Mariana Enriquez: Mitä liekit meiltä veivät

 

Selkäpiitä hyytäviä novelleja Argentiinasta. Huh, vaikka luin tätä kokoelmaa pääosin päivänvalossa enkä edes ollut yksin, novellien tunnelma hengitti kylmänä niskassa.

Mariana Enriquezin Mitä liekit meiltä veivät on häiritsevä, vähän niljakas ja erittäin hyvä novellikokoelma, jonka teksteissä on goottilaisen kauhun elementtejä yhteiskunnallisen epätasa-arvon ja rakenteellisen väkivallan kuvauksen sidosaineena.

On henkiä, kummituksia, sisäänsä sulkevia autiotaloja, hämäriä naapureita, katoavia ihmisiä, raakoja murhia, haudanryöstöjä ja itsensä vapaaehtoisesti polttavia naisia. Huumerikollisuutta, aseita, etukäteen suunniteltavia kävelyreittejä, rapistuvia asuinalueita, massiivisia ympäristöongelmia. Pahuutta, jolla ei aina ole selkeää muotoa ja ihmisen sisällä olevaa kipua, jota ei välttämättä pysty sanallistamaan.

Samalla ihmiset kuitenkin elävät elämäänsä. Etsivät omaa paikkaansa, kuten Likainen poika -novellin nainen, joka on vastoin kaikkia odotuksia muuttanut sukunsa omistamaan taloon huonomaineiselle alueelle, jossa kuitenkin tuntee olonsa jotenkin kotoisaksi, vaikka asunnottomuus ja huono-osaisuus tulevat lähelle, ikkunan alle ja oman kotioven eteen. Tai Päihtymyksen vuodet -novellin tyttöporukka, joka elää nuoruuttaan kuin viimeistä päivää piittamatta mistään.

Enriquezin kerronnassa yksilöt kokevat kauheuksia ja onnea, suloisesti sekaisin. On tehtävä päätöksiä ja valintoja, uskallettava yrittää tai tyydyttävä luovuttamaan. Kaikista ja kaikesta ei ole mitään syytä pitää kiinni: jos ystävä, kumppani tai sukulainen ei ymmärrä tai ole luottamuksen ja rakkauden arvoinen, voi ihan hyvin jatkaa matkaa ilman tätä. Toisaalta joskus väkisin omasta elämästä kadonnut tai siihen jollain tapaa pysyvästi vaikuttanut ihminen saattaa jäädä kaihertamaan mieltä kuten Adelan talon tapahtumat tai Viimeiset koulupäivät -novellin käänteet osoittavat.

Kaiken taustalla on kulttuuri ja yhteiskunta, joka sallii heikomman kärsimyksen, hyväksyy hiljaa korruption ja väärinkäytökset, kääntää selkänsä niille, joilla ei ole mitään, minkä puolesta pyristellä eteenpäin – eikä siis mitään menetettävääkään. Jos koettaa muuttaa systeemiä sisältäpäin, kuten sinnikäs syyttäjä Mustan veden syvyyksissä yrittää, saattaa jäädä itse vangiksi johonkin, mitä ei edes voi ymmärtää.

Monessa novellissa ollaan jonkinlaisessa murrosvaiheessa. Lapsuus on loppumassa ja nuoruus alkamassa, viattomuuden aika päättymässä, uusi koti ei olekaan mikään viaton uusi alku millekään, oma lapsi on juuri syntynyt tai puolisosta paljastunut pettymys toisensa jälkeen. Ehkä murrosvaiheet ovat niitä, joiden aikana kauhu voi hiipiä ihmisen iholle kuin huomaamatta: kun ymmärtää oman haavoittuvuutensa, ajan väistämättömän kulun ja muutoksen, johon ei välttämättä ole valmis.

Vaikka Enriquezin vire on synkkä, kerronta on silti kevyttä, sujuvaa ja konstailematonta. Teksti herää eloon, hytisyttää ja hengästyttää. Sari Selanderin suomennosta on ilo lukea.

Mariana Enriquez: Mitä liekit meiltä veivät
Suomentaja: Sari Selander
WSOY 2021

256 s.

Las cosas que perdimos en el fuego (2016)

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjaluotsi, Kirjavinkit, Kirja vieköön!

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 38. Kirja on käännetty hyvin

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Olen valmis vannomaan, että yhdysvaltalaisella Elizabeth Stroutilla on käsissään samaa kirjoitustaikaa kuin kanadalaisella kollegallaan, suursuosikillani Alice Munrolla. Niin herkkävireistä ja silti terävää, tarkkaa ja huolellista, ilmavaa ja tilaa antavaa hänen tekstinsä on. Yksittäisten ihmisten kohtaloita, pieniä ja suuria sivupolkuja ja harha-askelia, alistumista "kohtaloon" tai sitä vastaan kapinoimista, vuosien kulumista ja merkityksellisiä, pikaisia hetkiä. Uskomatonta.

Olive Kitteridge on tuorein suomennos Stroutilta, jälleen (!) yhden suursuosikkini, Kristiina Rikmanin tekemä. Episodiromaaniksi kuvailtu, ehkä myös novellikokoelmaksi laskettavissa oleva teos on huumaavaa luettavaa. Se rakentaa tunnelmansa vähitellen, pienin elein, tavallisten ihmisten tarinoiden ja elämän sattumusten kautta.

Keskushenkilönä on äksyhkö, ketään kumartamaton Olive Kitteridge. Hän on mainelaisen pikkukaupungin koulun jo eläköitynyt matematiikanopettaja, joka työnsä puolesta tuntee monet - ja moni tuntee hänet. Olive elää puolisonsa Henryn kanssa, joka tarjoaa hyvän taisteluparin ja peilin vaimolleen. Pariskunnalla on yksi poika, Christopher, josta on sekä iloa että murhetta. Huolimatta sosiaalisia taitoja edellyttäneestä työurastaan Olive ei varsinaisesti ole tullut tunnetuksi helppoudestaan. Toisaalta hän on myös suora ja rehellinen: häneltä saa palautetta ja kehitysehdotuksia, joista voi olla hyötyä, vaikka niiden terävyys voi satuttaakin.

Stroutin kerronta on laajaa ja heleää. Tarinoiden kaari on taitavasti rakennettu, ne koukuttavat lukijan tunnelmallaan ja tarkkaavuudellaan. Niiden läpi kulkevat draamat ja käännekohdat, muutos ja pysyvyys. On hetkiä, kun avioliitto muuttuu peruuttamattomasti ja hetkiä, jolloin ymmärtää kuinka hyvin kaikki toisen kanssa on, on ehkä ollut jo kauan, ehkä aina. On hetkiä, kun on valmis päästämään irti, luovuttamaan, pakenemaan, hylkäämään, hyvästelemään. Tai hetkiä, kun ei ole valmis vielä mihinkään. Joskus jonkun kanssa jakaa arkensa pitkään vain huomatakseen, että pian toinen onkin olemassa enää vuosittain saapuvan joulukortin kolmella rivillä.

Elämän hetket, ne pienet, isot, merkityksettömät, tärkeät. Niistä Strout kertoo lempeästi mutta ei lainkaan löysästi, tarkkaan ja huolella, tilaa lukijalle jättäen.

Mikä lukunautinto!



Elizabeth Strout: Olive Kitteridge
Suomentaja: Kristiina Rikman
Tammi 2020
374 s.
Olive Kitteridge (2008)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa, Kirja vieköön!, Lumiomena, Leena Lumi, Mitä luimme kerran, Kirjasähkökäyrä

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 30. Kirjassa pelastetaan ihminen

241 novellia ja 11 peukkua

Nipvet-blogissa avattiin viime vuoden juhannuksena Novellihaaste 2, johon tietenkin lähdin mukaan, koska rakastan novelleja ja koska haaste oli hauska. Nyt on annettu vuosi kulunut ja on aika (nyyh) hyvästellä hauska ja antoisa lukuhaaste.

"Tarkoitus on yhtäältä rohkaista lukemaan novelleja mutta myös rohkaista kirjoittamaan niistä", kirjoitti Juha haastepostauksessaan. Oikein hyvä tarkoitus haasteelle, jos minulta kysytään.

Haaste muodostui luettujen novellien määrästä per kirjailija sekä peukutuksista. "Peukutus on muusta tekstistä selvästi erotettu lyhyt myönteinen suositus, jonka tarkoitus on kannustaa ja motivoida muita tarttumaan novelliin. Lyhyt tarkoittaa noin kolmea virkettä. Yksi peukutus voi koskea vain yhtä novellia."

Peukuttamaan pystyi hahmoa, juonta, konfliktia, näkökulmaa, sävyä, paikkaa tai teemaa. Peukutus oli hauska lisä haasteeseen, ja useita novelleja luinkin sillä silmällä, olisiko niistä peukutettavaksi. Huomaan kuitenkin olleeni sangen tiukkana peukkujeni kanssa.

Luin haastevuoden aikana yhteensä 241 novellia 29 eri kirjailijalta. Aivan hyvä määrä ja laajuus. Ehdoton enemmistö heistä, 26 kirjailijaa, oli kotimaisia. Ulkomaisista novellisteista luin tämän vuoden aikana vain Alice Munroa, Lucia Berliniä ja Ihara Saikakua. Ihan jännää huomata tämä nyt, en kiinnittänyt siihen mitään huomiota noin muuten. Hyvä suomalaiset novellistit!

Omalla listallani suurimpaan määrään novelleja ylsi Maria Peura (34 novellia). Toiselle sijalle pääsi Anu Kaaja 27 novellilla ja kolmannelle Lucia Berlin 25 novellilla.

Luetut novellit:

Henry Aho: Kaikkein kauneimmat saapuvat myöhässä (1 novelli)
Ante Aikio: Stallun pata (6 novellia)
Katri Alatalo: Sinisen yön jälkeen (1 novelli)
Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (25 novellia)
Janos Honkonen: Toiseksi tulleita ei lasketa (1 novelli)
Karo Hämäläinen & Salla Simukka: Luokkakuva (16 novellia)
Tove Jansson: Bulevardi ja muita kirjoituksia (13 novellia)
Anu Kaaja: Muodonmuuttoilmoitus (27 novellia)
Emilia Karjula: Aamunkoitto ja Illankajo (1 novelli)
Suvi Kauppila: New Yorkin levottomat kuolleet (1 novelli)
Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin (10 novellia)
Inkeri Kontro: Miespelejä (1 novelli)
Teemu Korpijärvi: Suelo Siniestro (1 novelli)
Jade Lehtinen: Kireä siima (1 novelli)
Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin (8 novellia)
Anna Malinen: Ja sit se eli rikkaana elämänsä loppuun asti (1 novelli)
Alice Munro: Jupiterin kuut (11 novellia)
Mia Myllymäki: Haltijoista parhaimmat (1 novelli)
Merja Mäki: Kylmä kuin pakkasyö (1 novelli)
Maria Peura: Tunkeilijat (34 novellia)
Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito (18 novellia)
Solina Riekkola: Ei loimea (1 novelli)
Ihara Saikaku: Päässälaskua (20 novellia)
Anne Salovaara: Afroditen askelin (10 novellia)
Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja (11 novellia)
Nadja Sokura: Luiskahduksia (1 novelli)

Philip Teir: Donner-ryhmä ja muita novelleja (12 novellia)
Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (7 novellia)

Peukkujakin jakelin. Näemmä en tosin ainuttakaan juonesta, vaikka ihan saletisti luin juonenkin osalta ansiokkaita novelleja vuoden aikana. Hämmentävää. Näistä allaolevista peukkulistan novelleista erityisen hyvin ovat mielessäni edelleen teeman puolesta peukutetut Lucia Berlin ja Olavi Koistinen, kuten myös paikan (fiktiivinen Jätkäsaari) vuoksi peukuttamani Janos Honkosen novelli.

Peukutettuna: 11

Philip Teir: Mehän sovittiin, että Espooseen ei muuteta

Kokoelmasta Donner-ryhmä ja muita novelleja (Otava 2011)

Zinaida Lindén: Ei hääppöinen aviomies

Kokoelmasta Rakkaus kolmeen appelsiiniin (Into 2017)

Maria Peura: Tulkki
Maria Peura: Konkari

Kokoelmasta Tunkeilijat (Teos 2017))

Tove Jansson: Parta

Kokoelmasta Bulevardi ja muita kirjoituksia (Tammi 2017)

Maija Sirkjärvi: Perinneryijy

Kokoelmasta Barbara ja muita hurrikaaneja (Teos 2018)

Karo Hämäläinen & Salla Simukka: Luokkakuva

Kokoelmasta Luokkakuva (Tammi 2009)

Pirjo Puukko: Sateisen kesän jälkeen

Kokoelmasta Mutkanlukutaito (Stresa 2017)

Janos Honkonen: Toiseksi tulleita ei lasketa

Kokoelmasta Meliwas ja muita kaupunkeja (Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry 2017)

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja

Kokoelmasta Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (Aula & Co 2017)

Olavi Koistinen: Jos asianne koskee säästämistä

Kokoelmasta Mies joka laski miljardiin (Kosmos 2017)




Kiitän Juhaa haasteesta ja kannustan edelleen kaikkia tarttumaan innolla novelleihin. Ovat ne, melkoisia!

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa

Eeva Turusen novellikokoelma Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa on kirja, jonka lukemisesta en erityisemmin pitänyt, mutta jonka villille ja anteeksipyytelemättömälle asenteelle olen valmis nyökkäämään tyytyväisenä ja hyväksyen.

Turunen panee proosaa uusiksi railakkaalla tyylillä. Listamaisuus, välimerkittömyys ja tajunnanvirtamaisuus kuljettavat novellit radoille, joissa tapahtumien ennustaminen käy mahdottomaksi. Itse asiassa varsinaiset "tapahtumat" ovat Turuselle yhdentekeviä, sen sijaan novellit kietoutuvat kerronnan, tunnelman ja mielikuvien varaan.

On naisia, miehiä ja monia muita. On orastavia ihmissuhteita, menneitä ihmissuhteita, tuhoon tuomittuja ihmissuhteita. Jonkun tärkein ihmissuhde on Parahin tekninen isännöitsijä, joka saa tuta kaiken, mikä naapurustossa on kerronnan arvoista ja kaiken senkin, mikä ei ole. Vaan mistä ihminen lopulta kertoo kertoessaan kanta-astuvista naapureista?

Eeva Turusen tyyli on ehdottoman persoonallinen ja raivostuttavan kokeileva. Mistään ei saa kiinni, etenkään jos yrittää liikaa, ja juuri siksi on oman lukijajärkensä vuoksi syytä antaa periksi ja antaa vain mennä. Antaa tekstin viedä, tunnelmien herätä silmien eteen, kertojien hurmaavan epäluotettavuuden ravisuttaa ja vaivata.

Jos jotain, Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa käsittelee identiteettiä ja minuutta, asioita, tapoja ja neurooseja, joista minuus muodostuu. Kuka olen, miksi olen, mitä yritän olla, mitä on olla minä. Tai sinä. Tai joku muu. Sukupuoli, seksuaalisuus, ammatti, työ, asuinpaikka – mitä väliä niillä on ja tarvitseeko edes olla?

Turunen on kirjoittajana lahjakas ja rohkea. En usko olevani väärässä kun sanon, että hänen tuleva tuotantonsa ei ainakaan tästä tasosta laske. On ihastuttavan rasittavaa tulla haastetuksi lukijana ihan yllättäen, joutua taipumaan tekstin tahtoon, kun se on vahvaakin vahvempi. Tässä pelissä voittaja on kirja, joka ei anna armoa, vaan härnää ja houkuttelee eksymään yhä kauemmas omien tulkintojensa taakse. Ja lällättää perään.


Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Siltala 2018
210 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Lumiomena, Reader, why did I marry him?, Kujerruksia

Haasteet: Novellihaaste2

Muutama mehevä häiriötekijä Maija Sirkjärven tyyliin

Entä jos leppoisa lastenvahtikeikka päättyisi verilöylyyn? Tai huomaisit tuleesi huutokaupatuksi? Naapurin southern belle -elämäntapakokeilu yltäisi omaan brunssipöytääsi? Eikö olisi vähän erikoista?

Maija Sirkjärven novellikokoelma Barbara ja muita hurrikaaneja on villi, kumartelematon ja hemmetin virkistävää luettavaa. En ole aikoihin kokenut sellaista WTF-oloa herättävää kirjallisuutta, en hämmentynyt niin paljon ja samalla ihastunut ikihyviksi.

Sirkjärven kerronta on omaa luokkaansa. Siihen yrittää aluksi suhtautua kuin mihin tahansa lyhytproosaan, tiedostaa lukemaansa ja tehdä tulkintoja. Turhaan! Novellit rakentavat omia maailmojaan, joissa on omat lainalaisuutensa. Periaatteessa eletään ihan juuri tässä todellisuudessa tai ainakin melkein, mutta ihmiset eivät käyttäydy tai ajattele niin kuin oletetaan. Sosiaaliset konventiot, normaalit käytöstavat ja fyysinen koskemattomuus eivät päde.

Kokoelman yhdestätoista novellista erityisen hyvin kolahtivat Ullan ja Banskun tuho, Barbara, Perhehuolia?, Southern belle, Ankerias ja Perinneryijy.

Ullan ja Banskun tuho on lastenvahtikeikka helvetistä. Kolmekymppinen Kerttu käy välillä lapsuudenkotinsa naapurissa lastenvahtina. 12-vuotias Ulla ja 10-vuotias Bansku ovat mainioita mimmejä, ja heidän seurassaan Kertullakin on aina mukavaa. Toisessa naapurissa on juuri tapahtunut asukkaanvaihdos, ja edellisen asukkaan kohtalo mietityttää tyttöjä. Niin ikään uusi naapuri herättää mielikuvituksen eloon: jotain mätää siinä on... ihan varmasti! Hulvaton ja lapsenomainen tunnelma vaihtuu salamannopeasti toiminnalliseksi kauhuksi, kun kolmikko huomaa sörkkineensä asioita liian syvältä.

Barbara kertoo miehestä, joka elää sisarensa kanssa sangen kontrolloitua elämää. Eihän kukaan sellaista pitkään kestä, ja niinpä mies alkaa käydä asuntonäytöissä. Hän tosin hakee niistä lopulta jotakin ihan muuta kuin uutta kotia itselleen. Myös Perhehuolia? on novelli, jonka henkilöillä on hieman vinksahtanut käsitys siitä, mikä on sopivaa ja niin sanotusti tavanomaista. Jotkut voivat tehdä enemmän valintoja kuin toiset, jotka puolestaan joutuvat muiden valintojen kohteiksi. Perhehuolia? on erinomainen kuvaus ihmismielen joustavuudesta ja sopeutuvuudesta.

Southern bellen päähenkilö Ansa on päättänyt tulla täydelliseksi etelän kaunottareksi Margaret Mitchellin Tuulen viemään inspiroimana:

"Southern bellet olivat hyvin toisenlaisia kuin jäyhät, pohjoismaiset naiset. Southern bellelle oli tärkeintä olla lämmin ja kiltti. Oikea southern belle oli sosiaalinen ja toiset huomioon ottava, iloinen mutta maanläheinen. Hän piti itsestään eriomaista huolta, pukeutui aina viehättävästi ja liikkui ryhdikkäästi. Southern belle ei koskaan aiheuttanut pahennusta. Hän saattoi juoda yhden tai kaksi drinkkiä sosiaalisissa tilanteissa, muttei koskaan enempää. Kauniista ulkomuodostaan huolimatta southern belle ei ollut avuton damsel in distress vaan hänen käteensä sopi yhtä lailla niin talikko kuin haulikko. Perhe oli äärrimmäisen tärkeä aidolle southern bellelle. Southern belle seisoi muurina ja tukipylväänä perheenjäsenilleen ja häneen saattoi luottaa kaaoksessa." (s. 119–120)

Ja miten hienosti Ansa southern belle -elämäntapaansa toteuttakaan paritalon puolikkaassaan! Vai...?

Ankerias vie suhteellisen erikoiseen tapahtumapaikkaan, se sijoittuu nimittäin lähes kokonaan hääpukuliikkeen sovituskoppiin. Astrid on sovittamassa hääpukuja, sillä häntä on kaksi viikkoa aiemmin kosittu veneellä. Sovituskopissa voi kuitenkin kohdata romanttisista puitteista huolimatta myös jotain synkkää.

Novellihaaste2:n peukutuksen ansaitsee novelli Perinneryijy, jossa on kohdillaan miljöö, sävy, henkilöt ja juoni. Peukun annan kuitenkin konfliktista, sen verran oivallisesti Sirkjärvi erikoisen tilanteen rakentaa.

Nuorenparin autosta puhkeaa rengas jossain nelostien varressa ja he hakevat apua löytämästään maalaistalosta. Helsinkiläisille "Sysi-Suomi" on jo sellaisenaan eksoottinen, mutta mitä kauemmin he joutuvat viettämään renkaankorjauspuuhissa, sitä erikoisemmaksi ympäristö asukkaineen käy. Päähenkilö Nooran hämmennys kasvaa hivuttaen päätyen täydelliseen shokkitilaan.


Tuntuu, ettei Sirkjärven novelleista edes osaa sanoa mitään – ainakaan niin, ettei paljastaisi niiden tapahtumista liikaa, ja silti varmaan paljastaa. Toisaalta lukemisen jälkeen ei edes ole varma, mitä juuri tapahtui, ja luultavasti eri lukijat löytävät novelleista eri tapahtumia ja merkityksiä. Mikäpä sen suurempi kiitos onnistuneelle novellistiikalle olisikaan!


Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja
Teos 2018
239 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Tekstiluola, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Luettua elämää, Reader, why did I marry him?, Kosminen K, Kirjojen keskellä  

Haasteet: Novellihaaste2

Ante Aikio: Stallun pata

Ante Aikion saamelaismytologiasta ammentavat Aigi-sarjan teokset Jänkäjärven syöverit ja Lovi ovat olleet minulle kiinnostavaa luettavaa, vaikka kritisoitavaakin olen niistä löytänyt. Nyt Aikio on julkaissut samoja teemoja käsittelevän novellikokoelman Stallun pata, jonka kuusi itsenäistä novellia vievät lukijan mukanaan melkoiseen kansantarujen pyörteeseen.

Guhtor on kertomus samannimisestä pojasta, jonka äiti kuoli synnytykseen eikä kalastajaisä halua liiemmin menneitä muistella. Guhtor alkaa kuulla jonkun ulkopuolisen kuiskintaa, se jokin lupaa paljastaa menneisyyden arvoituksia, mutta millä hinnalla? Guhtor joutuu huomaamaan, että epäilys ja uteliaisuus voivat käydä kalliiksi.

Šiella on novelli, jossa Čuvje saa mielenkiintoisen vieraan: aiemmin tuntemattoman velipuolensa Gealbun. Gealbu kaipaa šiellaansa, nauhaa, joka on koottu Gealbulle tämän syntyessä. Šiella tuo onnea ja suojelee sitä, jolle se on tehty, ja Gealbu arvelee heidän isänsä vieneen sen mukanaan jättäessään perheensä vuosia aiemmin. Čuvje puolestaan päättelee, että Gealbu haluaa viedä hänen rakkaimman muistonsa, isältä saadun šiellan. Onkin syytä kääntyä kylän noidan Mielakin puoleen, sillä Čuvje ei aio luopua omastaan. Noitumisesta ei arvattavasti seuraa mitään hyvää. Šiella on yksi suosikeistani tässä kokoelmassa. Se on moninkertaisten väärinymmärrysten, oletusten ja perustelemattomien tekojen keitos, jonka opetus on raaka: kannattaisi tutkia ennen kuin hutkii.

Garanaksen tarina vie noidan velvollisuuksien ja taitojen matkaan. Garanas-nimisen noidan luokse tullaan kysymään neuvoa unissa, peloissa ja toiveissa. Hän auttaa parhaansa mukaan, yleensä avustamalla kysyjää kohti omia tulkintojaan. Kun eräs nuori emäntä on pahasti sairaana, Garanas lähtee apulaisensa Gummen tuella sielunmatkalle hakemaan naista takaisin tuonpuoleisesta, jonne tätä voimakkaasti kiskotaan. Vaihtokaupasta on luonnollisesti maksettava korkea hinta.

Leavvedolgi on lyhyt ja ytimekäs novelli, jossa ollaan alusta loppuun niin sanotusti asian ytimessä: stallun padassa. Askovis on päätynyt seikkailuissaan ilkeän stallun vangiksi, ja on kovaa vauhtia keittymässä tälle ruoaksi. Nokkeluus on valttia, jos aikoo selvitä kiehumasta kuoliaaksi. Novelli on mainio "vanhanajan" kertomus, jossa paha saa palkkansa ja oveluus on voimaa. Karskista tapahtumaympäristöstä huolimatta Leavvedolgi on kokoelman novelleista hauskin. 

Vuovru on Šiellan ohella suurin suosikkini Stallun padan novelleista. Siinä kaksi tarinaa risteää toisiaan taitavasti. Kaksi nuorta kulkee talvisessa erämaassa ja pyrkii viimeisillä voimillaan pakoon uhkaavaa Vuovrua. Toisaalla mies näkee unta pakoilevista nuorista. Unet, muistot ja todellisuus sekoittuvat voimakkaasti – ja aina vain niskassa tuntuu Vuovrun kuolemankatse.

Kokoelman päättävä Guovdi pureutuu vallanhimon ja hallinnan mekanismeihin. Pohjoiseen saapuneet tšuudit ovat jääneet toisen heimon vangeiksi kuten myös Aamu-niminen nuori nainen. Vangitsijoiden päällikkö Njulgu haluaa suuremmat voimat kuin kellään toisella ja siksi hänen on saatava pyydystettyä Giisajärvessä elävä salaperäinen guovdi. Vangit toimivat puolestaan erinomaisina syötteinä guovdinmetsästyksessä – tai niin Njulgu ainakin suunnittelee asioiden tapahtuvan...

Stallun padan kuusi novellia jatkavat ansiokkaasti Ante Aikion aloittamaa saamelaismytologian elementtejä hyödyntävää ja tarinankerronnan perinnettä kunnioittavaa tuotantoa. Stallun padan maailmassa hyvä ja paha, oikea ja väärä, virheet ja menestykset syntyvät kansanperinteen ja perimätiedon ymmärtämisen, jatkamisen ja uusintamisen kautta. 

Novellien henkilöt elävät tiiviissä yhteisöissä ja niiden reunamilla, joissa ovat oppineet sen, mitä on tärkeää tietää: millaisista voimista ja ihmisistä on syytä pysyä etäällä, milloin pitää olla valmis taistelemaan ja selviytymään, koska on puolestaan aika juosta pakoon niin kovaa kuin pääsee.


Ante Aikio: Stallun pata
Kansi: Ilja West
Goranus & Reuna 2018
112 s.

Arvostelukappale.

__________

Haasteet: Novellihaaste2, Tundran lumoissa

Kahden kuun kuukauden kielet

Kuukauden kieli -haasteessa on edetty jo 1/4 verran. Tammikuun kieli oli ranska. Huhtikuun kieli on portugali, ja sopiva kirja onkin sitä varten jo hankittuna.

Palataan kuitenkin ajassa taaksepäin. Helmikuussa vuoroon pääsi aina yhtä kiehtova japani. Kuun lopussa luinkin sattumalöydön kirjastosta, japanilaisen Ihara Saikakun 1600-luvulla kirjoittamista novelleista koostuvan kokoelman Päässälaskua.

Novellit sijoittuvat kirjoitusaikaansa ja paikkaansa, 1600-luvun Japaniin. Ne ovat lyhyitä tuokiokuvia kaupunkielämästä, rahankäytöstä ja moraalista. Päähenkilöinä on kauppiaita ja monenlaisia kuluttajia, teemana useimmiten ahneus ja tapainturmellus. Novelleihin sisältyy opetuksia ja viestejä, joiden mukaan paha saa lähes aina palkkansa ja ahneudesta sakotetaan. Ehkä.

Ihara Saikakun tyyli on nokkela ja pisteliäs. Martti Turunen on suomentanut tekstit niin, että nykyihmisenkin on niitä helppoa lukea ja ymmärtää. 1600-luvun japanilainen kaupunkikulttuuri herää eloon turuilla, toreilla ja kotialttareilla. Iso osa novelleista sijoittuu vuodenvaihteeseen, siihen hetkeen, jolloin uusi, parempi elämä on taas mahdollinen ja vanhat synnit saa harteilta – jos saa. Esi-isillä on suuri merkitys, kuten myös veloilla ja niiden perinnällä.

Ihara Saikakun (1642–1693) tuotannosta on suomennettu muutakin, ja saatanpa hyvin tarttua niihin jossain vaiheessa. Sinänsä novellit eivät tarjoa nykyproosan ystävälle kovin suuria oivalluksia, mutta sitäkin enemmän ihastuin historialliseen Japaniin ja sen tapakulttuuriin, josta Päässälaskua tarjoaa hyvinkin rahvaanomaisen ja siksi niin kiehtovan kuvan.

Maaliskuun kielikokemukseni sijoittui puolestaan Puolaan. Valikoin luettavakseni puolalaisen Nobel-kirjailijan Wisława Szymborskan (1923–2012), jonka tuotantoon olen jo pitempään halunnut tutustua. Luettavakseni päätyi lähes koko Szymborskan uran kattava kokoelmateos Hetki, jossa on runoja vuosilta 1945–2004 eri kokoelmista.

Szymborska kirjoittaa sangen suorasanaista lyriikkaa, jolla hän kuvaa muutosta, historiaa ja elämän käänteitä niin yksilön kuin yhteisön näkökulmasta. Osa kokoelmaan valituista runoista on pidempiä, tarinamaisia runoelmia, osa lyhyempiä, kuin siivuja. Szymborskan kieli on Martti Puukon suomentamana kaunista ja taipuisaa.


" - - Niin on käynyt, että olen ja katselen.
Ilmassa yläpuolellani lentää räpyttelee valkoinen perhonen,
siivillä, jotka kuuluvat vain sille
ja käsieni ylitse liikkuu varjo,
ei muu, ei mikä tahansa, vaan juuri sen oma.
Tuollaisen näkymän edessä katoaa varmuuteni
siitä, että se mikä on tärkeää
on tärkeämpää kuin se mikä ei ole."


Runoissa on kuitenkin paljon sellaista, mikä pitää minua loitolla, eikä anna sujahtaa mukaan niiden maailmaan. Koska tiedostan Szymborskan olevan kirjallisuuden nobelisti, lukemisessakin on omat kynnyksensä. Ehkä kuvittelen, että Szymborska on niin korkealentoista ja kunnioitettua, ettei minulla ole sen kimppuun mitään asiaa. Tämähän on tietenkin aivan virheellinen oletus, typerä asenne, josta ei ole mitään iloa.

Jokin silti piti etäällä. Ehkä minun oli vaikeaa keskittyä, ehkä yritin löytää syvempää liian sinnikkäästi, liian tietoisena.

Onneksi osa kokoelman runoista solahti sisääni sujuen. Olen valmis tutustumaan Szymborskaan vielä tarkemminkin, sillä uskoisin selkeämmistä, yhteen tarkoitetuista kokoelmista löytyvän minulle enemmän tartuttavaa. Niissä on ehkä suurempi mahdollisuus tyylin omaksumiselle ja tutuksi tulemiselle.



Ihara Saikaku: Päässälaskua
Suomentaja: Martti Turunen
Otava 1982
175 s.
Seken munezanyō (1692)

Kirjastosta.


Wisława Szymborska: Hetki
Suomentaja: Martti Puukko
Like 2004
215 s.

Kirjastosta.

_________

Haasteet: Kuukauden kieli -haaste siis etenee helmi- ja maaliskuun osalta. Maailmanvalloitukseen nappaan Puolan. Novellihaaste2 paisuu 20 novellilla. Szymborskan kirja sopii Runo18-haasteeseen ja Seinäjoen kirjastohaasteeseen (kohta 14. Nobel-palkitun kirjailijan teos).

Meliwas ja muita kaupunkeja

Meliwas ja muita kaupunkeja on kolmentoista kotimaisen kirjailijan ja novellin kokoelma. Julkaisija on Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry, joten novellien tyylilajia ei tarvitsee kauaa arvutella. Niissä on kummaa, outoa, yliluonnollista ja uusia näkökulmia sylin täydeltä.

Kokoelman yhdistävänä tekijänä on kaupunkimiljöö ja yleisesti urbaani tunnelma, vaikka tarkat ajat, paikat ja maailmat vaihtelevatkin. Kaltaiseni kaupunki-ihminen löysi luetusta paljon tarttumapintaa. Kaupungin katujen ja kivitalojen suoma yksityisyys, toisaalta niiden peittelemä yksinäisyys, osattomuuskin ilmenee novelleissa monin tavoin. Jotkut ovat kuin kaupungista itsestään syntyneitä, toiset eivät sopeudu sinne koskaan.

Todellisuuksien rajoja venyttävät Katri Alatalo novellissaan Sinisen yön jälkeen ja Nadja Sokura novellissaan Luiskahduksia. Alatalo vie lukijan Meliwasiin, kaupunkiin, jonka eri vyöhykkeillä tapahtuu ennakoimattomia muutoksia. Muutoksessa jokin osa kaupunkia – huone, kadunpätkä, talon kerros, ihminen – katoaa. Se siirtyy jonnekin toisaalle Meliwasissa tai kokonaan sen ulkopuolelle. Niin ikään muualta voi siirtyä jotakin tilalle. Muutospaikkoja tutkiva Poleck saa eräänä aamuna käsiinsä erikoisen tapauksen, jossa itseään tuhansia vuosia vanhaksi prinsessaksi kutsuva tyttö Chara siirtyy Meliwasiin melkoisen rytäkän myötä. Juttu on huomattavasti monimutkaisempi kuin alkuun vaikuttaa, ja Poleck joutuu mukaan haastavaan pyörteeseen. Pidän erityisesti novellin sujuvista käänteistä ja hiljalleen aukeavasta näkymästä kiehtovaan Meliwasiin.

Nadja Sokuran Luiskahduksia on tunnelmaltaan toisenlainen, melankolinen ja vähitelleen yhä enemmän sisäänpäin käpertyvä. Sen kertoja työskentelee suuressa kaupungissa opettajana eläen pääsääntöisen tasaista elämää, kunnes eräänä päivänä outo kohtaaminen kadulla kääntää suunnan jonnekin muualle. Kertoja alkaa luiskahdella ulos omasta todellisuudestaan jonnekin vieraaseen, limittäiseen maailmaan. Hän ei voi valita luiskahdusten hetkeä eikä kestoa, joten vähitellen ne alkavat vaikeuttaa selvästi arkea, kun työmatka saattaa venyä tuntikausiin tai ei voi tietää, päätyykö koskaan sovittuihin tapaamisiin.

Kauhuelementtejä hyödyntävät erityisesti Teemu Korpijärvi novellissaan Suelo Siniestro ja Merja Mäki novellissaan Kylmä kuin pakkasyö. Suelo Siniestro sijoittuu Espanjaan, jossa suomalainen tosi-tv-kuvausryhmä saa paikallisista kauhutarinoista mainion idean uuteen jaksoonsa. Espanjassa osaa rakentamattomaksi jäävistä tonteista tai onnettomuuden kohdanneista rakennuksista pidetään kirottuina alueina, joihin ei tule nenäänsä työntää. Tämä luonnollisesti vain lisää kuvausryhmän intoa, ja kun paikallinen opas esittelee heille erityisen karmivan raunion, heidän on mahdotonta vastustaa sen vetovoimaa. Hyytävä ja pahaenteinen tunnelma kasvaa vauhdilla, kun ryhmä kulkee yhä syvemmälle kirotuksi sanotun rakennuksen uumeniin.

Mäen Kylmä kuin pakkasyö kertoo puolestaan suomalaista kansanperinnettä uudestä näkökulmasta. Kuolleiden ihmisten henget palaavat joulun tienoossa oleskelemaan vanhoille asuinsijoilleen, muistamaan edes hetken, miltä tuntui olla elossa. Samoissa huoneissa saattaa olla henkiä monen sukupolven takaa. Loppiaisen tienoon nuuttipukit ovat hengille kauhistus, sillä niiden joukossa on myös vahvoja noitia, jotka voivat viedä henkiä mukanaan synkemmille tasoille, joilta ei voi palata. Mäki kiihdyttää tarinansa kierroksia oivalla tavalla ja saa lukijan jännittämään henkien kohtaloa.

Erityisen maininnan haluan antaa Janos Honkosen novellille Toiseksi tulleita ei lasketa. Se sijoittuu Helsinkiin ja vielä tarkemmin omaan kotikaupunginosaani Jätkäsaareen. Seinäkiipeilijät kilpailevat siitä, kuka valloittaa minkäkin rakennuksen katon ensin, ja kun Hotelli Tornin huipusta on käyty katkera kilpailu, uudeksi kohteeksi otetaan Jätkäsaari, joka on peittynyt tuntemattomuuden sumuun jo aikaa sitten tapahtuneen oudon onnettomuuden myötä. Jätkäsaaren pilvenpiirtäjät tarjoavatkin aivan uudenlaisen haasteen, sillä kukaan ei saisi alueelle edes mennä. Läiskäisen novellille Novellihaaste2:n peukun sen paikasta.

Omituisia otuksia ja ihmisten tapaa kohdata nämä käsitellään useammassakin novellissa. Inkeri Kontron Miespelejä tuo kalevalaiset hahmot Helsingin sykkeeseen, Solina Riekkolan Ei loimea vie päähänpotkitun naisen kentaurin henkilökohtaiseksi avustajaksi, Jade Lehtisen Kireä siima paljastaa, mitä ihmiset tekevät merenneidoille, Mia Myllymäen Haltijoista parhaimmat marssittaa tontut mukavuusalueeltaan maaseudulta kaupunkiin ihmisten palvelijoiksi ja Suvi Kauppilan New Yorkin levottomat kuolleet ei anna edes kuolleille ihmisille rauhaa, vaan paljastaa rajun pelin ruumishuoneilta.

Emilia Karjulan Aamunkoitto ja Illankajo, Henry Ahon Kaikkein kauneimmat saapuvat myöhässä ja Anna Malisen Ja sit se eli rikkaana elämänsä loppuun asti pohtivat omalla tavallaan ihmismieltä ja sen tapaa käsitellä yliluonnollisia asioita. On ennustuksiin fanaattisesti uskovia lahkoja, äänet väreinä kuuleva, yksinäinen mies ja kansanperinteestä tuttua tarinankerrontaa ahneudesta ja kohtuudesta. 

Meliwas ja muita kaupunkeja on moniääninen ja -säikeinen novellikokoelma, joka vie mukanaan kiehtoviin maailmoihin, syrjäkujille ja kaupungin katoille. Se käsittelee valtaa ja vallankäyttöä, ennakkoluuloja, opittuja malleja, ihmisen loputonta uteliaisuutta ja kykyä nähdä horistontin ja aina seuraavan kulman taakse.


Meliwas ja muita kaupunkeja
Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry 2017
319 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Aavetaajuus, hyvähuomen


Haasteet: Novellihaaste2, Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 12. Novellikokoelma.

Anne Salovaara: Afroditen askelin

Anne Salovaaran novellikokoelma Afroditen askelin on suunnattu nuorille ja nuorille aikuisille, mutta aikuislukijakin saa siitä paljon irti – vähintään näköalan nuorten maailmaan, joka on karu ja satuttava. Novellien taustalla on Kreikan mytologiaa, mutta niin hienovaraisesti ja luovasti, ettei se läiskähdä kasvoihin.

Kokoelmassa on kymmenen novellia, joista jokainen ammentaa elementtejä jostakin antiikin Kreikan tarinasta. Avausnovelli Kun joka päivä sataa kuvaa Janin ja Mikon liftimatkaa Euroopan halki kohti Stonehengea. Tunnelma on surumielinen, poispäin tempoileva mutta juuri siksi kiehtova.

Yhteydenpitoa kertoo puolestaan isättömänä kasvaneesta tytöstä, joka kohtaa yllättäen netissä miehen, joka ikäerosta huolimatta tuntuu juuri oikealta eikä miltään muulta. Kiihko, toisen ihmisen sopivuus itselle ja jonkin lopullisesti menetetyn kaipaaminen tiivistyvät vahvatunnelmaiseksi novelliksi.

Punaista ja valkoista on naapuritarina. Samin Lumipallo-kissa voi huonosti ja hän epäilee naapurin haluavan myrkyttää sen. Syytökset kasvavat Samin mielessä kokoaan suuremmiksi, kuvitelmat ja varmuus niiden paikkansapitävyydestä sekoittuvat todellisuuteen, jossa on omat yllätyksensä odottamassa.

Arvet alkaa koulupsykologin vastaanotolta ja päätyy korkean talon katolle. Nuoren päähenkilön kokemat itsetuhon tuntemukset tulevat lukijaa liki. Teksti on tiivistä ja intensiivistä. Samoin novellissa 99 kertaa ja enemmän tunnelma on tiukka, ja tarina rakkaudesta, jota ei vain malta odottaa, on traaginen.

Fyysinen tapahtumaympäristö on Kreikassa vain kokoelman päättävässä novellissa Afroditen askelin. Meeri on lomamatkalla Kreikassa siskonsa kanssa, ja kun he vierailevat temppelin raunoilla, jokin salaperäinen voima alkaa vetää Meeriä vastustamattomasti puoleensa, eikä paluuta enää ole.

Salovaaran novellit ovat tiiviitä, ja niiden keskiössä on ihmiselämän arvaamattomuus. Tragedia rakentuu toisinaan hyvin pienistä osista, eikä kohtalokkaaseen luisuun tarvita kuin aivan pieni sysäys. Kreikan mytologian hyödyntäminen nykyaikaisissa nuorten ja nuorten aikuisten kokemuksissa on kekseliäs ja toimiva idea, josta ei tule päälleliimattua makua. Pikemminkin korostuu tarinoiden ajattomuus, ihmisyyden iättömyys.


Anne Salovaara: Afroditen askelin
Nordbooks 2017
133 s., e-kirja

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Kirja vieköön!, Amman lukuhetki, Kirjahullun päiväkirja

Haasteet: YA-lukuhaaste (suomalainen kirjailija), Novellihaaste2

Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin

Olavi Koistisen Mies joka laski miljardiin on kymmenen terävän novellin kokoelma, jonka lukeminen ilahduttaa novellinnälkäistä ja saa aikaan vinoa hymyä ja empivää empatiaa. Koistisen taito kirjoittaa persoonallisia ja uskottavia henkilöhahmoja on omaa luokkaansa: kaikkiin novellien ihmisiin on helppo uskoa.

Koistisella on myös vakaa tyyli tuottaa novelleihinsa uniikkia tunnelmaa. Novellit ovat kokonaisvaltaisia: rytmiltään, sävyltään ja käänteiltään eheitä ja selittelemättömiä.

Minä en tiedä mitä terveiset ovat tuo esiin Eerik-nimisen miehen, jolla on asperger ja jäätävän hyvä menestys pörssimeklarina. Mies harjoittelee sosiaalista kanssakäymistä saamiensa ohjeiden mukaisesti, vaikka vaikeaa se totisesti on, kun ihmiset tuntuvat jättävän niin paljon tulkinnan varaa. Eerik päätyy mukaan luokkakokoukseen, johon ei edes halunnut mennä. "Tavallisesta" poikkeavan henkilön minäkerronta vie syvälle ja avaa uudenlaisen näkökulman.

Loitsutehtaan tilanne ja Boulder Dash pureutuvat teinielämään. Loitsutehtaan tilanne sijoittuu koulun päättäjäisjuhlaan, jonne Eero lähtee, vaikka mielummin odottaisi pelin latautumista ja uusien klaanilinnoitusten valloittamista. Bileet rannalla menevät, kuten kymmenet ja sadat teinibileet ennen ja nyt. Hölmöillään, uhotaan, pörhistellään sulkia. Ja koko ajan Loitsutehdas lataa. Boulder Dash tapahtuu liikuntatunnilla uimahallissa. Luokan viidenneksi lyhyin poika Pauli kokee jonkinmoisen metamorfoosin päähänpotkitusta sivuhenkilöstä vähintään oman elämänsä sankariksi. Koistinen kirjoittaa teinipojista kuin vain itsekin joskus teinipojan elämää elänyt voi. Ihailen.

Australian näköinen pöly on kaveriporukan krapulapäivän kuvaus, josta tulee itsellekin heikko olo. Tässä novellissa Koistisen taito kehittää tunnelma kohdilleen pääsee oikeuksiinsa toden teolla. Tuhnuisen kämpän haju tuntuu nenässä ja vatsassa pyörivä oksennus nousee melkein suuhun.

Mies joka laski miljardiin ja Kekkosen lasit käsittelevät miehen elämän käännekohtia. Kekkosen lasit on pienemmän aikaikkunan novelli, jossa nuoripari on naisen vanhempien kanssa Tamminiemessä opastetulla kierroksella, ja kielen päällä on perheenlisäyksestä kertominen. Novellissa pariskunnan mies havahtuu vähitellen elämänsä suureen käänteeseen. Muutos on kuvattu herkullisesti. Kokoelman niminovellin päähenkilö puolestaan päättää jo lapsena laskea miljardiin. Helpommin sanottu kuin tehty, etenkin kun siinä sivussa eletty elämä pystyy sekoittamaan laskut turhan herkästi.

Sydäntäni koski novelli Jos asianne koskee säästämistä. Sen päähenkilö on iäkäs mies Karl, joka elelee hiljaiseloa kotonaan, vaikka selvästi olisi jo paneutuneemman huolenpidon tarpeessa kuin satunnaisesti vierailevan kotihoidon. Karl koettaa saada asiansa hoidettua ja eräpäivän ohittaneen laskun maksettua, mutta pankin puhelinpalvelussa vastaa vain robotti. Novelli kuristaa kurkkua olemalla niin sydämeenkäyvän uskottava: Suomi on puolillaan ikääntyvää väkeä, joka ei kykene (ja jonka ei edes pitäisi kyetä!) sopeutumaan automatisoituvaan ja digitalisoituvaan maailmaan. Miten ihmisen käy, kun maailma menee menojaan, eikä itse voi kun huokaista?

Tälle novellille isken ilman muuta Novellihaaste 2:n peukun teemasta. Koistinen leväyttää vanhenemisen ja omanarvontunnon hitaan rapistumisen lukijan eteen niin, ettei sitä pääse pakoon.



 Mies joka laski miljardiin on hieno, eheä ja vahva novellikokoelma, jolle toivon pian jatkoa missä tahansa muodossa.




Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin
Ulkoasu: Tuomo Parikka
Kosmos 2017
216 s.

Kirjastosta.

____________

Toisaalla: Lukuisa, Tekstiluola, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjasähkökäyrä, Hannan kirjokansi


Haasteet: Novellihaaste2, Helmet-haasteen kohta 25. Novellikokoelma

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Lucia Berlin (1936–2004) eli monipuolisen, osin rähjäisenkin elämän. Hän asui ja työskenteli erilaisissa hanttihommissa ympäri Yhdysvaltoja, näki elämän nurjan puolen ja myös eli itse sen, oli neljän lapsen yksinhuoltaja, alkoholisti, yliopisto-opettaja ja erinomainen novellikirjailija.

Kristiina Drewsin terävästi suomentama kokoelma Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (Aula & Co 2017) sisältää 25 Berlinin novellia. Tyyli on tyly ja kuitenkin pieni pilke silmäkulmassa näkyy aina. Berlin kirjoittaa pienen suuren elämän novelleja: niissä päähänpotkitut, hylätyt, karanneet, hukatut, yksinäiset ja köyhät nousevat esiin, puhuvat äänellään, jota ei aina jakseta kuunnella, jolle ei aina anneta sijaa.

Lucia Berlinillä on persoonallinen, oma ääni, joka välittyy suomennoksen kautta erinomaisesti. Hän kirjoittaa havainnoiden, teräviä huomioita tehden, mutta kuitenkin aina yksilön, yleensä heikommassa asemassa olevan, näkökulmasta. Novelleissa paljastetaan paikkoja, toimintatapoja ja henkilöitä, jotka muuten jäävät vaille parrasvaloja. Niissä kuljetaan viinakaupoista pesuloihin, luostarikouluista aborttiklinikoille, eikä mikään inhimillisen kirjon sävy tunnu olevan Berlinille vieras. Tai ainakaan sellainen, mistä ei voisi kirjoittaa.

Novelli Tiikerinpuremia vie mukanaan nuoren naisen elämään ja valintoihin, joita on tehtävä. Hän on nuoresta iästään huolimatta jo äiti, ja seuraava lapsi on ilmoittanut tulostaan. Nainen ei ole varma, onko hänestä saamaan toista lasta, ja lapsen isänkin innostus on vähän niin ja näin. Naisen serkku tietää keinon: salaisen aborttiklinikan Meksikon puolella. Nainen viettää siellä yön, jota ei unohda koskaan. Novellin tunnelma on huumaavan hieno, valintojen väistämättömyys ja se hetki, kun ihminen päättää lopultakin toimia niin kuin itse haluaa, eikä niin kuin muut kehottavat – se jysähtää.

Ensiapupolin päiväkirja, 1977 kertoo puolestaan nimensä mukaisesti arjesta sairaalaan päivystyksessä avustavaan henkilökuntaan kuuluvan kertojansa kautta. Mitä kaikkea polin kautta kulkeekaan, millaisia ihmisiä siellä käy, miten elämän hauraus ja ihmisten vahvuus näkyvät. Ja miten mustaa on hoitohenkilökunnan huumorin oltava, jotta jaksaa eteenpäin ilman täyttä kyynistymistä.

Kaikki karkaa käsistä on novelli, jossa krapulan kynsissä oleva perheenäiti käy läpi lähes ylivoimaisen odysseian saadakseen lisää viinaa. Novelli on hengästyttävän hiostuttava kuvaus alkoholismista ja keinoista, joihin sen vuoksi on valmis ryhtymään. Berlin kirjoittaa kuin riivattu, novellin rytmi ja tunnelma ovat ainutlaatuisia.

Niminovelli Siivoojan käsikirja ansaitsee Novellihaaste 2:n peukun teemastaan. Se kertoo yksityiskotien siivoojana toimivasta naisesta, joka on vastikään jäänyt leskeksi. Samalla kun hienostorouvien pölyt ja tahrat saavat kyytiä (tai ovat saavinaan), nainen itse käy läpi omaa menetystään. Novellin viimeinen lause kruunaa kaiken.





Voinee myöntää, että Lucia Berlin livahti suosikkinovellistieni listalle. Novellit eivät ole yksioikoisia, vaan ne jättävät myös paljon kysymyksiä, aukkoja ja tulkinnanvaraa. Osa niistä ärsytti olemalla niin anteeksipyytelemättömiä ja räkäisiä – ja sitäkin suuremmin ne minua lopulta ilahduttivat. Berlin pakottaa lukijansa elämän nurjalle puolelle ilman pienintäkään moralisointia. Hän vain näyttää asiat niin kuin ne ovat, elämän sellaisena kuin se miljoonille ihmisille on, vaikka moni siltä yrittää sulkea silmänsä.

Elämä ei todellakaan ole aina helppoa tai kaunista, mutta pienetkin välähdykset hyvää voivat antaa paljon. Ja yhtä nopeasti ne myös katoavat.


Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia
Suomentaja: Kristiina Drews
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
Aula & Co 2017
293 s.
A Manual for Cleaning Women: Selected Stories (2015)

Arvostelukappale.

________

Toisaalla: Lukuisa, Reader, why did I marry him?, Mitä luimme kerran, KosminenK, Kirjapolkuni, Kirjojen keskellä, Joonas Säntti / Kiiltomato

Haasteet: Novellihaaste 2

Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito

Pirjo Puukon Mutkanlukutaito on 18 novellin kokoelma, jossa keskiöön nousevat ihmiset ja asiat heidän välillään. On nuoria ja vanhoja, naapureita ja satunnaisia kohtaamisia, muistoja ja kuvitelmia. Ihmissuhteet ovat alullaan, täydessä vauhdissaan tai loppumassa. Miljöönä ovat niin ulkosaariston kalliot, lämpöä hehkuva Italia kuin hiljaiset rintamamiestalot puutarhoineen.

Puukon teksti on soljuvaa ja kevyttä, mutta kätkee sisäänsä yllätyksiä ja käänteitä, jotka paljastuvat vasta vähitellen, osassa novelleista vasta viimeisessä käänteessä. Mukana on paljon dialogia, joka on toimivaa ja mutkatonta: keskustelujen kautta novellien henkilöistä paljastuu puolia, jotka muuten jäisivät piiloon. Esimerkiksi novellissa Vetovastuu kuusikymppinen Tuire saa puhelun tyttäreltään Tiinalta, joka ei aivan sulata äitinsä elämää "uutta nuoruutta", johon sisältyy esimerkiksi uusi miesystävä. Tuire puolestaan kantaa huolta omasta äidistään, jolla alkaa jo terveys ja muisti pettää. Vaan kuka lopulta huolehtii kenestäkin ja miksi?

Omenapuun oksat asettaa vastakkain naapurit, joita vain teräsaita erottaa: eläkeläispariskunnan, joka totisesti tietää, kuinka elämä tulee elää ja lapsiperheen, jolla on omat käsityksensä arjen pyörityksestä. Teemana naapurisota ei ole erityisen persoonallinen, mutta Puukon novellissa se herää eloon herkullisena ja aitona.

Sateisen kesän jälkeen on monitulkintainen, jopa hieman spekulatiiviseen fiktioon päin kallellaan oleva novelli muutoksista ja vahingoista. Mirva huomaa loppusyksystä olevansa raskaana, kun "yksi ainoa pilleri oli jäänyt ottamatta ja solut olivat villiintyneet oitis". Hiiret kansoittavat ihmisten koteja ympäri maan, eikä sade tunnu loppuvan koskaan. Novellin miljöö on huikaisevasti kuvattu: omatkin vaatteet tuntuvat lukiessa sateenjälkeisiltä ja kosteannihkeiltä, ja korvan juuresta kuuluu hiirten rapinaa. Tätä novellia haluankin peukuttaa Novellihaaste 2:ssa sen paikan vuoksi.


Surullisista ihmiskohtaloista kertovat novellit Selkeät ohjeet ja Universumin yksinäisin mies. Selkeät ohjeet on konekirjoituksen lailla etenevä reportaasi elämänsä langat hallitsevasta naisesta, jonka piinkovan ja selkeän ulkokuoren alle kätkeytyy jotain, jonka piilossapitäminen vaatii kaikki voimat. Hienovireinen, tunnelmaltaan lukijansa varpaillaan pitävä novelli. Universumin yksinäisin mies puolestaan kertoo elämästä, jonka kaari kulkee räsymaton laidasta toiseen. Sen surumielinen tunnelma ja jonkinlainen väistämätön kaari sulkevat sisäänsä ja herättävät ajatuksia, jotka kulkevat omia ratojaan annetun tarinan taakse.

Siellä, missä Salpausselkä vajoaa mereen yllättää monella tapaa. Sen henkilöt eivät ole sitä, miltä aluksi vaikuttavat, ja miljöö ulkosaaristossa vahvistaa tunnelmaa. Kuka on lopulta tunkeilija ja kenen elämässä? Miten muutos vaikuttaa ja mistä se saa alkunsa? Novellin nimi on myös hienoimpia kohtaamiani.

Mutkanlukutaito on novellikokoelma, johon tarttumisen kynnys on matala ja mutkaton. Näitä novelleja ei kannata etukäteen jännittää, päinvastoin. Vaikkeivät kaikki kuvatut elämäntilanteet olisi itselle läheisiä, Puukon kirjoittamien maailmojen kautta niitä lukee ymmärtääkseen, oppiakseen, hämmentyäkseen. Kuinka pieniä ja pikkusieluisia me ihmiset lopulta olemmekaan – ja toisaalta kuinka suureksi mitättömiltä tuntuvat seikat voivat kasvaa, kun kasvualusta on oikea ja sattuma sysää uudelle reitille.

Mutkanlukutaitoa tässä elämässä tarvitaan, se on varmaa.


Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito
Ulkoasu: Amelia Nyman
Stresa Kustannus 2017
135 s.

Arvostelukappale

_______

Toisaalla: Elämä on ihanaa

Haasteet: Novellihaaste 2

Kotimaisia klassikoita ja shokkipaljastus – Syyskuun Kuukauden lyhyet

Syyskuu tuli ja meni ja sen mukana iso määrä lukemisia. Lukeminen on tosiaan tuntunut maittavan viime aikoina, mikä on yksinomaan hyvä asia, toisenlaisiakin aikoja on eletty. Osa syksyn lukemisistani liittyy nykyiseen työhöni, johon puolestaan kuuluu kirjavinkkausta ja kirjojen esittelyä yläkoululaisille ja hieman lukiolaisillekin. Toki ilona on myös se, että voin käyttää jonkin verran työaikaani lukemiseen.

Syyskuussa luin muutaman sellaisen kirjan, joista koostan tuttuun tapaan Kuukauden lyhyet -tekstin. Tällä kertaa mukana on kotimaisia klassikoita ja shokkipaljastus: valitettavan pettymyksen tuottanut Alice Munro (se on siis mahdollista, järkyttävää!).

Minna Canth on niitä kirjailijoita, joiden tuotantoa haluaisin tuntea huomattavasti paremmin kuin tunnenkaan. Ei siis auta muu kuin tarttua härkää sarvista ja kirjaa sivuista. Luin syyskuussa Canthin Köyhää kansaa (1886), joka oli kyllä juuri niin surkean elämän kuvaus kuin oletinkin.

Köyhän kansan ytimenä on yhden köyhän perheen elämä ja onnettomuus. Lapset näkevät nälkää, isälle riittää vain hanttihommia, äiti kantaa perheen murheita harteillaan ja koettaa hoitaa sairaana olevaa kuopusta, vielä sylivauvaa. Vuokraisäntä hönkii niskaan, ruokakaappi on tyhjä, eikä toivoa paremmasta juuri ole.

Tarina on ankea, ja yhä ankeammaksi se menee. Toiveikkuutta, iloa tai valoa ei Köyhästä kansasta kannata turhaan etsiä, sillä sitä ei tarjoilla. Turhauttavaa lukemisessa oli ymmärtää, kuinka tietyt asiat eivät muutu, eivät edes 130 vuodessa. Edelleenkin on köyhyysloukussa eläviä perheitä (ja pelottavan paljon nimenomaan lapsiperheitä), edelleen on kurjuutta, johon ei ole tukikeinoja, edelleen köyhä saa hävetä tilannetta ja itseään, edelleen mielenterveyden hoito kärsii resurssien ja ymmärryksenkin puutteesta.

Vaikuttava, lähes inhorealistinen pienoisromaani, jonka lukeminen ei tee iloiseksi, mutta hyvää se tekee: yhteiskunnan realiteetteja ei pidä unohtaa, se on itselleen valehtelemista.


Minna Canth: Köyhää kansaa
Sanasato 2006 (1. painos 1886)
113 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: P. S. Rakastan kirjoja, Kirjan pauloissa, Nannan kirjakimara, Orfeuksen kääntöpiiri, Lukemisen ilo, Yöpöydän kirjat   

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 3. Suomalainen klassikkokirja

Toinen syyskuun klassikkoselätykseni on Veijo Meren Manillaköysi (1957). Keppilän Joose lähtee jatkosodan rintamalta lomille ja kotona käymään, mutta ennen sitä hän löytää pätkän hyvää köyttä. Sen hän haluaa viedä mukanaan: jotain surkeasta tilanteesta ja sodasta on ihmisen saatava itselleenkin. Niinpä Joose kietoo köyden ympärilleen ja lähtee kotimatkalle.

Kotimatkan varrella hän kohtaa junassa monenlaisia henkilöitä, joilla on paljon tarinoita kerrottavanaan pääosin rintamalta mutta muutenkin. Junamatkalle osuu myös monenlaista viivästystä, esimerkiksi saksalaiset sotilaat eivät olekaan niin tehokkaita kuin voisi luulla. Sodan absurdius ja pienen ihmisen kokema kauheus sen keskellä tulevat voimakkaasti esiin, huumorin varjolla.

Manillaköysi yllätti, sillä se oli varsin erikoinen tuttavuus. Jonkinlainen löyhärajainen novellikokoelma kehyskertomuksen keskellä, kenties. Joose ei ollut lainkaan niin keskeisessä roolissa kuin aluksi ajattelin, vaan pikemminkin hän on se elementti, joka jollain tapaa sitoo kirjan romaaniksi.

En voi väittää lukukokemuksen olleen erityisen miellyttävä, sillä Meren tyylissä on makuuni liikaa tempoilevuutta ja sekavuutta. Sota on aiheena samanaikaisesti pelottava, kiinnostava ja kuluttava. Tulipa kuitenkin tutustuttua tähänkin klassikkoon, lopulta.


Veijo Meri: Manillaköysi
Otava 2007 (1. painos 1957)
172 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjasähkökäyrä, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Sallan lukupäiväkirja, Sivu sivulta, Kaiken voi lukea! 

Mutta Alice Munro, voi minkä teit! Alkuvuodesta ilmestyi uusin suomennettu kokoelma Jupiterin kuut (alkuperäisteos Moons of Jupiter, 1982), ja sen toki ryntäsin heti ostamaan. Siihen tarttuminen kuitenkin takkuili, ja kun lopulta aloitin, pidin kahden ensimmäisen novellin jälkeen pitkän tauon.

Kokoelmassa on 11 novellia, jotka Munron tapaan käsittelevät pitkälti naisten elämää, perhe- ja ihmissuhteita. Novelleissa on paljon muutoksen tematiikkaa: joko on muuttunut kumppani, elämäntilanne tai oma asenne. Jokin näissä tämän kokoelman novelleissa kuitenkin hiersi, ja minun oli vaikeaa päästä niihin sisään.

Munron kielestä ja Kristiina Rikmanin suomennoksesta se ei johtunut. Ehkä minua hankasi novellien keski-ikäisyys, sillä jotenkin en nyt kaipaa laisinkaan luettavakseni mitään, missä kadutaan tehtyä tai tekemätöntä, tarkastellaan omia valintoja ja surraan sitä, mitä ei enää saada.

Kehuttava on kuitenkin novellia Kesän loppu, jossa keskenään skismainen perhe lähtee ystävien luokse illalliselle, ja monia arkoja asioita revitään auki ja asetetaan framille, joko hienovaraisemmin tai selkeämmin. Novellin tunnelma on kärkäs ja jännite hyvä, aivan viimeiseen käänteeseen saakka, joka saa kaikki henkilöt näkemään asiat ja elämän uudessa valossa. Toinen novelli, josta sytyin, on Onnettomuus. Se kertoo salasuhteesta erään pikkukaupungin lukion opettajien välillä. Pidin päähenkilö Francesista, jossa on kipakkuutta ja särmää: vaikka hänellä on jo vanhanpiian maine yllään, hän heittäytyy suhteeseen naimisissa olevan kollegansa kanssa ja nauttii etenkin sen fyysisestä puolesta ehdoitta. Novellissa kyseenalaistetaan perinteisin syyllisyydentunne, vaikka moraalisilta pohdinnoilta ei vältytä.


Alice Munro: Jupiterin kuut
Suomentaja: Kristiina Rikman
Tammi 2017
317 s.
The Moons of Jupiter (1982)

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Pieni kirjasto, Kirja vieköön!, Cats, books & me, Sinisen linnan kirjasto, Kirjojen keskellä,  Kirjaluotsi, Elämä on ihanaa, Sanoissa ja sivuilla, Annelin lukuvinkit, Mummo matkalla

Haasteet: Novellihaaste 2

Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin

Zinaida Lindén on vakuuttanut minut sympaattisella mutta särmikkäällä tyylillään kirjoittaa niin lyhyttä kuin pitkääkin proosaa. Uusin suomennettu novellikokoelma on nimeltään Rakkaus kolmeen appelsiiniin ja se jatkaa hyväksi havaitsemaani linjaa ansiokkaasti.

Kokoelmassa on kahdeksan novellia, joita yhdistää muutos. Henkilökaarti on laaja, tapahtumapaikat vaihtelevat Atlantin ylittävältä lennolta Japaniin ja kotoisaan Suomeen. Useimmiten Lindénin novelleissa ollaan tavalla tai toisella matkalla, joko fyysisesti tai psyykkisesti. Ja entä kun pääsee perille, mitä sitten tapahtuu? Vai onko "perillä"-nimistä paikkaa olemassakaan?

Ei hääppöinen aviomies on tunnelmaltaan tragikoominen ja viestiltään vahva: elämää on elettävä nyt, ei sitten joskus, sillä tielle voi tulla monenlaisia mutkia järjestelmällisestä suunnittelusta huolimatta. Päähenkilö rouva Hayasaka on päätynyt järkevään avioliittoon japanilaisittain. Hänen puolisonsa tekee pitkää päivää toimistossaan ja rouva Hayasaka puolestaan keskittyy kodin hoitamiseen ja kotirouvan elämän haasteisiin. Hän päättää kuitenkin, että oman elämän vuoro on sitten, kun kymmenen vuotta vanhempi puoliso jää lopulta eläkkeelle. Silloin rouva Hayasaka muuttaa Suomeen ja perustaa suomalaisen ystävänsä kanssa japanilaisen ravintolan! Muutto lopulta tapahtuukin, muttei aivan siinä muodossa kuin rouva Hayasaka suunnitteli. Novellin suurin ansio on sen ihastuttavan ilkikurinen tunnelma, joten peukutan novellia sävy-kategoriassa Novellihaaste 2:ssa.

Valencianassa filippiiniläis-suomalainen perhe matkustaa filippiineiltä kotoisin olevan vaimon sisarten luokse Japaniin. Matka paljastaa kaikista perheenjäsenistä uusia puolia, ja ennakko-oletukset saavat kyytiä vauhdilla tai hieman hitaammin. Matkan aikana ylitetään niin kielimuureja kuin sukulaisuussuhteiden kitkoja. Islantilaisen Eyjafjallajökull-tulivuoren yllättävä purkautuminen sotkee matkaa omalta osaltaan. Pinnan alta löytyy paljon.

Lentäjän poika aiheutti minussa suurta haikeutta. Stuerttina työskentelevä Henrik on tottunut olemaan liikkeessä. Hän pitää hotellien hiljaisuudesta ja anonyymiudesta ja siitä, että siteet muihin ihmisiin ovat löyhiä. Kun Yhdysvaltojen lennolle osuu yksin matkustava pikkupoika, Henrik huomaa yllätyksekseen kiinnostuvansa huomattavan paljon vieraan ihmisen elämästä. Ehkä hän oppii muutenkin uusia asioita itsestään ja siitä, miten suuri vaikutus nopeasti ohimenevilläkin kohtaamisilla voi olla.

Keskustelukurssi on veikeä toisilleen vieraiden kulttuurien kohtaaminen. Suomen kielen keskustelukurssilla novellin venäläistaustainen kertoja kohtaa puolalaisen nunnan, Teresan, joka tekee häneen lähtemättömän vaikutuksen. Kurssin jatkuessa he oppivat paljon toisistaan, taustoistaan ja valinnoistaan. Novelli on hersyvä, Teresa on mainio hahmo, eikä kertoja peittele kiintymystään tuohon salaperäiseen nunnaan.

Anastaja on kertomus helsinkiläisestä Matti Pellonpäästä, joka liimaa öisin rasistisia tarroja lyhtypylväisiin, ihmettelee aikuisen tyttärensä edesottamuksia maailmalla ja on ikuisesti katkera kuuluisalle kaimalleen, jonka kokee anastaneen itseltään nimen lisäksi paljon muutakin. Matilla on kuitenkin vielä paljon kohdattavaa edessään, ei vähiten, kun Norjassa tapahtuu terroriteko, ja Matin tytär puolisoineen on vaarassa. Hieno novelli muutoksesta ja erilaisuuksien törmäämisestä.

Lindénin novelleissa ihmisiä kuvataan lempeydellä mutta silti tarkkanäköisesti. Kaikissa meissä on heikkoutemme, sellaiset piirteet, jotka mielummin jättäisimme muille näyttämättä. On kuitenkin tilanteita, joissa omat suunnitelmat pettävät ja on toimittava vaiston varassa, eri tavalla kuin tekisi mieli.

Lindén on itse maahanmuuttaja, joten hänellä on vahva ymmärrys vierauden tunteesta, muutoksesta ja tuntemattoman kohtaamisesta. Rakkaus kolmeen appelsiiniin kuvaa ihmistä vahvuuksineen ja heikkouksineen, hyvinä ja huonoina hetkinä. Tuntemattoman äärellä opimme väistämättä uutta itsestämme ja maailmasta ympärillämme. Sen opin hyöty on mittaamaton.


Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin
Suomentaja: Jaana Nikula
Ulkoasu: Ninni Kairisalo
Into 2017
210 s.
Valenciana (2016)

Arvostelukappale.

____________

Toisaalla: Hemulin kirjahylly, KosminenK

Haasteet: Muuttoliikkeessä (maahanmuutto Suomeen), Suomi(ko) 100 (maahanmuuttajat), Novellihaaste 2.

Karo Hämäläinen & Salla Simukka: Luokkakuva

Karo Hämäläisen ja Salla Simukan yhdessä kirjoittama novellikokoelma Luokkakuva tarjoaa 16 näkökulmaa nuoruuteen ja maailmaan. Kertojat, miljööt, lähestymistavat ja äänet vaihtelevat, mutta yksi teema yhdistää: nuoren elämän moninaisuus ja se, ettei pinnalta voi nähdä, mitä alla on.

Kokoelman avaus- ja niminovelli Luokkakuva sijoittuu koulukuvaukseen. Luokkakuvaa ottaessa ei varmaan voisi aavistaa – vaikka kaiketi se on ilmiselvää – kuinka moneen suuntaan riveihinsä asettuvien nuorten ajatukset lentelevät ja kuinka eri tavoin tilanteen voi nähdä. Yksi keskittyy poseeraamaan ammattimallin tavoin, toinen kaipaa takaisin matematiikan tunnille hyödyn ääreen. Jollain on himoja edessä seisovaa luokkakaveria kohtaan, joku ei voi hyväksyä kaupallisen toimijan ujuttautumista koulutoimintaan.

Tämä novelli ansaitsee ilman muuta Novellihaaste2:n peukutuksen oivaltavasta näkökulman käytöstä: yhden hetken monet tulkinnat nivoutuvat sujuvasti yhteen ja osoittavat selkein vedoin, kuinka yksi näkökulma ei koskaan ole kaikki.

Kuokkavieras vie mukanaan vieraiden ihmisten hautajaisiin, joissa Kaisla haluaa käydä muistikirjansa kanssa kirjaamassa ylös tunnetiloja, hetkiä ja ajatuksia tulevaa varten. Aina ei vain voi pysytellä tuntemattomana saattovieraana.

Lippu piste fi, Vuosipäivä ja Terveisiä Ateenasta! luottavat dialogin voimaan. Lippu piste fi on hauska sattumusten tuottama keskustelu, jossa yritetään ostaa lippuja Madonnan keikalle, mutta päädytäänkin teknisen vian vuoksi sopimaan treffit tuntemattomien soittajien kesken. Vuosipäivässä väärinymmärrysten määrä on vakio, kun tarkoituksena on varata pöytä ravintolasta vuosipäivän viettämistä varten, mutta sen enempää varaaja kuin ravintolan työntekijä eivät puhu samasta asiasta. Terveisiä Ateenasta! alkaa kepeänä lomakuulumisten vaihtona, mutta eskaloituu vauhdikkaasti leveilyyn ja paremmaksi panemiseen – joskin totuus kuuluu vielä perästä.

Täyskäsi kertoo paloharjoituksia taajaan järjestävästä ja niiden aikana oppilaiden repuista hiluja näpistelevästä opettajasta, joka toki omilla tunneillaan puhuu painavaa asiaa etiikan ja moraalin puolesta. Hahmoon patoutuva ristiriita on ehkä sangen ilmeinen, mutta novelli on viihdyttävää luettavaa.

Luokkakuvan novelleissa käsitellään painavia teemoja: oikein tekemistä, omien valintojen perustelua, yksinäisyyttä, identiteettiä, perhesuhteita ja seurustelua. Sävy on kautta linjan keveähkö, huumoria unohtamatta. Pidän Hämäläisen ja Simukan novelleja helpostilähestyttävinä ja nopealukuisina, mutta silti sellaisina, että niistä riittää puhuttavaa ja pohdittavaa jälkikäteen.


Karo Hämäläinen & Salla Simukka: Luokkakuva
Ulkoasu: Eevaliina Rusanen
Tammi 2009
183 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Jokken kirjanurkka

Haasteet: Novellihaaste2