Sarjiksia alkuvuodelta tai jostain muualta menneisyydestä

Sarah Andersenin maanmainio Aikuisuus on myytti sai minut kikattelemaan viime kesänä. Uusin suomennos Elämänhallinta on illuusio piti siis tietenkin lukea myös.

Andersen jatkaa tyylilleen uskollisena: piirrosjälki on yksinkertaista, hahmot selkeitä ja ilmeet ja eleet karikatyyrimaisia. Vitsit uppoavat, koska niissä on ennen kaikkea itseironinen sävy. Andersen tekee pilaa itsestään (tai jostain hyvin suuresti kaltaisestaan hahmosta) ja omista omituisuuksistaan, ovat ne sitten kissoihin, arkirutiineihin, deittailuun ja itsetuntoon liittyviä.

Tarinat ovat pääsääntöisesti yhden sivun mittaisia, mutta joitakin ilmiöitä (kuten rakkaalta mieheltä salakavalasti hankittavaa poikaystävävillapaitaa) käsittelevät tarinat venyvät pidemmiksi. Parhaimmillaan Andersen on kuitenkin tiiviiden hetkien ja ilmiöiden kuvaajana. Niihin on helppoa samastua, niille on helppoa nauraa – jos nauraa samalla itselleen.

Andersenin sarjikset sopivat varmaankin parhaiten nuorille aikuisille, jotka kipuilevat itsensä ja itsenäisen elämänsä alkutaipaleen kanssa. Ja tietysti niille, jotka muistavat, millaista elämä on silloin, kun ei ole vielä ihan varma itsestään, tai sitten liiankin varma ja kyntää pian asfalttia naama edellä.


Sarah Andersen: Elämänhallinta on illuusio
Suomentaja: Aura Nurmi
Sammakko 2018
126 s.
Big Mushy Happy Lump: A "Sarah's Scribbles" Collection (2017)

Kirjastosta.

Kati Kovács on minulle tutumpi nimenä kuin piirrosjälkensä vuoksi. Nyt tartuin hänen sarjakuvateokseensa Kamileen labyrintti. Sen päähenkilö on nuori Kamilee, joka on lapsena menettänyt kuulonsa oudon sairauden vuoksi. Hän pärjää asian kanssa hyvin: lintukauppaa pitävän ukin kanssa kommunikointi on kitkatonta ja linnut puhuvat hänelle ilman varsinaista ääntäkin. Vanhemmilla tuntuu puolestaan olevan elämänhallinta hukassa, mutta Kamilee ei anna sen liiaksi häiritä itseään.

Erikoisemmaksi homma menee, kun outo hyypiö tilaa jälleen kerran uusia lintuja kotiinkuljetuksella. Kamilee alkaa epäillä, ettei miehellä ole kaikki ihan niin kuin pitää, ja ennen kaikkea hänen ostamilleen linnuille saattaa käydä köpelösti.

Kamileen labyrintti on erikoinen, särmäinen, jotenkin häiritsevä albumi. Sen tarina on omalaatuinen, hahmot erikoisia ja kerronta omaehtoista. Piirrosjälki on taidokasta, mutta silti lukemisen jälkeen on jotenkin tuhnuinen olo. En keksi muuta sanaa kuin outo.

Tarinan kerroksissa on isoja teemoja: miten hyväksyä erilaisuutta itsessään ja muissa, onko anteeksianto aina oikein, miten erikoisista paloista elämänkulku voikaan koostua.


Kati Kovács: Kamileen labyrintti
WSOY 2016
85 s.

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 48. Kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä.

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa

Eeva Turusen novellikokoelma Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa on kirja, jonka lukemisesta en erityisemmin pitänyt, mutta jonka villille ja anteeksipyytelemättömälle asenteelle olen valmis nyökkäämään tyytyväisenä ja hyväksyen.

Turunen panee proosaa uusiksi railakkaalla tyylillä. Listamaisuus, välimerkittömyys ja tajunnanvirtamaisuus kuljettavat novellit radoille, joissa tapahtumien ennustaminen käy mahdottomaksi. Itse asiassa varsinaiset "tapahtumat" ovat Turuselle yhdentekeviä, sen sijaan novellit kietoutuvat kerronnan, tunnelman ja mielikuvien varaan.

On naisia, miehiä ja monia muita. On orastavia ihmissuhteita, menneitä ihmissuhteita, tuhoon tuomittuja ihmissuhteita. Jonkun tärkein ihmissuhde on Parahin tekninen isännöitsijä, joka saa tuta kaiken, mikä naapurustossa on kerronnan arvoista ja kaiken senkin, mikä ei ole. Vaan mistä ihminen lopulta kertoo kertoessaan kanta-astuvista naapureista?

Eeva Turusen tyyli on ehdottoman persoonallinen ja raivostuttavan kokeileva. Mistään ei saa kiinni, etenkään jos yrittää liikaa, ja juuri siksi on oman lukijajärkensä vuoksi syytä antaa periksi ja antaa vain mennä. Antaa tekstin viedä, tunnelmien herätä silmien eteen, kertojien hurmaavan epäluotettavuuden ravisuttaa ja vaivata.

Jos jotain, Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa käsittelee identiteettiä ja minuutta, asioita, tapoja ja neurooseja, joista minuus muodostuu. Kuka olen, miksi olen, mitä yritän olla, mitä on olla minä. Tai sinä. Tai joku muu. Sukupuoli, seksuaalisuus, ammatti, työ, asuinpaikka – mitä väliä niillä on ja tarvitseeko edes olla?

Turunen on kirjoittajana lahjakas ja rohkea. En usko olevani väärässä kun sanon, että hänen tuleva tuotantonsa ei ainakaan tästä tasosta laske. On ihastuttavan rasittavaa tulla haastetuksi lukijana ihan yllättäen, joutua taipumaan tekstin tahtoon, kun se on vahvaakin vahvempi. Tässä pelissä voittaja on kirja, joka ei anna armoa, vaan härnää ja houkuttelee eksymään yhä kauemmas omien tulkintojensa taakse. Ja lällättää perään.


Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Siltala 2018
210 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Lumiomena, Reader, why did I marry him?, Kujerruksia

Haasteet: Novellihaaste2

Muutama mehevä häiriötekijä Maija Sirkjärven tyyliin

Entä jos leppoisa lastenvahtikeikka päättyisi verilöylyyn? Tai huomaisit tuleesi huutokaupatuksi? Naapurin southern belle -elämäntapakokeilu yltäisi omaan brunssipöytääsi? Eikö olisi vähän erikoista?

Maija Sirkjärven novellikokoelma Barbara ja muita hurrikaaneja on villi, kumartelematon ja hemmetin virkistävää luettavaa. En ole aikoihin kokenut sellaista WTF-oloa herättävää kirjallisuutta, en hämmentynyt niin paljon ja samalla ihastunut ikihyviksi.

Sirkjärven kerronta on omaa luokkaansa. Siihen yrittää aluksi suhtautua kuin mihin tahansa lyhytproosaan, tiedostaa lukemaansa ja tehdä tulkintoja. Turhaan! Novellit rakentavat omia maailmojaan, joissa on omat lainalaisuutensa. Periaatteessa eletään ihan juuri tässä todellisuudessa tai ainakin melkein, mutta ihmiset eivät käyttäydy tai ajattele niin kuin oletetaan. Sosiaaliset konventiot, normaalit käytöstavat ja fyysinen koskemattomuus eivät päde.

Kokoelman yhdestätoista novellista erityisen hyvin kolahtivat Ullan ja Banskun tuho, Barbara, Perhehuolia?, Southern belle, Ankerias ja Perinneryijy.

Ullan ja Banskun tuho on lastenvahtikeikka helvetistä. Kolmekymppinen Kerttu käy välillä lapsuudenkotinsa naapurissa lastenvahtina. 12-vuotias Ulla ja 10-vuotias Bansku ovat mainioita mimmejä, ja heidän seurassaan Kertullakin on aina mukavaa. Toisessa naapurissa on juuri tapahtunut asukkaanvaihdos, ja edellisen asukkaan kohtalo mietityttää tyttöjä. Niin ikään uusi naapuri herättää mielikuvituksen eloon: jotain mätää siinä on... ihan varmasti! Hulvaton ja lapsenomainen tunnelma vaihtuu salamannopeasti toiminnalliseksi kauhuksi, kun kolmikko huomaa sörkkineensä asioita liian syvältä.

Barbara kertoo miehestä, joka elää sisarensa kanssa sangen kontrolloitua elämää. Eihän kukaan sellaista pitkään kestä, ja niinpä mies alkaa käydä asuntonäytöissä. Hän tosin hakee niistä lopulta jotakin ihan muuta kuin uutta kotia itselleen. Myös Perhehuolia? on novelli, jonka henkilöillä on hieman vinksahtanut käsitys siitä, mikä on sopivaa ja niin sanotusti tavanomaista. Jotkut voivat tehdä enemmän valintoja kuin toiset, jotka puolestaan joutuvat muiden valintojen kohteiksi. Perhehuolia? on erinomainen kuvaus ihmismielen joustavuudesta ja sopeutuvuudesta.

Southern bellen päähenkilö Ansa on päättänyt tulla täydelliseksi etelän kaunottareksi Margaret Mitchellin Tuulen viemään inspiroimana:

"Southern bellet olivat hyvin toisenlaisia kuin jäyhät, pohjoismaiset naiset. Southern bellelle oli tärkeintä olla lämmin ja kiltti. Oikea southern belle oli sosiaalinen ja toiset huomioon ottava, iloinen mutta maanläheinen. Hän piti itsestään eriomaista huolta, pukeutui aina viehättävästi ja liikkui ryhdikkäästi. Southern belle ei koskaan aiheuttanut pahennusta. Hän saattoi juoda yhden tai kaksi drinkkiä sosiaalisissa tilanteissa, muttei koskaan enempää. Kauniista ulkomuodostaan huolimatta southern belle ei ollut avuton damsel in distress vaan hänen käteensä sopi yhtä lailla niin talikko kuin haulikko. Perhe oli äärrimmäisen tärkeä aidolle southern bellelle. Southern belle seisoi muurina ja tukipylväänä perheenjäsenilleen ja häneen saattoi luottaa kaaoksessa." (s. 119–120)

Ja miten hienosti Ansa southern belle -elämäntapaansa toteuttakaan paritalon puolikkaassaan! Vai...?

Ankerias vie suhteellisen erikoiseen tapahtumapaikkaan, se sijoittuu nimittäin lähes kokonaan hääpukuliikkeen sovituskoppiin. Astrid on sovittamassa hääpukuja, sillä häntä on kaksi viikkoa aiemmin kosittu veneellä. Sovituskopissa voi kuitenkin kohdata romanttisista puitteista huolimatta myös jotain synkkää.

Novellihaaste2:n peukutuksen ansaitsee novelli Perinneryijy, jossa on kohdillaan miljöö, sävy, henkilöt ja juoni. Peukun annan kuitenkin konfliktista, sen verran oivallisesti Sirkjärvi erikoisen tilanteen rakentaa.

Nuorenparin autosta puhkeaa rengas jossain nelostien varressa ja he hakevat apua löytämästään maalaistalosta. Helsinkiläisille "Sysi-Suomi" on jo sellaisenaan eksoottinen, mutta mitä kauemmin he joutuvat viettämään renkaankorjauspuuhissa, sitä erikoisemmaksi ympäristö asukkaineen käy. Päähenkilö Nooran hämmennys kasvaa hivuttaen päätyen täydelliseen shokkitilaan.


Tuntuu, ettei Sirkjärven novelleista edes osaa sanoa mitään – ainakaan niin, ettei paljastaisi niiden tapahtumista liikaa, ja silti varmaan paljastaa. Toisaalta lukemisen jälkeen ei edes ole varma, mitä juuri tapahtui, ja luultavasti eri lukijat löytävät novelleista eri tapahtumia ja merkityksiä. Mikäpä sen suurempi kiitos onnistuneelle novellistiikalle olisikaan!


Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja
Teos 2018
239 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Tekstiluola, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Luettua elämää, Reader, why did I marry him?, Kosminen K, Kirjojen keskellä  

Haasteet: Novellihaaste2

Miranda July: Avokämmen

Outo, härski, hilpeä, häiritsevä. Vähän surullinenkin. Herättää myötähäpeää. Keikuttaa oletuksia, härnää ja häpäisee. Sellainen on Miranda Julyn Avokämmen.

Cheryl on päälle nelikymppinen neuroottinen nainen. Hän elää yksin, ehdottoman tarkan järjestyksensä kanssa. Paikoin Cherylin ahdistus kasvaa niin suureksi, että on käytävä terapeutilla. Päivätyötään hän tekee naisten itsepuolustusvideoita tuottavassa yhdistyksessä. Fantasiat sekoittuvat todellisuuteen, etenkin silloin, kun niiden kohteena on työtoveri Phillip. Valitettavasti Phillipia kiinnostavat hieman Cherylia nuoremmat naiset, eikä jaolle ole asiaa.

Cherylin elämä menee peruuttamattomasti sijoiltaan, kun pomon parikymppinen tytär Clee muuttaa hänen luokseen. Clee on kaikkea, mitä Cheryl ei ole ja tekee sen myös selväksi. Naiset tutustuvat ja sitten alkaa jytistä. Elämä, järjestys, ihmissuhteet, perhekäsite ja identiteetti heittävät volttia.

Miranda Julyn tarinankuljetus on jotain perinjuurin omintakeista. Juuri kun luulee kaiken olevan jo äärimmilleen vietyä, tulee uusi käänne ja keikahdus. Lukijaa tökitään ja kiusataan, pakotetaan kurkistamaan vielä tarkemmin, vaikka jo toivoisi voivansa antaa Cherylin ja muiden olla.

Oli lähellä, etten jättänyt Avokämmentä kesken. Tarina on paikoin niin outo, että etenkin kirjan alkupuoliskolla, kun tilanteen (ja itsensä) kanssa ei vielä ole sinut, sille pyörittelee silmiään ja pohdiskelee, onko lukeminen vaivan väärti. Seksi ja fyysiset kontaktit ovat ronskeja, eikä July hidasta kierroksiaan missään vaiheessa. Posket helottavat ja hävettää.

Avokämmen marssittaa esiin sukupuoli-, ihmissuhde-, perhe- ja valtaroolin toisensa perään, ravistaa niitä ja laittaa uusiksi. Mitään ei voi ottaa annettuna, omat asenteet, reaktiot ja tuntemukset mietityttävät. Näinkö lähtökohtaisesti näen naiset ja miehet ja kaiken siltä väliltä? Mikä urpo! Onko käsitykseni parisuhteesta ja vanhemmuudesta jotain tällaista? Aaaargh! Enkö ole koskaan aiemmin tajunnut ajatella asioita toisin? Noloa.

July on kirjoittajana häpeilemätön, anteeksipyytämätön, rohkea ja roisi. Hilkka Pekkasen suomennos on erinomainen, kirjan outoon maailmaan joutuu väkisin eikä vastaan pyristeleminen auta pätkääkään.

Ota riski ja lue tämä. Yllätyt, nolostut, vihastut ja ihastut. Ainakin saat kyytiä!


Miranda July: Avokämmen
Suomentaja: Hilkka Pekkanen
Ulkoasu: Aleksi Salokannel
Siltala 2016
344 s.
The First Bad Man (2015)

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Täysien sivujen nautinto, Ihminen välissä, Lukutoukan kulttuuriblogi, Rakkaudesta kirjoihin, Ullan Luetut kirjat 

Carlos María Domínguez: Paperitalo (Lukutaitokampanja V)

Carlos María Domínguez: Paperitalo
Suomentaja: Einari Aaltonen
Kansi ja kuvitus: Ina Kallis
Basam Books 2006
134 s.
La casa del papel (2002)

Kirjastosta.


Yliopistotutkija Bluma Lennon ostaa kirjakaupasta Emily Dickinsonin kokoelman ja jää saman tien auton alle. Lennonin sijaiseksi palkattu kertoja saa postissa oudon kirjalähetyksen, sementtiä ropisevan kirjan erikoisella omistuskirjoituksella. Hän lähtee Cambridgesta Etelä-Amerikkaan selvittämään, mistä kirja on peräisin ja millaisia salaisuuksia edesmenneeseen Blumaan liittyy. Matka kulkee Argentiinan kautta Uruguayhin, jossa tarina alkaa vähitellen aueta.

Paperitalo on pieni kirja kirjahulluudesta. Se on absurdein sävyin väritetty kertomus vaaroista ja suoranaisesta tuhosta, johon järjen rajat ylittävä kirjarakkaus voi johtaa. Kerronta on kevyttä mutta tiivistä, näennäisen helppoa ja samalla merkityksillä ladattua.

Luin kirjan tunnissa. Vielä nopeammin olin sen jo melkein unohtanut. En vaikuttunut kerronnasta, en päässyt perille siitä, mitä kirjalla ihan loppujen lopuksi yritettiin sanoa. Lukukokemus oli ohi nopeammin kuin se alkoikaan, ja jäljelle jäi hieman valju olo.

Kerrottiinko minulle juuri, että kirjahulluus on, no, hulluutta? Annettiinko minun juuri ymmärtää, että olisi syytä päästää irti kirjoista ja niiden keräilystä ennen kuin on liian myöhäistä? Vai oliko kaikki yhtä suurta satiiria, joka meni lahjakkaasti yli ymmärryksen?

No, ei sen niin väliä. Paperitalon lukeminen oli monella tapaa myös hyvä asia. Ensinnäkin tulin kirjallisesti vierailleeksi Uruguayssa, joka on uusi tuttavuus sekä kirjallisessa maailmanvalloituksessa että ¡Hola! español -haasteessa. Toisekseen saavutin tavoitteeni kirjabloggaajien Lukutaitokampanjassa lukemalla viidennen kirjan kampanjaviikon aikana. Ja kolmanneksi: tuli empiirisesti todistettua, että kirjan lukeminen ei vie sen kauempaa kuin iltalenkki.

Haastan siis kaikki lukijani lahjoittamaan kuluneen viikon aikana lukemieni kirjojen mukaisen määrän eli 5 euroa* Suomen Pakolaisavun lukutaitotyöhön. Annetaanhan lukemisen mahdollisuus myös niille, joilta se vielä puuttuu. Lahjoitussivulle pääsee tästä.

___

*Summaa saa hyvillä mielin myös nostaa! Itse ajattelin lahjoittaa triplaten.

Hyvä ja huono kesä + Lukutaitokampanjan I kirja

Puuh, väsymystä on ilmassa ja silmäpussitkin ovat sen näköiset. Eilen tuli juhlittua ystävän tupaantuliaisia asiaankuuluvalla hartaudella, ja tänään maistuu lähinnä uni ja kolajuoma. Vielä ei ole ihan syksy, sillä aamuöinen kävely Kalliosta kotiin (korkokengissä, tietenkin) ei palelluttanut laisinkaan. Tai sitten veri virtasi vielä riittävän kuumana lantiota keikuttaneiden reggaerytmien vuoksi...

Kolme huippua blogikollegaa ovat haastaneet minut listaamaan kuluneen kesän hyviä ja huonoja kokemuksiani. Norkku, Leena Lumi ja Marissa – kiitos haasteesta! Tästä tuntuu kiertävän erilaisia versiota, mennään nyt jonkinlaisella kompromissilla 5+5 asiaa.

Hyvä kesä!

1. Sain oikeasti lomailla ensimmäistä kertaa vuosiin. Juhannukseen saakka sain palkkaakin, ja sen jälkeen siirryin noin viideksi viikoksi työttömien tilastoihin. Aikaa oli vaikka muille jakaa, ja nautin sen käyttämisestä ja käyttämättä jättämisestä aivan hävyttömän paljon.

2. Sain uuden työn jo ennen kuin edellinen virallisesti päättyi. Työnhaku oli koko kevään ja alkukesän ajan vilkasta, menin jo jossain vaiheessa sekaisin siitä, kuinka moneen paikkaan ja erilaiseen työtehtävään edes hain. Työnhaku ei tosiaan ole suosikkipuuhaani, mutta onhan se näin maisterisnaisena silti huomattavasti opiskeluaikoja mukavampaa. Kävin kolmessa työhaastattelussa, joista viimeinen sitten natsasi. Olen tyytyväinen.

3. Prahan matka. Kävin ensimmäisellä lomaviikolla Prahassa, kerta oli ensimmäinen. V oli kevään Tsekissä opiskelemassa, ja teimme treffit pääkaupunkiin viideksi päiväksi. Reissu oli onnistunut, vaikka Vltava tulvi ja kansallinen hätätilakin ehdittiin julistaa. Matkakuumeeseen reissu ei kuitenkaan auttanut pätkän vertaa, ainahan se vain pahenee entisestään...

4. Retket ja hetket. Kohdassa 1 mainitusta syystä minulla oli aikaa tehdä, mitä mieleen juolahtaa. Kovin monelle jutulle ei tarvinnut sanoa ei. Tapasin ystäviä, kävin festareilla ja hikisillä klubeilla, join shampanjaa mattolaiturilla aamuviideltä, luin aamut ja päivät ja illat ja yöt, kävin pohjoisessa mummin luona, kokkailin, pyöräilin, luuhailin ja puuhailin... Oi voi!

5. PMMP:n keikka Tavastialla elokuun 16. päivä. Olin kahden ystäväni kanssa katsomassa syksyllä lopettavan PMMP:n viimeistä Tavastian keikkaa. Oli muuten aivan mieletön kokemus. Bändi veti aivan täysillä, ja yleisö oli hurmoksessa. Kahden tunnin setin jälkeen vaatteet olivat läpimärät hiestä, meikit poskilla, korvissa soi ja ääni oli mennyt, ja niin sen pitikin olla. Keikka päättyi massiiviseen versioon Isin pikku tytöstä, joka on ollut aina yksi ehdottomia PMMP-suosikkejani. Kylmät väreet vieläkin!


Huono kesä...

1. Joutilaisuudestani huolimatta en onnistunut käymään mökillä kuin kerran, juhannuksena. Harmittaa vietävästi, sillä saaren rauhassa on ihmisen hyvä olla. No, ensi kesänä nautin kahden kuukauden täysimittaisesta ja -hintaisesta kesälomasta, joten silloin sitten paremmalla onnella.

2. Vaikka sainkin lopulta uuden työn, työnhakeminen stressasi paljon. Toivoin viimeiseen saakka, että olisin saanut jatkaa samassa työssä, jonka aloitin marraskuussa, mutta kun se ei ollut mahdollista, uuden työn hankkiminen oli vähän niin kuin pakollista. Ja samahan se on taas edessä ensi vuonna, mutta siihen on vielä paljon aikaa. Onneksi.

3. Olisin voinut uida paaaaaaljon enemmän. Jotenkin ei vaan tullut mentyä. Ensi kesänä sitten.

4. En taaskaan toteuttanut jo vuosia haaveilemaani Suomi-kierrosta. Ensi kesänä jne.

5. Riittäköön nämä. Tämä kesä oli ihana!


Haasteen heitän eteenpäin Linnealle, jeepaulle, Sonjalle ja Sannalle.

***

Olen tänään lukenut ensimmäisen kirjan kirjabloggaajien Lukutaitokampanjaan, josta kirjoitin enemmän  täällä. Lahjoitussivulle on kertynyt jo yli 600 euroa, huimaa! Itse aion siis lukea 6.–13.9. välisenä aikana mahdollisimman monta kirjaa, ja haastan lukijani lahjoittamaan keräykseen euron per luettu kirja. Vähimmäislahjoitussumma on viisi euroa, joten viisi kirjaa tässä nyt ainakin pitäisi sitten näillä perusteilla ehtiä lukemaan... Katsotaan kuinka käy! Niin, ja tänäänhän on se kansainvälinen Lukutaitopäivä!

Ensimmäinen kirjani Lukutaitokampanjaan on kolumbialaisen Álvaro Mutisin kahden "pienoisromaanin" yhteisnide Araucaíman kartano / Lecumberrin päiväkirja.

Álvaro Mutis: Araucaíman kartano / Lecumberrin päiväkirja
Suomentaja: Satu Ekman
Kookos-kustannus 2000
91 s.
La mansión de Araucaíma 1973 / Diario de Lecumberri (1960)

Kirjastosta.


Araucaíman kartano kertoo erikoisesta talosta erikoisine asukkeineen. Talon Isäntä rakastaa kylpemistä lähes pakkomielteisesti ja muut talon asukkaat – Vartija, Lentäjä, rehevä huora La Machiche, Munkki ja Palvelija – elävät talon käytävillä ja pihoilla outoa elämää. Kun taloon eksyy Tyttö, konseptit menevät kaikilta sekaisin ja seuraukset ovat tuhoisat.

Lecumberrin päiväkirja on raadollinen kuvaus meksikolaisesta vankilasta vangin näkökulmasta. Siinä käydään läpi eri vankien taustoja ja tragedioita, vankilan elämää ja hierarkiaa sekä huumemaailmaan kaoottisuutta. Tunnelma on surumielinen, kuin kohtaloon alistunut.

En voi sanoa nauttineeni lukukokemuksesta. Olin utelias tutustumaan kolumbialaiseen kirjallisuuteen, mutta ainakaan tämä teos ei vielä vakuuttanut, vaikka Mutis on ilmeisesti jonkinlaisen klassikon maineessa. En ensinnäkään ymmärrä, miksi niteen tarinat on määritelyt pienoisromaaneiksi novellien sijaan, ja toisekseen en tajunnut niiden sanomaa.

Etenkin Araucaíman kartano on yksinkertaisesti raivostuttavan outo. Oletan sen olevan vahvasti symbolinen ja vertauskuvallinen, mutta mihin sillä viitataan, sitä en tiedä. Kartanon asukkien erilaiset, vahvan stereotyyppiset ja karrikoidut hahmot kertovat selvästi yhteiskunnasta ja ihmisten rooleista siinä, mutta sen suurempiin analyyseihin ei huvittanut lähteä.

Lecumberrin päiväkirja on onnistuneempi ja helpommin lähestyttävä, vaikka kertookin raskaista aiheista, eikä sinänsä ole mikään miellyttävä tarina. Vankilamiljöö ja huumeiden maailma vaikuttavat aina syvästi.

Harmittaa, että oma Lukutaitokampanjani alkaa pettymyksellä. Mutta sitähän lukeminen on: joskus törmää seinään ja pettyy.

Siitä huolimatta ja juuri siksi lukutaito onkin niin tärkeää: pystyy tekemään omat päätelmänsä, muodostamaan omat mielipiteensä ja pysymään kriittisenä.

___

Avaan kirjalla osallistumiseni Tarukirja-blogin ¡Hola! español -haasteeseen ja valloitan Maailmanvalloituksessani Kolumbian.

Leena Krohn: Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia

Leena Krohn: Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia
WSOY 2002 (1. painos 1983)
82 s.

Kirjastosta.


Olen häikäistynyt.

Tutustuin Leena Krohniin viime vuodenvaihteessa, jolloin luin Lukudiplomia varten Tainaronin. Jo silloin ymmärsin olevani mennyttä naista, Leena Krohnin talutusnuoraan väistämättä päätynyt ja siellä pysyvä. Hieman myöhemmin luin Krohnin uusimman teoksen, upean Hotel Sapiensin, johon rakastuin – mikäli mahdollista – vieläkin syvemmin kuin Tainaroniin (ja jota muuten äänestin Hesarin 2000-luvun parhaat kotimaiset romaanit -äänestyksessäkin).

Nyt oli kolmannen Krohnin aika.

Ja sama tunnetila jatkuu.

Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia on ohuen ohut kirja, kaiketi eräänlainen novellikokoelma. Kaikki pienet tarinat, miniatyyrit tai muotokuvat, liittyvät kuitenkin tavallaan toisiinsa. Keskeisin yhteinen tekijä on Donna Quijote, hahmo, joka elää ja kulkee kaupungissa ja kohtaa toisia. Kaltaisiaan ja toisenlaisia.

Miljöö on vahvasti kaupunkimainen, ja tarkemmin varsin helsinkiläinen, vaikkei sitä suoraan sanota, eikä sen ole pakko sitä olla. Ollaan meren äärellä, kallioilla, kaduilla, asfalttiviidakossa, raitiovaunun jyskeessä, pienissä asunnoissa ja mielentiloissa.

Kirja pureutuu syvälle. Se kertoo meistä ihmisistä ja siitä, mitä me voimme olla sekä yksin että yhdessä. Kuinka eroamme toisistamme, ja mikä tekee meistä saman. Mikä on yhteistä, mikä erottaa. Krohnin tarjoama kuultokuva on monitulkintainen, eikä mitään saa valmiina.

Yleensä närkästyn, jos luen liian haastavaa kirjallisuutta. En pidä siitä, että kirjailija tekee kaikkensa osoittaakseen säkenöivän älykkyytensä ja jyrätäkseen lukijansa. Tähän ei Krohn ryhdy.

En voi väittää ymmärtäväni kaikkea, mitä hän kirjoittaa. Toisaalta uskon, ettei niin ole tarkoituskaan. Krohn jättää paljon auki, rivien ja kappaleiden väliin. Hänen tekstinsä on kiireetöntä, kaikenlaista pakotusta vailla. Tämä rauhallisuus tuo mukanaan halun jäädä tulkitsemaan ja pohtimaan – ja paikoin vain jatkaa matkaa.

Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia nostaa esiin erilaisia tapoja olla ihminen. Olla osa joukkoa, olla yksilö. Tämä outo ja kaunis kirja jättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Ja juuri siksi se on niin kiehtova, houkutteleva ja äärimmäisen taitava teos.

___

Tessa ihailee taitoa kertoa paljon pienessä tilassa. Satu löysi kirjasta paljon kehystettäväksi sopivia ajatuksia.

Osallistun kirjalla Kotimainen Kasarikirjakesä -haasteeseen (jota aion suorittaa elokuun loppuun saakka).

Harjukaupungin salakäytävät

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät
Kansi: Jussi S. Karjalainen
Atena 2010
375 s.

Oma ostos.


Kustantaja Olli Suomisella on pienimuotoinen ongelma. Päällisin puolin hän elää varsin moitteetonta elämää Jyväskylässä luokanopettajavaimonsa Ainon ja poikansa Laurin kansssa. Työ kustantamo Kirjatornissa tuo mukavasti paineita ja haasteita, elokuvakerhon jäsenyys auttaa eskapismissa, keski-ikä alkaa kolkutella, mutta aivan tyytyväinen hän ei elämäänsä ole.

Kun Ollin nuoruudenmuistot muuttuvat yllättäen nostalgiasta totiseksi todeksi, alkaa tapahtua kummia. Enää katoilevat sateenvarjot eivät ole Ollin suurin huolenaihe, vaan teini-iän rakkaus ihanaan päärynämekkoiseen tyttöön tulee huimaavan konkreettiseksi, joskin erittäin elokuvalliseksi osaksi Ollin oikeaa elämää. Jyväskylä on harvinaisen täynnä merkityksellisyyshiukkasia, jotka Olli on jo ehtinyt (tai halunnut) unohtaa. Aina valinta ei kuitenkaan ole päähenkilön oma.

Harjukaupungin salakäytävät on kirja, josta en olisi luultavasti koskaan kuullutkaan ilman kirjablogeja. Tämä maagista realismia viljelevä teos päätyi jonkin kirjakaupan alelaarista hyllyni koristukseksi ja sittemmin TBR-listalleni. Nyt se on luettu, vihdoinkin.

Pääsääntöisesti kirja on herättänyt ihastusta. Niin paljon kuin haluaisinkin kokea yhteenkuuluvuutta muiden lukijoiden kanssa, tällä kertaa en siinä onnistu.

Harjukaupungin salakäytävät on kyllä aivan mainio kirja, en minä sillä. Tarina on mielikuvituksellinen ja sopivasti vinksahtanut, yllätyksiä tarjoillaan ja lukija pääsee todellakin kurkistamaan aivan uusiin ulottuvuuksiin. Jollakin tapaa en vain ollut aivan myyty.

Ensinnäkin kirjan alkupuoli on aivan liian jaaritteleva makuuni. Suoraan sanoen en paikoin voinut vähempää välittää elämänsä tylsyydessä piehtaroivan Ollin aatoksista. Hän vain tuntuu laahustavan pitkin kotikaupunkiaan ja arkeaan, voivottelee ja säälii itseään. Vaimokin on tylsä ja poika jotenkin etäinen. Nyyh. Odotin todella kauan, milloin ihmeessä kirjan jännyys oikein alkaa. Ollin päiväunet eivät sitä minulle tarjoilleet.

No, jahka tarina pääsee kunnolla vauhtiin ja lukija pääsee mukaan niihin salakäytäviin, meno alkaa reipastua. Mitään ihastuksesta huokailua se ei kuitenkaan minussa missään vaiheessa aiheuttanut. Taidokas ja kokonainen tarina, kyllä, mutta ei se mitään kattoa räjäytä. Kirjan kertoja suhtautuu Olliin ja koko tarinaan jotenkin lempeän ivallisesti, mikä hieman häiritsi lukemistani. Tarinassa kun on lopulta hyvin traagisia sävyjä, jotka eivät ihan niin voimakkaasti pääse vaikuttamaan.

Pisteitä irtoaa ilman muuta huikeasta mielikuvituksesta. Tosin on todettava, että Kertun elämänvaiheissa on aika paljon sellaista, mikä tuntui päälleliimatulta, vaikka (tai koska?) hurjaa onkin. Kaikkea en ostanut sitten millään, ja sekin häiritsi.

Ja ne Kertun kirjoista peräisin olevat sitaatit olivat paikoin suoraan sanoen aivan tolkuttoman tylsiä, vaikka ymmärrän niiden käytön. Toisaalta se voi johtua siitä, etten itse ole todella pätkän vertaa cinemaattinen ihminen.

Vaikka näemmä ryöpytän kirjaa aika paljon, pidin siitä kuitenkin. Etenkin alkukankeuden jälkeen tarina on vetävä ja vauhdikas, ja sen monikerroksisuus on huikea. Ei mitään ajanhukkaa, vaan kokonaisuudessaan mainio lukukokemus, jonka perusteella aion lukea muutakin Jääskeläisen kirjoittamaa.

Ja täytyy varmaan jossain vaiheessa lukea se vaihtoehtoinen loppu, joka kirjalle on olemassa. Oma painokseni on Rouge.

___

Kirja on ollut varsinainen blogihitti, joten muiden kirjoituksia löytyy hyvin helposti hakukoneiden avustuksella. Tuorein kollegan näkemys on eiliseltä, jolloin Kaisa kirjoitti kirjasta.

Osallistun Harjukaupungin salakäytävillä Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen sekä TBR-listani lyhentämiseen.

Veljeni Sebastian

Annika Idström: Veljeni Sebastian
WSOY 1998 (1. painos 1985)
180 s.

Kirjastosta.


11-vuotias Antti on yksinäinen ja erikoinen poika. Hän elää kahdestaan äitinsä Kaarinan kanssa helsinkiläisessä betonilähiössä, tarkkailee maanisesti Itäväylän liikennettä, kirjoittaa kortistoa tapaamistaan ihmisistä ja kärsii koulukiusaamisesta. Antti on älyllisesti varsin varhaiskypsä, jopa huippuälykäs, mutta sosiaalisia taitoja hänellä ei ole.

Kun Antin ja Kaarinan elämään tulee Mika, äidin uusi miesystävä, perheen kuviot menevät totaalisesti uusiksi. Antin despoottinen suhde äitiinsä joutuu koetukselle, kun uusi mies merkitsee reviiriään. Koulussa ei mene sen kummemmin, sillä Antin on vaikea saada aikaiseksi ihmissuhteita, jotka perustuisivat johonkin muuhun kuin hyväksikäyttöön ja alistamiseen. Yksi poika tuntuu kuitenkin tekevän poikkeuksen: Sebastian, joka on Antille kuin veli.

Annika Idströmin Veljeni Sebastian on mainio esimerkki kirjablogien voimasta: olen lukenut tästä tekstin muutamassakin eri blogissa ja painoin kirjan nimen visusti mieleeni. Kun se sitten tuli kirjastossa vastaan, lainaamista ei tarvinnut paljon pohtia.

Kirja on vaikea ja ahdistava. Antin kertojanääni on voimakas ja hallitseva, mutta erinomaisen epäluotettava. Poika on monin tavoin kykenemätön kohtaamaan elämää ja ympäristöään sellaisena kuin se on, sillä hänellä on selviä vaikeuksia hallita ja ymmärtää tunteitaan – sikäli kuin niitä hänellä edes on. Tarina kerrotaan visusti Antin näkökulmasta, vain hetkeksi Kaarina saa äänensä kuuluviin kirjoittamansa novellin kautta, ja kerrontaratkaisuna se on oivallinen. Lukija ei voi kuin ihmetellä Kaarinan käytöstä (tai pikemminkin käytöksen ja toiminnan puuttumista) poikansa suhteen, mikä samalla vahvistaa kertojan epäluotettavuutta. Tapahtuuko kaikki todella niin kuin Antti väittää?

Veljeni Sebastian saa loppupuolella jo varsin hurjia käänteitä, ja tarina tiivistyy huippuunsa aivan viime sivuille saakka. Ihailen Idströmin taitoa rakentaa ja pitää yllä kauhean tarinan jännitettä ylettömästi mässäilemättä. Lukijan suhde Anttiin vaihtelee säälistä ja myötätunnosta hämmennykseen ja lopuksi melkein raivoon ja hiljaiseen kauhuun: en todellakaan haluaisi tavata ainoatakaan oikean elämän Anttia. Ikinä.

Toisaalta lapsen ja nuoren vaikeuksiin on ehkä hyvä tutustua kaunokirjallisuuden kautta, vaikka ahdistaakin. On selvää, että joudun vielä työni kautta tekemisiin – jos en nyt aivan Antin tapaisten, niin melko lähellä olevien – nuorten kanssa, jotka eivät ole niin kuin muut, eivätkä ole sitä välttämättä laisinkaan omasta tahdostaan. Ihmismielen kiemurat kiehtovat ja kauhistuttavat, ja Veljeni Sebastian on hieno esimerkki tarinankerronnan voimasta ja täyteläisyydestä myös sellaisissa aiheissa, joihin luulee olevansa turtunut.

___

Sanna koki kirjan rankaksi, muttei päässyt siihen aivan sisään, Minnan teki mieli jättää lukeminen kesken, Luru koki kirjan aivan toisenlaiseksi kuin etukäteen ajatteli ja Zephyr yllättyi kirjan synkkyydestä ja outoudesta, muttei lainkaan pettynyt.

Kun bloggaaja kohtaa kirjallisen ymmärryksensä rajat

Gertrude Stein: Ida
Suomentaja: Kaarina Ripatti
Kirjayhtymä 1988
125 s.
Ida (1941)

Kirjastosta.


Nyt on luvassa todellista mutuhuttua. En vieläkään ymmärrä, mitä luin. Gertrude Steinin Ida on outo kirja. Ou-to.

Gertrude Stein (1874–1946) itse oli "kadonneen sukupolven" keskeinen tekijä, Pariisin taiteilijapiirien suojelija ja kulttuurihenkilö, joka emännöi taidesalonkia ja julkaisi useita kirjoja. Kiinnostukseni näihin piireihin on herännyt Hemingway-innostukseni myötä, ja esimerkiksi Nuoruuteni Pariisi kannusti jatkamaan aiheen parissa, vaikkei kirjana sytyttänytkään.

No, tämä Ida tarttui mukaan kirjastosta, sillä sen ohuus kiehtoi ja kaipasin täytettä sekä (olettamaani) yleissivistykseen että So American -haasteeseen. Lisäksi kansikuva herätteli. Onhan siinä tissit. Ja ehkä muutenkin.

Ida kertoo – kai – Idasta. Naisesta, joka syntyy onnellisten tähtien alla, jotka pian kääntävät selkänsä. Idasta tulee – ilmeisesti – eräänlainen sijaton vaeltaja, joka etsii paikkaansa maailmasta sitä oikein löytämättä. Samalla hän kaipaa toista puolta itsestään, ehkä lapsuusmuistoja, ehkä jotain salattua identiteettiä. Miehiä ja koiria riittää, ja Yhdysvallat tulevat tutuksi monelta kantilta.

En osaa yhtään sanoa, mistä tämä kirja oikeasti kertoo. Ei hajuakaan. Koko 125 sivua tuijotin riviä toisensa perään ja yritin ymmärtää, mitä hittoa minulle kerrotaan. Ei tullut selvyyttä. Tuskin koskaan tulee.

Steinin kirja on kuin ylipitkä, ylivaikea ja yli-inhimillinen runoelma, jossa ei ole alkua eikä loppua eikä oikein keskikohtaakaan. Tavallaan kieli on koukuttavaa, sillä se on jollain tavalla osin miellyttävän elliptistä (Onkohan tällaista määritelmää edes olemassa? No nyt ainakin on!), toisto on paikoin vinkeää ja saa lukijan miettimään sanojen merkitystä suhteessa itseensä ja toisiinsa. Harmaat aivosolut kiittävät. Välillä.

Mutta noin pääasiassa kirja on raivostuttava. Tuntuu, että sen kirjoittaja pitää lukijaa pilkkanaan, ja osoittaa häpeämättömästi päin naamaa, kuinka vähän kukaan muu kuin taiteilija itse voi taideteoksesta ymmärtää. (Ei mitään?!) Kai Stein olikin hieman snobi, ja se hänelle suotakoon (levätköön rouva rauhassa), mutta kyllä korpeaa tuhlata aikaansa tällaiseen. Ida on kuitenkin niin lyhyt, etten muutaman kymmenen sivua luettuani halunnut jättää sitä keskenkään. Hiton kauan sitä kyllä luin suhteessa sivumäärään. Sekin otti kupoliin.

No, kai se on vaan hyvä, että välillä kohtaa ne ymmärryksensä rajat ja tajuaa, että maailma on pullollaan asioita, joista ei ole hajuakaan. Ja että niitä on jonkin oven takana tukuittain lisää. Ja ihan hyvin silti pyyhkii.

So American: "The Lost Generation" + Depression Era (2/3).