Kirsi-Maria Hiltunen: Tuu sie niin mieki tuun!

Kirsi-Maria Hiltusen runokokoelma Tuu sie niin mieki tuun! punoutuu Karjalan kaipuun ja nostalgian ympärille. Kokoelman kymmenen runoa kertovat omasta kulttuuriperimästä, suvun menneisyydestä ja identiteetistä, johon liittyy menetystä ja haikeutta.

Runojen puhuja on muualla elävä, Karjalaa vain muistoissa hellivä. Ristiriita omien muistojen ja muualta omaksuttujen tietojen välillä on selkeä ja se myös tiedostetaan.


"- - Ei jalkani astuneet ole
rannoilla, niityillä,
pelloilla, metsissä,
taloissa, pihoilla,
poluilla, teillä noilla.

Silti silmäni,
 korvani,
  käteni,
   jalkani,
    kaipaavat,
     ikävöivät
sukuni juurille,
 kauas jääneille - - "


Suomalaiseen (ja varmasti moneen muuhunkin) kulttuuriin kuuluva kotiseutu-uskollisuus on kiinnostava ilmiö. Heimoista ei enää sentään puhuta kuin ehkä humoristisesti, mutta syvimmällä olevat rakenteet ja olemisen tavat pirskahtelevat näkyviin keskusteluissa, taiteessa ja viihteessä.

Pääkaupunkiseutulaisena ajattelin itse pitkään, etten ole oikein mistään kotoisin. Ruuhka-Suomen identiteetti on hyvin toisenlainen kuin vahvemmin omia kulttuurisia piirteitä elävän Pohjanmaan, Savon, Karjalan tai Lapin. Asiaa enemmän pohdittuani olen taipunut ajattelemaan pikemminkin niin, että Uudellamaalla on ilman muuta oma maakuntaolemuksensa – ehkä hieman hankalammin määriteltävä, ehkä muuttuvampi ja häilyvämpi, mutta omansa silti. Eihän muidenkaan paikalliskulttuurien piirissä eletä enää missään yhtenäiskulttuurissa (josko on koskaan elettykään muualla kuin kansallisromanttisessa mielikuvituksessa).

Hiltusen kokoelmassa on yhtäältä iloa monipuolisista juurista, toisaalta surua siitä, ettei niiden eläväksi tekeminen ole mitenkään yksinkertaista:


"Mummoni kertoi Karjalasta
niin kuin se oli silloin ennen.

Viljava, vauras alue
  täynnä eloa, iloa, elämää.
Suomen kulttuurin kehto
  täynnä laulua, runoutta, taidetta.
Luonnollaan lumoava
  täynnä ihania järviä, jokia, metsiä.
Ihmisten kaunistuttama paikka
  täynnä komeita kyliä, kaupunkeja, puistoja.

Kunpa olisin saanut olla siellä silloin,
  nähdä ja kokea kaiken."


Muistamisen ja muistelun varjopuolena voi pitää kalvavaksikin muuttuvaa nostalgiaa. Kaipuu johonkin sellaiseen, jota ei voi saada takaisin ja jota ei ehkä oikeasti koskaan sellaisenaan ollutkaan. Mielikuvia, halua muokata mennyttä mieluisammaksi. Olisin kaivannut runoihin vielä enemmän kriittistä äänenpainoa, sen pohtimista, mitä muistaminen ja juurien kaivelu voi myös olla: mielikuvien horjumista, muistojen ristiriitaisuutta.

Tyylillisesti Hiltunen kirjoittaa toteavaa, kuvailevaa kieltä. Runoissa on paikoin listamaisuutta, joka tuo toisteisuutta, mutta samalla se toki alleviivaa runon keskeistä sisältöä. Voihan tyyliä pitää myös kumarruksena Karjalasta kerätylle kansanrunoudelle, jossa toisteisuudella on oma tärkeä tehtävänsä.

Tuu sie niin mieki tuun! on mitaltaan lyhyt, pieni pirskahteleva runokokoelma, jonka teema on kirjoittajalleen tärkeä. Sen lukemisesta jää aurinkoinen, positiivinen olo. Vahvat juuret antavat tuen kaikelle muulle, ja niiden vaaliminen vahvistaa muuta hyvinvointia ja olemista.


"- - Älkää takertuko menneeseen,
  mutta älkää myöskään unohtako.

Mennyt auttaa ymmärtämään tulevaa,
  peilaamaan omaa itseä,
    näkemään ja hyväksymään muut,
      kirjoittamaan parempaa tarinaa eteenpäin."



Kirsi-Maria Hiltunen: Tuu sie niin mieki tuun!
Books on Demand 2017
28 s.

Arvostelukappale.  

___________

Haasteet: Runohaaste 2018, Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 23. Kirja, jossa on alle 100 sivua.

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Kjell Westö on tehnyt sen taas: kirjoittanut monipolvisen, vuosikymmenet ylittävän romaanin, jonka keskiöön nousee muistaminen, ystävyys, perhesuhteet ja yhteiskunnallisten muutosten ja erojen heijastuminen yksilötason elämään.

Rikinkeltaisen taivaan päähenkilö ja minäkertoja on nimettömäksi jäävä mies, joka ponnistaa vaatimattomista mutta turvallisista kotioloista aikuisuudessaan haahuilevaksi opettajaksi ja menestyskirjailijaksi. Yhtä lailla pääosassa ovat miehen lapsena kohtaamat sisarukset Alex ja Stella Rabell, jotka puolestaan ovat porvariseliittiä. Vaikka puitteet ovat kunnossa, Rabellin perhe on kaikkea muuta kuin onnellinen. Raha ja vauraus tuovat ehkä turvaa, mutta autuutta ne eivät tuo. Eivätkä aina turvaakaan.

Romaani etenee 1960-luvun lopulta nykyhetkeen. Vuosien varrelle muodostuu se, mitä me kutsumme elämäksi kaikkine haavoineen, eksymisineen ja onnenhetkineen. Kertojan ja Stellan suhde poukkoilee intohimoisesta rakkaudesta täyteen hiljaisuuteen: he eivät osaa olla kunnolla toistensa kanssa, mutteivät myöskään ilman toisiaan, vaikka siihen aika ajoin päätyvätkin. Alex puolestaan on kertojan paras ystävä lapsesta saakka, mutta tämän häikäilemättömyys ja itsekkyys iskevät peruuttamattoman juovan miesten suhteeseen, mutteivät murra sitä.

Ei päähenkilö itsekään ole viaton. Pikemminkin hän saa kuhnailevuudellaan, aikaansaamattomuudellaan ja rohkeuden puutteellaan aikaan kolhuja ja suruja, joita ei olisi ollut lainkaan välttämätöntä aiheuttaa. Jotenkin hänestä paistaa ajatus siitä, kuinka omaa elämää ja sen suuntaa ei voi hallita, tai että ihminen ei voi valita, tehdä aktiivisia päätöksiä. Vaikka kertoja ei ole mitenkään erityisen miellyttävä hahmo, hän on sitäkin kiehtovampi juuri kertojan roolissaan. Muistamisen moninaisuus, tulkinnat, sävyerot – miten valtava vaikutus niillä on ihmisen elämään ja siihen tarinaan, joka siitä muodostuu.

Westö kuljettaa tarinansa 2010-luvulle saakka, mikä on uutta hänen tuotannossaan. Nykyhetki paljastuu suurien ilmiöiden kautta: netin, työelämän epävarmuuden, nuorten aikuisten mielenterveysongelmien ja pakolaiskriisin vaikutus on merkittävä, mutta Westö kirjoittaa ne luontevaksi osaksi ajankuvaa ja romaanihenkilöidensä elämää ja maailmaa.

Rikinkeltainen taivas asettuu sujuvasti osaksi Westön romaanituotantoa sisältäen tuttuja piirteitä ja tuoden siihen uutta otetta ja uusia ilmiöitä. Tarinan jännitteessä on keskivaiheilla jonkinlainen suvantokohta, mutta loppu sitoo langat yhteen.

Westö on kotimaisista nykykirjailijoista minulle tuotannollaan kaikkein tärkein, mutta suurimmaksi suosikikseni Rikinkeltainen taivas ei nouse. Se on taitavan, asiansaosaavan kirjailijan romaani, joka puhuttelee monin eri tavoin, mutta kaikkein suurin kerronnan taika siitä jää uupumaan. Ehkä epäröinnin aiheuttaa hienosti rakennettu kertoja kaikessa epäluotettavuudessaan: mihin tarinassa lopulta voi uskoa, tai mihin haluaa uskoa? Se jää kunkin lukijan päätettäväksi.


Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas
Suomentaja: Laura Beck
Otava 2017
459 s.
Den svavelgula himlen (2017)

Omasta hyllystä.

________

Toisaalla muun muassa: Kirjaluotsi, Mitä luimme kerran, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Täällä toisen tähden alla, Kirjasähkökäyrä

Haasteet: Taiteilijaromaanit

Pirjo Hassinen: Sauna Paradis

Pirjo Hassinen: Sauna Paradis
Ulkoasu: Päivi Puustinen
Otava 2014
253 s.

Kirjastosta.


Anne Horn on kirjailija, jonka muistot lapsuudesta 1960-luvulta ovat kauniita ja onnellisia. Hänen isänsä pyöritti yleistä saunaa, Sauna Paradisia, jonka toiminnassa Anne sai lapsena olla mukana. Yleisessä saunassa näki elämän koko kirjon ja vähän enemmänkin, mutta ympäristö oli turvallinen ja perhe-elämä pääosin hyvää, kunnes isä kuoli Annen ollessa teini-ikäinen.

Eroa menneeseen Anne on tehnyt jo kauan. Hän asuu miehensä Martin kanssa toisessa kaupungissa, on käynyt läpi lapsettomuuden tuoman kivun, kirjoittaa uraansa eteenpäin. Ollessaan esiintymisvierailulla vanhan kotikaupunkinsa kirjastossa Anne tapaa miehen menneisyydestään.

Lauri Kovanen on Annea muutaman vuoden nuorempi ja samalla kadulla Sauna Paradisin kanssa kasvanut. Laurin isä katosi 1960-luvun lopussa hämärissä olosuhteissa, ja häntä on koko ikänsä vaivannut, mitä isälle tapahtui. Siihen hän tarvitsee Annen apua, sillä Anne tietää, kuinka muistetaan. Anne ei ole halukas kaivelemaan muiden muistoja, mutta Laurilla on vastalahja: hän voi kertoa Annelle jotain ratkaisevaa tämän omasta menneisyydestä.

Sauna Paradis valittiin työpaikan lukupiirin syksyn ensimmäiseksi kirjaksi, ja siitä minäkin sain hyvän syyn ottaa selkoa Pirjo Hassisesta, jonka kirjoja en ole aiemmin lukenut. Luku-urakka oli nopea ja suhteellisen vaivaton, mutta jätti ristiriitaisen olon.

Tarina itsessään on varsin kiehtova. Miten menneisyys muistetaan, kuka muistaa samoista asioista mitäkin, kenen muistot ovat lähinnä totuutta? Kirjassa nousee esiin todella monia kipeitä muistoja, jollaisia ei kellekään toivo. On alkoholismia, väkivaltaa, pakon edessä tehtyjä pahoja tekoja. Näillä asioilla Hassinen ei kuitenkaan mässäile, vaan ne tulevat esiin vähitellen, jopa lakonisesti.

Sen sijaan monet yksityiskohdat hämmentävät. Yleinen sauna on toki paikka, jossa näkee ja kuulee vaikka mitä, mutta jäin pohtimaan, miksi Sauna Paradisin pesuhuoneisiin ja lauteille päätyi niin paljon erikoisia ihmisiä outoine salaisuuksineen. Erinäiset genitaaliosaston yksityiskohdat räiskäistiin tekstissä esiin tuosta vain, ja minun on vaikea ymmärtää, millä tavoin ne liittyivät kirjan teemaan ja kokonaisuuteen.

Lukupiirikeskustelussa nostettiin esiin, että Hassinen on ennenkin kirjoittanut paljon ruumiillisuudesta ja että se on hänen tuotannossaan keskeinen tekijä. Ruumiillisuus kiinnostaa minuakin paljon, monelta kantilta, mutta pelkkä shokeeraavuus ei minuun enää oikein tehoa.

Samoin koin hankalaksi sijoittaa romaanin sisällä kulkevaa Annen kirjoittamaa romaanikäsikirjoitusta osaksi tarinaa. Tässä Tuhlaajatytöksi nimitetyssä romaanissa on paljon ahdistusta ja vallankäyttöä, mutta en ihan tavoittanut, millä tavoin se kuuluu kokonaisuuteen. Ehkä pyrkimyksenä on tuoda esiin säröä ja osoittaa, ettei mikään täydellinen pinta voi peittää sisältöä, jossa on aina kolhuja.

Sauna Paradis on kertomus syyllisyydestä. Sitä kuvataan monesta näkökulmasta: lapsen, puolison, aikuisen. Se on sekä itse tehtyjen valintojen aihettamaa että pakon edessä niskaan saatua. Luonnevikaisen vanhemman tuottama tuska lapselle on kuvattu julmasti ja aidon tuntuisesti. Kuinka paljon vanhemmalla onkaan valtaa lapseensa! Ja kuinka huoletta jotkut sitä käyttävät. Se on käsittämätöntä. Ja pelottavaa.

Huomaan, että yhdessä jaettu lukukokemus vaikuttaa omiin muistoihin kirjasta. En erityisemmin pitänyt kirjasta lukiessani sitä, mutta kun siitä keskusteltiin yhdessä, kirjan vahvuudet nousivat esiin. Jokainen löytää erilaisia lähestymistapoja ja tulkintoja, ja niinhän lukeminen juuri toimii. Itse esimerkiksi jäin ärsyyntyneenä laskemaan käytettyjä kaksoispisteitä ja puolipilkkuja (niitä on kirjassa aivan liikaa minun makuuni!), muut eivät olleet niitä huomanneetkaan ollessaan tarinan vietävänä. Minä ja eräs toinen kiinnitimme huomiota ruumiillisiin yksityiskohtiin, muut eivät pitäneet niitä merkittävän häiritsevinä. Ja niin edelleen.

Sauna Paradis on eheä kokonaisuus, tiivis tarina ja vahvasti kirjoitettu romaani muistamisesta ja syyllisyydestä. Se saattaa ärsyttää ja ahdistaa, mutta yhtä lailla se voi tarjota upean lukukokemuksen. Hassinen jakanee lukijat tyylillään, mutta ainakaan hänen kirjansa ei jätä yhdentekevää tunnetta. Jotain kohtaa hän onnistuu hienosti töytäisemään.

_____

Luettu ja blogattu muuallakin: Kirjakaapin kummitus, Lukukausi, Habaneran havaintoja.

Osallistun kirjalla Mikä minusta tulee isona? -haasteeseen, johon ruksaan kirjailijan ammatin.

Jari Tervo: Revontultentie

Jari Tervo: Revontultentie
Ulkoasu: Tuula Mäkiä
WSOY 2014
312 s.

Ennakkokappale kustantajalta.


Jari Tervo on minulle kirjailija, jonka tunnen paremmin muista kuin varsinaisista kirjallisista yhteyksistä. Uutisvuotoa tulee katsottua silloin tällöin ja noin ylipäänsä Tervo on minulle tuttu kasvo "julkisesta keskustelusta", ei niinkään kirjoistaan. Olenkin aiemmin lukenut Tervon laajasta tuotannosta vain Laylan, josta kyllä pidin.

Nyt tartuin herran uutukaiseen, kun sitä minulle luettavaksi tarjottiin. En ole lukenut tämän löyhähkön omaelämäkerrallisen sarjan ensimmäistä osaa, Esikoista, ja itsenäisenä jatkona Revontultentietä markkinoidaankin.

Ensin kehut. Tervon tapa käyttää kieltä ja rakentaa kerrontaa on mainio. Hän on jotenkin niin jämpti ja samalla kursailematon, selkeä muttei tylsä. Näin hyvää kieltä lukee ilokseen ja toivoo muidenkin lukevan. Nuoren Jari-pojan ääni kantaa, ja vaikka paikoin mukana on vähän pikkuvanhaa kommentointia ja ehkä jopa nostalgian sävyjä, päiväkirjan kirjoittajaa on helppo uskoa. Nuoruuden vimma ja samalla epävarmuus, lapsenmielisyys ja halu harpata kohti aikuisuutta, niistä kaikista muodostuu kokonaisuus, joka vie 1970-luvun alkuun ja maailmaan.

Toisaalta tämä on ongelma, mutta korostan, että kyse on subjektiivisesta lukukokemuksesta. Olen nimittäin aika kyllästynyt 1970-luvun nostalgiaan. En ole elänyt tuota aikaa, ja siinä mielessä se tuntuu yhdentekevältä. Tai no, eihän historia ole koskaan yhdentekevää, mutta henkilökohtaisella tasolla en viehäty 1970-luvusta millään muotoa. Vuosikymmen muiden joukossa, siinä kaikki.

Revontultentien 1970-luku on kyllä aidonoloinen ja konkreettinen. Perhe matkustaa ryhmämatkalomalle Moskovaan, mikä on suorastaan hersyvä osuus kirjasta. Matkalla oleminen tuntuu muutenkin olevan kirjan keskeinen teema. Päähenkilö on tietenkin ilmiselvästi matkalla ikäkaudesta toiseen, mutta myös hänen perhe-elämänsä on saamassa uutta muotoa äidin vatsassa kasvavan pikkusisaruksen myötä, ja uutta kotitaloakin rakennetaan. Samalla maailmakin muuttuu, on huomenna taas hieman toisenlainen kuin tänään. Keskeistä on myös muistaminen, menneen ja nykyisen välinen ero ja yhteys. Sukulaisten sotakokemukset ja muu menneisyys kiehtoo Jaria.

Olisin toivonut pitäväni Revontultentiestä enemmän. Se on mietitty kokonaisuus, harkittu ja punnittu, loppuun asti työstetty. Ja silti tuskailin sen kanssa, etenin hitaasti sivun kerrallaan, enkä päässyt sukeltamaan kirjan maailmaan. Yritin, mutta meitä ei Revontultentien kanssa ole taidettu tarkoittaa toisillemme.

Esikoiseen en taida tarttua, kun se mitä ilmeisimmin liikkuu samoissa tunnelmissa kuin tämä. Mutta olisin kyllä kiinnostunut tutustumaan Tervon tuotantoon muuten. Kysymys siis sinulle, lukijani. Mikä Tervon teos on lukemisen arvoinen?      

_____

Muita kirjoituksia Revontultentiestä: Kirsin kirjanurkka, Kaiken voi lukea!, Tuijata.

Nyt on täysi kymppi kasassa Suomen Pakolaisavun #lukuhaaste-kampanjaan! Ja vielä on pari päivää aikaa kasvattaa pottia...

Jukka Tervo: IFA

Jukka Tervo: IFA
Kansi: Hugo Aalto / Kalle Pyyhtinen
Iván Rotta & Co. 2013
379 s.

Arvostelukappale.


Menestyksen siivittämä muusikko Juke havahtuu sairaalasta muistinsa menettäneenä. Hän on ollut leikkauksessa, saanut sairauskohtauksen lavalla kesken keikan. Vai onko? Missä miehen perhe on, onko hänellä sellaista? Kuka hän on ja mistä tulee?

Vähitellen muistot alkavat palautua ja aueta. Juke puhuu niitä ääneen hiljaisella osastolla vierellään istuvalle sairaalan terapeutille, joka auttaa kaivautumaan syvemmälle. Palataan Juken lapsuuteen kainuulaisessa kaivoskylässä, elämään kylän koulun henkilökunta-asunnoissa kampaajaäidin hoivassa, matkoista Valtimoon mummolaan. Pääasiassa poissaoleva isä pilkahtelee paikoin takaisin Juken muistoihin.

Ajassa edetään nuoruuteen, heräävään musiikki-intoon, bändiviritelmiin, koripalloon, tyttöihin, ensirakkauteen, ekoihin kertoihin ja lopulta siihen, kun Juke karistaa pikkukylän pölyt jaloistaan ja lähtee kohti Oulua ja aikuisuutta.

Samaan aikaan sairaalapäivät käyvät pitkiksi, eikä nykyisyys ota aivan auetakseen menneeseen sukeltaneelle potilaalle. Vaikka muistot heräävätkin eloon, missä on nykyhetki?

Jukka Tervon IFA on haikea kuvaus lapsuuden ja nuoruuden painolastista ja sen vaikutuksesta elämän kulkuun. Päähenkilö on samaan aikaan lempeä ja surullinen, ja hän herättää lukijassa sekä empatiaa että ärsytystä. Juke-poika on ärsyttävä, pikkuvanha ja toisaalta kovin aito. Hieman vartuttuaan hän yrittää kovasti olla kovempi ja rankempi kuin onkaan, siinä kovin hyvin lopulta onnistumatta, vaikka isoja ratkaisuja muita kuuntelematta tekeekin.

IFA on mielenkiintoinen kirja, sillä se on omaääninen, vaikkei sinänsä tarjoa mitään uutta. Keski-ikäisen miehen nostalgian sävyttämä paluu omaan nuoruuteensa suomalaisessa maaseutupitäjässä, havahtuminen musiikin ja populaarikulttuurin maailmaan, kipuilu perhe-, ystävyys- ja naissuhteiden kanssa... Hohhoi. Onhan näitä luettu ja nähty, eikä IFA tuo tähän genreen mitään sellaista, mitä ei olisi jo kerrottu. Kuitenkin Jukka Tervon tarinankuljetus on parhaimmillaan mukaansatempaavaa ja kirjan kieli sujuvaa. Pääosin en edes pahemmin häiriintynyt eräänlaisesta jälkiviisaudesta ja silottelusta, joka kerronnassa on havaittavissa. Ehkä ymmärrän tämän kerronta- ja muistelutavan parinkymmenen vuoden päästä paremmin itsekin.

Tiivistäminen ei olisi ollut pahitteeksi. IFA on lähes nelisataasivuinen, eikä koko mitalle ole tarinan kannalta perusteita. Rakennetta on rikottu, ja menneen ja nykyisyyden vuorottelu toimii varsin hyvin, mutta paikoin lukijaparka hämmentyy: kerrottiinkohan tämä jo? Eikö tästä ollut jo puhetta? Miksi vieläkin palataan samaan asiaan?

Ymmärtääkseni päähenkilön suurin lapsuudentrauma on isä. Aivan pienenä hän saa olla isän kanssa, mutta sittemmin isä katoaa pojan elämästä enemmän ja vähemmän, eikä ehkä muutenkaan ollut niin hyvä isä. Kuulostan ehkä julmalta, mutta en jaksa suuremmin kiinnostua tästä tematiikasta, ellei sitä käsitellä erityisen hienovaraisesti ja ennen kaikkea osana isompia kokonaisuuksia. Niinpä tämäkin tarina jätti päättyessään hieman valjun olon. Olen lukenut tämän jo tuhat kertaa.

IFAn ote on rauhallinen, pohdiskeleva. Se ei aiheuta halua ahmia, päästä sivuja eteenpäin, selvittää, mistä kaikessa on kyse ja miksi. Se vain on, etenee sellaisenaan ja antaa tarinan tulla. Oletan, etten ehkä ole kirjalle parasta kohderyhmää jo mainituista syistä. Lapsuus- ja nuoruusnostalgia ei kolahda minuun kuin harvoin, ja nyt niin ei käynyt. Jollekin muulle lukijalle tämä voi olla sitäkin kiehtovampi paketti.

___

Sannalle IFA oli vaikea luettava, Jaana Märsynaholle kirja taas oli pieni helmi. Kainuun Sanomissa Sinikka Viirret kehuu teosta tarkaksi kasvutarinaksi. Kirjalle on tehty myös kaunis traileri.

Harjukaupungin salakäytävät

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät
Kansi: Jussi S. Karjalainen
Atena 2010
375 s.

Oma ostos.


Kustantaja Olli Suomisella on pienimuotoinen ongelma. Päällisin puolin hän elää varsin moitteetonta elämää Jyväskylässä luokanopettajavaimonsa Ainon ja poikansa Laurin kansssa. Työ kustantamo Kirjatornissa tuo mukavasti paineita ja haasteita, elokuvakerhon jäsenyys auttaa eskapismissa, keski-ikä alkaa kolkutella, mutta aivan tyytyväinen hän ei elämäänsä ole.

Kun Ollin nuoruudenmuistot muuttuvat yllättäen nostalgiasta totiseksi todeksi, alkaa tapahtua kummia. Enää katoilevat sateenvarjot eivät ole Ollin suurin huolenaihe, vaan teini-iän rakkaus ihanaan päärynämekkoiseen tyttöön tulee huimaavan konkreettiseksi, joskin erittäin elokuvalliseksi osaksi Ollin oikeaa elämää. Jyväskylä on harvinaisen täynnä merkityksellisyyshiukkasia, jotka Olli on jo ehtinyt (tai halunnut) unohtaa. Aina valinta ei kuitenkaan ole päähenkilön oma.

Harjukaupungin salakäytävät on kirja, josta en olisi luultavasti koskaan kuullutkaan ilman kirjablogeja. Tämä maagista realismia viljelevä teos päätyi jonkin kirjakaupan alelaarista hyllyni koristukseksi ja sittemmin TBR-listalleni. Nyt se on luettu, vihdoinkin.

Pääsääntöisesti kirja on herättänyt ihastusta. Niin paljon kuin haluaisinkin kokea yhteenkuuluvuutta muiden lukijoiden kanssa, tällä kertaa en siinä onnistu.

Harjukaupungin salakäytävät on kyllä aivan mainio kirja, en minä sillä. Tarina on mielikuvituksellinen ja sopivasti vinksahtanut, yllätyksiä tarjoillaan ja lukija pääsee todellakin kurkistamaan aivan uusiin ulottuvuuksiin. Jollakin tapaa en vain ollut aivan myyty.

Ensinnäkin kirjan alkupuoli on aivan liian jaaritteleva makuuni. Suoraan sanoen en paikoin voinut vähempää välittää elämänsä tylsyydessä piehtaroivan Ollin aatoksista. Hän vain tuntuu laahustavan pitkin kotikaupunkiaan ja arkeaan, voivottelee ja säälii itseään. Vaimokin on tylsä ja poika jotenkin etäinen. Nyyh. Odotin todella kauan, milloin ihmeessä kirjan jännyys oikein alkaa. Ollin päiväunet eivät sitä minulle tarjoilleet.

No, jahka tarina pääsee kunnolla vauhtiin ja lukija pääsee mukaan niihin salakäytäviin, meno alkaa reipastua. Mitään ihastuksesta huokailua se ei kuitenkaan minussa missään vaiheessa aiheuttanut. Taidokas ja kokonainen tarina, kyllä, mutta ei se mitään kattoa räjäytä. Kirjan kertoja suhtautuu Olliin ja koko tarinaan jotenkin lempeän ivallisesti, mikä hieman häiritsi lukemistani. Tarinassa kun on lopulta hyvin traagisia sävyjä, jotka eivät ihan niin voimakkaasti pääse vaikuttamaan.

Pisteitä irtoaa ilman muuta huikeasta mielikuvituksesta. Tosin on todettava, että Kertun elämänvaiheissa on aika paljon sellaista, mikä tuntui päälleliimatulta, vaikka (tai koska?) hurjaa onkin. Kaikkea en ostanut sitten millään, ja sekin häiritsi.

Ja ne Kertun kirjoista peräisin olevat sitaatit olivat paikoin suoraan sanoen aivan tolkuttoman tylsiä, vaikka ymmärrän niiden käytön. Toisaalta se voi johtua siitä, etten itse ole todella pätkän vertaa cinemaattinen ihminen.

Vaikka näemmä ryöpytän kirjaa aika paljon, pidin siitä kuitenkin. Etenkin alkukankeuden jälkeen tarina on vetävä ja vauhdikas, ja sen monikerroksisuus on huikea. Ei mitään ajanhukkaa, vaan kokonaisuudessaan mainio lukukokemus, jonka perusteella aion lukea muutakin Jääskeläisen kirjoittamaa.

Ja täytyy varmaan jossain vaiheessa lukea se vaihtoehtoinen loppu, joka kirjalle on olemassa. Oma painokseni on Rouge.

___

Kirja on ollut varsinainen blogihitti, joten muiden kirjoituksia löytyy hyvin helposti hakukoneiden avustuksella. Tuorein kollegan näkemys on eiliseltä, jolloin Kaisa kirjoitti kirjasta.

Osallistun Harjukaupungin salakäytävillä Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen sekä TBR-listani lyhentämiseen.

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta
Suomentaja: Helene Bützow
Tammi 1990
283 s.
The Remains of the Day (1989)

Oma ostos.


Herra Stevens on kunniakkaan uran lordi Darlingtonin palveluksessa tehnyt hovimestari, joka on nähnyt niin maailmansodat kuin brittiläisen luokkayhteiskunnan valtavan muutoksen. Hän on tavannut poliitikkoja ja taiteilijoita, aatelisia ja julkimoita siinä missä palveluskuntaa laidasta laitaan. Darlington Hall on siirtynyt 1950-luvulle tultaessa amerikkalaisen liikemiehen omistukseen, eikä moni muukaan asia Stevensin verrattain säntillisessä elämässä ole niin kuin ennen.

Yllättäen järjestyneellä lomamatkalla Stevens ajaa pitkin isänmaataan tarkoituksenaan tavata Darlington Hallin entinen taloudenhoitaja neiti Kenton ja ehkä myös tehdä hieman tiliä itsensä ja menneisyytensä kanssa. Ikä alkaa painaa Stevensin hartioita, ja paljon hänellä on kontollaan. Muutaman päivän aikana hän kohtaa oman historiansa, totuuksia ja yllätyksiä sekä osaltaan myös tulevan. Kuinka elää maailmassa, jonka säännöt ovat muuttuneet, jos pysyvät tavat ja protokolla ovat nimenomaan ne asiat, jotka pitävät pinnalla?

Pitkän päivän ilta on haikea ja vähän vaikeakin kirja. Sen kertoja, hovimestari Stevens on hahmona kiehtova ja pitkästyttävä, samalla yllättävä ja hämmentävä. Hänen tarkka ja säntillinen ilmaisunsa, kaikkien elämän tasojen läpi leikkaava palvelualttiutensa, timantinkova ammattilaisuus ja kaikin puolin korrekti olemisen tapa kutkuttavat ja silti myös haukotuttavat. Kirjailija on taitava, todella taitava, kuvatessaan miestä, jonka johtaman kartanon pöytähopeat ja puutarhakasvit ovat viimeistä piirtoa myöten ojennuksessa. Silti jokin särähti, vei paikoin huomiokyvyn, eikä jaksanut kantaa kaiken läpi.

1900-luvun alkupuolen brittiläinen kartanomaisema on jo lähtökohtaisesti aivan uskomattoman kiinnostava miljöö. Tässä kirjassa se on kirkas ja kuulas, aito ja äärimmäisen taidokas. Stevensin mukana saa kulkea suuren kartanon käytävillä, saleissa ja työhuoneissa ja nähdä, kuinka palvelusväki puurtaa, vieraat nauttivat ja politiikkaa ja historiaa tehdään.

Toisaalta Pitkän päivän ilta on kuin pitkät ja venyvät jäähyväiset. Hovimestari Stevens, joka on huolehtinut koko ikänsä siitä, ettei yksikään pölyhiukkanen tai väärällä hetkellä avattu ovi aiheuta häiriötä tarkkaan näytelmään, hyvästelee oman aikakautensa, jonkin, joka ei voi enää palata. Samalla hän tekee tiliä elämästään ja tekemistään valinnoista. Korrektiutensa takana hän on silti inhimillinen, mies, joka ei ehkä sittenkään tehnyt aina oikeita ratkaisuja.

Tarinan taustalla kuulee hiljaista ja rauhallista, melankolista musiikkia. Tässä on paljon, tiiviisti ja  hienosti. Tunnelma on intensiivinen ja vahva, ja vaikka minun lukukokemukseni herpaantui paikoittain, oli lukeminen iloa ja ihailua. Kaunis tarina, taitava kerronta, terävä katse yhteiskunnan muutoksiin sekä yksilön elämään. Hieno kokonaisuus. Suosittelen.

___

Pitkän päivän iltaa on luettu paljon, enkä yhtään ihmettele, miksi. Muiden aatoksista esimerkkinä käyköön Katja, joka löysi kirjasta melkein kaikki ne elementit, joista hän kaunokirjallisuudessa pitää.

TBR90+10-listani lyhenee jälleen yhdellä teoksella.

Sivistyksen turha painolasti

Minna Lindgren: Sivistyksen turha painolasti
Kansi: Camilla Pentti
Teos 2011
341 s.

Kirjastosta.


Resignaatio


Resignaatio on meille humanisteille tyypillistä. Tyydymme kohtaloomme, ikään kuin jo Naistenklinikalla vauvat jaettaisiin humanisteihin ja muihin ihmisiin, jotka eroavat toisistaan siten, että humanistit eivät hallitse elämää ja syyttävät siitä akateemista tutkintoaan toisin kuin esimerkiksi juristit, jotka ottavat asioista selvää ja sotkevat ne vasta sitten. (s. 326)


Mitä tapahtuu, kun keski-ikäinen akateeminen nainen aloittaa matkan sivistykseen ja samalla omaan elämäänsä? 

Minna Lindgren päättää lukea kokonaan Väinö Hämeen-Anttilan yksinään 1920-luvun lopulla kirjoittaman ja Kariston kustantaman Uuden tietosanakirjan (kaksi osaa, A–Hiawatha ja Hibbing–Öölanti). Se on vaikeasti löydettävä harvinaisuus, jonka lukemisesta tulee Lindgrenille lopulta suoranainen yhden naisen taistelu. Luovuttaa ei voi, eikä haluakaan siihen ole, vaikka tiiliskiven kokoiset hakuteokset eivät pienene, eikä niiden tarjoama hajanainen tieto tunnu aivan tavoittavan lukijaansa.

Syvän joskin hivenen harhailevan sivistyksen hankkimisen ohessa Minna Lindgren pohtii omaa asemaansa (työ)elämän markkinoilla, suvun ketjussa ja helsinkiläisen sivistysperheen vesana. Hämeen-Anttilan koostamien sanakirjasanojen kautta lukija pääsee kurkistamaan sekä toisen lukijan mielenliikkeisiin että hersyviin ja ronskisti liioiteltuihin käänteisiin, joita sanakirjan lukeminen alusta loppuun saattaa ihmisen arkielämään tuoda.

Aivan mainio kirja, tämä Sivistyksen turha painolasti! Muistan sen herättäneen kiinnostukseni ilmestymisensä aikoihin, mutta lukeminen unohtui muun jalkoihin kuin huomaamatta. Tähän väliin kirja solahti erinomaisesti, lueskelin sitä pääasiassa työmatkoilla ja jonkin verran muutenkin. 

Ja kikattelin, hörähtelin ja nyökyttelin minkä kerkisin. Lindgren on aivan mainio kirjoittaja, ja hänen huumorinsa osuu yksiin omani kanssa jetsulleen. Kirjan sivuilla päästään seuraamaan hänen fiktiolla kuorrutettua, itseironista kamppailuaan Konttoriksi nimetyn työpaikkansa (Yleisradio) käytävillä ja organisaatiouudistuksissa, hämmennystä, kun 20-vuotisen konttoriuran kunniaksi myönnetty loma muuttuukin pian palkattomaksi virkavapaaksi ja sen jälkeen konsulttien suorittamaksi ulossaneeraukseksi sekä itsetutkiskelua keski-iän syvissä vesissä. 

Toinen sanakirjan lukemisen synnyttämä erinomainen tarinalinja kertoo Lindgrenin perheestä ja suvusta, elämästä ruotsinkielisen porvarisperheen kielipuolena kuopuksena Puujalka-Mummon ja muiden persoonallisten sukulaisten ympäröimänä maailmassa, jossa syntymässä määrättyjen sivistyssukujen asema muuttuu. On hersyvän hauskaa lukea, millaista hämmennystä maailman muuttuminen pyytämättä ja yllättäen voi Munkkiniemen perintöhuonekaluilla sisustetuissa koko kerroksen kokoisissa perintöasunnoissa aiheuttaa. Minusta Lindgren kuvaa sukunsa paikoin sietämätöntä snobismia yhtä aikaa lämpimän ymmärtävästi ja piikikkään ironisesti. Upposi ainakin tähän rahvaan edustajaan kuin hopeaveitsi voihin.

Sivistyksen turha painolasti on lukemisen arvoinen kirja. Se on hauska ja lempeällä tavalla kantaaottava – ja pirullisen tarkka! – ajankuva ja samalla itseään ja muita kriittisesti tarkasteleva kokonaisuus. Miten paljon sivistystä ihminen tosiaan tarvitsee? Ja kuka sen sivistyksen määrittelee? Millainen on nykyihminen, kaikkine puolineen, millainen hänen paikkansa yhteiskunnassa ja historian ketjussa?

Parasta on, ettei kirja tuputa vastauksia, vaikka sivistyssanastoa kasvattaakin. Se on yksinkertaisesti vain oma itsensä: yhden naisen seikkailukertomus matkasta määrittelemättömän ja jatkuvasti itsensä kumoavan sivistyksen maailmaan.

___

Norkku kehuu veijarimaista sanankäyttöä,  Booksy piti tätä fantastisen hauskana ja ajatteluttavana aakkosmatkana, Arjasta vähempikin olisi riittänyt, mutta hauskaa oli kuitenkin.

Anna Kortelainen: Ei kenenkään maassa

Anna Kortelainen: Ei kenenkään maassa
Tammi 2012
620 s.

Kirjastosta.


Anna Kortelaisen äidinisä kuolee vähän ennen lapsenlapsensa syntymää. Reino Peltosesta ei paljoa tiedetä, hänen jäämistönsä mahtuu yhteen omenalaatikkoon ja säpäleisiin muistoihin. Kaiken sen, mitä ei voi tietää, saa kuvitella. Tästä tarina alkaa.

Reino syntyy viipurilaisen postiljoonintyttären Auroran ja venäläisen välskärin aviottomana poikana. Myöhemmin hän saa sisaruksia, joista kaksoset, tyttö ja poika, annetaan pois, kasvamaan muualla. Pikkuveljet Helmer ja Tauno sen sijaan kasvavat samoissa Viipurin kortteleissa isoveljensä kanssa. Isä käy aika ajoin tervehtimässä perhettään, muttei voi koskaan viipyä pitkään, saati jäädä. Tavanomainen valinta, avioliitto ja säädyllinen perhe-elämä, ei ole monestakaan syystä mahdollinen.

Reino kasvaa ja kokee nuorena poikana sisällissodan veriset kauhut kotikaupunkinsa kaduilla ja kellareissa. Sodan jälkeen hänestä tulee nuori soitto-oppilas Viipurin kasarmille, sillä Aurora-äiti ei voi heikentyneen terveytensä vuoksi enää huolehtia esikoisestaan. Reino viettää kasarmilla useamman vuoden ja saa musiikinopetusta oppien samalla sotilaskuria – ja jotain paljon suurempaakin. Astellessaan asepalveluksensa suorittamisen jälkeen parikymppisenä nuorena miehenä siviiliin, hänen aatemaailmansa mahtuu kolmeen sanaan: työtä ja leipää. Aseeseen hän ei aio koskaan enää tarttua.

Viipuri alkaa ahdistaa vasemmistolaista miestä, ja Reino suunnistaa punaiseen kaupunkiin, Tampereelle. Siellä hän alkaa tehdä silppuhommia orkestereissa ja kapakkabändeissä, kohtaa ihanan Ainon ja saa lapsen, tyttären. Ainon ja Reinon yhteiselämä ei kuitenkaan suju haaveiden mukaan, sillä Aino kaipaa säntillisempää perhe-elämää ja samalla menettämäänsä nuoruutta, Reino keskittyy lukemaan ja kirjoittamaan vallankumouksesta ja elämästä. Pariskunta käy lopulta vihillä vain erotakseen, jotta Reino saa huoltajuuden heidän tyttäreensä Tainaan. Aino palaa lapsuudenkotiinsa ja Reinosta tulee yksinhuoltaja.

Sotavuodet heittelevät Reinoa ja Tainaa niin kuin ne heittelevät kaikkia. Reino ei kroonisen munuaistulehduksensa (ja luultavasti myös epäilyttävän toimintansa) vuoksi joudu rintamalle, mutta sen sijaan työvelvollisuus koskee kaikkia. Lentokonetehtaan raadannasta hänet lähetetään Äänislinnaan rakentamaan osaltaan hurmoksessa haaveiltua Suur-Suomea. Kommunistille se on paha paikka. Taina asuu Nokialla tätinsä perheessä, vitivalkoisen kirkkoherran luona.

Sodan jälkeen Reino on hengissä mutta levoton. Lupauksista huolimatta Tampere ja myös aikuistuva Taina jäävät taakse, kun hän ottaa suunnan Tukholmaan. Siellä hän myös kuolee keväällä 1968, oltuaan poissa tyttärensä elämästä parikymmentä vuotta.

Ei kenenkään maassa on romaani, joka perustuu osin tositapahtumiin. Nimeltä mainitut ihmiset ja tutkimuslähteistä löydetyt faktat ovat totta, mutta kaikki niiden välissä on Kortelaisen kuvitelmaa. Kirjan tarkoituksena on ollut rakentaa kuva tuntemattomasta isoisästä, miehestä, josta tiedettiin vähän, mutta joka vaikutti paljon.

Lukijana keikuin vaikeassa asemassa, sillä mietin jatkuvasti, missä tarinan toden ja kuvitelman raja kulki. Sanokaa tylsimykseksi, ehkä sitä olenkin, mutta näin historiaihmisenä en voinut siltä välttyä. Kirja on yhtäaikaa sekä houkutteleva että etäännyttävä, sillä se kutsuu lukemaan itseään, mutta samalla tyrkkii pois tuntumalla ajoittain niin henkilökohtaiselta tutkimusmatkalta, ettei sen pitäisi vieraille silmille kuulua.

Ei kenenkään maassa on tiiliskivi ja siltä se paikoin todella myös tuntui. Vaikka Reinon elämä – tai Kortelaisen kuvitelma siitä – kiehtoi, paikoin kyllästyin pahasti. Tiivistämisen varaa tarinassa olisi ollut, sillä tässä muodossa se on tämän lukijan kokemuksen mukaan jopa pitkäpiimäinen. Ymmärrän kyllä, mitä kirjalla on haettu: se on fiktiivinen tarina oikeasta ihmisestä, eräänlainen kiillottamaton elämäkerta, monet mutkat ja sivupolut kulkeva kokonaisuus. Mutta paikoin se silti junnaa Reinon haahuillessa pitkin milloin minkäkin kaupungin katuja, milloin minkäkin naisen seurassa, milloin yksin. Kaikkia polkuja ei ehkä olisi ollut tarpeen seurata.

Ehdottoman paljon pidin siitä, kuinka rosoinen pinta Reinoon jää. Vaikka tilanne olisi varmasti houkutteleva tehdä hänestä sankari, niin ei käy, vaan ihminen, josta Ei kenenkään maassa kertoo, on aito kaikkine virheineen. Toisaalta hän pysyy loppuun saakka vieraana, tavoittamattomana, hitaasti kaikesta tutkimustyöstä huolimatta käsistä katoavana arvoituksena. Ehkä se on kirjan tärkein opetus: voimmeko koskaan todella tuntea toista ihmistä, edes sitä, joka vielä elää, ja jonka kanssa voimme olla, elää ja puhua, saati sitä, joka on jo poissa.

Kortelainen heittäytyy tekstiinsä, mikä on ihailtavaa. Hänen kirjoittamansa ei jää kylmäksi, vaan vie mukaan niihin haasteisiin, joita kirjailija väistämättä kohtaa näin omakohtaisessa aiheessa. Toisaalta tyyli on paikoin melkein päällekäyvää, sillä aina kun tutkija-Kortelainen nousi esiin, romaanin fiktiivinen kaiku heikentyi. Minun oli loppuun saakka vaikeaa uskoa Reinon tarinaan puhtaasti proosana, vaan pidin sitä runsaasti tulkintavapauksia ottaneena... niin minä? En tiedä, sillä kirjan tyylilaji haastoi minut lukijana. Onko kyse luovasta elämäkertatutkimuksesta vai kaunokirjallisuudesta? Mielestäni ei selvästi kummastakaan. Ei kenenkään maassa lipuu molemmissa luokissa, ja jossain niiden takanakin.

Ei kenenkään maassa kertoo laajasti menetyksestä. Se käsittelee ihmisten ja ihmissuhteiden menettämisen ohella aatteiden menetystä (tai pelkoa siitä), ja toisaalta yhtä suomalaisen lähihistorian suurinta kipupistettä: sotaa ja sodan aiheuttamia menetyksiä kaikilla inhimillisen elämän asteikoilla. Uskon tämän olevan koskettavaa luettavaa evakoille ja evakoiden jälkeläisille, ja toki kaikille, jotka jollain tasolla sodan muistoa vielä mukanaan kantavat. Teemat ovat suuria ja vahvoja, ja ne saavat kirjassa tilansa hyvin hienovaraisesti ja tyylikkäästi. Siitäkin huolimatta minä kaipasin lukijana tiivistystä.

Jos on halua viipyillä Reino-nimisen miehen matkassa 1900-luvun alkupuoliskon vaikeina vuosikymmeninä, ja jos sivuraiteille eksyminen ja rönsyily ei haittaa, uskallan veikata tämän kirjan olevan varsin mieluisa lukukokemus. Se kertoo myös osaltaan siitä, millaista on rakentaa tarinaa pienistä palasista, ja kiinnostanee siksi niitä, jotka tekevät samaa tavalla tai toisella. Puhtaasti kaunokirjallisena romaanina tätä kirjaa ei kannata lähteä lukemaan.

Reinon tarina jätti minuun haikeuden. Menetetyn, läheisen ja rakkaan ihmisen etsiminen koskettaa minua kovasti, sillä pystyn täysin samaistumaan Kortelaisen tarpeeseen saada vastauksia ja päästä pinnan alle edes jälkikäteen. Oma isäni kuoli melkein 20 vuotta sitten, ja voin hyvin ymmärtää halun löytää ihminen, johon ei koskaan oikein saanut tutustua, edes fiktiivisenä. Sellainen tutkimusmatka ei varmasti ole helppo kellekään.

Aika suuri hämäys

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys
Suomentaja: Heikki Karjalainen
Tammi 2012
410 s.
A Visit from the Goon Squad (2010)

Kirjastosta.


Tätä kirjaa odotin paljon. Ja kauan. Jono kirjastossa oli p i t k ä, tuskaisen pitkä ja hidas. Mutta lopultakin!

Jennifer Eganin Aika suuri hämäys on viimeisin Pulitzer-voittaja, erikoinen ja sävähdyttävä lukukokemus. Kirja ei ole perinteinen romaani, muttei novellikokoelmakaan. Episodiromaani-nimitystä huomasin jossain käytetyn, varsin osuvasti.

Aika suuri hämäys kattaa monta vuosikymmentä, lähes puoli vuosisataa. Sen keskiössä ovat musiikkituottaja Bennie Salazar ja hänen assistenttinsa Sasha, joita kaikki romaanin osiot tavalla tai toisella koskettavat, vaikkeivät heidän näkökulmastaan asioita aina kuvaakaan. Ollaan San Franciscon punkpiireissä, New Yorkin kaduilla, pilvenpiirtäjissä ja Hudson-joen varrella, matkataan tapaamaan trooppisen maan sotilasjuntan diktaattorikenraalia, ollaan safarilla Afrikassa lähes Hemingwayn hengessä, nähdään 2020-luvun teinitytön elämään powerpointin muodossa olevan päiväkirjan kautta. Ihmiset vaihtuvat, tapaavat toisiaan ja ovat tapaamatta – ohittavat menneen, nykyhetken ja tulevan liiankin helposti.

Tästä tarinasta on vaikeaa tehdä kattavaa tiivistystä, muttei se taida olla tarpeenkaan. Vaikka tapahtumia marssitetaan esiin, varsinaisia juonenkäänteitä kiinnostavampana pidin tunnelmaa ja vaihtuvia kerrontatekniikoita. Jopa sä-muodossa kirjoitettu osio toimi! Powerpoint-homman olin jo ehtinyt unohtaa, kunnes se sitten lävähti silmille. Totuttelua sen lukeminen vaati, ja ehkä olen vielä liiaksi omien pp-traumojeni vanki ymmärtääkseni sen perimmäistä tarkoitusta. (Auskuvuonna tuli tehtyä pp-esityksiä aivan liikaa. Aivan ehdottoman liikaa ihan kaikkien kannalta.) Muoto siis vei huomioni kärjen sisällön sijaan, mutta jotain sain silti irti itse tarinastakin myös tässä osiossa. Ainakin jonkinasteista surua. Ja aikuiseksi kasvamisen tuskaa. Vanhemmuuden väsymystä.

Me seisomme pitkään hiljaa katsellen aurinkopaneelien liikettä

Paneelit ovat kuin robottininjoja tai chi -harjoituksissa.

Isä pitää minua kädestä.

En halua koskaan kotiin.

Haluan jäädä tänne ainiaaksi isän kanssa.

(s. 357)

Maailma, jossa kirjassa eletään, on tuttu ja samalla vieras. Sen ilmiöt ja tavat olla ovat tuttuja, mutta silti ne pitävät hieman etäällä. Lukija on tarkkailija, ei niinkään kanssakokija. Etuliepeen mukaan "Aika suuri hämäys tallentaa elävästi hetket joina ihmiselämät risteävät, ne merkittävät tilanteet, joista onnistumiset ja tragediat saavat alkunsa". Niin minäkin sen koen.

Tämän kirjan lukeminen oli, suokaa anteeksi latteahko ilmaisu, ihanaa. Tarina imi ja Eganin tekstiä oli ilo lukea. Se soi ja swengasi, otti mukaansa eikä pudottanut kärryiltä. Kirjan pohjavire on melankolinen: aika kuluu ja ihmisen on suotavaa tajuta se, tai voi käydä köpelösti. Toiset saavat enemmän kuin toiset, jotkut oppivat nauttimaan saamastaan aiemmin, jotkut eivät koskaan. Silti pysytään hyvin arkisella tasolla, ihmiselämän vaiheissa. Vai onkohan se sittenkään kovin arkista? Ehkä se onkin parasta ja juhlallisinta, mitä meillä on. Paljon muuta ei edes käteen jää. Jos sitäkään.

Aika suurta hämäystä on luettu paljon, tekstejä suorastaan tulvii Googlesta. Pari viimeisintä huomaamaani ovat Liisan ja Anna Elinan kirjoittamia.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen (Modern Women Writers) sekä omaan Pulitzer-haasteeseeni.

Nostalgiatrippi ja paluu teinivuosiin

Tuija Lehtinen: Missä olet, Sara?
Otava 2009
250 s.

Kirjastosta.


Punkkarityttö Saran edesottamuksia ei kukaan hänen tielleen osunut voi unohtaa. Kun Saran 15-kesäinen siskopuoli Pinja joutuu jälleen kerran verratuksi aikaa sitten hatkat ottaneeseen isosiskoonsa, hän päättää etsiä Saran käsiinsä. Pinjan muistot teräväkielisestä ja pistäväkatseisesta siskopuolesta ovat hatarat, mutta koska Sara on jättänyt jälkensä kaikkialle, missä on kulkenut, hänet tunteneita ihmisiä löytyy siltä täältä ja heiltä Pinja kerää tiedonmurusensa. Samaan aikaan hän viettää suhteellisen huoletonta kesälomaa parhaan ystävänsä Nessan kanssa ja kuin huomaamattaan tutustuu paremmin myös Nessan ärsyttävän söpöön isoveljeen Nicoon.

Kirsi kirjoitti aiemmin kiinnostavan tekstin Tuija Lehtisestä, jonka ansiosta huomasin Sara-sarjan saaneen päätösosan jo kolme vuotta sitten. No, kieltämättä en seuraa nuortenkirjaskeneä enää samoin kuin kymmenen vuotta sitten, mutta näemmä syytä olisi. Olenkin pohdiskellut, että alan tietoisesti lukea jatkossa enemmän etenkin kotimaisia nuortenkirjoja, niin kovaa laatua ne pitkälti ovat. (Plus haluan tietää, mitä teinit lukevat, tai ainakin sen, mitä heille luettavaksi kirjoitetaan.)

Noin 12-vuotiaasta alkaen luin Tuija Lehtisen nuortenkirjoja ahmien. Muistaakseni aloitin Mirkka ja riparikesä -kirjasta (1987), ja vaikka siinä olikin aika voimakkaat kasarifibat, tykästyin kovasti. Siitä se sitten lähti. On luettu Mirkat, Laurat, Kundi kesätukkaiset, Siskokullat, Minun veljeni Jonit, R.I.P.:it ja Asvalttisoturit, sekä monet, monet muut. Lähtemättömimmän jäljen on kuitenkin jättänyt ketään kumartamaton Sara, joka tavataan ensimmäisen kerran juuri Asvalttisoturissa. (Loistava kirja sekin, muuten.)

sara@crazymail.com (1998), Nottingham kesällä kello 6 (1999) ja Sara ja levottomat jalat (2001). Siinä nuoruuteni rakkaimmat kirjat. (Anu Jaantilan Sannan jenkkivuosi -setti on ehkä vielä rakkaampi, mutta siitä lisää joskus toiste.) Etenkin kaksi ensimmäistä osaa olen lukenut monet, monet kerrat, viimeisen ehkä kahdesti. Nyt sain siis tietää, miten Lehtinen Saran tarinan päättää.

Ja hyvinhän hän sen päättää, tietenkin.

Pinja on kirjan keskushenkilönä ja kertojana oivallinen: sopivan näpäkkä ja terävä likka, selvästi sukua siskolleen, mutta häneen verrattuna syvällä pumpulissa kasvanut. Minulle tuli lukiessa olo, että Pinja on ehjän perheen ja tavallisen nuoruuden versio Sarasta, että Lehtinen on halunnut itsekin kuvitella, miten Saralle olisi voinut käydä, jos kaikki olisi mennyt toisin. Silti Pinja on ihan oma henkilönsä, noheva hahmo nuortenkirjaan ja Saraa helpommin lähestyttävä, samaistuttavampi. Sara on ehdottoman hieno romaanihenkilö, mutta lukijallekin vaikea pala niellä arvaamattomuutensa ja piikikkyytensä vuoksi. Pinja on erilainen.

Saran kohtaamat (ja jyräämät) vanhat tutut ponnahtavat esiin kuka mitenkin, ja heidän kuvaamisensa Pinjan silmien läpi on hupaisaa. On Saran karkotuskaupungin henkilöpaletti: Kyösti ja Oilimaija, Inkeri, Hellevi ja Pelle, jotka kaikki muistavat, keheen ovat joskus törmänneet. Mona Lisasta on tullut julkaiseva runoilija, joskin koulukiusaamisen jäljet ja Saran pompottelu ovat edelleen pinnassa. Rauskista on tullut oopperalaulaja, Noelista sirkustähti. Myös Iso-Britannian tutuista, Markista ja Simonesta kuullaan. Diana-kissa on yhtä "rakastettava" kuin aina ennenkin. Tavataanpa nopeasti jopa Sid, kaiken pahan alku ja juuri. Lehtinen on kumminkin antanut hahmojensa kasvaa ja muuttua, onhan aikaakin kulunut. Mikään ratkaisu ei minun silmääni tuntunut falskilta.

Missä olet, Sara? ei kuitenkaan ole pelkkää vanhojen kaivelua, vaan oma tarinansa. Aika on muuttunut, ja sen näkee. Pinjalla on oma nuoren naisen elämänsä: bestiksen kanssa hengailua, vanhempien pienimuotoista ravistelua, ihastumista. Samalla, kun Pinja etsii Saraa, hän tulee löytäneeksi paljon muutakin, eikä vähiten itsestään.

Tietenkään tämän kirjan käänteet eivät aivan vedä vertoja Saraan keskittyville tarinoille: niin värikästä ja kulmikasta persoonaa on vaikeaa korvata. Eikä se liene tarkoituskaan. Onhan Pinja toki silopintaisempi, mutta hän ei ole lainkaan tylsä ja nössö, vaan omanlaisensa. Joitakin osuvia luonteenpiirteiden ja asenteiden samanlaisuuksia Lehtinen on häneen kirjoittanut, mielestäni erittäin onnistuneesti, osoittelematta.

Niin, kuten mainittua, en ole enää nuortenkirjojen asiantuntija. Uskallan silti sanoa, että Missä olet, Sara? on aivan erinomainen nuortenkirja. Se on ehjä kokonaisuus, sopivan terävä ja menevä, muttei sorru jeesusteluun tai turhaan selittelyyn (johon Lehtinen ei mielestäni sorru muutenkaan). Se kertoo hyvän tarinan ja antaa ajattelemisen aihetta.

Ja kyllä, kirja sai minut vähäsen kyynelehtimään lopussa. Nostalgiasta, lukemisen ilosta, tärkeän lukukokemuksen mieleen palauttamisesta, syvästä mutta hyvältä tuntuvasta haikeudesta. Hei, olen lukuitkupilli ja ihan vähän ylpeä siitä!    

Minulla oli vuosia pitkä rivi Lehtisen kirjoja hyllyssäni, mutta jokunen vuosi sitten päätin lahjoittaa ne äitini koulun kirjastolle, jotta uudetkin teinit saisivat mahdollisuuden lukuharrastuksen heräämiseen. En ole katunut, että annoin kirjani pois. Jos yksikin nuori lukija on lainaamansa kirjan luettuaan innostunut lukemisesta enemmän, tavoitteeni on toteutunut.

Tuija Lehtiselle haluan sanoa: kiitos. Syytän ja kiitän häntä siitä, että minusta tuli lukutoukka – se on tasan, vain ja ainoastaan hänen erinomaisen mahtavien nuortenkirjojensa ansiota. Ettäs tiedätte.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Nuortenkirjallisuus. (Ehdottomasti suurimpia tämän lukuhaasteen aarteita minulle!)