Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia

Tyttöydessä on jotain ajasta ja paikasta riippumatonta villiyttä, pitelemättömyyttä ja selittämättömyyttä. Samalla se on hämmentävän samanlaista monin paikoin: täynnä juonia, noloutta ja uhmaa.

Ljudmila Ulitskajan Tyttölapsia on kahdentoista novellin kokoelma, jonka kertomukset on kirjoitettu 1990–2000-luvuilla. Alkuosan novellit kertovat moskovalaisen tyttökoulun oppilaista 1950-luvulla, vuorotellen uudesta näkökulmasta ja uuden päähenkilön kautta. Novelleissa irvaillaan neuvostojärjestelmälle, koetaan niin rakkauden kuin rahan puutetta, hymähdellään lempeydellä tyttöjen jutuille.

Ulitskajan kerrontatapa on konstailematon mutta koukuttava. Novelleissa edetään verkkaisella vauhdilla, mutta niiden koukut kantavat. Tyttöjen ajatukset ja keskinäiset suhteet houkuttelevat lukijan mukaansa, ja ympärillä vellova Neuvostoliitto tuo oman jykevän elementtinsä novellien maailmaan.

Toisen puoliskon novellit ovat otsikon Lapsuus –49 alla. Ne ovat selvästi lyhyempiä, pieniä viipaleita elämänkulusta. Niissä keskeisiksi teemoiksi nousevat orpous, sukupolvien vaihtuminen, lapsuuden loppuminen. Koetaan yllättäviä käänteitä perhe-elämässä ja ihmissuhteissa, ymmärretään elämän rajallisuus ja muutosten väistämättömyys.

En ole aiemmin lukenut Ljudmila Ulitskajaa, mutta Tyttölapsia vakuutti minut siitä, että olisi syytä. Hän tavoittaa tekstissään jotain sellaista yleisinhimillistä ja koskettavaa, jonka havainnoiminen tekee ihmiselle hyvää kiireisessä arjessa ja muutenkin. Samalla hänellä tuntuu olevan pilke silmäkulmassa, joka muistuttaa lämmöllä siitä, että ihminen on nokkela olento, joka kyllä lopulta selviää niin diktatuurissa kuin nuorten naisten käsittämättömissä hierarkiarakenteissa.


Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia
Suomentaja: Arja Pikkupeura
Ulkoasu: ?
Siltala 2015
218 s.
Kokoelmaan sisältyvät kokoelmat Tyttölapsia ja Lapsuus –49 (1993, 2003, 2011)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Luettua elämää, Ullan luetut kirjat, Mari A:n kirjablogi, Kirjapolkuni, Sinisen linnan kirjasto, Kirjojen keskellä  

Haasteet: 60. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 23. Käännöskirja, Frau, Signora & Bibi (kirjan alkuperäiskieli on venäjä), Novellihaaste (12 novellia)

Sergei Dovlatov: Meikäläiset (sekä haastekoonti Leningrad–Ost-Berlin)

Venäläisen kirjallisuuden tuntemukseni on nolottavan heikkoa puhutaan sitten klassikoista tai modernista luettavasta. Sergei Dovlatovin (1941–1990) nimeen olen kuitenkin viime vuosina törmännyt jokusenkin kerran, ja kun Tahaton lueskelija -blogin mainio Leningrad – Ost-Berlin -lukuhaaste alkoi lähestyä loppuaan, nappasin kirjastoreissulla lukupinooni Dovlatovin vuonna 2012 suomennetun Meikäläiset.

Kyseessä on eräänlainen sukukronikka, jossa Yhdysvaltoihin vuonna 1978 muuttanut Dovlatov kertaa sukunsa vaiheita lyhyehköin tarinoin. Niiden myötä koetaan menneitä loiston päiviä, absurdia Neuvostovaltaa sekä asiaankuuluvia perhedraamoja.

Dovlatovin kynä on leikkisä, vaikka aiheet kirjassa ovat rankkojakin: vankeutta, väkivaltaa, vallankäyttöä, hajonneita perheitä, valheita ja mitä vielä. Jotenkin hän vain onnistuu kertomaan kerrottavansa niin, ettei lukija ahdistu tai kauhistele. Iso osa tästä ansiosta menee tietenkin suomentajalle, Pauli Tapiolle, joka on saanut käännökseen kepeyttä ja sujuvuutta.

Toisaalta kerronta on myös töksähtelevää, aivan kuin Dovlatov hieman kiusaisi kirjaansa tarttuvia. Hän ikään kuin jutustelee ja juoruilee, uskottelee ja luultavasti odottaa, uppoaako kaikki vai ei. Totuuttahan ei voi tietää, sillä kyse on kuitenkin fiktiosta, tarinoinnista.

En voi sanoa, että olisin ylenpalttisesti ihastunut Dovlatovin tyyliin, mutta Meikäläiset tarjosi kyllä kiinnostavaa perspektiiviä neuvostoelämään kommervenkkeineen. Dovlatov kuoli ennen Neuvostoliiton hajoamista, joten siinäkin mielessä teksti tarjoaa autenttisen ja jälkiviisastelemattoman näkökulman. Dovlatov on tekstissään kriittinen, ja olihan hän asunut kirjan ilmestyessä jo useamman vuoden poissa Neuvostoliitosta, joten rohkeutta puhua suunsa puhtaaksi ei puuttunut.


Sergei Dovlatov: Meikäläiset
Suomentaja: Pauli Tapio
Ulkoasu: Varpu Eronen
Idiootti 2012
154 s.
наши (1983)

Kirjastosta.

Toisaalla: Luettua elämää, Kirjan pauloissa, Kirjainten virrassa, Nannan kirjakimara, Mari A:n kirjablogi, Täällä toisen tähden alla, Satun luetut    

_________________________________________________

Tahaton lueskelija -blogissa pyöräytettiin tosiaan viime joulukuussa käyntiin kiinnostava lukuhaaste Leningrad – Ost-Berlin, jonka tarkoituksena oli lukea entisten sosialistimaiden kirjallisuutta. Haaste päättyy tänään, ja vaikka kuinka päätin henkseleitäni paukutellen lähteä mukaan mielenkiintoiseen kirjanmetsästykseen, saalis jäi lopulta laihaksi. Luin 11 kuukauden aikana vain kolme haasteen mukaista kirjaa:

Joen tuolla puolen (novellikokoelma). Suom. Eugen Lubimow & Arvo A. Pylkkänen. (Neuvostoliitto, suom. 1946)
Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira. Suom. Martti Anhava. Otava 1975. Дядя Фёдор, пёс и кот, 1974. (Neuvostoliitto)
Sergei Dovlatov: Meikäläiset. Suom. Pauli Tapio. Idiotti 2012. (Наши, 1983). (Neuvostoliitto)

Näistä tämä viimeisin Meikäläiset sekä Uspenskin Fedja-setä olivat oivallisia lukukokemuksia, Joen tuolla puolen taas melkoisen tympeä ja hurmoksellinen sotakirja. Kaikki myös osuivat nimenomaan Neuvostoliittoon, ja harmikseni esimerkiksi Itä-Saksa jäi tällä kertaa tyystin vaille panostusta.

Haaste oli yhtä kaikki mielenkiintoinen, kiitos ketjukolaajalle siitä!

Kun fasisti lättyynsä otti

Tahaton lueskelija -blogissa avattiin joulukuussa kiinnostava Leningrad–Ost-Berlin-haaste, johon oli tietenkin lähdettävä mukaan. Ideana on siis lukea neuvostoajan kirjallisuutta, ehkä jopa löytää helmiä joukosta. Asiasana "Neuvostoliitto" tuottaa melkoisen määrän sekalaisia tuloksia kirjaston hakutietokannasta, ja muutaman kirjan innostuinkin heti varaamaan itselleni luettavaksi (melkoisella satunnaisotannalla).

Joen tuolla puolen on Suomi–Neuvostoliitto-seuran julkaisema pieni kirjanen vuodelta 1946. Se on tekstikokoelma, jossa on mukana yksi runo ja viisi novellia. Runo on nimeltään Maailma kuulkoon minun ääneni ja se on varsin paatoksellinen ja sotaisa. Kirjoittaja on armenialainen runoilija Ovanes Shiraz (tai muodossa Hovhannes Shiraz). Novellien kirjoittajat ovat virolainen Johannes Semper (Joen tuolla puolen), ukrainalainen Leonid Pervomaiskij (Uskollista verta), valkovenäläinen Mihas Lyinkov (Suudelma) ja azerbaidžanilainen Rasul Rza (Luutnantti Bairaman päiväkirjasta). Neuvostokansojen kirjallinen kerma, veikkaan.

Novelleja yhdistää toisen maailmansodan kärsimys, sodan julmuus ja fasismin uhka. Saksalaiset ovat yksiselitteinen vihollinen, joka tulee, tappaa ja tuhoaa, ja jota vastaan on taisteltava oman ja kansan kunnian vuoksi. Kovin omaäänisiä kertomukset eivät ole, mutta en tiedä, johtuuko se ensisijaisesti alkuperäistekstistä vai suomennoksesta.

Oikeastaan vain novelleista ensimmäinen eli Johannes Semperin Joen tuolla puolen on sellainen, että se jää lukemisen jälkeen mieleen. Se alkaa Jan Kidrakin kavutessa Tallinnan Toompealle palauttamaan kirjastosta lainaamiaan kirjoja, ja vaikka miehityksen uhka on alusta alkaen ilmassa, se konkretisoituu tarinan edetessä, mutta tekee sen ovelasti hivuttaen. Toinen kiinnostava novelli on Rasul Rzan Luutnantti Bairaman päiväkirjasta, jossa on useampi tekstitaso pelkän suoraviivaisen kerronnan sijaan.

En voi sanoa nauttineeni lukukokemuksesta erityisesti. Lähinnä novellit olivat pakkopullaa, jonka päätin pureskella niine hyvineni kun nyt kerran aloitin. Kirja on koottu juuri toisen maailmansodan jälkeen korostamaan ennen kaikkea Neuvostoliiton voittoa ja asemaa, ja vaikka sotakuvaukset ovatkin jossain määrin koskettavia niiden kuvaaman uhkan tunnun vuoksi, ne ovat myös melko yksioikoisia ja näkökulmaltaan rajoittuneita. Fasistiset voimat yrittävät vyöryä päälle kuin hyökyaalto, mutta sisukkaat neuvostojoukot, niin siviilit kuin sotilaat, panevat vastaan viimeiseen mieheen ja naiseen ja hirttosilmukkaan. Ja tietäähän sen, miten siinä käy, kun fasisti lähtee suurta ja mahtavaa Neuvostoliittoa vastaan. Lopulta tulee turpaan.


Joen tuolla puolen. Neuvostoliiton kirjallistaiteellisesta julkaisusta Kansojen ystävyys
Suomentajat: Eugen Lubimow & Arvo A. Pylkkänen
Ulkoasu: ?
Suomi–Neuvostoliitto-seura 1946
94 s.

______

En löytänyt muita bloggauksia kirjasta. Jännä juttu.

Avaan nyt siis Leningrad–Ost-Berlin-haasteen omalta osaltani. Lisäksi ruksaan Maailmanvalloituksesta Azerbaidžanin Rasul Rzan novellilla.