Vuoden puoliväli

En olekaan aikaisemmin harrastanut minkäänmoisten osavuosikatsausten tekemistä lukemisen suhteen, mutta nyt voisin tehdä poikkeuksen tässäkin asiassa. Olen ottanut niin innokkaasti osaa moniin lukuhaasteisiin, että tilannetta voisi olla ihan fiksua hieman pohdiskella.

Vuodesta on siis kulunut puolet ja olen tähän mennessä lukenut 102 kirjaa. Aika mainiota! Kuukausissa ei ole kovin suuria eroja, mutta kesäkuu vie nyt voiton 21 luetulla kirjalla. Kesäkuun alkupuolellahan hikoilin 24h-lukumaratonin kanssa, joka tietenkin vaikutti kuukauden kirjamäärään selvästi. Kotimaisia kirjoja olen lukenut 44 ja ulkomaisia 58. Eniten luen proosaa, sekä novelleja että romaaneja, mutta olenpa sentään lukenut myös seitsemän runokokoelmaa, viisi näytelmää, kaksi sarjakuva/kuvakirjaa ja seitsemän tietokirjaa tai elämäkertaa. Kaikesta lukemastani en ole kirjoittanut blogiin, joko ei ole huvittanut tai ei ole ollut mitään erityistä sanottavaa. Poikani Kevinin tapauksessa lukukokemus (ja pian sen perään nähty elokuva) oli niin voimakas, etten löytänyt sille kirjallista muotoa. Enkä löydä vieläkään.

Nyt jo tiedän, että vuoden (ja elämäni!) parhaita lukukokemuksia tulevat olemaan Jonathan Franzenin Vapaus, Jeffrey Eugenidesin Middlesex ja Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen. Miten upeita kirjoja!

Haasteisiin olen tosiaan lähtenyt innolla, vaikka vielä viime vuonna ajattelin, ettei se taida olla ihan minun juttuni. No, väärässä oltiin.

Isoista haasteista Kirjavan kammarin So American on ihan suosikkini, ja on ollut hauskaa pohtia lukemaansa yhdysvaltalaista kirjallisuutta tiettyjen teemojen kautta. Osavaltio-osuus on vähän hakusessa, kun en ole saanut päätettyä, mikä olisi pääasiallinen jakoperiaatteeni. Voikin olla, että luovun siitä kokonaan, ellen keksi sopivaa ja loogista ratkaisua. Muuten kategorioiden kanssa menee oikein mukavasti, sillä olen saanut jo viisi osuutta täyteen (joskaan en valmiiksi, ei niihin sopivien kirjojen lukeminen ole mihinkään loppumassa): American Poetry, Immigrant Background, Dirty Realism, Modern Women Writers ja Modern Men Writers ovat siis jo tavallaan "suoritettuja". Yhteensä olen lukenut 25 yhdysvaltalaista kirjaa.

Sonjan lukuhetkien Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti on ollut mukava haaste, sillä vaikka en koe erityisiä ennakkoluuloja suomalaista kirjallisuutta kohtaan, tekee kumminkin hyvää koettaa laajentaa asteikkoaan myös sen osalta. Olen lukenut tähän mennessä tänä vuonna 41 44 (tarkistus auttoi, kolme luettua kirjaa on jäänyt merkitsemättä haastesivulle) kotimaista kirjaa, jotka ovat siis kaikki päässeet osaksi jahtia. Kaikista en ole kirjoittanut, mutta ehkä jossain vaiheessa voisin tehdä jonkinlaisen koosteen niistäkin, jotka eivät kokonaista postausta ole osakseen saaneet eivätkä tule saamaan. Korkkaamatta on vielä Kotimaisten mieskirjailijoiden teokset ennen 2000-lukua, Lastenkirjallisuus, Nuortenkirjallisuus, Eräkirjallisuus, Suomi ja sodat sekä Suomalaiset maailmalla. Eiköhän tässä ehdi!

Kirjavan kammarin Ikkunat auki Eurooppaan on ollut virkistävä haaste, sillä on hyvä katsella sillä silmällä Yhdysvallat–Skandinavia–Iso-Britannia-akselin ulkopuolelle ihan vakavissaan. Olen vieraillut nyt 12 Euroopan maassa ja lukenut 26 eurooppalaista kirjaa. Lisäksi olen aloittanut maailmanvalloitustani, ja tsekattuja maita on tällä hetkellä 18.

Tea with Anna Karenina -blogin mainio Rumat kapinalliset -lukuhaaste on edennyt hyvin, luettuna on kolme kirjaa viidestä. Neljäs haastekirja on jo hankittuna, katsotaan, missä vaiheessa siihen tartun. Samaten nooran Mieleni on rajaton -haaste on osaltani avattu yhdellä kirjalla, ja se jatkuu juuri parhaillaankin kesken olevan kirjan myötä.

Morren maailman Kuusi kovaa kotimaista -haasteesta olen selättänyt nyt puolet eli kolme kirjaa kuudesta. Aikaahan on itsenäisyyspäivään saakka, joten hyvin menee. Jo nyt voin sanoa, että tämä on ollut minulle tarpeellinen haaste, sillä olen saanut tartuttua kirjoihin, jotka muuten voisivat vieläkin odottaa lukijaansa. Ja sehän koko haasteen pointtina taisi ollakin.

Sinisen linnan kirjaston haasteet ovat jääneet hieman vähemmälle huomiolle. Tuntemattomat tyttökirjat -haasteeseen olen lukenut vasta yhden kirjan, ja haluaisin kyllä lukea lisää. Onneksi aikaa vielä on. Kirjallisuuden äidit -haastetta en ole vielä avannut, mutta mukana siis ollaan!

Kujerruksia-blogin Hyppää lavalle! -haaste on oikeastaan jo suoritettuna, sillä olen lukenut sen "vaatiman" yhden näytelmän, joka tosin jätti hieman kylmäksi. Koska haasteaikaa on vielä lokakuun loppupuolelle, saatanpa ehtiä lukea jonkin toisenkin näytelmän vielä.

Kirjavan kammarin kolmas haaste, Underbara finlandssvenskor vid papper, on edennyt laiskanlaisesti. Kolme kirjaa on kuitenkin luettuna, ja vieno tavoitteeni on lukea suomenruotsalaista kirjallisuutta tähän hätään vielä vähintään sen verran, että tutustun jokaiseen kategoriaan. Onnistunee.

Marjiksen mahtava Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste sisältää minun tapauksessani neljä haastekirjaa, joista ensimmäinen on parhaillaan kesken. Tämä, jos mikä, on todellinen lukuhaaste – tykkään!

TBR90+10-listani on edennyt jo yhdeksän kirjan verran, missä etenkin 24h-lukumaraton oli oivallinen apu. Oma henkilökohtainen haasteeni eli Pulitzer-palkittujen kirjojen kahlaaminen on vielä alkutekijöissään, mutta siitä se etenee. Tällä hetkellä luettuna on kuusi kyseisellä kirjallisuuspalkinnolla kunnioitettua teosta.

Huh! Onhan tätä tekemistä ja lukemista. Tarkennuksena vielä kerrottakoon, että vaikka siltä ei välttämättä vaikuta, pidän kyllä järjen päässä ja kohtuuden kaikessa – en menetä yöuniani lukuhaasteiden takia, enkä puserra niitä kasaan mitenkään väkisin. Minä vain yksinkertaisesti tykkään listoista, luokittelusta ja itseni haastamisesta, se riittää.

***

Loppuun vielä pientä suitsutusta eilisestä. Olin nimittäin Järvenpäässä PuistoBluesissa, ja olipahan taas niin mainio viikonloppu, että! Eväät ja blues-seura kohdallaan, suhteellisen hyvä sää (vähän ripsi iltapäivällä ja sitten myöhemmin illalla, mutta silloin se ei enää todellakaan haitannut) ja erinomaista musiikkia. Herra John Fogerty ei tuottanut pettymystä, vaan keikka oli tunnelmaltaan huipputasoa. Iloa tuotti myös se, että suurin tuntemani CCR-fani, eli äitini, pääsi mukaan ja näki Fogertyn 15 vuoden tauon jälkeen.

Have you ever seen the rain?

Syksyn kirjat - jotta lukeminen ei vahingossakaan loppuisi kesken

Minulla ei ole ollut mitään kovin suurta himoa saada lukea uutuuskirjoja painolämpiminä. Toki suosikkikirjailijoiden uutuudet on saatava käsiin mahdollisimman pian, mutta noin muuten olen aina ollut kirjaston BestSeller-hyllyn satunnaisuuden ja ehkä varausjonon varassa. Täytyy myöntää, että kirjablogien seuraaminen on aiheuttanut uudenlaisen olotilan, sillä olen ensinnäkin huomattavasti paremmin kartalla siitä, mitä kirjoja Suomessa juuri kulloinkin julkaistaan ja toisekseen bloggarikollegojen kiinnostavia uutuuskirjoja käsittelevät tekstit innostavat hankkimaan uunituoreitakin kirjoja lukupinoon mahdollisimman pian. Ja nälkä kasvaa syödessä, tai siis lukiessa, hyvin helposti...

Monet ovatkin jo tehneet katsausta tulevaan kirjasyksyyn, ja ajattelin liittyä joukon jatkoksi. Mikäs sen mukavampaa kuin odotella kieli pitkällä uusia kirjatuttavuuksia saapuviksi. Osa onkin jo ilmestynyt, mutta olkoon nekin syksyn kirjoja. Kuka tässä niin tarkkana jaksaa olla.

Teos

Rosa Meriläinen: Nainen punainen. Kiinnostaa tietää, miten Meriläiseltä taipuu proosa. Ja millainen on Tampereen punaisen naiskaartin tie...

Marjo Niemi: Ihmissyöjän ystävyys. Kirjailijan ystävän itsemurhasta ystävyyteen, Euroopan historiaan, ihmiseen ja menneisyyteen, köyhyyttä ja rikkautta, Lapinlahden sairaala... Kuulostaa kiinnostavalta combolta.

Tiina Raevaara: Hukkajoki. Pidän Raevaaran tyylistä, etenkin novellikokoelma En tunne sinua vierelläni oli hieno lukukokemus. Joten lisää mysteeritarinoita tältä kirjailijalta, kiitos.

A. S. Byatt: Pieni musta kirja. Viisi tarinaa magiikasta, taiteesta ja kansantaruista. Joo-o.

Hilary Mantel: Syytettyjen sali. Tämä minulla on jo alkuperäiskielellä, mutten ole vielä lukenut. Ehdinköhän edes ennen suomennoksen ilmestymistä...

Johanna Sinisalo: Salattuja voimia. Uutta lyhytproosaa Sinisalolta, kelpaa.

Tammi

Anna Kortelainen: Ei kenenkään maassa. Tietokirjoittajana nohevaksi toteamani Kortelaisen esikoisromaani, vieläpä historiallinen 1900-luvun alun kuvaus, ilman muuta se on luettava!

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa. Ulkosuomalaista unimaailmaa, todellisuuden rajojen hämärtymistä... Niin, ja koska tämä on Kirjavan kammarin emännän esikoisteos.

John Irving: Vapauttakaa karhut! Irvingin esikoisromaani suomennoksena, aaaaaaaaaaaaaaaa! Kirjallisen kuninkaani kaikki kirjat saavat varauksettoman intoni osakseen. Näin se vain on, en harrasta kritiikkiä Irvingiä kohtaan. Piste.

José Saramago: Ricardo Reisin viimeinen vuosi. 1930-luvun Portugali, runoilija Fernando Pessoan (jonka erikoisen Anarkistipankkiirin luin keväällä) jalanjälkiä, kahviloissa luuhaamista ja ajankuvaa...

Sarah Winman: Kani nimeltä Jumala. Elly-tytön matka 1960-luvun Englannista 2000-luvulle, "ripaus sadunomaisuutta", tragikoominen perhe, vertaus Anne B. Ragdeen... Kiinnostuin.

Riikka Forsström: Yön valtakunta. Kulttuurihistoriallinen katsaus yöhön. Tästä on otettava selvää.

Otava

Riikka Pulkkinen: Vieras. Koska Pulkkinen on eri hyvä.

Carlos Ruiz Zafón: Taivasten vanki. Herran edellisetkin teokset ovat viihdyttäneet minua oivallisesti, miksi siis jättäisin tämänkään lukematta?

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi. Vuosisadan mittainen sukusaaga, joka alkaa vuonna 1913 Iso-Britanniassa. Jo nuo lähtökohdat riittävät minulle.

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani. "Hurja perhetarina ahneista vanhemmista ja häiriintyneistä mielistä". Voiko kirjalta pyytää vielä muutakin?

Jaakko Hämeen-Anttila: Islamin miekka. Olen lukenut Hämeen-Anttilan kirjoja usemmankin, ja pidän niistä. Tämä uutuus porautuu islamin nimissä käytyihin sotiin ja käsitykseen islamista sodan uskontona.

Like

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat. Voiko tätä jättää lukematta?

Gummerus

Ernest Cline: Ready Player One. Virtuaalitodellisuus ja pelimaailma meets Paluu tulevaisuuteen meets High Fidelity.

Siltala

Herman Koch: Illallinen. Perhedraama illallisella, joka ei mene suunnitelman mukaan.

Mirkka Lappalainen: Jumalan vihan ruoska. Suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697. Lappalainen osaa historiasta kirjoittamisen taidon.

Ignacio Ramonet (toim.): Fidel Castro - Elämäni. Luettava. Piste.

WSOY

Cormac McCarthy: Veren ääriin. "Lännenromaani, joka kääntää päälaelleen tavan, jolla Lännestä kerrotaan".

Pete Suohonen: Hitlerin kylkiluu. "Huikea ja törkeä seikkailusatiiri ääriliikkeistä ja niiden puoleensa vetämistä ihmisistä". Kiinnostaa, kyllä.

***

Huh, meinasi tulla hiki jo katalogeja selatessa. Eikä tässä todellakaan ole kaikki kiinnostava, mutta joku roti nyt tässäkin asiassa on pidettävä. Kuinkahan monta noista sitten todellisuudessa edes tulee luettua, etenkään vielä syksyllä? Jää nähtäväksi.

Kyllä kirjallisuus on ihanaa, en voi muuta sanoa. Aina on jotain uutta nurkan takana, tai jotain vanhaa kellarissa, eikä lukeminen lopu tästä maailmasta ikinä.

Oivallusten päivä

Olen tehnyt muutaman havainnon.

Ensinnäkin olen tajunnut olevani graduvaiheen opiskelija. Kyllä. Nyt vasta. Jotenkin tämä identiteettimuutos on vain pyörinyt taustalla viimeisen vuoden verran, mutta en ole kätkenyt sitä sydämeeni sen huolellisemmin. No, nyt olen. Tämän tajuaminen tarkoittaa, että saan keskittyä aivotyöhön. Ajattelemiseen. Asioiden kirjoittamiseen, deletoimiseen, uudelleenkirjoittamiseen. Omien aivojeni kaiveluun, seinään tuijottamiseen ja – hyvässä lykyssä – oivallusten tekemiseen. Muu on epäolennaista.

Eilen oli oivallusten päivä. Pakotin jälleen itseni aamupäivän päämäärättömän haahuilun jälkeen istumaan kirjoituspöytäni ääreen, avaamaan tiedostot ja katsomaan, mitä sain viimeksi aikaan. Jatkaminen sujui kuin itsestään, sillä raa'asta (ja jumalattoman tylsästä) perustyöstä selvittyäni aineisto on nyt jo jonkin aikaa ollut jotakuinkin hallittavassa muodossa, löydän sieltä etsimäni ja alustavien teemojen mukainen kirjoittaminen tuntuu järkeenkäyvältä. Ja perustellulta. Eilen naputellessani menemään tajusin, että tässä on ihan oikeasti järkeä, pointti, logiikka. Sieltä se muotoutuu, vähitellen.

Lisäksi tein hetken seinää ja sillä roikkuvaa Frida Kahloa tuijottettuani, näppäimistön levätessä, erään varsin keskeisen oivalluksen, joka vaikuttaa jatkossa moneen asiaan. Graduaiheeni on aika monimutkainen monellakin tapaa, ja siinä on sellaisia seikkoja, jotka eivät ole suostuneet tähän mennessä avaamaan itseään minulle millään tavalla järkevästi. Eilen, tällä suuren oivalluksen hetkellä tuntui siltä, kuin moni ryppy olisi yhtäkkiä oiennut ja näkökykyni palautunut. Se tuntui pirun hyvältä.

Tietenkin naputtelin kaiken heti muistiin.

Toinen vastaava hetki oli jokunen viikko sitten, kun V oli poissa enkä meinannut saada oikein unta. Juuri ennen nukahtamista mielessäni pyörineet graduasiat saivat yhtäkkiä aivan loogisen muodon. Pomppasin pystyyn ja piirustin nopeasti lähimmän paperin taakse sen, minkä aivoni olivat juuri tuottaneet. Unikin tuli sen jälkeen. Ja aamulla paperilla ollut asia tuntui edelleen fiksulta ja olennaiselta. Tuntuu muuten edelleen.

Tämä uusi tiedostettu identiteetti graduntekijänä on johtanut siihen, että olen itselleni myös armeliaampi. Olen nyt lopultakin hyväksynyt sen, että minun tapani tehdä gradua ei ole välttämättä samanlainen kuin jonkun muun, mutta se on täysin oikeutettu siitä huolimatta. Minä en esimerkiksi tee gradua joka päivä. Ja se on ihan ok. Ja jos teen, en tee sitä kellon ympäri. Sekin on ok. Toki pyrin pitempiin pätkiin, mutta en yksinkertaisesti kykene olemaan riittävän fiksu ja filmaattinen esimerkiksi kahtatoista tuntia putkeen. Jotkut kykenevät.

Eräs vanha seminaarikaverini jakoi auliisti omat metodinsa yleiseen käyttöön, kun valitin vastikään Facebook-tukiryhmässämme, että homma on ihan jumissa enkä saa tehtyä mitään. Hän havahtui nimittäin jokin aika sitten kesken kaiken siihen, ettei koko paskasta tule mitään, ellei käyttöön oteta kunnollisia keinoja: niinpä hän deaktivoi Facebook-tilinsä, sulki kännykkänsä ja eristäytyi kotiinsa (ja hän asuu sentään Pariisissa!). Pari viikkoa siihen meni, ja nyt gradu on esitarkistuksessa.

Harkitsisin samantyyppistä ratkaisua, ellen uskoisi vakaasti siihen, että pysyn toimintakuntoisena nimenomaan siksi, että elän ihan tavallista elämää siitäkin huolimatta, että teen gradua. Ja kun se kerran etenee (hitaasti, mutta uskallan nyt jo sanoa: varmasti), ei ehkä toistaiseksi ole tarpeen aloittaa mitään kidutusleiriä. Katsotaan sitten jossain vaiheessa tilannetta uudelleen, jos siltä näyttää.

Kaikin puolin asiat ovat siis nyt reilassa. Epämääräinen stressintunne rintalastassa on sulanut pois ja muuttunut eräänlaiseksi taistelutahdoksi, itsetunto on kohdillaan ja asiat etenevät. Muutos on itse asiassa aika suuri, sillä vielä vähän aikaa sitten tuntui, ettei tästä tule yhtään mitään. Nyt en enää välitä, vaikka joka päivä ei olisikaan suurten oivallusten ja aikaansaamisten päivä. Graduaiheeni kuitenkin pyörii päässä tavalla tai toisella aktiivisesti ja sitä tulee pohdiskeltua huomaamattakin: ehkä ne oivalluksetkin tulevat, kun niitä vähiten osaa odottaa. Niin kuin esimerkiksi eilen.

Kuvan gradukirjapino on autenttinen. Ei liene vaikeaa arvata, etteivät kirjat ole mitenkään loogisessa järjestyksessä, ja ettei kyseinen rakennelma ole mitenkään erityisen käytännöllinen: sen joutuu purkamaan joka kerta, kun etsin jotain tiettyä kirjaa. Alimpana olevat ovat sitä paitsi jo aika pölyisiä... Pinosta löytyvät muun muassa Samuli Paulaharjun klassikko Syntymä, lapsuus ja kuolema – Vienan Karjalan tapoja ja uskomuksia, vuoden 1913 kirkkokäsikirja, Hilkka Helstin Kotisynnytysten aikaan (lohtukirjani, joka on kulkenut mukanani eri kirjastoista lainattuna kohta kolme vuotta) ja Raamattu.

Parempi silti, että ne ovat pöydällä pinossa. Kirjaston muut kirjat ovat nimittäin lattialla.

Muutama sananen Pietarin-matkailusta

Suunnitteletko kivaa pakettimatkaa Pietariin? Onko mielessä helppo neljän päivän ratkaisu, edullinen majoitus, hintaan sisältyviä opastuspalveluita ja näpsäkkä bussimatka rajan yli nostalgisissa ja isänmaallisissa maisemissa?

Kannattaa miettiä vielä ja mennä mielummin halpalentoyhtiöllä johonkin kivaan suurkaupunkiin kompaktille omatoimiselle kaupunkilomalle. (Pietari käy tietysti tähänkin tarkoitukseen.)

Pari ihan tuntemattoman ystävän ominaisuudessa annettavaa vinkkiä:

1. Älä mene bussilla. Ikinä.

2. Jos kuitenkin menet, muista, että sinua on varoitettu. Ryhmämatkalla et tietenkään voi valita seuraasi (paitsi mahdollisen matkakumppanisi), ja on melko varmaa, että päädyt samaan sillipurkkiin vodkaturistien, tauotta puhuvien idioottien ja setämiesten kanssa. Onko se sen arvoista? Ei.

3. Bussi voi hajota, mikä ei sinänsä tietenkään ole kenenkään vika välttämättä. Vian korjaamisen odottaminen Karhulan ABC:llä neljän tunnin ajan alkaa kuitenkin syödä jo vahvempihermoisempaakin ihmistä.

4. Rajamuodollisuudet. Olen ylittänyt Venäjän ja Suomen välisen rajan ennenkin, eikä koskaan ole ollut hidastuksia tai ongelmia. Venäläiset tullimiehet ja -naiset eivät ehkä ole mitään päivänsäteitä, mutta eipä heidän tarvitsekaan olla. Autolla rajan ylittäminen... en voi suositella. Ensin odottelet bussissa lupaa mennä passintarkastukseen, sitten koetat selvitä 60 muun samalla ryhmäviisumilla kulkevan kohdassa 2 mainitun ihmisolennon kanssa oikean järjestyksen, jossa tarkastukseen mennään, sitten odottelet, kun tullivirkailijat tekevät puolen tunnin vahdinvaihtoa ja tarkastavat vielä edellä olevien bussien matkatavaroita.

5. Älä tartuta itseesi ennen matkaa jotakin kivaa talvitautia, joka puhkeaa sopivasti menomatkalla jossain Viipurin ja Pietarin välimaastossa, ja joka kaataa sinut hotellihuoneen sänkyyn seuraavaksi kahdeksi päiväksi. Onneksi hotelli oli siisti ja viihtyisä, joskaan en välttämättä olisi kokenut tarpeelliseksi matkustaa Pietariin sairastamaan.

6. Älä varaa tarjottuja retkikohteita, pääset niihin omatoimisesti halvemmalla ja sujuvammin. (Joutsenlampi-baletti Pietarin Konservatoriossa 50 euroa. Lipun normaalihinta noin 10 euroa. Laske itse matkatoimiston kate.) Jos kuitenkin olet vastaavan liikkeen tehnyt, lähde hammasta purren ja koko ajan niistäen mukaan huvituksiin vielä ensimmäisenä matkapäivänä, ennen kuin voimat kokonaan loppuvat. Mene ihastelemaan Eremitaasin aarteita, väsytä itsesi ryhmän mukana juoksemiseen ja huomaa eksyneesi jonnekin ranskalaisten impressionistien keskelle, josta et meinaa löytää uloskäyntiä. Älä panikoi. Et varmaan ole ainoa, joka tuntee tai on joskus tuntenut harhailevansa ikuisesti jatkuvassa taidelabyrintissä jossain toisessa ulottuvuudessa. Kai sieltä joku vahtimummo olisi lopulta heittänyt pihalle, mutta päädyimme tekemään hannutjakertut ja seuraamaan omia jälkiämme takaisin sinne, mistä lähti todistettavasti ainakin yksi reitti ulkomaailmaan.

7. Tunne itsesi ahneeksi turistiksi kuokkiessasi Pyhän Nikolain kirkossa kesken sunnuntaijumalanpalveluksen.

8. Koeta pitää itsesi kasassa kuunnellessasi selvästi vahvassa krapulassa olevaa opasta bussista käsin suoritettujen lyhyehköjen kiertoajeluiden aikana.

9. Älä mene Verikirkkoon. Moista turistirysää en ole hetkeen kokenut.

10. Pyydä ruplasi joinakin muina kuin tonnin seteleinä. Eivät tunnu harrastavan kunnollista pohjakassaa tai vaihtorahavalikoimaa siellä päin. Tietysti jos ostelet tavaraa tonnin arvosta kerralla, anna palaa.

Bonuskortti: Älä mene sille ryhmämatkalle, ihan oikeasti. Muitakin vaihtoehtoja on. On ihan turhaa hukata aikaansa muiden (parhaimmillaan matkatoimiston edustajien) odottelemiseen. Omin päin olisit jo perillä. Junalla olisit tehnyt jo meno-paluumatkan.

- -

Pietarissa sinänsä ei tietenkään ole mitään vikaa, joskin olisi tietysti tarpeen osata edes alkeellisesti venäjää. Viipuri sen sijaan oli surullisin kaupunki, jossa olen koskaan käynyt edes nopeasti pyörähtämässä. Onneksi matkakumppanini on omatoiminen nainen ja sain hänet potkittua ulos hotellista toiseksi matkapäiväksi kulkemaan omin päivän, kun itse jäin hotellihuoneeseen potemaan. Nyt jatkan potemista kotona, ja voin sanoa, että tämä oli ensimmäinen kerta millään elämäni matkalla, kun ihan tosissani toivoin, että olisin sittenkin jäänyt kotiin.

Kesän viimeiset häät, syksyn ensimmäiset kirjat

Taas on kulunut päiviä. Osa niistä hieman sumussa ja ankean mielen vankina, osa huomattavasti paremmin. Eilen olimme Tampereella juhlimassa ystäväni häitä. Oli ihanaa, niin kuin yleensä häissä tuppaa olemaan. Kyseessä oli hyvin epämuodollinen tilaisuus: hääpari kävi päivällä maistraatissa vanhempiensa kanssa ja illalla pidettiin kavereille bileet. "Erikoinen" päivävalinta (torstai) juonsi juurensa siitä, että eilen pariskunta juhli avioitumisensa lisäksi kymmenvuotista seurusteluaan. Ruokaa oli tarjolla, morsian ryöstettiin alakerran baariin, puheita pidettiin, herkistyttiin, ihailtiin sulhasen upeaa polttarikansiota (morsiamelle emme sellaista tehneet, joskin jonkin verran todisteita kyseisistä, viime sunnuntaina vietetyistä bileistä kuitenkin on... jossain...), heitettiin kimppua ja sukkanauhaa. En saanut taaskaan kimppua, vaikka olin kolmatta kertaa eturivissä! Ilmeisesti eturivi ei ole oikea paikka. (Kerrottakoon, ettei kummastakaan heitetystä objektista suoranaisesti taisteltu, molemmat ehtivät lojua rauhassa lattialla hetken, ennen kuin rohkeimmat tarttuivat tarjolla olleisiin aarteisiin...) Mutta ihanaa oli! Hyppäsimme V:n kanssa yöbussiin ja olimme vähän ennen viittä kotona. Onneksi tänään oli vapaapäivä.

Syksyn työvuorot näyttävät ihan siedettäviltä, ja aion seurata erään työkaverini jälkiä kirjoittamalla graduani töissä. Työtehtävien määrä ei tosiaan päätä huimaa, mutta voin toki ihan mielelläni nostaa tuntipalkkaa gradunteosta. Ja sitten välillä tehdä töitä, jos niitä on. Työpaikan suhteen aatokset ovat siis hieman lauhtuneet: ihan hyvä siellä on tuleva talvi istua. Huonomminkin voisi kuitenkin olla, uskon.

Huomasin monen muunkin bloggaajan ruksineen viime viikonlopun Hesarin syksyn uutuuslistaa. Itsekin sen juuri nappasin talteen ennen keräyspaperilaatikon tyhjentämistä. Paljonhan minulla olisi muutakin lukemista, mutta aion silti ehtiä ja jaksaa tarttua myös kaunokirjallisuuteen. Hesarin listasta kiinnostusta herättivät näin nopealla silmäyksellä ainakin seuraavat:

- Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti. (Tykkään Härkösestä, vaikka en pidäkään hänen kirjojaan Avoimien ovien päivää lukuunottamatta minään supertykkiteoksina.)
- Tiina Lymi: Lentävänniemi - Novelleja laidalta. (Haluan uskoa näiden sijoittuvan jollakin tasolla Tampereelle, jonne minulla on kova ikävä. Sitä paitsi kiinnostaa, millaista tekstiä näyttelijänä hyvä ja ihmisenä jotenkin ärsyttävän oloinen Lymi on saanut aikaan.)
- Anu Silfverberg: He eivät olleet eläimiä. ("Novelleja eläimen kaltaisista ihmisistä". Enough said.)
- Johanna Sinisalo: Enkelten verta. (Tykkään Sinisalosta.)
- Kjell Westö: Halkeamia / Sprickor. (Westö on ehdottomasti paras suomalainen kirjailija. Ei vastaväitteiden mahdollisuutta. Sori.)
- Maeve Binchy: Koko kadun kasvatti. (Joudun ehkä tässä tunnustamaan, että olen aivan heltynyt Binchyn superhömpälle. Sen lukemisesta tulee yksinkertaisesti hyvälle tuulelle.)
- Mihail Bulgakov: Morfiini ja muita novelleja. (Rakastan Saatana saapuu Moskovaan -teosta. Siksi.)
- Michael Cunningham: Illantullen. (Edellisestä Cunninghamista onkin jo aikaa. Michael Cunningham ja John Irving ovat ulkomaiset suosikkikirjailijani, nyt ja aina. Eli minun top kolmoseni sisältää Westön ja nämä herrasmiehet. Jos joku kysyisi siis.)
- Henning Mankell: Likainen enkeli. (Haluan vähitellen eroon käsityksestäni Mankellista vain Wallander-kirjailijana.)

Näillä päästään alkuun. Monia muitakin kiinnostavia listalla on, ja uskon, että tulen käyttämään sitä hyödyksi vielä.

Levottomat kädet

Nuorempana tykkäsin piirustella ja jonkin verran maalaillakin. Kuvis oli aina mieluisa kouluaine, vaikka lukunaisia sinänsä olenkin. Viime vuosina käden taidot ovat jääneet lähinnä kokkailuihin ja leipomuksiin, enkä niitäkään harrasta estetiikan vaan ravinnon vuoksi. Käsitöitä en ole koskaan osannut tehdä, olen teknisen työn tyttö.

Ystävistäni Kaisu ja Sonja harrastavat skräppäystä. Ihmettelin ensialkuun, notta mitä ihmeen touhua sekin mahtaa olla. Asiaa selvitettyäni tiedän jo hieman enemmän. Tylsinä työpäivinä (kuten tänään) on tullut selailtua intternettiä ja erinäisiä varsin kiehtovia skräppäysblogeja. Mitä enemmän asiaa mietin, sitä mukavammalta ajatus tuntuu. Jotain näprättävää. Tekemistä käsille.

Jatkan asian selvittelyä. Tältä tieltä ei taida olla paluuta.

Voikohan olla mitään parempaa kuin aamiainen (kahvia, mansikkapirtelöä, paahtoleipää kunnon juustolla) valmiiksi pöytään katettuna ja miehen lupaus lähteä shoppailuseuraksi helsinkiläiseen ostoskeskukseen ja TAIKin joulumyyjäisiin?

Mitäköhän täällä on meneillään?

Ei jumalauta tätä kiirettä. (Nytkin liikenteessä yhdeksättä tuntia.)

Eikä vieläkään ahdista, paitsi lukemattomat tenttikirjat. (Ei, näitä kahta tenttiä ei voi perua.)

Mies oli kylässä, kyllästyi ja lähti. (Tai sitten sillä oli omia opiskelujuttuja, whatever.)

Vituttaa vaatia itseltään liikoja, esim. sirkustemppuja tuntisuunnitelmiin. (Suurin osa opetustyötä on kuitenkin oikeesti ihan sitä peruskuivaa peruskauraa.)

Erkkapeda innostaa hetki hetkeltä enemmän. (Tänään tein miellekarttoja ysiluokkalaisen jampan kanssa, eikä sitä näyttänyt vituttavan yhtään.) (Tai sitten suljin siltä silmäni, ken tietää.)

Naamanpesuaine jäi äidin luokse, ja käsisaippua kuivattaa naaman. (Ei ole realistista mahdollisuutta ehtiä BodyShopiin sen aukioloaikana.)

Nytkin pitäisi tehdä jotain ihan muuta.

Muistutukseksi itselleni:

Nainen, olet ihan hiton kiireinen näinä päivinä! Sinun pitäisi jälleen tehdä tuhatta asiaa yhtäaikaa ja ehtiä muutamaan paikkaan muuallekin. Vaikka saitkin sentään aloitettua ja tehtyä, se ei poista eilistä syntiä harteiltasi: mikäli muistat, joit jotain ällömakeita drinksuja kahden toverin kanssa toisen kotona aamukolmeen saakka kuunnellen Belle & Sebastiania vinyyliltä.

Vaikka sinun piti siis vaan käydä kokouksessa ja Sohon musavisassa ja jatkaa sen jälkeen hommia.

Hanki:

- telkkari (ei hullukaan jaksa näitä yksinäisiä iltoja ilman, ellei sitten naukkaile punkkua päivittäin)
- MacBook (ei hullukaan jaksa tätä tietokoneena itseään pitävää paskatoosaa, joka sammuu milloin sattuu, huutaa leipää kun samanaikaisesti pitää päällä Wordia ja Mozillaa, ja jossa on käyttöjärjestelmänä iso V)
- kärsivällisyyttä (ne kiinteistövälittäjät tekevät vaan työtään, pankeilla on muitakin asiakkaita kuin meitsi the queen, Riesa on ihan kiva kissa kuseskelustaan huolimatta)
- järkeä päähän (tällaista tahtia ei ihminen voi kauaa jaksaa elää, kun mitään projekteja ei saa loppuun saakka uusien jo puskiessa päälle)

Älä:

- itke joka ilta (siitä menee vähitellen se vähäinenkin viehätys)
- jätä menemättä lenkille (vaikka energiataso on työpäivän jälkeen miinusmerkkinen, olo saattaa jopa parantua lenkkeillessä, olethan huomannut sen aiemminkin)

Mene:

- varaamaan se kirppispöytä
- luovuttamaan verta (paska fiilis ei ainakaan johdu anemiasta, hemoglobiini on 146)

Niin.

Jos iltapäivällä on tiedossa kansainvälisen oikeuden tentti, johon pitäisi paahtaa esim. Wienin valtiosopimuksia koskevaa yleissopimusta, YK:n peruskirjaa ja kansainvälisen tuomioistuimen perussääntöä ja 20 tunnin kalvosulkeisia, aamulla ei ole oikea hetki etsiä uusia blogeja luettavaksi saati alkaa ruopata vaatekaappia kirpputorikasaa varten.