuka ja mikä nyt tielle osuu. Viki on oikeassa, Viki kyllä tietää.


Kuvaaja: Tuomo Manninen

Väliajan jälkeen monologin on aika antaa tilaa vuoropuhelulle, jonka toiseksi osapuoleksi ilmestyy ostoskassista helinäkeijumainen Alina Tomnikov. Hänen haastava tehtävänsä on kertoa Vikille, että muutakin on, ja kaikelle on syynsä. Mellevää karjalanmurretta viäntävä keijukainen on raikas tuulahdus kaljan- ja kalsarinhajuiseen maailmaan, mutta mikä on lopputulema?

Lähdin teatteriin jälleen kerran varsin avoimin mielin, ja vaikka Bloggariklubi lämmitteli esitystä varten varsin erinomaisesti, en siltikään ollut varma, mitä odottaa, kun esirippu nousi. Jarkko Lahti vetää mielettömän shown, vaikka hetki meni, ennen kuin tosissani lämpenin. Ensimmäinen näytös on parhaimmillaan loppuosassaan, tunnelma on sähköinen ja Lahti vauhdissa. Tunnelma muuttuu olennaisesti, kun naisnäkökulma tuodaan mukaan, vaikka en minä oikeastaan tulkitse Tomnikovin hahmoa varsinaisesti naiseudeksi vaan ensisijaisesti vastinpariksi, tiukkoihin hammasväleihin ujuttautuvaksi erilaisuudeksi.

Töppöhörö on virkistävän erilainen näytelmä verrattuna muihin viime aikoina näkemiini. Se nojaa käytännössä kokonaan erinomaisten näyttelijöidensä varaan, ja etenkin Jarkko Lahden monologi on hengästyttävää katseltavaa kuten myös kummankin näyttelijän sulava liikkuminen eleettömässä miljöössä. 

Teksti on polveileva ja vahva, mutta jäin miettimään, olisiko siihen mahtunut enemmänkin säröä, enemmän kujeilua ja katsojan tökkimistä. Toisaalta sain kyllä ihan näilläkin toimin oman pääni mukavasti kuhisemaan: lavalta saa paljon tuttua, paljon vierasta, paljon häiritsevää ja paljon nyökkäiltävää – eikä totisesti pelkästään niin, että Viki olisi vastakohtani ja keijukainen peilikuvani, ei todellakaan.

Näytelmän sanomaksi voinee tulkita suuren ajatuksen ihmisyydestä ja sen moninaisuudesta. Ihmisapina on näennäisesti selviytynyt jo kauas puusta, mutta samalla... mitä ihmettä me olemme itsellemme ja toisillemme tekemässä?


Juha Hurme: Töppöhörö
Suomen Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä
Rooleissa: Jarkko Lahti ja Alina Tomnikov
Ohjaus: Juha Hurme ja Hanna Brotherus
Lavastus: Matti Rasi ja Juha Hurme
Valosuunnittelu: Matti Tiilama
Äänisuunnittelu: Raine Ahonen

______

31. tammikuuta 2016

Luonnon laki (Helsingin Kaupunginteatteri)

Helsingin Kaupunginteatteri: Luonnon laki
Kuva: Tapio Vanhatalo



Kari Hotakaisen romaani Luonnon laki (Siltala 2013) tuli näytelmäversiona ensi-iltaan Helsingin Kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämölle kuluvan viikon keskiviikkona 27.1. Paikalla olin minäkin, kiitos kutsusta teatterille!

Luonnon laki on ensimmäinen näkemäni näytelmä, joka tapahtuu lähes kokonaan sairaalaoloissa, ja jonka pääosan esittäjä näyttelee roolinsa suurimmaksi osaksi sairaalasängyssä pötköttäen. Jo nämä poikkeuksellisen tuntuiset elementit pitivät kiinnostusta yllä, mutta itse näytelmä hoiti kyllä hommansa yhtä lailla.


Helsingin Kaupunginteatteri: Luonnon laki
Kuva: Tapio Vanhatalo

Maalämpöyrittäjä Rautala (Pertti Sveholm) joutuu auto-onnettomuuteen ja loukkaantuu pahasti. Suuntana on sairaalan kuntoutusosasto, jossa vastassa on monenlaisia kohtaloita kokeneita potilastovereita, väsyneitä hoitajia, vuotava katto ja rapistuvat seinät. Onnettomuuskohtaus on hieno ja ahdistava, siltä tekee mieli sulkea silmänsä ja sitten kuitenkaan ei.

Rautala on vältellyt ansiokkaasti veroja käytännössä koko aikuisikänsä, ja nyt kun yhteiskunnalla on hänelle totisesti jotakin annettavaa, alkaa laskunmaksu. Tellit ja lellit ovat saattaneet jäädä häneltä ja yhtiökumppaniltaan (Iikka Forss) niin sanotusti vaille huomiota, ja paluu "todellisuuteen" on raaka ja konkreettinen.

Samalla pitäisi kuntoutua jotakuinkin entiselleen. Viereisessä sairaalasängyssä makaa puukonkutittelusta toipuva Badu (Matti Leino), jolla on oma painolastinsa kannettavanaan. Vuorotta työtä paiskiva sairaanhoitaja Laura (Ursula Salo) painuu aika ajoin siivouskomeroon kuuntelemaan Megadethia jaksaakseen taas seuraavat vihaiset sanat ja loppumattomat yövuorot. Ja taustalla hönkii aina vain Leikkaaja (Matti Olavi Ranin), joka nipsaisee yhden siivun sieltä ja toisen täältä: yhteinen kakku kun on saatava tasapainoon.


Helsingin Kaupunginteatteri: Luonnon laki
Kuva: Tapio Vanhatalo

Rautalalla on sukset ristissä myös tyttärensä Miran (Sanna-June Hyde) kanssa, joka on viimeisillään raskaana. Mira on monella tapaa isänsä vastakohta, ja isän ja tyttären tapaamiset ja yhteydenpidot päätyvät poikkeuksetta riitaan. Ymmärrystä toista kohtaan on rajallinen määrä, vaikka rakkautta ei puutukaan.

Näytelmä muodostaa monisäikeisen kokonaisuuden, jossa yleinen ja yksityinen, yhteinen ja henkilökohtainen lomittuvat toisiinsa ihmissuhteina, kansantaloudellisina tosiasioina, yhteiskunnallisina epäkohtina ja henkilökohtaisina näkemyksinä.


Helsingin Kaupunginteatteri: Luonnon laki
Kuva: Tapio Vanhatalo

Luonnon laki on terävän hauska ja paikoin surullinen näytelmä. Huumori on mustaa ja vinoa, eikä traagisempia yksityiskohtia tarvitse erityisemmin katsojalle alleviivata, ne nousevat esiin omalla painollaan. Tarinalla on paljon kerrottavaa, mikä kääntyy hieman kokonaisuutta vastaan: katsoja ei osaa välttämättä päättää, mihin kiinnittyä eniten. Henkilöhahmoja on paljon, osa vain vilahtaa lavalla, eikä kaikista tarinanpätkistä saa oikein kiinni.

Mikä se luonnon laki sitten on? Onko se sitä, että vahvat selviytyvät ja heikot eivät? Vai sitä, että vanhojen on annettava tilaa, jotta uudet mahtuvat mukaan? Onko luonnon lakia se, että kaikesta pitää leikata? Tai se, että hiljaiset jäävät jalkoihin vailla puolustajaa?

Viiltoja riittää, mutta minulle jää näytelmästä toivon hippunen. Ihminen päättää itse, ja yhteiskunta muodostuu ihmisistä, ei koneista tai järjestelmistä. Me voimme valita, mihin rahat sijoitetaan, voimme päättää, miten huolenpito jakautuu. Jos haluamme.


Kari Hotakainen: Luonnon laki
Helsingin Kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämöllä 
Rooleissa: Pertti Sveholm, Iikka Forss, Sari Haapamäki, Sanna-June Hyde, Matti Leino, Matti Olavi Ranin, Leena Rapola, Matti Rasila, Ursula Salo, Marjut Toivanen 
Dramatisointi: Sami Keski-Vähälä 
Ohjaus: Milko Lehto 
Lavastus: Janne Siltavuori 
Puvut: Riitta Röpelinen 
Valosuunnittelu: Mika Ijäs 
Äänisuunnittelu: Maura Korhonen 
Naamiointi ja kampaukset: Tuula Kuittinen

Kiitos kutsusta ja lipusta Helsingin Kaupunginteatterille.

______

28. marraskuuta 2015

Mestari (Helsingin Kaupunginteatteri)



Daniel Kehlmann on kirjailija, jonka tuotannosta olen todennut pitäväni. Saatuani kutsun Helsingin Kaupunginteatterilta hänen kirjoittamansa näytelmän Mestari ensi-iltaan, ei tosiaankaan ollut vaikeaa päättää torstaisesta teatterikeikasta. Ensi-ilta oli 19.11. Pengerkadun näyttämöllä.


Helsingin Kaupunginteatteri: Mestari
Kuvaaja: Tapio Vanhatalo

Näytelmän miljöönä on syrjäinen maaseutuhuvila, johon "sukupolvensa ääneksi" kutsuttu näytelmäkirjailija Martin Wegner (Iikka Forss) saapuu vaimonsa Ginan (Sanna-June Hyde) kanssa viikon mittaiselle taidesäätiön järjestämälle mentorointiviikolle. Mentorina toimii rakastetun klassikkonäytelmän vuosikymmeniä aiemmin kirjoittanut, sittemmin jo harmaantunut ja ehkä hieman unohdettukin Benjamin Rubin (Taneli Mäkelä).

Kirjalijoiden kohtaaminen ei käy ongelmitta: Rubin on omahyväinen ja viskiinmenevä, Wegner taas innokas mutta omasta paikastaan epävarma. Kumpikaan ei ole paikalla vain taiteen vuoksi, vaan ruhtinaallinen korvaus on osasyy. Tässä suossa viikosta vastuussa oleva säätiön amanuenssi Erwin Wangenroth (Jouko Klemettilä) saa taiteilla puun ja kuoren välissä.


Helsingin Kaupunginteatteri, Mestari
Kuvaaja: Tapio Vanhatalo

Yhteistyö aloitetaan yhden yön valmistautumisen jälkeen. Vanha jäärä Rubin tuntuu Wegnerin pettymykseksi tarttuvan lähinnä oikolukuseikkoihin, mutta vähitellen mestarista saa rutistettua irti lopullisen tuomion: hänestä näytelmä on surkea.

Kritiikistä murtuneena Wegner hakee tukea vaimoltaan, mutta Ginakaan ei kykene kirkkain silmin vannomaan rakastavansa kaikkea miehensä kynästä irtoavaa. Soppa on valmis – viimeistään kun Rubin paljastaa omat häntäheikkimäiset piirteensä Wegnerin poistuttua paikalta.


Helsingin Kaupunginteatteri, Mestari
Kuvaaja: Tapio Vanhatalo

Mestari on ehjä ja intensiivinen näytelmä. Väliajattomana se edellyttää katsojalta herkeämättömän kiinnostuksen ja onnistuu sen myös saamaan. Pienen tilan ja neljän näyttelijän koostama kokonaisuus on valmis tarina, joka kääntää itseään vähitellen ympäri.

Ollaan hyvin realistisessa ympäristössä, mutta muistot, tarinat ja mielikuvitus saavat oman sijansa kerronnassa. Katsoja joutuu kyseenalaistamaan sekä näytelmän henkilöiden puheet että omat oletuksensa. Keskeisenä teemaana on taiteen ja kirjallisuuden merkitys ja muoto: onko niillä väliä, kuka ne arvottaa, kenen näkemys on oikea – vai onko sellaista olemassakaan?

Näyttelijät onnistuvat rooleissaan, ja erityisen paljon viehätyin vahvasta Taneli Mäkelästä ja vähitellen pintansa pois raaputtavasta Sanna-June Hydestä. Lavastus on simppeli, äänimaailma suhteellisen eleetön ja puvustus tyylikäs – näytelmä tuntuu valmiilta paketilta, joka keskittyy kertomaan sen, mistä aikookin kertoa.


Helsingin Kaupunginteatteri, Mestari
Kuvaaja: Tapio Vanhatalo

Seuralaiseni piti näytelmää ehkä turhankin kirjallisena, mutta omalle kokemukselleni se oli pikemminkin vahvuus. Kirjaihmisenä olen kiinnostunut siitä, miten kirjallisuutta ja taidetta käsitellään, koetaan, arvostellaan ja arvotetaan. Mestari nostaa esiin omahyväisyyden, epävarmuuden, hyväksytyksi ja unohdetuksi tulemisen tunteita, joita jokainen tuntee joskus, vaikkei itse taiteilija olisikaan.

Kehlmannin teksti koukuttaa mukaansa, ja vakaa sovitus elävöittää sen katsojan nautittavaksi. Kokonaisuus on ammattilaisten laatutyötä, joka tarjoaa perinteisen puhenäytelmän ja monikerroksisen tarinallisuuden samassa paketissa.


Daniel Kehlmann: Mestari  
Helsingin Kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämöllä
Rooleissa: Iikka Forss, Sanna-June Hyde, Jouko Klemettilä, Taneli Mäkelä 
Suomennos: Liisa Urpelainen 
Ohjaus: Kari Heiskanen 
Lavastus: Katariina Kirjavainen 
Puvut: Sari Salmela 
Valosuunnittelu: Mika Ijäs 
Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov 
Naamiointi: Tuula Kuittinen

Kiitos kutsusta ja lipusta Helsingin Kaupunginteatterille.

____