Erään Piin elämä (Ota riski ja rakastu kirjaan)

Yann Martel: Piin elämä
Suomentaja: Helene Bützow
Tammi 2003
394 s.
Life of Pi (2001)

Kirjastosta.


Piscine "Pii" Patel on intialainen eläintarhanomistajan poika, eläimien kanssa ikänsä tekemisissä ollut nuori mies, joka jää ainoana ihmisenä henkiin rahtilaiva Tsimtsumin upotessa Tyynellämerellä matkalla kohti Kanadaa. Meri vie Piin koko perheen, laivan miehistön ja lähes kaikki matkalla mukana olleet eläimet. Pelastusveneeseen pelastautuvat Piin lisäksi jalkansa telonut seepra, oranki, hyeena ja bengalintiikeri nimeltään Richard Parker.

Kapea elintila ja lajityypilliset piirteet yhdessä kokonaisvaltaisen poikkeustilanteen kanssa johtavat siihen, että matkustajia on lopulta jäljellä vain kaksi: poika ja tiikeri. Alkaa eriskummallinen matka ja selviytymiskamppailu meren armoilla. Voiko ihminen selvitä sellaisesta? Entä eläin? Mikä on ihmisen ja eläimen suhde poikkeuksellisissa ääriolosuhteissa – vai onko sitä? Kuunteleeko taivas, Jumalan korva, Piitä laisinkaan? Minkä hinnan selviytymisestä joutuu maksamaan?

Maukka heitti taannoin minua vastahaasteella Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteessa ja määräsi luettavakseni Piin elämän. Tästä on jo puoli vuotta aikaa, joten lopultakin oli syytä tarttua toimeen. Kirja oli minulla lainassa jo valmiiksi, mutta viimeistään siihen tullut varaus pakotti avaamaan kirjan kannet. Tarinahan on käännetty vastikään elokuvaksi, joka pyörii näytännöissä pitkin maata parhaillaan. Varmaan siksi kirjakin on taas herättänyt kiinnostusta.

Olin kuullut Piin elämästä hyvää, ja etenkin Amman elokuinen teksti, jossa hän – rutikuivan realismin ystävä – oli avoimesti syvästi vaikuttunut, sysäsi ajatuksiani siihen suuntaan, että tämä saattaa olla aikamoinen kirja.

Ja onhan se.

Tarinan imuun pääseminen kesti hetken, samoin lempeään ja ehkä jopa hieman naiiviin kertojaääneen tottuminen. Mutta kun se tapahtuu, tarina vetää kuin häkä. Päivät, viikot ja kuukaudet pelastusveneessä ovat pitkiä, toimet näennäisen yksinkertaisia ja toisiaan toistavia ja silti niin monenlaisia ja haastavia, Piin elämänasenne ihmeellinen, Richard Parker niin uskottava ja todentuntuinen, että kirjaa lukee ahmien. Näin koko ajan edessäni pelastusveneen, Piin ja tiikerin reviirit, oranssin turkin ja upean ja hengenvaarallisen eläimen. Näin kilpikonnat, hait, lentokalat, levälautat, vesitislaimet, köydet ja pressut. Polttava aurinko porotti niskaani, meriveden marinoimat haavat tuntuivat minunkin selässäni, tyydyttämätön jano poltti kurkkuani.

Piin elämä on hieno kirja. Hieno. Se on näennäisesti helppoa luettavaa, mutta panee pohtimaan monia asioita. Minua se ei sentään saanut uskomaan Jumalaan, kuten kansiliepeessä "uhataan", mutta sen sijaan se vahvisti uskoani tarinankerronnan taitoon, kirjojen maailman ihmeisiin, eläimiin, ihmisiin ja luonnon monisäikeiseen kokonaisuuteen. Se rakentaa hienon ja ravisuttavan tarinan, joka kertoo paljon tästä maailmasta, jossa elämme, ja se muistuttaa ihmisen mielikuvituksen voimasta. Siitä, joka on meissä jokaisessa.

Laura piti kirjan raikkaudesta ja yllä pysyvästä jännityksestä, Taika ihailee kirjan monitasoisuutta ja jokaisella lukukerralla löytyviä uusia puolia, Tessa yllättyi yllätyksettömyydestä, Sanna koki mieleenpainuvan seikkailutarinan, Satuun Piin tarina iskee täysillä, Kaisa pohtii kiinnostavasti tarinan eri kerroksia ja vertauskuvia.

Tämän lukukokemuksen myötä kuittaan marjiksen aloittaman hauskan Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen suoritetuksi. Aiemmat haasteeseen lukemani kirjat ovat Kvanttivaras, Hullu vapaana ja Marie.

Kvanttivaras (Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste)

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras
Suomentaja: Antti Autio
Gummerus 2011
440 s.
The Quantum Thief (2010)

Kirjastosta.


"Peli ei ole vielä menetetty", Mieli huudahtaa Raymondelle. "Tehdään rynnäkkö ja jatketaan matkaa!" Hän työntää esiin kanuunansa kvanttipisteterän, henkäisee syvään ja säntää suoraan hiljaisjoukkoa päin. (s. 419)

Kujerruksia-blogin emäntä Linnea haastoi minut mainiossa Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteessa lukemaan Hannu Rajaniemen Kvanttivarkaan. Huh, mietti tämä, yleensä Maapallon kamaralla visusti pysyttelevä lukija, mutta hieraisi hien otsaltaan ja nappasi kirjan mukaansa, kun se sattui kirjastossa tyrkyllä olemaan.

Eletään jossain kaukana tulevaisuudessa, universumissa, jota meidän on vaikea kuvitella olevankaan. Teknologia on huippuunsa hiottua, muistot ja tunteet voidaan jakaa valtavien, elollisia organismeja muistuttavien tietoverkkojen välityksellä, kuolema ei ole välttämättä lopullinen ja aika on todellakin rahaa, sillä kellon käytyä kierroksensa loppuun alkaa elämä hiljaisena, yhteiskuntaa hyödyttävänä työläisenä. Kierto palaa aika ajoin alkuunsa, ja ihminen pääsee tietyn uurastusajan jälkeen taas jalosyntyiseksi, nautiskelemaan hyvästä elämästä.

Tämän kaiken keskellä mestarivaras Jean le Flambeur on kaltereiden takana dilemmavankilassa, tuomittuna ratkomaan peliteoreettisia ongelmia omia kopioitaan vastaan. Vankila-arjen panee säpäleiksi yllätyshyökkäys, jossa salaperäinen Mieli-niminen nainen vapauttaa varkaan – sillä ehdolla, että tämä suostuu hoitamaan keikan Marsissa, Oublietten liikkuvassa kaupungissa. Alkaa seikkailu samaan aikaan tutussa ja vieraassa ympäristössä, jossa Jean le Flembaurin siinä missä Mielenkin on opeteltava tai palautettava mieleen marsilainen sosiaalinen koodisto ja selvitettävä kutkuttava arvoitus. Mukaan kuvioon saadaan Oubliettessa asuvaa väkeä, osa varkaan omasta menneisyydestä tuttua, osa uutta. Kaiken taustalla on jotain suurempaa, jota aika ajoin vilautetaan.

Nyt mentiin rytinällä uuteen aluevaltaukseen, kuten Linnean idea tämän kirjan suhteen taisi ollakin. Aloin lukea kirjaa jonkin hummailuyön jälkeisenä aamupäivänä, ja parikymmentä ensimmäistä sivua tuntui siltä, ettei meistä taida Kvanttivarkaan kanssa tulla oikein mitään. Ja päänsärky sen kun lisääntyi.

Mutta sitten jokin naksahti paikoilleen, ja annoin tekstin viedä. Seikkailuahan tässä kirjassa riittää, mutta suurin kysymysmerkki meikäläisen kohdalla olivat uudissanat ja se maailmanjärjestys, joka Kvanttivarkaan kuvaamassa maailmankaikkeudessa vallitsee. Kirjassa ei ole erillistä sanastoa, vaan lukijan on käytettävä omia harmaita aivosolujaan tajutakseen gevulotit, kvanttipisteaseet, kuptaukset, gogolpiraatit ja mitä näitä nyt kaikkia olikaan. Osan ymmärtää nopeasti, osa jää hämärän peittoon loppuun saakka. Tottumattomuuteni scifiin saattoi vaikuttaa siihen, että minun oli vain pakko luottaa kirjailijaan ja hänen logiikkaansa, sillä missään nimessä en olisi huomannut ontuvia kohtia järjestelmässä, vaikka sellaisia olisikin ollut.

Mielenkiintoisen ja mieltä kutkuttavan maailman Rajaniemi on joka tapauksessa luonut. Kyse ei ole pelkästään teräksenkovasta ultramodernista teknologiasta, vaan myös siitä, miten erilaisessa järjestelmässä eletään ja käyttäydytään. Ajatus siitä, että ihmisen muisti perustuu pohjimmiltaan koneen pyörittämään tietojärjestelmään ja on siten jatkuvasti muokattavissa, jaettavissa ja myös pois pyyhittävissä, on hieman pelottava. Aivan avointa kaikki ei Kvanttivarkaan maailmassakaan ole, sillä gevulotin avulla jokainen voi säädellä sitä, paljonko muille itsestään paljastaa, ja muistaako keskustelukumppani tapaamisesta jälkikäteen mitään vai ei.

Luin kirjaa siis osaksi erittäin innoissani, mutta paikoin oli vaikeaa pysyä kärryillä. Luulen, että suurempi kuvio, jota kirjassa selvästi rakennetaan, meni minulta ohi. Trilogian avausosastahan tässä on kyse, kakkososa Fraktaaliruhtinas ilmestyy tänä syksynä, joten siinä mielessä kaikkea ei tietenkään vielä Kvanttivarkaassa edes paljasteta. Voi kuitenkin olla, että jos jossain vaiheessa innostun lukemaan tarinalle jatkoa, joudun lukemaan tämän ensimmäisen osan uudestaan. Ehkä.

Otin siis riskin, mutten suoranaisesti rakastunut. Ilolla kuitenkin tervehdin itselleni uutta aluevaltausta, sujuvaa tarinankuljetusta ja kiehtovaa maailmaa. Kiitos Linnea haastekirjasta!

Kvanttivarkaasta muualla: Mikko/Kirjavinkit, Jori/Kaiken voi lukea, Merenhuiske/Kirjoista, Linnea/kujerruksia ja Raija/Taikakirjaimet.

Kuittaan täten Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen kolmannen suoritukseni (viimeinen vielä odottaa, kirja on sentään saatu jo kirjastosta kotiin, tämä tiedoksi Maukalle!). Lisäksi se on pirtsakka löytö Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdissa (Scifi ja fantasia), ja sopiihan se ilman muuta omaan Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -haasteeseenikin.

Arne Nevanlinna: Marie (Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste)

Arne Nevanlinna: Marie
WSOY 2008
288 s.

Kirjastosta.


Unni määräsi Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteessa luettavakseni Arne Nevanlinnan esikoisromaanin, Marien. Ei muuta kuin lukemaan!

Marie Myhrborgh on kokonaisen vuosisadan nähnyt ja kokenut, syntyjään strasbourgilainen, sittemmin olosuhteiden pakosta suomenruotsalaistunut nainen. Hän on yksityisen vanhainkodin sänkynsä vanki, yksinäisyyteensä turtunut, muistojensa ja pitkän elämänsä kuljettama vanhus, jonka tajunnanvirtaa kirjan teksti pitkälti on. Uuden vuosisadan – ja vuosituhannen! – vaihtuessa on aika tehdä tiliä menneen kanssa. Kuka Marie lopulta oli ja on? Mitä hänen satavuotiseen elämäänsä mahtuu?

Heti alkuun on todettava, että vaikka riskin otin, en rakastunut. Minulla kesti varsin kauan päästä mukaan Nevanlinnan tyyliin ja Marien pään sisään, mutta toisaalta kun se onnistui, tarinassa riitti imua. Hyvän kirjan tulin lukeneeksi, ilman muuta.

Kirja on kaunis ja surullinen tarina 1900-luvusta yhden naisen silmin. Se kertoo muuttuvasta Euroopasta, kansojen välisistä suhteista, naisista ja miehistä, perheistä ja perhesuhteista, tutusta ja vieraasta. Marie on muistinsa aukoista ja siitä seuraavasta osittaisesta epäluotettavuudestaan huolimatta ihastuttava päähenkilö tällaiseen kirjaan. Hän on nuori nainen, joka paiskataan Strasbourgilaisesta tuomariperheestä helsinkiläiseen suomenruotsalaiseen kulttuuriin, vieraaseen maahan, jonka kumpaakaan kieltä hän ei osaa, eikä koskaan virheettömästi opikaan. Marien aviomies Wilhelm, tai Guillaume, kuten häntä ranskalaisittain kirjassa kutsutaan, osoittautuu rakkauden ensihuuman jälkeen kalseaksi, ylpeäksi ja ymmärtämättömäksi mieheksi, jolla ei ole halua, intoa tai taitoa auttaa vaimoaan sopeutumaan uuteen maahan. Kirurgina työskentelevä Guillaume uppoutuu työhönsä ja jättää Marien yksin. Ilokseen Marie saa pojan, Edouardin, joka tuo järjestystä kaaokseen. Ja sisimmässään vahvana naisena Marie keksii muitakin selviytymiskeinoja kylmässä pohjolassa.

Yleensä en ole tajunnanvirran ystävä, ja paikoin Mariessakin virkkeet tuntuivat jatkuvan ikuisuuksiin ja sisältävän vaikka millaisia kaarteita. Mutta toisaalta juuri se teki kirjasta niin omanlaisensa, oman näköisensä, eheän ja perustellun. Marie kuitenkin on jo satavuotias, muistinsa kanssa kamppaileva nainen, joten voisiko hänen "antaa" elämäntarinaansa muulla tavoin kertoakaan? Nevanlinnan valitsema tapa toimii.

Marie on surullinen kirja. Minua suretti nuoren Marien puolesta, joka joutuu luopumaan ranskalaisesta identiteetistään (tai vähintäänkin karsimaan sitä reilusti), ja joka ei tunnu löytävän paikkaansa omassa elämässään, vaan on aina ulkopuolinen ja vieras. Edes iäkkäämpänä, monista kolhuista ja koettelemuksista selvinneenä, hän ei tunnu olevan oman elämänsä päähenkilö.

Toisaalta kirja on toiveikas, kertoohan se kokonaisen vuosisadan mittaisesta elämästä. Ajankuva sen sivuilla on aito, historialliset tapahtumat, sodat ja vallanpitäjät, aatteet ja ideologiat nivoutuvat taitavasti osaksi ihmisten arkielämää. Ja miten kauniisti Nevanlinna kuvaakaan naiseutta, naisen elämää ja ajatusmaailmaa! Minkäänlaista epäuskottavuutta en kirjassa kokenut olevan.

Luulen, että suurin syy rakastumattomuudelle tässä riskinotossa on se, että tajunnanvirta ei taidokkuudestaan huolimatta tunnu minulle luontaiselta tyyliltä. Jokin siinä haraa vastaan, vaikka muut osat olisivat täysin kohdillaan. Toisekseen pidin kirjan pientä sivujuonta jokseenkin tarpeettomana lisänä, mutta tämä on puhtaasti mielipidekysymys, tietenkin. Muuten Marie on hieno kirja, monitahoinen ja kokonainen. Kiitos Unni haasteesta!

Katja on kirjoittanut kauniin tekstin Mariesta.

Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste (2/4)
Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Kotimaisten mieskirjailijoiden teokset 2000-luvulla.

Hullu vapaana (Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste)

Beate Grimsrud: Hullu vapaana
Suomentaja: Jonna Joskitt-Pöyry
Like 2012
392 s.
En dåre fri (2010)

Kirjastosta.


Kun noora haastoi minut ottamaan riskin ja rakastumaan kirjaan ja määräsi luettavakseni norjalaisen Beate Grimsrudin romaanin Hullu vapaana, minua ei tarvinnut kahdesti käskeä. Haastajani itse kirjoitti kirjasta sen verran kiinnostavasti, että olisin muutenkin lukenut sen, mutta nyt sain hyvän potkun takalistoon.

Eli on kirjailija ja taiteilija, Ruotsiin nuorena lähtenyt norjalainen maahanmuuttaja, jonka luovuus on massiivista. Samalla Elin mieli on herkkä kuin riisipaperi, sillä hänessä elävät myös pojat: Emil, Espen, Erik ja prinssi Eugen. Eli on kuullut ääniä jo lapsesta saakka, muttei ole kertonut siitä koskaan kellekään. Lisäksi hänellä on ollut koko ikänsä vaikea lukihäiriö, liian myöhään havaittu näkövamma ja pahoja keskittymisvaikeuksia.

Aikuinen Eli kokeilee ensin laajaa päihdekavalkadia elämänsä helpottamiseen, mutta päätyy lopulta ruotsalaisen sairaanhoidon "hellään" huomaan. Luvassa on vuosikausia jatkuvia hoitojaksoja psykiatrisella osastolla, vuoroin vapaaehtoisesti ja vuoroin lääkintöhallituksen määräyksellä, avohoitokokeiluja, vaihtuvia yhteyshenkilöitä, erilaisia terapiamuotoja. Elin elämä on ääripäätä: joko akuuttia psykoosia ja vainoharhaa, taiteilijan työhulluutta tai kykenemättömyyttä nousta sängystä ja mennä ikkunaan, sillä Eli pelkää putoavansa tai hyppäävänsä siitä milloin tahansa.

Tarina kulkee mosaiikkina, jossa kuvataan Elin lapsuus- ja nuoruusmuistoja, merkkejä tulevasta, sekä aikuisen Elin hoitojaksoja ja selviytymiskamppailua. Rakenne on raskas, mutta perusteltu. Grimsrudin kieli on aggressiivista, lyhyitä ja napakoita lauseita, armotonta tykitystä, mutta se imee mukaansa. Neljäsataa sivua mielisairautta on tietysti aika paljon, mutta jännite pysyy hyvin yllä – sitähän se sairastaminenkin on, armotonta ja vaativaa.

Grimsrud kuvaa sairastunutta mieltä niin todentuntuisesti, että pahaa tekee. Tai siis hyvää, hän on loistava kirjailija ja tarinankertoja. Vaihtuvat mielialat, ylä- ja alamäet, toisten armoilla oleminen ja oman mielen kadottaminen tulevat iholle ja oman pään sisään. Elin kautta kritisoidaan melko voimakkaasti psykiatrista hoitoa, sillä esimerkiksi lääkitys vedetään äärimmilleen, isketään pillerit kouraan ja piikkiä kankkuun, eikä kuunnella potilaan omia tuntemuksia esimerkiksi ylettömistä sivuvaikutuksista ja halusta vähentää lääkkeitä. Toisaalta pakkokeinot – lepositeet, eristyshuoneet ja tarkat aikataulut – ovat nekin sellaisia vallankäytön muotoja, joissa on petrattavaa.

Olin yhden kesän kesätöissä sairaalan psykiatrisella osastolla, ja tunnistin monia kirjan kuvaamia asioita sairaalan arjesta. Tietenkin olen itse kokenut sen aivan eri näkökulmasta kuin potilaat tai hoitohenkilökunta (olin sairaalahuoltajana), mutta monet tunnelmat olivat tuttuja. Käytävien tyhjentäminen muista hankalan potilaan saamiseksi eristyshuoneeseen ja lepositeisiin, hiljaa ikkunasta päivät pääksytysten tuijottavat ihmiset, tupakkahuoneen ankea savu, pelko liian kauan lukittuna olleen vessan oven takaa löytyvistä asioista.

Hullu vapaana on kuvaus yhden ihmisen sairaudesta, mutta se kertoo samalla ihmistä ympäröivästä yhteiskunnasta ja sen asettamista esteistä, joista pääpainon saa kasvottomuus ja massa-ajattelu, jonka takia toisinaan unohdetaan katsoa ihmistä potilaskertomuksen takana ja kysyä häneltä, kuka olet ja mitä kuuluu. Toisaalta se on kuvaus myös toimivasta tukijärjestelmästä, pyrkimyksestä hoitaa jokainen potilas niin hyvään kuntoon kuin on mahdollista, läheisten ihmisten ja myös palkattujen antaumuksellisesta avusta ja tuesta.

Kirja on raskas, mutta se on antoisa. Ei kannata antaa kielen pelottaa, siihen tottuu ja siitä oppii pitämään. Ehkä tämän lukukokemuksen myötä olen taas himpun verran vähemmän ennakkoluuloinen ja ymmärrän jotain enemmän.

Otin riskin ja rakastuin kirjaan, kiitos noora haasteesta!

Lisäksi Hullu vapaana solahtaa osaksi Mieleni on rajaton -haastetta, ja saa tällä yhden pojon Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseenkin, josta ruksin jälleen kerran Norjan.