Kesä neljätoista

No jopas. On vaihtunut elokuuksi. Illat pimenevät, helle puskee päälle edelleen ja jäätelö maistuu. Eilen kävin tutustumassa tulevaan työpaikkaani ja muutamiin uusiin kollegoihin ja ihan mukavalta vaikuttaa. Oma luokkatilani on pikkuruinen koppi, mutta se on minun (seuraavat kymmenen kuukautta). Koulu sen sijaan on suuri ja sokkeloinen, mutta eiköhän sitä taas jossain vaiheessa opi suunnistamaan. Ainakin opehuoneeseen.

Mutta mitäpä sanoisin tästä kesästä?

On ollut isoja juttuja ja pieniä juttuja. Oli Pariisin matka, hyytävä juhannus ja pohjoisen yötön yö. PuistoBlues ja PoriJazz (Patti Smith, sydänsydänsydän!). Olen syönyt kahmalokaupalla mansikoita ja litroittain jätskiä (yhtään ei ole lokit vieneet, ähäkutti!). Kesäkuussa palelsi, heinäkuussa hikosi. Juotu on, välillä jopa shampanjaa. Sisällä ja ulkona, tutuissa ja vieraissa pöydissä. Tanssitukin.

Lukenut olen, ja ollut välillä lukematta. E-kirjat tulivat ja veivät, perhana. Paluuta ei ole. Ja kesäteatteriin mentiin, Suomenlinnan Liisaa katsomaan. Laiskoteltu. Nukuttu parvekkeella, hiottu lakanoissa. Rusketuttu, vähän. Heitetty talviturkki Itämereen.

Yksi iso juttu tapahtui: ostimme ystäväpariskunnan kanssa veneen. Sitä on nyt sitten opeteltu käyttämään, tutustuttu Helsingin tienooseen ja haaveiltu telttaretkistä ja saarten valloituksista. Ensi kesänä ollaan viisaampia, jälleen.

Tämä kesä oli ihana. Harmi kun se loppuu. Mutta toisaalta on ihanaa mennä töihin. Ja elokuuta on vielä pitkä siivu jäljellä.

Elämä on hyvää ja kaunista. Siinä kaikki.

Malja kesälle!

Kouluvuoden ja opettajan työn paras päivä on tänään: kevätjuhla. Ysiluokkalaiset lähtevät lentoon maailmalle, seiskat ja kasit harppaavat kesälomalle ja yhden pykälän eteenpäin. Koulumaailman pätkätyöläiselle tämä on paitsi kevyt ja kaunis myös todella haikea päivä. Pitää hyvästellä vuoden aikana tutuiksi tulleita ihmisiä, oppilaita ja työkavereita, nostaa kaulukset pystyyn ja olla valmiina taas uusiin haasteisiin. Aamu täyttyi halauksista, mukavista sanoista ja muutamista kyynelistä.

Opettajan työssä on se ihana puoli, että se ei lopu koskaan. Ja samalla se on turvallinen ja tuttu, sillä vuodenkierrossa totisesti tietää aina, mitä odottaa. Kevätjuhlan jälkeen tulee aina uusi syksy, uusi lukuvuosi, uudet nuoret, uudet kollegat.

Oma tilanteeni varmistui alkuviikosta. Jatkan matkaa elokuussa uuteen kouluun, erityisopettajan sijaisuuteen. Työn saaminen tuntuu tietenkin aivan mahtavalta! Juuri minä eikä kukaan toinen oli se oikea tyyppi tähän, juuri nyt. Odotan syksyä innolla, sillä vaikka työpaikka vaihtuu, työtehtävät ovat tällä kertaa tuttuja. Joten alkusyksyllä energian saa kohdistaa hieman laajemmallekin kuin ihan vain ydintehtävän ymmärtämiseen.

Ja nyt, kun syksy on selvä, voi kaikessa rauhassa keskittyä siihen olennaiseen: kesälomaan. Kirjoihin, bloggailuun, mökkeilyyn, ystävien tapaamiseen, oleiluun, pyöräretkiin, Helsinkiin, olemiseen. Maanantaina lentokone vie Pariisiin, muut seikkailut saavat sitten tulla omaan tahtiinsa, jos ovat tullakseen. Ja onhan niitä, kaikenlaisia, lähes kaiken aikaa.


Toivotan kaikille blogini lukijoille kuplivaa, kirkasta ja mitä mahtavinta kesää!

Mikä päivä!

Ei ole tätä päivää huonoudella pilattu, se on sanottava.

Melkoista vuoristorataa on tässä viime aikoina menty monellakin tapaa, mutta nyt suunta näyttäisi olevaan tiukkaa ylämäkeä. Tykkään siitä.

Syitä on muutama:

Ensinnäkin posti toi tänään ostamani kirjablogikirjan Rivien välissä, jonka ovat kirjoittaneet Hanna Pudas ja Katja Jalkanen. Ehdin jo hieman lehteillä uutta kirjahyllyn koristettani, mutta lukeminen jää juhannuksen jälkeen. Sen verran toki ehdin jo tilannetta tarkistella, että löysin kirjasta myös omia sanojani. Hih. (Viimeksi toissa viikolla sanojani lainattiin Hesarissa, kun 2000-luvun parhaat kotimaiset romaanit -juttusarja alkoi ja esillä oli Aki Ollikaisen Nälkävuosi. Tästä painetun sanan juhlastahan voisi vaikka päätellä, että kirjallinen urani on selvässä noususuhdanteessa!)

Toisekseen kävi sellainen juttu, että sain töitä! Hoblaa! Itsesäälissä kieriskely kai sitten auttoi, koska ainakin olen tänään iloinnut täydestä sydämestäni kohdalleni osuneesta mahdollisuudesta ja tekemästäni päätöksestä. Kyse ei ole vieläkään oikeasti omasta työstäni, mutta kouluun kuitenkin menen ja opettajaksi minua saa sanoa taas 1.8. Pesti on koko lukuvuoden mittainen päätoiminen tuntiopettajuus, joten ensi kesänä pääsen koko kesäksi nauttimaan ansaitusta palkasta. Iloa!

Kolmanneksi jo vajaan kolmen tunnin kuluttua olen lentokentällä vastassa miestä, joka on ollut poissa melkein viisi kuukautta! Ikävä on välillä ollut ihan tolkuton, mutta nyt, kun kaukosuhde on taas vaihteeksi päättymässä, ajan huomaakin kuluneen ihan kauhean nopeasti. Paitsi tietenkin nämä viimeiset hetket ovat aika pitkiä. Jännä.

Neljänneksi ja viimeiseksi on toki huomioitava, että juhannus on täällä! Suosikkijuhlani vuoden kierrossa, ehdottomasti. Aamusta starttaamme laina-auton ja suuntaamme Katajanokalta kohti Pohjois-Karjalan pikku saarta, hirsimökkiä ja hillitöntä relausta. Mukaan lähtee ainakin viiniä, halloumia, paristot mankkaan ja kasa kirjoja (joita en vielä ole valinnut). Tästä mää tykkään!

Voi kun aina voisi tuntua näin hyvältä! Toisaalta ehkä ihan hyvä, ettei tunnu. Mutta juuri nyt kaikki on niin hyvin, että on ihme, jos ei kohta ala sataa hattaraa ja keijut tanssia cancania.

Sitä odotellessa toivotan kaikille lukijoilleni muikean mainiota juhannusta!

Alkaa olla valmista

Siinä se nyt on. Kovakantisena ja pahvikantisena versiona, muutama ylimääräinen kappale lähtee niihin arkistoihin, joissa olen kuluttanut tutkijasalin penkkiä aineistoja kaivellen.

Ja se kypsyysnäyte, sekin on nyt hanskassa. Vaikka kyllä vähän jännitti, silti. Aamu alkoi huonosti, kun unohdin kotiin juuri ne asiat, jotka piti muistaa, mutta mieli parani, kun törmäsin junassa vanhaan työkaveriini. Ja kaikki meni sitten kuitenkin ihan hyvin. Ensi viikolla lähtee tutkintotodistushakemus postiin. Sitten se on siinä. Allekirjoituksia ja vesileimaa odotellessa.

Kun työt imaisivat minut viime viikolla niin vauhdilla mukaansa, en ole ehtinyt oikein tajutakaan tätä kaikkea. Olen saanut gradun valmiiksi ja valmistun ihan juuri maisteriksi! Mahtavaa! Isoista asioista iloitseminen on jäänyt kaaoksen jalkoihin, sillä hyppy tuntemattomaan tuli niin yllättäen, ettei mitään valmisteluja muutokseen ehtinyt tekemään. Toisaalta hyvä, toisaalta paha: aivot ovat saaneet niin valtavan määrän uusia ärsykkeitä, etten tahdo pysyä mukana. Minulle, ikuiselle varmistelijalle, sopii kyllä hyvin joutua spontaanien asioiden äärelle. Ettei aina jäisi jumiin sinne helpoimpaan ja turvallisimpaan.

Nyt on isojen asioiden aika. Se on jännittävää, pelottavaa ja mahdottoman siistiä. Kunhan vain ehtisin pysähtyä hetkeksi maistelemaan tätä kaikkea, keskittymään siihen, mitä nyt on, totuttelemaan uuteen elämänvaiheeseen. Ehkä tänään saan jo alkupalamaistaisia, sillä nyt on juhlimisen aika. Tammikuussa juhlitaan sitten täysillä.

Niin, ja se arviointi. Se sai poskeni hehkumaan. Kypsä ja monipuolinen, muodollisesti moitteeton, kielellisesti erittäin korkeatasoinen.

Eximia cum laude approbatur.

Mittumaari, kesän juhla, tykkään susta!

Auto starttaa muutaman tunnin päästä. En malttaisi enää odottaa. Pohjois-Karjala, minun oma saareni, verkkarihousut, maailman mahtavin seura, vuoden paras juhla, kylmä olut, muurinpohjapannu ja sen täyttävät roinat, erämaan hiljaisuus. Kyllä kiitos.


Pään painan ruohikolle
ja oion jalkojain.
En jaksa pohdiskella,
mä tahdon olla vain.


Sen viisaammat voi tehdä,
mä päivän kultaan jään.
Mä tunnen kaikki tuoksut
ja luonnon loiston nään.


Voi leikitellä mielikseen,
voi ottaa jättää paikoilleen
tai olla niin kuin luonnostaan
ja maata vaan.


Mä peikko siihen uskoon jään,
on maailma tää minkä nyt mä nään.


- Tove Jansson


Muumipeikon juhannusrunon myötä haluan toivotella kipristelevän ihastuttavaa ja nautinnollista juhannusta, miten ikinä sen sitten vietätkään (tai jätät viettämättä).

Palataan asiaan, jahka joskus suostun palaamaan saaresta!

Kutkuttavaa Suopeutta

Richard Powers: Suopeus
Suomentaja: Raimo Salminen
Gummerus 2011
Alkuteos: Generosity (2009)
Kirjastosta


Tässä kirja, joka ei päästä kovin helpolla, mutta joka palkitsee. Ehdottomasti.

Russell Stone on alakuloista kirjoittajanuraa hiljaisuudessa tuhertava, hivenen turhautunut chicagolaismies, joka päätyy opettamaan yliopistoon luovan kirjoittamisen kurssia, jonka aiheena on "päiväkirja matkana". Kurssin osanottajat ovat taideopiskelijoita, joilla kirjoittaminen ei taida olla ykkösenä tärkeysjärjestyksessä, mikä taas turhauttaa Russellia. Ryhmään kuuluu Algeriasta paennut nuori nainen Thassa, joka tekee valoisuudellaan ja positiivisuudellaan lähtemättömän vaikutuksen kaikkiin kohtaamiinsa ihmisiin. Aivan kuin hän olisi syntynyt onnelliseksi, aivan kuin hänen perimässään ei olisi mitään negatiivisia tuntemuksia. Kun geeniteknologiaimperiumin perustanut tutkija Thomas Kurton saa tietää Thassasta, sekä tiedemies hänen sisällään että kassakone silmissään alkaa pitää meteliä: jos todella on olemassa onnellisuuden geeni, se on ilman muuta löydettävä ja patentoitava. Heti. Kasvavan mediamyllyn pyöritystä seurataan niin Thassan ja Russellin kuin tiedetoimittaja Tonia Schiffin kautta, joka tekee geeneihin liittyvää tv-ohjelmaa. Russellin kasvava huoli Thassan selviämisestä kaiken hypen keskellä johtaa tapaamiseen yliopiston mielenterveyspalveluissa työskentelevän Candacen kanssa, josta taas itää pieni romanssin siemen ihmisiin pettyneiden yksinäisten sielujen välille. Voiko joku todella olla geneettisesti onnellinen? Voisivatko ihmiset päästä eroon melankoliasta, surusta ja vihasta? Paljonko maksavat suotuisat geenit?

Pidin tästä kirjasta erittäin paljon ja Powers singahti saman tien uudeksi kiinnostavaksi kirjailijaksi mielessäni olevalla uusia tuulia haistelevalla listalla. Tarinankuljetus on ainakin alkuun tarkkaavaisuutta vaativa, eikä kertojaratkaisu ole mikään helpoin mahdollinen. Samalla, kun pohditaan geeniteknologian etiikkaa, pohditaan myös kirjallisuutta, kirjoittamista ja tarinankulkua. Mielenkiintoinen yhdistelmä, kieltämättä.

Henkilöhahmot ovat uskottavia, olemassaolevan tuntuisia. Jokaisessa keskeisessä hahmossa on tarttumapintaa todellisuuteen ja olennainen rooli kokonaisuudessa, vaikka aivan sietämättömän syvällisiä persoona-analyyseja ei lopulta tehtykään. Paljon jää lukijan mielikuvituksen varaan, mikä on hyvä asia.

Harmittaa, että luin Suopeuden ensimmäiset satakunta sivua jotenkin ohimennen ja tarkkaamattomasti, sillä kirjan loputtua tajusin, että ne olisivat olleet suuremman huomion arvoisia. Melkein teki mieli palata alkuun ja lukea uudelleen siihen saakka, kun aloin saada kunnolla tarinasta kiinni ja ajankäytöllisestikin oli mahdollista lukea pidempiä pätkiä putkeen. Kirja kannattaa siis aloittaa ihan kunnon asenteella, eikä antaa alkupuolen sekavuuden häiritä, sillä se helpottaa kyllä, lupaan.

Suuria teemoja yhden kirjan käsiteltäväksi kyllä piisasi. Ihmisyys, onnellisuus – mitä ne oikeastaan ovat ja miten niitä mitataan, jos mitataan? Voiko onnellisuus kääntyä itseään vastaan, olla uhka? Miten tarinat syntyvät, entä ihmiset niiden mukana? Tuleeko mielikuvitukselle joskus raja vastaan? Entä etiikalle: miten käy, jos ja kun ihmiset voivat valita lastensa geenit kuin marketin hyllyltä?

Paljon jätetään avoimeksi, mutta ei liikaa. Yhdeksi kirjan ydinsanomaksi tulkitsin sen, että loppujen lopuksi melankolia ja muuttuva mieli kuuluvat ihmisluontoon, kyky suruun ja ahdistukseen tekee ihmisestä ihmisen. (Eri asia on se, kuinka tunteita voi hallita niin, etteivät ne hallitse ihmistä, mutta se on ehkä enemmän jonkin toisen kirjan tarina.) Olen tästä ajatuksesta helpottunut. Ehkä ikuisen onnen tavoitteleminen ei edes ole minkään väärti? Ehkä sen mahdottomuus johtuu juuri siitä, ettei ihmisluonto – vaikka sopeutuvainen onkin – suostu taipumaan siihen, vaan oikeastaan tarvitsee myös negatiivisia tunteita?

Ehkä voisi taas opetella olemaan suopeampi itselleen. Kasvoille kivettynyt ikuinen hymy kun ei koskaan voita rikasta, kiehtovaa ja aina muutokselle altista mieltä, jossa on särmää tasaisen harmonian sijaan, vaikkei aina jaksaisikaan hymyillä.

Suopeutta on pohtinut myös Linnea.