Heikki Kännö: Mehiläistie

Heikki Kännön Mehiläistie on vuoden 2017 mieleenpainuvimpia lukuelämyksiä. Se on romaani, joka yllättää, hämmentää, ihastuttaa, paikoin kyllästyttää ja saa aikaan kylmiä väreitä. Romaanin luettuaan ei ole varma, mitä oikein tapahtui. Seuraavaksi listaan viisi syytä lukea se.


Taiteilijuus

Mehiläistien pääosassa on sangen poissaolevana ja etäisenä hahmona saksalainen taiteilija Joseph Beuys (1921–1986), joka uskoi siihen, että kaikki ihmiset ovat taiteilijoita. Beuys taisteli toisessa maailmansodassa lentäjänä ja joutui sotilaslennollaan tekemään pakkolaskun Krimin vuoristoon. Hänet pelasti pieni tataariheimo, jonka luona vietetystä ajasta tuli Beuysille merkittävä vaikutin myöhemmin tekemäänsä taiteeseen.

Mehiläistie käsittelee taidetta ja taiteilijuutta monella tapaa. Se kertoo ensinnäkin eri alojen taiteilijoista: Beuysin tapaisesta käsite- ja performanssitaiteilijasta, kuvataiteilijoista, kuvanveistäjistä. Myös taidegalleristit ja taiteen keräilijät sekä tietenkin taiteen yleisö nousevat keskeiseen rooliin. Kaiken taustalla vaikuttaa Beuysin Goethen ajattelusta ammentava taidefilosofia ja taiteen todellisuuden lävistävä olemus. Ovatko kaikki ihmiset todellakin taiteilijoita, mikä kaikki tekemämme on taidetta, miten taiteen voi kokea?

Kaikki tämä on kirjoitettu houkuttelevaan muotoon, ja vaikka ajoittain romaanissa on pidempiä pätkiä, joissa ajattelua avataan, olo ei ole kuin taidehistorian, filosofian tai estetiikan luennolla, vaan kaunokirjallinen ote pysyy vahvana.


Natsit

Kyllä, Mehiläistiessä on natseja ja hyvin keskeisessä roolissa onkin. Toisen maailmansodan aikaisessa kansallissosialistien keinovalikoimassa esitetään olleen hyvinkin vahvasti rajatietoon ja okkultismiin painottuvia tapoja urkkia tietoa, kuulustella epäiltyjä ja saavuttaa menestystä sodassa. Näistäkin syistä natsit ovat erityisen kiinnostuneita Joseph Beuysista, joka puolestaan tuntuu olevan niin liukasta sorttia, ettei tartu mihikään ansalankoihin, vaikka natseilla onkin käytössään monenlaisia poikkeusyksilöitä kartoitusten tekemiseen.

Natsien varastamat taideaarteet ja niiden edelleen jatkuva metsästäminen nousevat tässä romaanissa aivan uudenlaiselle tasolle, kun sekä aikaa että paikkaa tunnutaan voivan hallita ja niiden rajat ylittää keinolla jos toisellakin. Lukija voi vain jäädä pohtimaan, millaisilla vinkeillä Stein-instituutin tyyppisen toimijan voisi nykyhetkessä jäljittää – ja olisiko siinä edes mitään järkeä.


Historia

Kännön romaanissa historia, todelliset menneisyyden tapahtumat ja oikeasti eläneet ihmiset muodostavat keitoksen, joka porisee lukijaa kutkuttavalla tavalla koko ajan eteenpäin. Henkilöhahmoja on mittava määrä, mutta Kännö hallitsee heitä kuin nukkemestari ikään. Kunkin uuden henkilön elämänkaarta esitellään juuri sopivasti: aloitetaan sieltä mistä kuuluukin ja päätetään sinne, minne on hyvä lopettaa. On yhdentekevää, ketkä henkilöistä ovat oikeita ja ketkä eivät, sillä tarinaan uskoo sen ensiriveiltä alkaen.

Romaanin henkilöistä DDR:stä Länsi-Saksaan loikkaava rikkinäinen Dora, joka myöhemmin kasvaa Beuysin ohjauksessa omaääniseksi kuvataiteilijaksi, tuntuu jonkinlaiselta poijulta, joka pitää muuta rakennelmaa kasassa. Beuys itse on salaperäinen ja etäinen, Doran jonkinasteinen kumppani Klaus puolestaan huikentelevainen ja riskialtis ja Doran poika Walter muista syistä epävakaa.


Vaihtoehtohistoria

Mehiläistien yksi keskeisimpiä kysymyksiä on, mistä todellisuus rakentuu ja kuinka sitä voi hallita. Ajassa matkustaminen, todellisuuden rajojen venyttäminen, vaihtoehtoiset historian kehityskulut ja kaiken tämän riskit nousevat olennaiseen rooliin romaanin edetessä. Etenkin Walter on henkilöhahmoista se, joka joutuu äärirajoilleen ymmärtäessään, kuinka monista, lukemattomista, aistimattomista säikeistä todellisuus – tai jokin, jota luulemme todellisuudeksi – muodostuu.

Olen aina ollut pohjattoman viehättynyt ajatukseen siitä, kuinka pienistä sattumuksista, valinnoista ja vahingoista erilaiset tapahtumakulut ja seuraukset juontavat juurensa. Vaihtoehdot historialle viehättävät aina, ja niitä Heikki Kännö tarjoilee oivallisten lisukkeiden kera. Walter-parka joutuu hyvin suurien kysymysten ja valintojen eteen, kun hän ymmärtää näkevänsä ja kokevansa asiat eri tavoin kuin muut.


Villiys

Mehiläistie on kirja, josta en sitä aloittaessani tiennyt juuri mitään. Lähdin lukumatkalle ennakkoluulottomasti ja se todellakin kannatti. Tämän kirjan tiivistäminen yhteen virkkeeseen on mahdoton tehtävä, mutta hyvällä tavalla. Uskon Mehiläistiestä löytyvän niin monta lankaa kuin siitä niitä vain haluaa etsiä, ja luulen, että jokainen lukija tulkitsee kirjan sanoman ja teeman omalla tavallaan. Jos ei kaipaa sen syvempiä merkityksiä, tätä kirjaa voi myös lukea vain puhtaan villinä mielikuvituksen leikkinä ja todellisuuden kyseenalaistajana.

Huikea matka on luvassa, jos Mehiläistielle uskaltaa vain astua.


Heikki Kännö: Mehiläistie
Ulkoasu: Riikka Majanen
Sammakko 2017
344 s.

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Jokken kirjanurkka, Toni Jerrman / Tähtivaeltaja

Haasteet: Osallistun kirjalla Taiteilijaromaani-haasteeseen (performanssitaide).

A. W. Yrjänä: Joonaanmäen valaat

Kaipaatko niin villiä seikkailua, että sukat pyörivät jaloissa ja pää pilvissä? Haluatko lukea jotain, missä mielikuvitus ei ole kahleissa minkäänlaisten rajojen sisällä, vaan mikä tahansa käänne on mahdollinen?

Lue A. W. Yrjänän Joonaanmäen valaat, et joudu pettymään.

Yrjänä on teiniaikojeni suuri kirjallinen idoli ja esikuva. Rakastin CMX-yhtyettä ja Yrjänän runokokoelmia, vaikka menikin vuosia, ennen kuin pääsin näkemään bändin livenä ja vaikka runot veivät niin villeihin maailmoihin, etten ollut aivan varma, mitä niissä tapahtuu.

Nyt Yrjänä on kirjoittanut esikoisromaaninsa, Jules Vernen hengessä etenevän vaihtoehtohistoriallisen seikkailukertomuksen Joonaanmäen valaat, jossa sen enempää todellisuus kuin fysiikan lainalaisuudet eivät velvoita. Sekalainen joukko ihmisväkeä ja muutama eläinkin elelee jossakin Porvoon edustalla pienehköllä saarella. Elämässä on työntekoa ja asioiden hoitamista, mutta niin ikään siinä on puutarhajuhlia, kuistilla lueskelua, yötä myöten jatkuvia keskusteluja, unennäköä ja haaveilua. Erikoiset tapahtumat saavat alkunsa, kun Joonaanmäelle saapuu valaita ja erikoislaatuinen kontti, jonka sisällön kanssa ei ole leikkiminen.

Unien kautta saadaan ratkaisuja seuraaviin vaiheisiin, eikä kulu kauaakaan, kun lähes koko saaren väki on 1800-luvun henkisessä sukellusveneessä matkalla kohti Etelämannerta. Jos paljastan, että tarinaan liittyy muun muassa painovoiman kumoava natsien salainen ase, ajassa matkustamista, Antoine de Saint-Exupéry ja planeetta Mars, en siltikään voi spoilata liikoja. Sen verran villi tarina on.

Lukurytmiä sai hetken hakea, sillä romaani on taitettu runoelman muotoon, lyhyehköiksi riveiksi. Mutta kunhan rentouttaa mielensä ja konventionaaliset aivonsa, tarina imee ja rivit laukkaavat. Viehätyin tarinan revittelevästä tyylistä, joka ammentaa monilta esikuvilta ja tarinankerronnan kaanonista pitäen kuitenkin selkeästi kiinni omasta äänestään.

Joonaanmäen valaat tarjoaa lämpöä, jännitystä ja mielikuvitusta. Se ilahduttaa lukijaa villiydellään. Kuten kunnon seikkailussa kuuluukin, ennustaa ei voi, ja vaikka varautuminen yllättäviin tilanteisiin tehtäisiin matematiikasta rakentuvan kirahvin avustuksella, todellisuuteen voi aina ilmestyä jonkinlainen virhelaskelma, ohikiitävä railo tai uni, jota ei osaa tulkita.

Yrjänän romaani on sujuvaa, viihdyttävää luettavaa. Se kannustaa kirjojen ja seikkailujen maailmaan, uskoo asiaansa ja kannattelemaansa maailmaan. Tämän tarinan riveillä on olo, että ne totisesti on kirjoitettu edellisten vuosituhansien aikana rakentunutta inhimillistä tietoa ja taitoa kunnioittaen, sivistykseen, lukemiseen ja mielikuvitukseen uskoen.

Joonaanmäen valaat ei suostu koteloitumaan minkään tietyn genren edustajaksi. Se on yhtä aikaa satu ja fantasiatarina, vaihtoehtohistoriallinen steampunk-romaani, intertekstuaalinen ilottelu, Jules Verne -pastissi ja inhimillisyyden kirjon villi sinfonia. Lukemisen jälkeen on lämmin, tyytyväinen olo: seikkailun jälkeen saa aina palata kotiin.


A. W. Yrjänä: Joonaanmäen valaat
Ulkoasu: Mika Wist
Johnny Kniga 2017
227 s.

Arvostelukappale.

Terhi Rannela: Frau

Viime joulukuussa luin henkeä pidätellen Laurent Binetin upean historiallis-fiktiivis-tutkimuksellisen tietoromaanin HHhH. Kun sitten huomasin, että Terhi Rannelalta on ilmestymässä Reinhard Heydrichin vaimoa Linaa käsittelevä historiallinen romaani, oli tietenkin selvää, että sen lukisin.

Frau on matka natsin mieleen ja muistoihin. Lina Heydrich oli joidenkin tietojen mukaan puolisoaan kiihkeämpi kansallissosialisti, joka – toisin kuin miehensä – myös selvisi toisesta maailmansodasta hengissä ja pystyi vielä vuosikymmenet jälkeenpäin vaalimaan aatteitaan ja muistojaan. Rannela on romaanissaan kuljettanut hänet Pohjois-Saksan rannikolle, Fehrmarnin saarelle pieneen Todendorfin kylään, jonne journalisti Erich Richter häntä keväällä 1984 saapuu haastattelemaan.

Linalla on paljon kerrottavaa, mutta hän jakaa tietojaan tarkkaan harkiten. Enää ei ole tilaa ajattelijoille, jollaisena hän itseään pitää, ei mahdollisuutta jylhille aatteille. Lina on jo vanha nainen, sairaskin, ja hän elää yhä enemmän menneisyydessä ja muistoissaan.

Frau antaa äänen muillekin. Se kuvaa toisen maailmansodan tapahtumia Prahassa ja sen liepeillä keväällä ja kesällä 1942, kun Reinhard Heydrich salamurhataan ja murha puolestaan kostetaan. Näkökulmansa saavat niin attentaattiin osallistuneet, ohikulkijat kuin Lidicen kylän asukkaat, jotka saavat maksaa kovan hinnan tapahtumista. Aika ajoin palataan Heydrichien palatsimaiseen kotiin. Yksityisestä tulee yleistä ja yleisestä yksityistä.

Rannelalla on tyyli hallussaan. Frau on hiottu, huolellinen romaani, jonka rakenne on tasapainoinen ja kerronta tyylikästä viileydessään ja paikoittaisessa reportaasimaisuudessaan. Romaanin henkilöt eivät ole karikatyyrejä, vaan heissä on elinvoimaa ja inhimillisyyttä, Linassakin, jota vanhuus ja sairaus jo kuluttavat – vaikka eivät ne ole mitään syitä saada anteeksi rikoksia ihmisyyttä vastaan.

Vaikka kirjan aihe on lähtökohtaisesti julma, Rannela ei mässäile sillä. En edes tiedä, olisiko se mahdollista, koska historialliset tapahtumat, joista Frau ammentaa, ovat kaukana mielipuolisuuden tuolla puolen.

Aika ajoin erinäisiä kustantamojen julkaisuluetteloja silmäillessäni olen miettinyt, voiko toisesta maailmansodasta ja natseista saada vielä jotain uutta näkökulmaa irti. Viimeisen vuoden aikana olen todennut, ettei aiheesta voi vaieta eikä sitä voi unohtaa. Äärioikeistolaisuus ja rotuhygienistiset puheet ovat vain vahvistuneet ja keränneet kannatusta. Rasismi ja rasistiset mielipiteet vaikuttavat jostain sairaasta syystä olevan salonkikelpoista kahvipöytäaiheistoa.

Joten antaa tulla vaan, ei anneta tämän kaiken unohtua.


Terhi Rannela: Frau
Ulkoasu: Tuija Kuusela
Karisto 2016
232 s.

Arvostelukappale.

_______

Toisaalla: Luettua elämää, Leena Lumi, Lumiomena, Oksan hyllyltä, Kirjapolkuni, Järjellä ja tunteella, Kirjakaapin kummitus, Kirja vieköön!, Evarian kirjahylly, Mari A:n kirjablogi

Tapio Tamminen: Kansankodin pimeämpi puoli

Vuoden 2015 Tieto-Finlandia voittaja on kiehtovaa ja karmivaa luettavaa. Tapio Tamminen käy teoksessaan Kansankodin pimeämpi puoli läpi länsinaapurimme synkkää historiaa eugeniikan ja kansallissosialismin osalta poimien keitokseensa mukaan myös yleiseurooppalaisempia tiedonmurenia.

Ruotsista on tavattu puhua toiseen maailmansotaan liittyen puolueettomana valtiona, mutta Tammisen teos nostattaa hiuskarvoja pystyyn osoittamalla Ruotsissa vallineiden kansallissosialististen virtausten vahvuuden. Ruotsi oli monen muun maan ohella lähestulkoon ihastunut rotuhygienian ajatukseen kallonmittauksineen kaikkineen. Yhtä lailla oman kansakunnan ansiokasta menneisyyttä oli kaivettu esiin jo aiemminkin: kansallisromanttinen kertomus suurvallan jämäköistä juurista toimi innoittajana ja vahvistajana niin politiikassa kuin kulttuurissakin.


Eugeniikasta ja rotuhygieniasta tuli keskeinen elementti kansankodin puhtauden vaalimisessa: vaikeasti vammaisten, perinnöllisesti mielisairaiden, sosiaalisesti sopeutumattomien tai ruotsalaisuudelle vieraan ihmisryhmän ("tattarit") lisääntymistä oli rajoitettava valtiovallan isällisellä mutta ankaralla kädellä. Kansakunnan tai kansankokonaisuuden etu vaati sen lahojen oksien poistamista.


Ruotsissa pakkosteriloitiin 1970-luvulle asti suuri määrä etenkin naisia (noin 90% kaikista steriloiduista), joiden katsottiin olevan syystä tai toisesta epäsopivia tuottamaan uusia kansalaisia yhteiskuntaan. Samanlaista toimintaa on ollut Suomessakin, ja nouseehan se aika ajoin edelleen poliittiseksi kysymykseksi "heikommasta aineksesta" tai "vääristä lisääntyjistä", kun yhä uudet "suuret ajattelijat" pääsevät ääneen. Historiasta ei opita yhtään mitään.

Tapio Tammisen teos on kattava ja laaja, jopa niinkin, ettei se mielestäni aivan pysy otsikkonsa mukaisessa aihepiirissä, vaan laajenee yleiseurooppalaisiin linjoihin ja kauemmaskin. Siihen nähden, että kirja on mitaltaan kohtuullinen, se pysyy rönsyilystään huolimatta kasassa ja koukuttaa lukijan mukaansa. Kirjaa sekä haluaa että ei halua lukea eteenpäin: niin vastaansanomattomasti se kertoo asiastaan.

Kirja on jollain tapaa niin runsas, että sen eri juonteita tekee mieli lähteä seuraamaan aina uusille poluille. Keskeiseksi henkilöksi nousee esimerkiksi hindulaisuuden ja kansallissosialismin yhteensovittamiselle elämänsä uhrannut Savitri Devi, "Hitlerin papitar", joka on jonkinlainen uusnatsismin ja natsimystiikan kulttihahmo. Samoin holokaustin kieltäjät ja erinäiset muut suuna päänä absurdeja asioitaan ajaneet henkilöt jäävät mietityttämään.

Kansankodin pimeämpi puoli on tietokirja historiasta, mutta se linkittyy vahvasti myös nykyhetkeen. Nationalismi on nousussa lähes kaikkialla, eikä heikentymistä näy:

Uusnationalistit haluaisivat palata takaisin, palata puhtautta vaalivaan kansankotiin, idylliseen kansalliseen menneisyyteen tai viattomuuden aikaan ennen siirtolaisuutta. Militantit islamilaisen kulttuurin puhtauden vaalijat ja "valkoiset nationalistit" seisovat samassa veneessä. Molemmat liikkeet ovat perusluonteeltaan revivalistisia, "takaisin paluun" liikkeitä. Tällaisia liikkeitä on esiintynyt kaikkialla maailmassa syvien yhteiskunnallisten ja kulttuuristen kriisien aikana, jolloin rakennusaineita kriisin voittamiseksi on haettu kaukaa myyttisestä menneisyydestä: palaamalla takaisin kulttuurin perusarvoihin tai pikemminkin kuviteltuihin perusarvoihin.


Kansankodin pimeämpi puoli on laveasta rajauksestaan ja inhottavasta aiheestaan huolimatta hyvää luettavaa. Sen olisi syytä maittaa myös niille, jotka nostavat Tammisen kuvaamia viime vuosisadan ja vanhempiakin aatteita esiin muka uusina ja tuoreina ratkaisuina yhteiskunnallisiin ongelmiin. Veneen voi vielä kääntää, katastrofiin voi vielä olla ajautumatta.


Tapio Tamminen: Kansankodin pimeämpi puoli
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Atena 2015
261 s., e-kirja

E-kirja kirjastosta.

_______

Toisaalla: Leena Lumi, Mari A:n kirjablogi, Kirsin Book Club, Aleksi Huhta / Agricola

Helmet-lukuhaasteen kohta 14. Historiaa käsittelevä tietokirja.

Kun fasisti lättyynsä otti

Tahaton lueskelija -blogissa avattiin joulukuussa kiinnostava Leningrad–Ost-Berlin-haaste, johon oli tietenkin lähdettävä mukaan. Ideana on siis lukea neuvostoajan kirjallisuutta, ehkä jopa löytää helmiä joukosta. Asiasana "Neuvostoliitto" tuottaa melkoisen määrän sekalaisia tuloksia kirjaston hakutietokannasta, ja muutaman kirjan innostuinkin heti varaamaan itselleni luettavaksi (melkoisella satunnaisotannalla).

Joen tuolla puolen on Suomi–Neuvostoliitto-seuran julkaisema pieni kirjanen vuodelta 1946. Se on tekstikokoelma, jossa on mukana yksi runo ja viisi novellia. Runo on nimeltään Maailma kuulkoon minun ääneni ja se on varsin paatoksellinen ja sotaisa. Kirjoittaja on armenialainen runoilija Ovanes Shiraz (tai muodossa Hovhannes Shiraz). Novellien kirjoittajat ovat virolainen Johannes Semper (Joen tuolla puolen), ukrainalainen Leonid Pervomaiskij (Uskollista verta), valkovenäläinen Mihas Lyinkov (Suudelma) ja azerbaidžanilainen Rasul Rza (Luutnantti Bairaman päiväkirjasta). Neuvostokansojen kirjallinen kerma, veikkaan.

Novelleja yhdistää toisen maailmansodan kärsimys, sodan julmuus ja fasismin uhka. Saksalaiset ovat yksiselitteinen vihollinen, joka tulee, tappaa ja tuhoaa, ja jota vastaan on taisteltava oman ja kansan kunnian vuoksi. Kovin omaäänisiä kertomukset eivät ole, mutta en tiedä, johtuuko se ensisijaisesti alkuperäistekstistä vai suomennoksesta.

Oikeastaan vain novelleista ensimmäinen eli Johannes Semperin Joen tuolla puolen on sellainen, että se jää lukemisen jälkeen mieleen. Se alkaa Jan Kidrakin kavutessa Tallinnan Toompealle palauttamaan kirjastosta lainaamiaan kirjoja, ja vaikka miehityksen uhka on alusta alkaen ilmassa, se konkretisoituu tarinan edetessä, mutta tekee sen ovelasti hivuttaen. Toinen kiinnostava novelli on Rasul Rzan Luutnantti Bairaman päiväkirjasta, jossa on useampi tekstitaso pelkän suoraviivaisen kerronnan sijaan.

En voi sanoa nauttineeni lukukokemuksesta erityisesti. Lähinnä novellit olivat pakkopullaa, jonka päätin pureskella niine hyvineni kun nyt kerran aloitin. Kirja on koottu juuri toisen maailmansodan jälkeen korostamaan ennen kaikkea Neuvostoliiton voittoa ja asemaa, ja vaikka sotakuvaukset ovatkin jossain määrin koskettavia niiden kuvaaman uhkan tunnun vuoksi, ne ovat myös melko yksioikoisia ja näkökulmaltaan rajoittuneita. Fasistiset voimat yrittävät vyöryä päälle kuin hyökyaalto, mutta sisukkaat neuvostojoukot, niin siviilit kuin sotilaat, panevat vastaan viimeiseen mieheen ja naiseen ja hirttosilmukkaan. Ja tietäähän sen, miten siinä käy, kun fasisti lähtee suurta ja mahtavaa Neuvostoliittoa vastaan. Lopulta tulee turpaan.


Joen tuolla puolen. Neuvostoliiton kirjallistaiteellisesta julkaisusta Kansojen ystävyys
Suomentajat: Eugen Lubimow & Arvo A. Pylkkänen
Ulkoasu: ?
Suomi–Neuvostoliitto-seura 1946
94 s.

______

En löytänyt muita bloggauksia kirjasta. Jännä juttu.

Avaan nyt siis Leningrad–Ost-Berlin-haasteen omalta osaltani. Lisäksi ruksaan Maailmanvalloituksesta Azerbaidžanin Rasul Rzan novellilla.

Laurent Binet: HHhH

1

Ei pidä uskoa kaikkea mitä puhutaan, etenkään jos sanojen takana on natsi: noin yleisesti ottaen he joko kuvittelevat tahtonsa olevan yhtä kuin totuus ja erehtyvät pahan kerran, kuten punkero Göring, tai valehtelevat häpeilemättä levittääkseen propagandaansa kuten "Trismegistos" Goebbels, jota Joseph Roth kutsui "ihmisen muodon ottaneeksi äänitorveksi". Usein he syyllistyvät molempiin yhtä aikaa. (s. 191)

2

Mitä on historiankirjoitus? Mitä on historiallinen fiktio? "Niin kuin asiat olivat" – vai jotain muuta? Voittajien historiaa, niin sanotaan, mutta eikö se ala olla vanhentunut ajatus? Jo vuosikaudet on kaivettu esiin sivuääniä, marginaaleja, toiseutta, vaiennettuja. Joka vielä puhuu vain voittajien historiasta, on itse jäänyt ajatuksineen historiaan. Ehkä toivoo asioiden olevan niin.

3

Tulkinta, avain numero yksi.

4

Mutta ennen tulkintaa on faktoja: kerran eli natsikenraali Reinhard Heydrich, "Prahan teurastaja", Böömin ja Määrin protektoraatin käskynhaltija. Ja kuoli, vastarintaliikkeen operaatio Anthropoidin suunnitteleman ja toteuttaman salamurhan tuloksena, joskaan ei suoraan vaan muutaman päivän verenmyrkytyksessä prahalaisessa sairaalassa kituen 4.6.1942. Heydrich oli katolisen perheen kasvatti, raaka ja julma mies, joka pani toimeen lukemattomia kuolemantuomioita. Hän oli Heinrich Himmlerin suojatti ja yhteistyökumppani. Siitä lyhenne HHhH – Himmlers Hirn heißt Heydrich, Himmlerin aivot ovat nimeltään Heydrich.

5

Salamurhan tekijöiksi värvättiin Jan Kubiš ja Jozef Gabčík, jotka saivat brittiläisen agenttikoulutuksen ja kuljetettiin Tšekkoslovakiaan puolisen vuotta ennen operaation suunniteltua ajankohtaa. Heillä oli aikaa soluttautua paikalliseen elämään ja suunnitella operaation toteutus. He löysivät liittolaisia – ja he löysivät pettureita.

6

Mitä kirjassa voi uskoa? Se jää lukijan valittavaksi. Tietenkin voi istua kirja yhdessä ja tiedonhakuväline toisessa kädessä ja maanisesti tarkastaa yksityiskohtia. Niin kirjan kertojakin tekee, hänelle operaatio Anthropoid on lähes pakkomielle, minkä hän myös avoimesti myöntää kiertäessään Prahaa, tutustuessaan museoihin ja kirjallisiin ja kuvallisiin lähteisiin. Siinä missä hän rakentaa historiallista romaaniaan yksityiskohtia hinkaten, hän samalla nakertaa jo kertomaansa saaden koko rakennelman vapisemaan.

7

Miksi historioitsijat, muistelijat, kirjailijat ja elämäkerturit elävät siinä harhassa, että voisivat sukeltaa jonkun toisen nahkoihin? Mikä saa uskomaan, että jäljelle jääneet sanat, kuvat ja muistot kertoisivat, kuka ihminen todella oli? HHhH:n kertoja piiskaa itseään mutta kritisoi myös muita: miksi elää harhassa, jonka tietää harhaksi? Miksi yrittää mahdotonta, kuten dialogien kehittelyä tai tuntemusten kuvailua, kun minkäänlaista faktatietoa, todisteita tai perusteita ei ole?

Uteliaisuutta? Vallanhimoa?

Tulkintaa?

8

Mitä sitä kieltämään: HHhH on erinomaista kirjallisuutta. Sillä on merkitys ja tarkoitus, se rakentaa toimintansa sujuvasti, se leikittelee lukijuudella ja kirjoittajuudella, se kommentoi historiaa ja historiankirjoitusta piikikkäästi mutta perustellen. Se ei nosta mitään tai ketään jalustalle (tai ehkä nostaa, mutta heiluttaa sitten seuraavassa kappaleessa jalustan pois paikoiltaan), vaan osoittaa inhimillisyyden heikkoudet, ihmisen tekemät virheet ja pyrkimyksen kiillottaa ulkokuorta vielä hieman.

9

Kuolleet ovat kuolleita, ja heille on aivan sama tehdäänkö heille kunniaa. Meille eläville sillä kuitenkin on merkitystä. Muistamisesta ei ole mitään iloa sille, jota sillä kunnioitetaan, mutta se helpottaa meidän oloamme. Muistamalla rakennamme ja lohdutamme itseämme. (s. 189)



Laurent Binet: HHhH – Heydrichin salamurhan jäljillä
Suomentaja: Taina Helkamo
Ulkoasu: Tuomo Parikka
Gummerus 2015
344 s.
HHhH (2010)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?

Nuoren tytön päiväkirja

Anne Frank: Nuoren tytön päiväkirja
Suomentaja: Eila Pennanen
Tammi 1964 (1. painos 1955)
317 s.
Het Achterhuis (1947)

Kirppariostos.


Minulla on ollut aukko sivistyksessä. En ole lukenut Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirjaa, vaikka eivätkö kaikki ole? Olen kyllä lukenut Anne Frankista, useampaankin kertaan eri lähteistä, mutta neidin oma päiväkirja on jäänyt klassikkoasemastaan huolimatta jalkoihin. Kirja on maannut hyllyssänikin jo vuosikausia jonkin muinaisen kirpparireissun tuloksena, lukematta.

Nyt oli aika.

Nuoren tytön päiväkirja alkaa kaksi päivää Annen 13-vuotissyntymäpäivän jälkeen, 14.6.1942. Anne saa syntymäpäivälahjaksi päiväkirjan, jonka hän nimeää Kittyksi. Heinäkuussa Frankin perhe (vanhemmat, isosisko Margot ja Anne) piiloutuu yhdessä kolmihenkisen Van Daanin perheen kanssa toimistotalon "salaiseen siipeen", pois natsien näköpiiristä. Anne kirjaa ajatuksiaan Kittylle yli kahden vuoden ajan, elokuuhun 1944 asti. Päiväkirjan viimeinen merkintä on elokuun ensimmäiseltä päivältä. Kolme päivää myöhemmin salaiseen siipeen tehtiin ratsia ja kaikki asukkaat pidätettiin. Frankin perheestä vain isä palasi takaisin keskitysleiriltä.

Natsien juutalaisvainot ovat aihepiiri, joka pitää suun viivana aina vain. Ihmisen pahuus ja kyky tehdä toisille ihmisille käsittämättömiä asioita eivät vain mahdu ymmärrykseen. Pahuutta on olemassa joka päivä, ympäri maailman. Ja vaikka kauheuksista tiedetään, niille ei aina osata tai haluta tehdä mitään.

Toista maailmansotaa pohtiessa tulee miettineeksi, miten on mahdollista, että jotain niin käsittämätöntä kuin natsihallinnon aatemaailma on voinut olla. Ja miten 2010-luvulla edelleen on ihmisiä, jotka yhtyvät natsien mielipiteisiin, tavalla tai toisella? Pieni mieli on ihmeissään.

Nuoren tytön päiväkirja on sekä kiehtova että rasittava lukukokemus. Se on kiehtova, koska se on aito (jonkinmoista jälkikäteistä stilisointia lukuunottamatta) dokumentti toisen maailmansodan aikaisesta Hollannista. Se on rasittava, koska se on, no, teinitytön päiväkirja. Anne on samaan aikaan naiivi, elämänhimoinen, varhaiskypsä, hölmö, ristiriitainen ja kovin aito. Niin kuin teinitytön kuuluukin.

Anne joutui elämään hyvin poikkeuksellista elämää. Ennen sotaa hän oli varakkaan juutalaisperheen kuopus, tyttö, jonka elämänpolku näytti varmastikin melko tarkkaan harkitulta. Sota ja juutalaisvainot muuttivat kaiken, ja perhe joutui muuttamaan hyvin poikkeuksellisiin oloihin. Piilottelu osoittautui hyvin raskaaksi sekä yhteiseltä että henkilökohtaiselta kantilta ajatellen. Suljetussa tilassa seuralla on suuri merkitys ja jos samalla on tarkoitus kasvaa vähitellen aikuiseksi, oletukset ja paineet nousevat jo melkoisen suuriksi.

Kirjassa on paljon arkisia huomioita, mutta samalla siinä on pohdiskelua nuoren naisen elämästä, ihmissuhteista, perheestä ja sodasta. Kahden piilossa eletyn vuoden aikana Anne kohtaa monenlaisia haasteita, vaikka elämänpiiri ei laajene tarkkaan rajattujen neliöiden ulkopuolelle. Ehkä murrosikä ja aikuistuminen on lopulta varsin universaalia, ajasta, paikasta ja olosuhteista riippumatta?

Nuoren tytön päiväkirja on tarpeellinen kirja luettavaksi edelleen, vaikka Annen elämästä on jo 70 vuotta. Tyttöys ei katoa minnekään, vaikka se lukittaisiin millaisten ovien taakse. Eikä ensirakkaus latistu, vaikkei se koskaan pääsisi raolleen avattua ikkunaa kauemmas.

Kokemuksista me koostumme, yhtä arvokkaista kaikki tahoillamme.

_____

Paljonhan tästä kirjasta on kirjoitettu. Muutamia linkkejä muihin blogeihin: Luettua, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Jokken kirjanurkka, Maailman ääreen, Villasukka kirjahyllyssä, Kirjaurakka.

Nuoren tytön päiväkirja on yksi ruksi hitaasti etenevällä TBR90+10-listallani sekä Ihminen sodassa -haasteessa (joka on vielä viikon verran käynnissä!).

Wendy Lower: Hitlerin raivottaret

Wendy Lower: Hitlerin raivottaret. Saksalaisnaisia natsien kuoleman kentillä.
Suomentaja: Juha Sainio
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Atena 2014
296 s.
Hitler's Furies. German Women in the Nazi Killing Fields (2013)

Arvostelukappale.


Naisnatsit. Natsinaiset. Keitä he olivat? Mitä he tekivät? Mikä heidän roolinsa oli Kolmannessa valtakunnassa? Millaisiin kauhutekoihin he kykenivät?

Hitlerin Saksassa naisen roolina oli ennen kaikkea olla äiti ja vaimo. Rotupuhtaita arjalaisia jälkeläisiä tuli tehdä mielellään sarjatuotantona, ja nainen oli natsi-Saksassa kauneimmillaan ollessaan raskaana.

Kuitenkin puoli miljoonaa saksalaisnaista lähti toisen maailmansodan aikana itään, Ostraumiin, erilaisiin tehtäviin. Suurin osa työskenteli sairaanhoitajina ja toimistotyöntekijöinä, mutta muitakin tehtäviä oli vartijoista viihdyttäjiin ja edustusrouviin. Monia nuoria naisia houkutteli mahdollisuus seikkailuun jossain oman pienen kotikylän ulkopuolilla. Lammaspaimenen tytär Erika Ohr oli yksi heistä. Hänestä tuli sairaanhoitaja Ukrainaan.

Toisilta taas natsien valtaannousu ja uudet lait veivät mahdollisuuden jatkaa jo valitsemallaan uralla, joten vaihtoehtojakaan ei ollut. Näin kävi esimerkiksi oikeustieteen opiskelijalle Annette Schückingille, josta ei tullutkaan tiukentuneiden säädösten vuoksi tuomaria vaan sodanaikainen sairaanhoitaja Ostraumiin.

Yhdysvaltalainen historian professori Wendy Lower on tutkinut pitkään natsi-Saksaa ja naisten roolia siellä. Hitlerin raivottaret on ilmeinen bestseller, jonka Atena on kustantanut tänä syksynä suomeksi. Kirja on pyörinyt esillä mediassa julkaisustaan alkaen ja näyttää pysyttelevän myyntilistojen kärjessä. Eikä ihme.

Aihe on poltteleva ja raflaava, ja se houkuttelee äärelleen oletettavasti varsin laajan yleisön. Tiedonintressiä toki suuresti kannatankin, lukeminen on hyvästä jne., mutta itse en lukiessani tätä teosta kokenut kovin suuria ahaa-elämyksiä. Pikemminkin hieman petyin.

Miksi? Ensinnäkin kirjan asenteessa on jotain häiritsevää. En tiedä, mistä olen tietoni tätä ennen ammentanut vai luulenko vain ammentaneeni, mutta ei minulle ainakaan ollut missään määrin epäselvää tai toistaiseksi paljastamatonta tietoa, että suuri määrä saksalaisnaisia osallistui toiseen maailmansotaan ja teki sodan aikana raakoja tekoja. Toki natsiaate kulminoituu nahkasaappaissa marssiviin miehiin ja naisten rooli kodin hengettärinä ja uuden polven tuottajina ja kasvattajina on mielikuvissa ja opitussa tiedossa vahva, mutta sotakoneisto vaati paljon työvoimaa myös rintaman ulkopuolelle, ja tietenkin suuri osa siitä oli naisia.

Toisekseen teksti on paikoin jossain määrin kauhistelevaa. Miten ne naiset nyt niin? Miten äiti ja vaimo voi tehdä niin kauheita tekoja? Eiväthän nyt naiset...! Kyse ei ole suorista lainauksista, huomautan, mutta lataus kirjassa on tähän suuntaan kallellaan. Se hämmentää minua. Pätevää tutkimusta on tehty ja sen tuloksia esitellään ja analysoidaan, mistä siis tulee tarve sotkea sukupuolinäkökulma mukaan etenkään tällä tavoin? Se, että joku saksalaisnainen on huvittanut itseään ja perhettään ampumalla juutalaisia kotinsa parvekkeelta on sairasta ja kammottavaa, mutta se ei ole sitä siksi, että tekijänä on nainen. Se on sitä siksi, että tekijänä on ihminen – joku sellainen kuin sinä tai minä. Se on hirveää.

Varsinaista tekstiosuutta kirjassa on hilkun vajaat 250 sivua, joten levottomampikin lukija jaksanee kirjan lukea. Toisaalta itse olisin mielelläni lukenut lisääkin, sillä aineksia pidempään kirjaan olisi luullut riittävän. Tässäkin muodossa kirja toki on kiinnostava katsaus natsi-Saksan naisiin ja naisten asemaan tuossa järkyttävässä järjestelmässä. Mutta jotain syvempää ja objektiivisempaa jäin kaipaamaan.

Aihepiiri saa mietteliääksi. Lower kirjoittaa pääasiassa varsin tavallisista naisista, jotka päätyivät natsikoneiston osasiksi kuka mistäkin syystä. Suurin osa kirjassa kuvatuista naisista ei siis missään nimessä ollut raivottaria tai muutenkaan henkisesti sairaita. Rikollisia kyllä, mutta he toimivat ohjeiden ja käskyjen mukaan määrätyllä omalla hierarkian portaallaan. Toki joukkoon mahtuu selkeää tyydytystä väkivallasta ja tappamisesta tehdyn tutkimuksen perusteella saaneita, ja heistä lukeminen saa aikaan epämukavan olon, mutta Lowerin esimerkeiksi nostamissa naisissa he jäävät vähemmistöön.

Yksi keskeinen asia, jonka Hitlerin raivottaret nostaa framille, on se, kuinka naiset pääsivät sodan jälkeen syyllisyydestä lähes kuin koira veräjästä. Henkisestä taakasta ei tämä kirja puhu, mutta esimerkiksi sotasyyllisyysoikeudenkäynneissä naiset pääsääntöisesti vapautettiin syytöksistä. Todisteita puuttui, ne olivat vajavaisia tai epäluotettavia. Tämä jää kalvamaan mieltä. Onko tosiaan niin, että naisia ei tuomittu sodan jälkeen yhtä napakasti kuin miehiä ja mikä on todellinen syy sen takana? Johtuuko se sukupuolesta? Tätä pohdin vielä pitkän aikaa.

Hitlerin raivottaret tarjoilee kiinnostuneelle lukijalle melkoisen katsauksen natsi-Saksan syövereihin. Sen taustalla on perusteellinen tutkimustyö eri arkistoissa ja haastatteluja tehden. Aihe puolustaa paikkaansa kirjallisuuden jatkumossa, ja nostan aina hattua tasavahvalle yleistajuiselle tietokirjallisuudelle, nutinoistani viis.

_____

Muiden pohdintoja: Hyllytontun höpinöitä, Järjellä ja tunteella, Lukuneuvos sekä Jukka Petäjän kirjoitus Helsingin Sanomissa.

Hitlerin raivottaret on seitsemäs Suomen Pakolaisavun #lukuhaaste-kampanjaan lukemani kirja. Lisäksi se sopii Ihminen sodassa -haasteeseen.

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Jenni Linturi: Isänmaan tähden
Ulkoasu: Nina Leino
Teos 2011
233 s.

Kirjastosta.


Kahdeksankymppinen Antti Vallas kiipeää kotitalonsa katolle korjatakseen sen. Askel lipeää, ja Antti putoaa katolta. Havahduttuaan hän elää muistoissaan toisen maailmansodan ajassa. Antti palveli silloin vapaaehtoisena natsi-Saksan joukoissa ja näki ja koki liikaa. Sodan ja rintamakokemusten jälkeen asettuminen perhe-elämään ja rauhan aikaan on Antille ja hänen sotatovereilleen vaikeaa. Kukin kohtaa muistonsa omalla tavallaan. Harva selviää haavoitta sodasta tai sen jälkipyykistä, etenkään kun leimana on Saksan armeija.

Jenni Linturin Isänmaan tähden on ollut toisinaan mielessäni julkaisemisestaan lähtien. Kirjahan oli Finlandia-ehdokas vuonna 2011, tuona "kohuvuonna", jolloin ehdokkaiksi valittiin vain naisten kirjoittamia kirjoja. Palkintoa ei tullut, mutta mainetta kyllä. Ja minä ajattelin, että tuo kirja täytyy lukea.

Nyt oli sen aika, sillä kirja sattui sopivasti silmään sotakirjallisuuden hyllystä. Olen laiminlyönyt Ihminen sodassa -haastetta, mistä syystä moisen hyllyn luona taannoin kirjastossa luuhasin. Onneksi tuli luuhattua, sillä Isänmaan tähden on tasokas, huolella kirjoitettu teos.

Linturi on koonnut palapelin, jossa mennyt ja nykyhetki lomittuvat toisiinsa utuisena kuvajaisena. Muistinsa kanssa kamppailevan Antin mielenliikkeet välittyvät lukijalle jatkuvasti muuttuvina, hetkellisesti kirkastuvina ja jälleen hämärtyvinä. Toisaalta se on myös haaste, sillä tarkkana on oltava, muistettava suhtautua kriittisesti, oltava varpaillaan.

Etenkin kokemukset Saksan joukoissa ovat eläviä. Sodan haistaa ja kuulee, pelon tuntee, typeryyksiin on vaikeaa löytää empatiaa. Isänmaan tähden kertoo aatteen palosta, nuoruuden innosta, sokeudesta itseä suurempien asioiden edessä ja samalla anteeksiantamattomista teoista, jotka vaivaavat ihmistä loppuelämän ajan.

Sodanjälkeinen ahdistus näkyy perhe-elämässä ja muissa sosiaalisissa suhteissa, joita kuvataan Antin ja muutaman muun sodassa olleen miehen kautta. Arkeen ja rauhaan palaaminen on haastavaa, kun on nähnyt liikaa ja tehnyt tekoja, joista ei voi puhua. Toiset parantelevat kolhujaan aggressiivisemmin, toiset tyytyvät hiljaiseen itsetutkiskeluun ja puhumattomaan ahdistukseen.

Isänmaan tähden on taidolla kirjoitettu ja huolella hiottu kirja. Sen rakenne toimii, kieli on tasokasta, aihepiiri koskettaa. Mutta jotain jää silti uupumaan. Antti Vallas jää muistojensa täyteläisyydestä huolimatta etäiseksi hahmoksi, eivätkä muutkaan henkilöt herätä suuria tunteita suuntaan tai toiseen. Linturi ei mässäile sodan kauhuilla ja ihmisen eläimellisyydellä poikkeustilanteissa, vaan käsittelee rintamatapahtumia tyylillä – ja toisaalta siitäkin seuraa etäännyttävä vaikutus.

Kirjan aihepiiri on esiinnostamisen arvoinen. Jälkiviisaus ei auta ketään, mutta ehkä menneestä voi oppia. Puhdasoppiset ja kiihkeät aatteet harvoin kantavat pitkälle ja se, minkä vuoksi on valmis isoihin askeliin, saattaa myöhemmin tuntua aivan väärältä. Väärin perustein ja vajain tiedoin toimiminen voi viedä syvälle, mutta pitääkö itseään rangaista ikuisesti? Ja kuka on oikeutettu tuomitsemaan teot, joissa on suuria moraalisia ongelmia, mutta joita tehdään hyvässä uskossa ja jonkin itselle rakkaan, vaikkapa sitten isänmaan, tähden?

____

Isänmaan tähden on luettu myös esimerkiksi näissä blogeissa: Kannesta kanteen, Kirsin kirjanurkka, Luettua elämää, Lukuisa, Täällä toisen tähden alla, Kaiken voi lukea! ja Kulttuuri kukoistaa.

Nappaan kirjalla everstin lätkät Ihminen sodassa -haasteessani.

Dachaun vapauttaja – Pitkä marssi Sisilian maihinnoususta keskitysleirin porteille

Alex Kershaw: Dachaun vapauttaja – Pitkä marssi Sisilian maihinnoususta keskitysleirin porteille
Suomentaja: Simo Liikanen
Kansi: Jarkko Hyppönen
Gummerus 2013
395 s.
The Liberator: One World War II Soldier's 500-Day Odyssey from the Beaches of Sicily to the Gates of Dachau (2012)

Arvostelukappale


Felix Sparks osallistui toiseen maailmansotaan Yhdysvaltojen 45. divisioonan 157. jalkaväkirykmentissä, ukkoslinnuissa, yleni sodan aikana kapteenista everstiksi, osallistui lähes pariinkymmeneen taisteluun, kulki pitkän tien Sisiliasta Müncheniin ja oli mukana pelastamassa Dachaun keskitysleirin vankeja.

Dachaun vapauttaja on elämäkertateos itsepäisestä ja omanarvontuntoisesta, vahvasti oikeaa ja väärää käsittelevästä miehestä, joka ponkaisi armeijaan köyhistä lähtökohdista, selviytyi sodasta ja teki sen jälkeen pitkän uran lakimiehenä ja yhteiskunnallisena vaikuttajana.

Kiinnostuin kirjasta tajuttuani, ettei sana "maihinnousu" tuo mieleeni mitään muuta kuin sen yhden siellä Normandiassa. Dachaun keskitysleirikään ei soittanut mitenkään kovaäänisiä kelloja... Sotahistorian tuntemukseni on onnettoman huono (ainakin jos miettii, että minulla pitäisi olla valmiudet opettaa sitä nuorisolle), joten ainahan sitä kannattaa hankkia lisää tietoa. Niinpä Dachaun vapauttaja päätyi lukulistalle.

Lukuinto tosin meinasi hyytyä jo prologissa. Muistin samantien, miksi hieman kammoan yhdysvaltalaisia kevyempiä tietokirjoja. Tunteisiinvetoaminen aloitetaan heti, valmis asetelma rakennetaan ja esitellään saman tien ja lukija kaapataan mukaan tunnekuohuun – halusi tämä sitä tai ei. Jutustelevuus ja kielen tietynlainen yksinkertaisuus kuuluu tyyliin, mutta hetken aikaa pyörittelin silmiäni. Melkein neljäsataa sivua, selviääköhän tästä heittäytymättä epätoivoisena Setä Samulin syliin...

Dachaun vapauttaja on sotilaan elämäkertana juuri sitä itseään. Sotaa. Lapsuus ja nuoruus kuitataan nopeasti, vaimo ehditään hankkia ja lapsi siittää muutaman sivun aikana, ja sitten päästään itse asiaan eli armeijaan liittymiseen ja sodan puhkeamiseen. Sparks hankki armeijakokemusta jo 1930-luvulla eräänlaisilla armeijan kesäleireillä, joten kun kutsu sotaan kävi, hän pääsi suoraan johtotehtäviin.

Maihinnousu Sisiliaan kesällä 1943 ja sitä seuranneet taistelut ja eteneminen Italiassa olivat verisiä ja liittoutuneille monin tavoin tappiollisia. Talvi 1943–44 oli kylmä ja turhauttava, sillä joukot olivat käytännössä jumissa haastavissa olosuhteissa vuorilla. Loppukesästä 1944 liittoutuneet pääsivät etenemään Ranskaan Cannesin kautta, josta matka Müncheniin ja Dachaun porteille vei vielä noin yhdeksän kuukautta ja maksoi tuhansien sotilaiden hengen.

Sparks oli läheinen johtamiensa miesten kanssa ja kärsi syvästi menettäessään monia heistä – ja osan aivan turhaan. Hän kyseenalaisti omien esimiestensä päätöksiä ja strategista ajattelua, mikä ei armeijan kontekstissa ole ehkä erityisen hyvä asia. Sparks joutuikin useaan otteeseen pitkän marssinsa aikana tukkanuottasille ja ojennettavaksi. Alaisiaan hän kuitenkin poikkeuksetta kunnioitti, ja nämä häntä.

Kershaw kuvaa kirjassaan joukkojen etenemistä ja taistelutilanteita sekä uskottavasti että paikoin rohkeasti väritellen. Tekstin seassa ei ole viitteitä, mutta kirjan lopussa on pitkä lista lähteistä, joita hän on kirjaa kirjoittaessaan käyttänyt. Kershaw on tehnyt paljon haastatteluja ja tutustunut sekä aikalaismateriaaliin että myöhemmin muodostuneeseen aineistoon (kirjeisiin, lehtihaastatteluihin jne.) monessa muodossa. Aineisto on kyllä laaja, mutta joiltain osin sen käyttö tuntuu hieman ongelmalliselta. Kershaw tekee paljon oletuksia melko kepein perustein ja toisaalta hän on välittänyt haastattelemiensa henkilöiden sanomiset tekstiin paikoin suodattamatta. Toki tyyli elävöittää kirjaa, mutta itse koen ongelmallisena sen, että vuosikymmeniä sitten tapahtuneiden, traumaattisten tilanteiden rekonstruointi tehdään dialogein ja mukana olleiden ihmisten ajatuksia ja tunteita ikään kuin autenttisesti toistaen.

Toinen ongelma on päähenkilön kohtelu. En epäile, etteikö Felix Sparks olisi ollut rohkea, taipumaton mies ja monin tavoin ihailtava sotasankari. Mutta paikoin Kershaw kiillottaa hänen sädekehäänsä jopa sädehtivän kirkkaaksi. Esimerkiksi raskaan maihinnousutaistelun ja vuorilla vietetyn pitkän talven jälkeen joukkojen päästessä nautiskelemaan Napolin sielun ja ruumiin iloista ei ole missään määrin tarpeen ensin selostaa, kuinka ukkoslinnut olivat kenties eniten prostituoitujen palveluja käyttänyt porukka (ainakin sukupuolitautien yleisyyden perusteella) ja sen jälkeen korostaa, kuinka "Sparks oli täysin uskollinen nuorelle vaimolleen Marylle. Bordellit eivät olleet häntä varten." (s. 121) Näin voi toki ollakin, mutta tuollainen lause esitettynä vastaavassa kontekstissa on lopulta ainoastaan korni. (Etenkin, kun sille ei edes ole lähdeviitettä.) Eikä tämä yksityiskohta ole ainoa, vaan kautta linjan koko kirjan ajan Felix Sparks on ennen kaikkea sankari, ei inhimillinen sotilas.

Taistelukuvausten ja hiljaisempien etenemisvaiheiden lukeminen osoittautui lopulta kiinnostavammaksi kuin uskoinkaan. En tiedä hölkäsen pöläystä aseista, mutta ilmeisen kovilla välineillä kuitenkin sotaa käytiin ja tuhoa saatiin aikaan. Pelko, epävarmuus ja väsymys paistavat ja tekevät kuvauksesta uskottavan. Paikoin huomasin suorastaan ahmivani kirjaa. Syynä on sekä helppolukuinen kieli että kiinnostavat sotatapahtumat.

Dachaun keskitysleirin vapauttamisesta on kiistelty sodan jälkeen sotaoikeusistuimia myöten. Kirjassa se kuvataan turhia sievistelemättä. Sparksin joukot joutuivat tosissaan pohtimaan, missä kulkee hyvän ja pahan raja, ja kuinka pitää tunteet kurissa ruumiskasojen, luurankoa muistuttavien vankien ja SS-joukkojen välissä.

Dachaun vapauttaja on luettavuudeltaan helposti lähestyttävä ja kuva-aineistoltaan rikas teos. Onneksi mukana on myös jonkin verran karttoja, joiden avulla aiheeseen vihkiytymätönkin lukija pysyy kärryillä siitä, missä kulloinkin liikutaan. Kirjan käsittelemä aihe on rajattu hyvin ja siinä pitäydytään suhteellisen onnistuneesti. Toisaalta dramatisointi ja tunteisiin vetoaminen ylittävät paikoin oman makuni selkeästi. Luvut ovat lyhyitä ja välillä pompitaan ties missä Hitlerin päämajassa ja Churchillin ja Rooseveltin neuvotteluhuoneissa. Kaiketi tarkoituksena on ollut elävöittää kerrottua ja rakentaa laajempaa kuvaa, mutta itse en oikein vakuutu vastaavasta.

Voisi siis todeta, että Dachaun vapauttaja on selkeästi yhdysvaltalaiselle yleisölle kirjoitettu teos henkilöstä, joka toki kunnioituksensa ansaitsee. Kirjaa on tehty yhteistyössä (ymmärtääkseni) sekä Sparksin itsensä että hänen perheensä kanssa. Varsinaista objektiivisuuteen pyrkivää elämäkertatutkimusta se ei ole, mutta liekö tuo ollut missään vaiheessa tarkoituskaan. Elävää sotakuvausta se kyllä tarjoaa, ja yksi tärkein seikka on, että se nostaa esiin niitä taisteluja, joista ei juuri elokuvia ole tehty. Sparks itsekin oli hieman katkera siitä, etteivät hänen joukkojensa ansiot, teot ja eteneminen saaneet juuri huomiota – edes ylimmältä sodanjohdolta – sen enempää sodan aikana kuin sen jälkeenkään.

Felix Sparks kuoli Denverissä 24.9.2007.

___

Haasteet: Ihminen sodassa (Sotakokemukset).

Kirjailijaidolini hämärä nuoruus

John Irving: Vapauttakaa karhut!
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kansi: Timo Mänttäri
Tammi 2012
409 s.
Setting Free the Bears (1968)

Oma ostos.


Kaksi nuorukaista, Siggy ja Graff, kohtaavat opiskelijoina 1960-luvun lopun Wienissä. Miehet päättävät ostaa moottoripyörän ja hypätä sen selkään: elämä Wienissä maistuu puulta ja vapaus odottaa tuolla jossain, kiemuraisilla maanteillä ja Italian rannoilla, ehkä. Ennen ajomatkaa he vierailevat Wienin eläintarhassa, eivätkä häkeissään viruvat eläimet jätä rauhaan. Jos ei nuoren miehen paikka ole pikkuporvarillisen elämän ikeessä, ei ole antiloopin tai karhunkaan oikea asuinsija kaltereiden takana.

Road trip vie nuorukaiset maaseudun rauhaan ja he kohtaavat erikoisia uusia tuttavuuksia. Eläintarha jää kuitenkin vaivaamaan etenkin Siggyn mieltä, ja hän palaa vielä kerran Wieniin. Kirjan toisen osan muodostavat vuorotellen esiin nousevat Siggyn tarkkailumuistiinpanot eläintarhan elämästä sekä hänen tarkoin valikoitu omaelämäkertansa, joka valottaa kiehtovasti toista maailmansotaa edeltävää, sen aikaista ja 1950-luvulle jatkuvaa elämää Itävallassa ja Jugoslavian alueella. Kolmannessa osassa matka ja seikkailu jatkuu, mutta mutkilta ei vältytä.

John Irvingin ennen suomentamaton esikoisteos julkaistiin jo viime kesänä, ja toki fanityttö haki sen kaupasta kotiin lähes painolämpimänä. Hyllyyn kirja kuitenkin jäi, tuijottelemaan kauniin kantensa takaa. Minua vähän pelotti tarttua siihen, sillä kirjaa on luettu blogeissa varsin ahkerasti, mutta mitään suitsutusta se ei ole osakseen saanut.

Vapauttakaa karhut! ei saanut minuakaan polvilleen. Kirjan ensimmäinen osa lähtee kunnolla käyntiin vasta aivan viime metreillään ja siihen saakka ihmettelin, luinko tosiaan lempikirjailijani kirjoittamaa kirjaa. Ensimmäisen osan käännekohdasta alkaen teksti alkoi kuitenkin koko ajan enemmän muistuttaa sitä Irvingiä, johon minä olen rakastunut, ja tarina parani huomattavasti mitä pidemmälle se eteni.

Toinen osa on jo tutumpaa ja siten huomattavasti houkuttelevampaa. Kun Irving kääntää ison vaihteen silmään ja aloittaa sen, missä on timanttisen taitava – varsinaista keskushenkilöä edeltävien sukupolvien tarinan aukikerimisen ja syiden ja seurausten rakentamisen – lukija saa jo huoahtaa. Miljöö on lisäksi uskomattoman kiehtova: Itävalta ja Jugoslavia toisen maailmansodan molemmin puolin. Noista näkökulmista sodan tapahtumia ja vaikutuksia on tullut harvemmin tarkasteltua, ja sen huomasi. Paikoin minun piti pinnistää pysyäkseni kärryillä, paikoin yksinkertaisesti hyrisin tyytyväisyydestä saadessani ihan uutta perspektiiviä.

Vapauttakaa karhut! on kärjistäen aika pitkälti miesten kirja. Nuoren miehen matka aikuisuuteen ja pyristely kohti vapautta, irti oletetuista kahleista, kuvataan samaan aikaan rasittavan nokkavasti ja sympaattisen naiivisti. Naishahmot eivät oikein sijaa saa, vaikka heitä muutama tärkeä (ja varsin herkullinen) sivurooleissa onkin: pääosa on miehillä ja niin saakin olla. Henkilöt eivät tosin tulleet sillä tavalla läheisiksi kuin yleensä Irvingin kirjoissa tulevat, mutta mitä pidemmälle Siggyn tarinaa kerrottiin, sitä suuremmalla lempeydellä minun ainakin oli häneen suhtauduttava. Minäkertoja Graff ei Siggyn tavoin sykähdyttänyt minua yhtään, mutta siinähän hän kulki mukana sen kummemmin nikottelematta.

Kirja antaa jo pilkahduksia tulevasta, sillä paikoin Irvingin teksti on jo sellaista, minkä tätä kirjaa seuranneet teokset ovat lukijalle antaneet. Mutta kokonaisuus on lopulta varsin kömpelö ja sekava, eikä tarina kanna niin hyvin kuin sen pitäisi. Absurdeja ja makaabereja käänteitä kyllä saadaan, ja tuttuun tapaan ne, yhdessä suurempien teemojen, kuten itsestä riippumattoman yksinäisyyden ja juurettomuuden, kanssa sekä herkistävät että tuovat vinon hymyn kasvoille. Moottoripyörät, karhut ja (haparoiva) seksi ovat myös kohdillaan.

Irvingissä on jotain, mitä en pysty järjellä selittämään. Jokin hänessä osuu niin täydellisesti kohdalleen minussa, ettei sitä oikein edes käsitä. Siksi annoin tämänkin kirjan kolhut ja epätäydellisyydet hänelle anteeksi, enkä malta odottaa uusimman suomennoksen ilmestymistä lähiaikoina. Mutta varoituksena on todettava monen muun tavoin, että tällä kirjalla ei Irvingiin tutustumista pidä missään nimessä aloittaa. Muuten hänestä voi saada aivan väärän kuvan.

___

Muualla blogattua: Katja (jolta kirja saa pisteet tarinankertojan taidosta ja erinomaisesta lopusta), Unni (joka aloitti innolla, mutta päätyi pakkolukemiseen), Norkku (jolle kirja oli vaikeaa luettavaa Irving-diggailusta huolimatta), Vauhko (joka piti kirjaa sekavana mutta kiinnostavana), Maija (joka veikkaa, että vanhempi Irving olisi kertonut tämän tarinan hieman toisin), Margit (joka yllättyi kirjan historiaosuuksista mutta piti siitä varsin paljon).

Koska kirjan tapahtumat sijoittuvat lähes kokonaan Itävaltaan, lasken sen sääntöjen mukaisesti osaksi Teemamaana Saksa -haastetta ja nappaan ensimmäisen raidan Saksan lippuun!

Lisäksi jään innolla odottamaan jo alle kuukauden päässä olevaa Wienin-matkaani ja jatkanen kirjallista valmistautumista siihen muiden Wien-kirjojen suosiollisella avustuksella.

Hyvitys (Afrikan tähti -haaste)

Boualem Sansal: Hyvitys
Suomentaja: Aura Sevón
Into Kustannus 2012
220 s.
Le village de l'Allemand ou Le journal des frères Schriller (2008)

Kirjastosta.


Malrich on vihainen nuori mies, algerialistaustainen maahanmuuttaja Pariisissa, joka tuntee vetoa kiihkoilevaan islamistiseen yhteisöön. Hänen isoveljensä Rachel on siirtolaisena kuin suoraan oppikirjasta ja juhlapuheista: sopeutuva, sivistynyt, menestyvä – täydellisen integroitunut. Veljesten elämä muuttuu, kun heidän algerialaisessa pikkukylässä elävät vanhempansa tapetaan järjettömässä verilöylyssä. Rachel alkaa selvittää vanhempiensa, ennen kaikkea isänsä, menneisyyttä pala palalta ja totuuden paljastuessa päätyy lähipiirinsä yllätykseksi masennukseen ja itsemurhaan.

Hyvitys koostuu päiväkirjaotteista, sekä Malrichin äänestä, kun hän selvittää, miksi veli tappoi itsensä että Rachelin yhä kaoottisemmiksi käyvistä päiväkirjamerkinnöistä, jotka Malrich saa tämän kuoleman jälkeen käsiinsä. Veljesten puheenvuorot on painettu erilaisilla fonteilla selvemmän eron tekemiseksi.

Tartuin kirjaan sattumalta, sillä se oli kirjaston hyllyssä houkuttelevasti esillä, ja kun huomasin sen olevan algerialaisen miehen kynästä, päätin testata. Takakansi lisäsi houkutusta, ei vähiten siksi, että sen mukaan Hyvitys on kielletty Algeriassa, koska se käsittelee maan veristä sotaa ja vertaa islamismia holokaustiin.

Vertaapa todellakin. Odotin saavani tarinan, jossa siirtolaisuuden eri puolet paljastavat jotain olennaista niin lähtömaasta kuin uudesta kotimaasta. Ajattelin, että luvassa on väkivaltaa ja nuorten miesten epätoivoa. Toivoin, että lukukokemus olisi rankka mutta antoisa.

Vähän kylmäksi jäin, myönnettävä se on. En päässyt kummankaan veljeksen kanssa sinuiksi, mikä ymmärrettävästi hankaloittaa tarinaan uppoutumista, kun minäkerronta on sen keskeinen osa. Rachel jäi täysin sumuverhon taakse, Malrichin vihaisuuteen ja henkiseen murrokseen pääsin edes hieman käsiksi.  Rachelin selvitystyö saksalaistaustaisen isänsä menneisyydestä on kuvattu varsin raastavasti, mutta ei se silti minua erityisemmin liikuttanut. Kiinnostavampana pidin sitä, kuinka Malrich muuttuu kiihkoilevaa islamia ihannoivasta nuorukaisesta kriittiseksi ajattelijaksi ja onnistuu juurruttamaan kriittisyyttä myös kaveripiiriinsä.

Hyvityksen teemat ovat moninaiset. Yhtäältä se paneutuu holokaustin painolastiin ja sukupolvet ylittävään syyllisyyteen sekä menneisyyden taakan aiheuttamiin moraalisiin dilemmoihin. Mistä ihminen on lopulta vastuussa? Vain omista teoistaanko? Toisaalta kyse on yksilötasosta, ihmisen suhteesta omaan identiteettiinsä ja juuriinsa, kaikkeen siihen, mitä jokainen meistä kantaa omalla tavallaan mukanaan. Nyky-Algeria jää väistämättä jalkoihin, kun pääpaino on toisen maailmansodan kauhuissa ja hipaisten myös Länsi-Euroopan siirtolaislähiöissä. Veljesten vanhempien väkivaltainen kuolema ja kummankin myöhempi vierailu vanhempien haudalla kotimaassa on ohimenevä hetki, josta lukija ei saa otetta.

Ollakseen raskaasta aiheesta huolimatta miellyttävä ja hyvä lukukokemus Hyvitys on aivan liian paasaava. Aiheita kierrellään ja kaarrellaan, niihin palataan uudelleen ja uudelleen, eteenpäin ei tunnuta pääsevän. Juonenkäänteet jäävät mitäänsanomattomiksi, mutta ehkei tämän kirjan ole edes ollut tarkoitus olla erityisen tarinavetoinen, vaan pikemminkin aiheen painavuus on nostettu kaiken muun edelle. Onneksi kirjaa ei ole venytetty tämän pidemmäksi, sillä jo näissä reilussa parissa sadassa sivussa riitti tahkoamista.

En kuitenkaan tyrmää teosta. Se on kirjoitettu syystä, eivätkä sen käsittelemät aiheet valitettavasti vanhene. Erityisen upeasta ja mieleenpainuvasta kirjasta ei kuitenkaan ole kyse. Mutta ymmärrän sen paikan puheenvuorona ja kannanottona, ennen kaikkea sananvapauden puolesta. Maailmassa, jossa edelleen kielletään kirjoja, on kirjoitettava entistä vimmaisemmin, enemmän ja rajummin. Siksi nostan hattuani Boualem Sansalille ja muille hänen kaltaisilleen ja toivon, etteivät he hiljene koskaan.

___

Kirjasähkökäyrä-blogissa on myös luettu Hyvitys.

Haasteet: Afrikan tähti ja Maailmanvalloitus (Algeria)

Hitlerin kylkiluu

Pete Suhonen: Hitlerin kylkiluu
WSOY 2012
475 s.

Kirjastosta.


Ruoppaaja Muttilainen, konstaapeli Parviainen ja agronomi Hildén muodostavat Veljeskunnan, natsiaatteen 2000-luvulle luotsanneen ryhmittymän, jolla on suuria suunnitelmia Porvoon kunnallispolitiikan, suomalaisen yhteiskunnan ja miksei koko maailman varalle. Porukan johtajana on Muttilainen, naisen- ja vallankipeä mies, aivoina häärii hintelä Hildén ja Parviainen valaa uskoa niin Veljeskuntaan kuin Jeesukseen.

Kun Hildén saa selville, että Hitler ei päättänytkään päiviään berliiniläisessä bunkkerissa vaan jossain aivan muualla, on selvää, että Veljeskunnan on lähdettävä nappaamaan pyhäinjäännökset parempaan talteen. Sopivasti lisää syytä kotimaan rajojen ulkopuolelle poistumiseen tuovat epäonniset tapahtumat, joihin liittyvät sekä konstaapeli Parviaisen suorittama pieleen mennyt lahjontayritys että Muttilaisen hyvin tuntema rakkauden ammattilainen, Elisa.

Matkallaan Veljeskunta kohtaa muun muassa suomenruotsalaisia purjehtijoita, saksalaisen hampurilaiskeisarin ja piilotetun historiallisen totuuden. Seikkailu saa yhä lisää kierroksia ja käänteitä Itämeren aallokossa, saksalaisessa satamakaupungissa ja Tove Janssonin Klovharu-luodolla.

Tartuin Pete Suhosen esikoiseen uteliaana. Pidän härskistä huumorista ja pyrin suhtautumaan elämään niin, että kaikelle on voitava nauraa. Tästä sitä varmasti saa!

No, ei nyt ihan niinkään. Kirja ei onnistunut tempaisemaan mukaansa, vaikka edellytyksiä oli. Stoori sinänsä on herkullinen: porukka säälittäviä uusnatseja, jotka aatteensa huumassa ryntäävät suinpäin seikkailuun. Absurdeja käänteitä ja hupaisia sivuhenkilöitä on tarjolla, ja Suhosen kynä on terävä.

Mutta jotain jäi uupumaan. Odotin kikatuttavaa lukukokemusta – ei herunut. Kertaakaan en edes naurahtanut ääneen. Huumoria kirjassa kyllä on, mutta varsin tasalaatuista sellaista. Jotenkin vähän, no, nähtyä. Kännissä sekoilevia hölmöjä, säälinsekaista seksiä, törppöä väkivaltaa. Hohhoi.

Kehyskertomus on toki oiva ja seikkailu sujuvasti rakennettu, joskin jonkin verran ehkä venytetty. Hitlerin kylkiluuhun mahtuu ajankohtaisia ja purevia huomioita, se nostaa huumorin keinoin esiin ihan oikeitakin epäkohtia ja on kirjana sinänsä ihan moitteeton. Luulenkin, että nyt omat odotukset olivat tiellä: odotin koko ajan, milloin se hervoton nauraminen alkaa, ja kun se ei alkanut, petyin. (Enemmän itseeni vai kirjaan? En tiedä.)

Mutta nopeasti tämä on luettu, ja suosittelen kyllä, jos kaipaa kepeämpää mutta samalla terävää tarinaniskentää. Paheksuntaakin tämä saattaa herättää, joten jos monokkeli ja pipo ovat liian tiukalla, älä turhaan tuhlaa aikaasi. Tässä kirjassa ei suvantoja tai päänsilittelyä harrasteta, mauttomuuksia ja ylilyöntejä senkin edestä.

Salla piti tekstin poljennosta ja kielestä, Booksysta teksti oli nokkelaa mutta myös tylsästi roisia, Hemuli piti tragedian ja komedian välisestä tasapainottelusta.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Esikoiset