Maria Navarro Skaranger: Emily forever

 

Maria Navarro Skarangerin romaani Emily forever (Tammi 2023, suomentanut Outi Menna) on lakonisessa tyylissään hurmaava. Se huitoo lukijaa suoraan kasvoihin kuin jokin piikikäs kasvi, jonka ohi kävelee liian läheltä. Tuntuu pientä pistelyä, jää ehkä punertava rantu. Ja illallakin vielä tekee mieli raapia.

Päähenkilö on 19-vuotias Emily. Hän on raskaana, töissä lähikaupassa, vailla sen suurempia tulevaisuuden tai nykyhetkenkään suunnitelmia. Kunhan palkka riittää vuokraan. Pikkurikollispoikaystävä Pablo on ottanut hatkat ja mitä ilmeisimmin sekaantunut huumekaupan kiemuroihin, sillä Emilykin joutuu poliisin kuulusteluun.

Muutkin viranomaiset vaivaavat. Sosiaalitoimi kyselee, neuvolassa isketään jatkuvasti käteen erilaisten tukilinjojen numeroita, vaikka Emilysta itsestään tuntuu, että kaikki on aivan tavallisesti. Hän on itsekin yksinhuoltajaäidin tytär, kyllä hän on tähän kaikkeen tottunut. Kyllä hän pärjää, on aina pärjännyt. On ollut pakko.

Romaani kuvaa Emilya eri näkökulmista taitavasti. Muiden silmien kautta hän ja hänen elämänsä saavat arvaamattomia sävyjä. Kuka hänet lopulta tuntee, tuskin hän itsekään. Pitääkö häntä sääliä? Vai yrittää ymmärtää? Tai ehkä potkia hieman eteenpäin, varuiksi vain, ei kai tuollainen elämä voi kellekään riittää ja olla tarpeeksi, eihän?

Emily forever on vähäeleisyydessään ja eräänlaisessa niukkuudessaan vaikuttava. Sitä lukiessa huomaa, kuinka paljon tekopyhää hyveellisyyttä ja ajattelua kätkeytyy niin yhteiskunnan rakenteisiin kuin omaan päähänkin. Omat ennakkoluulot joutuvat koetukselle, syystäkin, ja lukijana havahtuu jälleen siihen, kuinka rajoittunut oma maailmankuva ja elämänkokemus lopulta on. Luulenko tosissani tietäväni, millaista on olla joku toinen? Luulenko tosissani, että minulla on jotain valtaa määritellä rajoja, tasoja ja vaatimuksia oikeanlaiselle tai hyvälle tai minkäänlaiselle elämälle? 

Emily on monella tapaa yksin, mutta niin me kaikki taidamme olla kuitenkin. Navarro Skaranger ei paijaa kenenkään päätä, mutta tarinassa Emily on lopulta se, jolla on langat käsissään. Hän ei yksinkertaisesti välitä, vaikka kaikki ei mene "sääntöjen" mukaan, hän ei kerta kaikkiaan suostu määrittelemään itseään ja syntyvää lastaan kategorioihin, joihin ympäristö heitä ahtaa.

Maria Navarro Skaranger: Emily forever
Suomentaja: Outi Menna
Tammi 2023
169 s.
Emily forever (2021)

Kirjastosta.

_____

Toisaalla: Heidi Heinonen / Kiiltomato

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli

 

Ajassa matkustaminen, oman ja muiden menneisyyden muokkaaminen, tulevaisuuden tragedioiden estäminen puuttumalla niihin ennen kuin ne ovat tapahtuneetkaan – kiehtovia, kiehtovia teemoja.

Marisha Rasi-Koskisen Auringon pimeä puoli on huimaavan hieno romaani, sanottakoon se heti, miksi peitelläkään. Se voitti ilmestymisvuonnaan lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon ja muistaakseni sai paljon suitsutusta lukijoilta. Tiedostin kirjan olemassaolon, mutten saanut tartuttua siihen silloin. Vasta nyt, mutta onneksi lopultakin.

Auringon pimeä puoli kertoo 16-vuotiaasta Emiliasta, joka elää isoisänsä kanssa ulkomaailmasta eristetyssä Kaivoksen kaupungissa. Emilian äiti, teininä raskaaksi tullut Alisa, on kuollut tytön syntyessä ja isoäiti tarvitsee jo hoitokotia. Isästään Emilia ei suuremmin tiedä. Emilia ja isoisä ovat hieman irrallisia muusta ympäristöstään, he eivät varsinaisesti kuulu Kaivoksen väkeen, vaan ovat omillaan.

Elämä Kaivoksessa on tarkkaan säädeltyä ja määrättyä. Kyse on yhteiskunnan muotoon muuttuneesta (tai pikemminkin muutetusta) teollisuuslaitoksesta välittömine lähiympäristöineen, jossa ihmisen elämä kulkee tarkkaan määrätyn suunnitelman ja ohjauksen mukaan. Kaivoksen johtaja on karismaattinen diktaattori, hänen valtansa ja vaikutuspiirinsä ehdoton. Järjestystä ei kyseenalaisteta – ainakaan ääneen. Vain harva on yhteydessä Kaivoksen ulkopuolelle ja ne jotka lähtevät, sille tielleen myös jäävät.

Emilian elämä muuttuu peruuttamattomasti, kun hän päätyy ystävänsä Mitekin kanssa Kaivoksen alapuoliseen tunneliverkostoon. Nuoret eivät ole aivan varmoja mitä etsivät, mistä ja miten, mutta jotakin merkittävää heidän on löydettävä. Onnettomuus muuttaa kaiken – ei vähiten ajan ja paikan, elämän ja kuoleman ja kohtalon.

Rakastin lukea Auringon pimeää puolta. Se on kirjoitettu taiten, se on pahaenteinen ja melankolinen, vihjaileva ja jatkuvasti omaa tietään eteenpäin puskeva. Emilia on kiinnostava, ärsyttävä ja vahvatahtoinen päähenkilö, hänelle haluaa hyvää ja kuitenkin pelkää pahinta. Hän on menettänyt paljon jo nuorena, eikä välty menetyksiltä jatkossakaan.

Romaani pohtii runsaasti aikaa, sen kulumista, sen käännöksiä ja vaikutuksia. Miten asiat etenevät, mitä olisi voinut tehdä toisin – mitä ei? Millä teoilla on vaikutuksensa, milloin on syytä jättää tekemättä? Kerronta ei ole aivan helpoimmasta päästä, se vaatii halua sukeltaa itsekin pinnan alle, niin kuin Emiliankin täytyy tehdä. Paikoin tuntuu, että tarina hieman haahuilee ja etsii itseään, mutta niin kai me ihmisetkin teemme, ärsyttää se sitten tai ei.

Auringon pimeä puoli on kiehtovan dystooppinen, aikamatkustusta ja ajan rikkomista käsittelevä romaani. Sen miljöö houkuttelee kuvittelemaan, kutkuttaa mielikuvitusta ja jättää sopivasti aukkoja. Lukiessani pohdin paljon menetyksiä, muutoksia ja suuntia, joita elämässä tulee vastaan, toisille aiemmin ja toisille myöhemmin. Miten vahvoja ihmiset kuitenkin ovat sellaistenkin taakkojen alla ja iskujen kohteena, joissa ei ole oikeudenmukaisuudesta häivääkään. Ihastelen Rasi-Koskisen kerrontaa, romaanin vahvuutta ja voimaa. Keitä olemme, millaisiksi tulemme, miten voimme siihen itse vaikuttaa? Mikä määrä kysymyksiä.



Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli
WSOY 2019
369 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirja vieköön!, Kirjaluotsi, Yöpöydän kirjat, Kirsin kirjanurkka, Todella vaiheessa, Kirjapöllön huhuiluja, Kirjasähkökäyrä, Kirjahilla

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 42. Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä, Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteen kohta 21. teollisuusympäristö.

Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän

 

Paolo Giordanon romaani Jopa taivas on meidän ei päästänyt helpolla. Haastetta riitti niin kirjan pituudessa (muhkeat 586 sivua) kuin sisällössäkin (monimutkaisia ihmissuhteita, määrittelyjä pakenevia henkilöitä, ristiriitaisia ajatuksia tuottavia käänteitä), mutta urakka kannatti kuitenkin.

Jopa taivas on meidän kuvaa neljää nuorta, joiden polut ovat osin syntymästä asti yhteydessä olleita, osin sattumalta muodostuvia. Päähenkilöksi nousee Teresa, joka viettää vastentahtoisesti nuoruuden kesiään isänsä kotikylässä Apulian Spezialessa isoäidin dekkareiden ja (sentään) uima-altaan äärellä. Eräänä kesänä Teresa kohtaa naapurimaatilalla asuvat pojat Bernin, Nicolan ja Tommason, eikä mikään ole enää kuin ennen.

Teresasta tulee vuosien, monenlaisten käänteiden ja ennen kaikkea Bernin kanssa solmimansa lujan ihmissuhteen myötä omavaraistaloutta pyörittävä aktivisti, äärimmäisyyksiin taipuvan ihmisen puoliso ja lopulta myös hyvin yksinäinen nainen. Teresan kasvu, muutos ja persoona nousevat romaanin keskiöön, vaikka sivuun ei jää Bernkään.

Bern on ennen kaikkea kuoreensa kätkeytyvä, harmaan sävyt elämästään siivonnut ja asialleen omistautuva ihminen. Vastenmielinen kaikessa kovuudessaan ja äärimmäisyydessään, juuri sellainen ihminen, jota en itse oikeassa elämässä jaksaisi sietää, mutta joka on romaanihahmona kiehtova ja hämmentävä.

Nicola ja Tommaso joutuvat tyytymään sivurooleihin, vaikka merkittäviä henkilöitä ovatkin. Nicolasta tulee poliisi, Tommasosta alkoholisti. Mitä kaikkea siihen väliin mahtuukaan - paljon. Pojat ovat kasvaneet veljesten tapaan Teresan isoäidin naapuritilalla, heidät on kasvattanut pariskunta Cesare ja Floriana, joista etenkin Cesarella on sangen persoonallinen maailmankuva ja ja usko. Lapsuuden ja nuoruuden opit vaikuttavat poikiin heidän loppuikänsä ajan, ja väistämättä vaikutus yltää myös Teresaan, joka sotkeutuu tilan elämään vähitellen.

Jopa taivas on meidän on runsas ja rönsyilevä, paikoin raskas. Luvut ovat pitkiä, joskus ne tuntuvat jatkuvan ikuisuuteen. Rakenteessa on monia aika- ja kerrontatasoja, henkilöt kuvaavat kokemuksia toisilleen eri ajoissa ja paikoissa, eri näkökulmista ja eri asioita jo kokeneina ja nähneinä. Kerronta on vaihtelevaa, se on paikoin hieman osoittelevaa mutta pohjimmiltaan ja parhaimmillaan tarkkakatseista ja moniulotteistakin.

Romaani on kasvutarina, rakkaustarina, ajankuva. Se on kertomus aktivismista ja aatteista, valitusta elämäntavasta, askeettisuudesta ja ihmisen muokkautuvuudesta. Se kertoo ristiriidoista, muutoksesta, ympäristöstä ja yhteiskunnasta. Syvimmin sen teemana on kuitenkin ihmisten välisten suhteiden arvaamattomuus - ja toisaalta se, kuinka väistämättömiä konfliktit, ristiriidat, törmäykset, välirikot ja haarautuvat polut ihmiselämässä ovat.

Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän
Suomentaja: Leena Taavitsainen-Petäjä

Aula & Co 2021

586 s.

Divorare il cielo (2018)

Arvostelukappale.

Toisaalla: Kirja vieköön!, Kulttuuri kukoistaa, Kirjapöllön huhuiluja, Lukutuulia, Kirjakaapin kummitus, Kirjasähkökäyrä, Kirsin kirjanurkka

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 33. Kirjassa opetetaan jokin taito

Elizabeth Acevedo: Runoilija X

Xiomara Batista on newyorkilainen lukiolainen, jonka lahjakkuus on sanoissa ja ajatuksissa. Hänen vanhempansa ovat siirtolaisia Dominikaanisesta tasavallasta ja Xiomaran ja hänen kaksoisveljensä elämä on muotoutunut moninaisen identiteetin ympärille. Katolisella uskolla on vahva vaikutus perheeseen, siitä äiti pitää huolen. Xiomara pohtii, olisiko äidistä pitänyt tulla nunna, ja kärsiikö hän siksi "maallisesta" elämästä kaikkine puolineen niin paljon.

Xiomaran elämä on melko tarkkaan säänneltyä. Äiti tuntuu tietävän parhaiten, miten hänen tulisi elämänsä elää. Koulussa äidinkielenopettaja huomaa Xiomaran lahjakkuuden ja houkuttelee häntä mukaan koulun runoklubille ja sitä kautta lavarunouden maailmaan. Xiomaralle tilanne on vaikea, sillä vaikka hän ei muuta halua kuin kirjoittaa, velvollisuudentunto äidin vaatimuksia kohtaan on vielä vahva. Ylipäänsä itsenäistyminen ja oman elämän haltuunotto repii Xiomaraa paljon. Helppo tie oman elämänsä runoilijaksi ja määrittelijäksi ei ole.

Elizabeth Acevedon nuorille aikuisille suunnattu säeromaani Runoilija X on hienoa ja koskettavaa luettavaa. Xiomara on elävä, uskottava romaanihenkilö, johon lukija kiintyy ja jonka puolella haluaa olla. Xiomaran toiveet eivät ole kohtuuttomia, eivätkä hänen valintansa ja tekonsa saa edes toista kulmakarvaa kohoamaan: hän on teini, joka haluaa rakastaa, tulla hyväksytyksi ja ilmaista itseään. Kaikkeen siihen Xiomaran äidillä tuntuu olevan jotain pahaa sanottavaa.

Xiomaran äitisuhde jäi kaihertamaan mieltäni. Äidin tuntuu olevan mahdotonta ymmärtää ja hyväksyä, että tytär itsenäistyy ja kasvaa naiseksi, eroon äidin ja uskonnon auktoriteetista ja vallasta. Se ei yksinkertaisesti käy, ja seuraukset ovatkin sen mukaiset. Uskonnolla voi olla hyvät puolensa ihmiselle, en kiellä sitä, mutta pahimmillaan uskonto on tukahduttavaa, kuristavaa ja autoritääristä vallankäyttöä ja alistamista. Xiomaran äiti ei pysty hyväksymään mitään muuta tulkintaa kuin omansa, ei mitään muuta uskoa.

Säeromaani ei ole tavanomaisin lukemani tekstimuoto, mutta tekee hyvää lukea sellaistakin, johon ei normaalisti tartu. Muoto sopii tähän tarinaan ja tarina muotoon. Xiomaran ajatukset, tunteet ja elämä tulevat liki ja pysyvät siinä. Kirja on käytännössä pakko ahmia lähes kerralla, niin vetävä se on. Suursuositukseni.


Elizabeth Acevedo: Runoilija X
Suomentaja: Leena Ojalatva
Karisto 2019
368 s.
The Poet X (2018)

Kirjastosta.


Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Kirjapöllön huhuiluja, Yöpöydän kirjat, Oksan hyllyltä, Lukeva peikko, Kirjahilla

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 27. Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani

Doris Lessing: Eloonjääneen muistelmat

Ihastuin Doris Lessingiin luettuani hänen esikoisteoksensa Ruoho laulaa. Ihastus jatkui Viidennessä lapsessa. Sen jälkeen olen keräillyt vähitellen Lessingin teoksia hyllyyni, niin myös Eloonjääneen muistelmat tarttui mukaan muistaakseni kirjamessuilta jokunen vuosi sitten. Vaikka ensikosketukseni Lessingiin oli huumaava, en kuitenkaan ole suin päin rynnännyt lukemaan muuta tuotantoa. Itse asiassa Lessingin lukeminen on vähän haastavaa, sillä hänen teoksensa eivät ole mitään mukaansa imaisevia hotkaisupaloja, vaan haastavia ja joskus tökkiviäkin.

Eloonjääneen muistelmat on romaani, jossa nimettömäksi ja selittämättömäksi jäävä katastrofi on kohdannut maailmaa ja ainakin Isoa-Britanniaa. Kirjan kertoja on vanhempi, yksin elävä nainen, jonka suojiin päätyy nuori tyttö Emily. Kaupunki on jo osin tyhjentynyt ihmisten lähtiessä pois: ympäristö on käynyt turvattomaksi ja yhteiskunnalliset rakenteet murenevat yksi toisensa perään. Millään viranomaistaholla tai yksittäisellä henkilöllä ei ole yksiselitteistä valtaa tai kykyä tilanteen kokonaishallintaan.

Kertojan havaintojen kautta kuva tilanteesta rakentuu yhä laajemmaksi. Katujen turvattomuus kasvaa, kun järjestäytyneet lapsi- ja nuorisojengit alkavat ottaa niitä hallintaansa. Nuoret eivät kunnioita ketään, sillä kaikkien on huolehdittava vain itsestään. Emilykin seilaa kertojan kotihuoneiston ja erään nuorisojengin haltuunsa ottaman talon väliä. Taloon muodostuu eräänlainen kommuuni, jota johtaa nuorukainen, Gerald, jonka kanssa Emily kokee ensirakkautensa. Sikäli kuin kaaosta kohti valuvassa maailmassa rakkaus on enää minkään arvoista.

Samalla kun todellisuus käy yhä raskaammaksi, kertojalla on kyky nähdä menneeseen ja "seinän taakse". Hän pääsee tarkkailemaan Emilyn lapsuutta ja toivoakseen myös tulevaisuutta. Sellainen kuitenkin aina on, joka tapauksessa, synkimpinäkin hetkinä.

Eloonjääneen muistelmat on kiehtova romaani, vaikken voi väittää ymmärtäneeni sitä täysin. Dystooppinen maailma on suosikkimiljöitäni kirjallisuudessa, niin nytkin. Tilanteen selittämättömyys vain lisää oman lukuelämyksen monimuotoisuutta, kun saa itse tehdä tulkintoja ja oletuksia. Keskeisenä teemana romaanissa on naiseus ja naiseksi kasvaminen: Emilyn nopean kehityksen kautta välittyy vahva kertomus siitä, miten naisena oleminen ja naisen paikka määrittyvät tilanteessa kuin tilanteessa. Katstrofinkin partaalla nainen, nuorikin, joutuu aivan toisenlaisten määritelmien ja valintojen eteen kuin mies. Emilyn miellyttämisenhalu yhdistettynä kapinointiin ja rimpuiluun ilahduttaa terävänä kuvauksena ja samalla myös surettaa. Eikö koskaan, koskaan pääse eroon naisiin kohdistuvista paineista ja odotuksista?

Lessing tuntuu edelleen arvoitukselliselta ja kiehtovalta. Hänen romaaninsa eivät ole mitenkään miellyttäviä, mutta se vain lisää kiinnostusta lukea niitä ja koettaa ymmärtää, mitä hän tekstillään kertoo.

Sattumalta hyllyssäni olevan kappaleen välistä löytyi Iris Tenhusen kirjoittama kritiikki teoksesta maaliskuulta 1988. Miten kiehtovaa, että kirjan edellinen omistaja on nähnyt sen vaivan, että on kopionut kritiikin ja tehnyt siihen omia merkintöjään ja säilyttänyt sitten kirjan välissä. Mitä hän lienee ajatellut lukemastaan? Se jää arvoitukseksi, mutta ilahduttaa minua suuresti. Millaisia tarinoita maailma onkaan täynnä, arkisista katastrofeihin.


Doris Lessing: Eloonjääneen muistelmat
Suomentaja: Kyllikki Villa
Otava 1988
218 s.
The Memoirs of a Survivor (1974)

Toisaalla: Luetut, lukemattomat, Koko lailla kirjallisesti, Illuusioita, Hyönteisdokumentti, Päivi Kosonen / Kiiltomato

Haasteet: Joka päivä on naistenpäivä, Kirjahyllyn aarteet

Vilja-Tuulia Huotarinen: Heistä tuli taiteilijoita

Vilja-Tuulia Huotarisen kirjoittama ja Riikka Sormusen kuvittama Heistä tuli taiteilijoita kertoo kahdestatoista suomalaisesta taiteilijasta pienin tuokiokuvin. Mukana on muusikoita, kuvataiteilijoita, esiintyjiä, kirjailijoita – naisia, jotka tekivät omasta intohimostaan ja vahvuudestaan itselleen ammatin, ja yleensä vielä aikana, jolloin se ei ollut naiselle yhtään niin sallittua kuin miehelle.

Tekstit ovat lyhyitä, muutaman sivun mittaisia. Ne alkavat pienellä koonnilla kohteestaan, mutta sitten Huotarinen ottaa vapaudet omiin käsiinsä. Taiteilijoita kuvataan erilaisia kerronnan keinoja käyttäen: on dialogia, lyriikkaa, kirjemuotoa, perinteisempää proosaa. Kullekin esitellylle taiteilijalle annetaan oma hetkensä, heidät nostetaan valoon ja keskiöön. Ehkä on kyse juuri siitä hetkestä, kun jotain ratkaisevaa tapahtui tai oli tapahtumaisillaan. Tai siitä ihmisestä, jonka ansiosta polku lähti ratkaisevasti hieman uuteen suuntaan. Tai ihan vain unesta, haaveesta, unelmasta, toiveesta.

Liikoja selityksiä teoksessa ei ole. Tekstit ovat pieniä hetkiä, ohikiitäviä ja nopeasti sujahtavia. Ne herättävät kiinnostuksen, kutkuttavat mielikuvitusta – mutta loppuvat jo ennen kuin mikään tuntuu valmiilta. Kirja tai teksti itsessään ei ole keskeneräistä, vaan lukijan kiinnostus ja mielikuvitus jäävät kuin hylättyinä kesken kaiken yksin: voi, näistä naisista olisin lukenut vaikka kuinka paljon lisää! Nyt heti!

Lyhyellä muodolla lienee tekemistä sen kanssa, että Heistä tuli taiteilijoita on suunnattu ensisijaisesti nuorille lukijoille. Ainakaan näin tiiviin muodon suhteen ei voida syyttää jaarittelusta: tällaisiin teksteihin pitäisi kiireisellä kirjaesitelmän tekijälläkin olla aikaa paneutua. Samalla teos tarjoaa kurkitusikkunan kiehtoviin suomalaisiin naisiin ja heidän historiaansa: lisätietoa on kaikista kyllä saatavilla kiinnostuneille. Parhaimmillaanhan Huotarisen ja Sormusen teos voi herättää lukijassaan innon ottaa lisää selville, tutkia ja tutustua. Ehkä innostua itsekin omista mahdollisuuksistaan.

Vilja-Tuulia Huotarisen tekstiä lukee aina ilolla. Se on persoonallista, vahvaa ja ilmaisuvoimaista. Tässä teoksessa tekstin vahvuutta lisää Riikka Sormusen kerrassaan upea kuvitus. Naiset heräävät eloon villeissä ja värikkäissä kuvissa, jotka käyvät onnistunutta keskustelua tekstin kanssa.

Kerrassaan hieno teos, jonka soisi päätyvään moneen koulukirjastoon ja innoituksen lähteeksi oman elämänsä sankareille iästä piittaamatta.


Vilja-Tuulia Huotarinen: Heistä tuli taiteilijoita
Kuvitus: Riikka Sormunen
WSOY 2019
93 s.

Arvostelukappale.


Haasteet: Elämä, kerta kaikkiaan, Helmet-haasteen kohta 28. Kirjan kannessa on kuu.

Maailmankaikkeuden huonoin elokuva ...ja onnellista uutta vuotta?

Jesse Andrewsin Maailmankaikkeuden huonoin elokuva eli Minä & Earl & kuolemansairas tyttö on rankasta aiheestaan huolimatta hulvaton teksti-ilotulitus. Se on minäkertoja-Gregin tunnustus siitä, miten hän tuli tehneeksi ystävänsä Earlin kanssa yksinkertaisesti maailmankaikkeuden huonoimman elokuvan, joka on niin huono, että se sananmukaisesti sai ihmisen kuolemaan.

(Jotain tekemistä asian kanssa saattoi olla aggressiivisella leukemialla, mutta ei anneta sen nyt häiritä.)

Greg S. Gaines on 17-vuotias lukiolainen Benson High Schoolissa Pittsburghissa. Hän on onnistunut kouluvuosiensa aikana kehittämään uskomattoman hienon systeemin, jonka avulla hän ei ole kenenkään silmätikkuna, vaan luikertelee onnistuneesti erilaisten viiteryhmien ja sosiaalisten verkostojen välillä. Sen seurauksena hänellä ei toki ole koulussa myöskään sitä omaa porukkaa tai läheisiä ystäviä, tyttöystävästä puhumattakaan.

Gregin ainoa kaveri on nimeltään Earl. Earl on erikoinen persoona, jonka kotiolot ovat kaikkea muuta kuin tasapainoiset. Yhdessä Greg ja Earl ovat jo vuosia paenneet ankeaa arkea tekemällä omia elokuviaan. Osa hienompia, osa huonompia. Suurin osa uudelleenfilmatisointeja poikien ihailemista oikeista elokuvista.

Viimeisen lukiovuoden alettua Greg saa kuulla äidiltään, että hänen lapsuudenkaverinsa Rachel on sairastunut leukemiaan. Äidin vankan painostuksen alla Greg myöntyy ottamaan yhteyttä Racheliin ja pitämään tälle seuraa. He tulevat yllättävän hyvin toimeen ottaen huomioon, että Greg on suupaltti hömelö ja Rachel, niin, kuolemansairas. Samaan aikaan elämä koulussa kulkee eteenpäin ja tulevaisuudensuunnitelmiakin pitäisi tehdä. Paitsi että Rachel ei oikein voi, kun tulevaisuutta ei taida olla.

Greg ja Earl ryhtyvät uhkarohkeiksi: he aikovat tehdä elokuvan Rachelista.

Maailmankaikkeuden huonoin elokuva on virkistävää ja villiäkin luettavaa. Andrews on käsikirjoittaja, ja se näkyy myös romaanissa leikkauksina, kohtauksina ja vuorosanoina. Greg on kertojana mainio, vaikka hän toki yrittääkin piilotella sanaleikkiensä ja vähättelynsä alle jotain isompaa ja vakavampaa. Earl on aivan hulvaton tyyppi: pitelemätön, outo, ennustamaton. Eittämättä hankala kaveri, mutta kiinnostava yhtä kaikki. Myös Gregin perhe on erinomaisesti kuvattu. Heidän päivällispöytäänsä olisi hauskaa joskus päästä. (Ja päästä sieltä myös pois.)

Mikään unohtumaton elämys tämä kirja ei ole, mutta se tarjoaa hyvää viihdettä, nuorten elämää ja mustaa huumoria. Minun luettavakseni se päätyi, kun etsin epätoivon vimmalla tämän vuoden Helmet-haasteeseen toiseksi viimeistä kirjaa, jonka piti kertoa elokuvan tekemisestä. Heittämällä vaikein tämän vuoden haasteen kohdista! Edes yksivärinen kirjankansi ei ollut näin vaikea!

Jesse Andrews: Maailmankaikkeuden huonoin elokuva eli minä & Earl & kuolemansairas tyttö
Suomentaja: Sami Rouhento
WSOY 2012
280 s.
Me & Earl & the Dying Girl (2012)

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä.

Holly Bournen Normaali-sarja on ollut minulle erinomaisen hyvää ja ilahduttavaa luettavaa. Sen varsinaiset osat Oonko ihan normaali?, Mikä kaikki voi mennä pieleen? ja Mitä tytön täytyy tehdä? ovat mahtavaa tyttöasennetta, tekemisen meininkiä ja hiljaisuuden rikkomista parhaimmillaan. Jaksan vain toivoa, että vastaavia kirjoja olisi ollut minulla luettavanani, kun itse olin teini, mutta onneksi nuorten- ja nuorten aikuisten kirjoilla ei ole yläikärajaa. Ja onneksi ne ovat nyt kaikkien halukkaiden nuorten luettavina!

...ja onnellista uutta vuotta? on siis sarjan päättävä pienoisromaani, jossa eletään seuraavaa vuotta lukion loppumisen jälkeen. Lottie on lähtenyt Lontooseen opiskelemaan, mutta on pettynyt itseensä ja eteensä tulleisiin kolhuihin, Evie tekee opintoja kotoa käsin ja kannattelee poikaystäväänsä Olia peläten itsekin edelleen pahoja ajatuksia tuleviksi, Amber puolestaan täydentää taideopintojaan ja toivoo saavansa kaukosuhteensa Yhdysvaltoihin fyysisesti lähemmäs – hän haluaa lähteä Yhdysvaltoihin. Tyttöjen ennen niin tiivis Vanhapiika-klubi on löyhentynyt, eikä yhteyttä ole tullut pidettyä oikeastaan koko syksynä. Miten aiemmin niin läheinen ystävyys onkaan päässyt väljähtämään niin pahasti? Miksei enää ole niin helppoa kertoa muille, mikä mieltä painaa?

...ja onnellista uutta vuotta? on yhtä aikaa ihan kiva ja silti hieman vaivaannuttava kirja. Päähenkilöiden näkökulmat vaihtelevat tiuhasti, ja vaikka heissä on vanhaa tuttua pippuria tallella, näin lyhyt kirja ei anna sille oikeutta. Pikemminkin heistä nousevat esille ne vähemmän hyvät piirteet terävinä ja huomiota herättävinä. Tarinan imuun ei myöskään ole helppoa hypätä, sillä se kuvaa vain yhtä iltaa, uudenvuodenaattoa, ja sen tapahtumia muutaman tunnin sisällä. Tarinan opetus on myös ilmeisempi kuin muissa sarjan osissa: kannattaa avata suu ja puhua suoraan. Voilà!

Ilmankin tätä osaa olisi siis pärjätty hyvin, mutta toisaalta ainakin nyt voi varmana ja vakaana päästää ihanat brittitytöt jatkamaan fiktiivistä elämäänsä eteenpäin juuri niin kuin itse sen haluaa kuvitella.


Holly Bourne: ...ja onnellista uutta vuotta?
Suomentaja: Kristiina Vaara
Gummerus 2018
171 s.
...And a Happy New Year? (2016)

Kirjastosta.

Haasteet: Jatkumo

Kuolemanvakavaa rakkautta ja high school -kiemuroita – Kuunneltuja YA-kirjoja

Äänikirjat ovat uusi innostuksen kohteeni. Tiedetään, tiedetään, myöhässä tullaan, jossain hyvin kaukana aallonharjalta. Nyt olen lopulta kuitenkin tykästynyt kuuntelemaan kirjoja. Työmatkaa tulee viikossa melkoinen määrä, ja koska minulla ei ihan aina ole kimppakyytiseuraa, hyvää kuunteluaikaa tulee suhteellisen paljon.

Aloittelin varovasti BookBeatin ilmaisella kokeilujaksolla reilu kuukausi sitten, mutta koska totesin tykkääväni konseptista, jatkoin asiakkuutta maksulliseksi. Nyt onkin jo neljäs kuunneltava kirja menossa – ei huono määrä ollenkaan, etenkään kun lukuaika on muutenkin tänä syksynä ollut vähäistä.

Vielä en osaa sanoa, kuinka "haastavia" kirjoja pystyn äänikirjana kuuntelemaan, sillä toistaiseksi olen pysytellyt kevyehkömmällä tasolla. Katsotaan ja testataan, kunhan mieli tekee. Kevyempi tarina on joka tapauksessa vienyt mukanaan, ja kuuntelin heti alkuun kaksi nuortenkirjaa.

Karen M. McManusin Yksi meistä valehtelee on erinomaisen kiero ja kerta kaikkisen viihdyttävä nuorten aikuisten high school -jännäri.

Bronwyn, Cooper, Nate, Addy ja Simon ovat päätyneet jälki-istuntoon, kun heidän repuistaan on löydetty puhelimet ennen kemiantuntia – puhelimen mukana pitäminen on siellä ehdottomasti kiellettyä. Kukaan paikallaolijoista ei oikein ymmärrä, miksi he ovat sinne lopulta päätyneet, sillä löydetyt puhelimet eivät olleet heidän. Kesken jälki-istunnon koulun suosituinta ja vihatuinta juorusivustoa ylläpitänyt Simon saa allergisen reaktion ja nopeasta ensiavusta huolimatta kuolee.

Allergeenit johtavat sylttytehtaalle ja eloonjääneitä epäillään murhasta: joku heistä on laittanut maapähkinäöljyä Simonin vesilasiin. Mutta kuka? Kaikilla heillä on jotain salattavaa, jonka Simon on aikonut julkistaa juorusivullaan.

Bronwyn on määrätietoinen ja kunnianhimoinen neropatti, jonka tavoitteena on päästä Yaleen. Hän ei ole koskaan rikkonut yhtään sääntöä, vai onko sittenkin? Cooper on lupaava baseballtähti, joka odottaa kutsua huippujoukkueiden vahvistukseksi. Mutta onko hänen nopeassa kehityksessään sittenkin jotain mätää, dopingia kenties? Ja keneltä hän saa vatsaakipristäviä viestejä tyttöystävältä salaa? Addy on prom queen ja hellyyttävä pari koulun kuumimman pojan Jaken kanssa. Eräs ilta rannalla edellisenä keväänä on kuitenkin jäänyt kummittelemaan mieleen – ja on nyt mäjähtämässä vasten kasvoja kovalla vauhdilla. Nate on puolestaan se kiintiöpahis, huumekauppaa pyörittävä alkoholisti-isän laiminlyömä ja äidin hylkäämä oman tiensä kulkija. Ja ainoa, jolla ei ole varaa kalliiseen asianajajaan... siis ilmeinen syyllinen?

McManus koukuttaa lukijan tarinaansa kutkuttavalla suljetun huoneen mysteerillä, jonka selvittely alkaa aukaista monenlaisia hyhmäisiä salaisuuksia high schoolin lavasteiden takaa. Henkilöhahmoissa toki on tietynlaista stereotyyppisyyttä, mutta samalla tapahtuu kasvua ja kehitystä. Kukaan ei ole tarinan päättyessä ennallaan – eikä oletettavasti ihan siellä, minne olisi kaiken aloittaneessa jälki-istunnossa ajatellut päätyvänsä. Suosittelen ehdottomasti sekä nuorempaan että vanhempaan makuun, jos arvoituksellisuutta ja kieroilua kaipaa.

(Mutta yksi sivuhuomio on sanottava. Yksi hahmoista kaatuu kirjassa liikuntatunnilla ja saa polviinsa haavat. Opettaja kehottaa häntä menemään terveydenhoitajalle puhdistuttamaan haavat – ja hakemaan antibiootteja. Ei kai Jenkeissäkään sentään syödä antibiootteja hoidoksi tavalliseen haavaan? EIHÄN? Onko ihmekään, että kaiken maailman superbakteerit kehittyvät ja KUOLEMME KAIKKI, jos näin todella on?)

No niin. Nyt se on tehty: olen lopultakin tutustunut YA-kirjallisuuden moderniin klassikkoon, John Greenin Tähtiin kirjoitettuun virheeseen. Oli jo aikakin, siellä jossain huokaillaan. Oli tosiaankin.

Hazel ja Augustus tutustuvat toisiinsa syöpää sairastavien nuorten kristillisessä vertaistukiryhmässä. Kummallakin on sangen penseä suhtautuminen ryhmään, mutta toisensa he sieltä löytävät. Hazel on jo totutellut ajatukseen siitä, että sairastaa parantumatonta joskin kehitykseltään pysähtynyttä syöpää. Augustus on puolestaan parantunut, mutta ei kai syövästä koskaan pääse lopullisesti yli.

Rakkaustarina syntyy vähitellen, ja älykkäät ja lyhyeen elämäänsä nähden jo paljon kokeneet nuoret saavat toisistaan tukea ja vastinparit. Samalla kun heidän suhteensa syvenee, tuttavapiirissä koetaan nousuja ja laskuja terveydessä ja muussa hyvinvoinnissa. Myös Hazelin vanhemmat joutuvat selviytymään tyttärensä uuden elämänvaiheen kanssa.

Eikä terveyden ja sairauden raja ole koskaan niin selvä, kuin voisi luulla.

Tähtiin kirjoitettu virhe on ihanaa ja surullista luettavaa. Sen päähenkilöt ihastuttavat ja vähän ärsyttävätkin, Green tasapainottelee taitavasti uskottavuuden rajoilla henkilöidensä nokkeluuden ja filosofisuuden kanssa. Toisaalta samapa sille: tarinan kannalta on olennaista, että Hazel ja Augustus ovat niin skarppeja ja juuri hitusen liian fiktiivisiä. Ymmärrän kirjan suosion ja sen herättämät intohimot oikein hyvin. Ja olen iloinen, että oma sivistysaukkoni on paikattu lopultakin.


Loppupäätelmäni:

YA-kirjallisuus rulettaa.
Äänikirjat on jees.


John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe
Suomentaja: Helene Bützow
Lukija: Anna Saksman
WSOY 2014
Äänikirja, 8 h 19 min
The Fault in Our Stars (2012)

Omasta hyllystä.


Karen M. McManus: Yksi meistä valehtelee
Suomentaja: Inka Parpola
Lukija: Heljä Heikkinen
WSOY 2018
Äänikirja, 11 h
One of Us Is Lying (2017)

Omasta hyllystä.


Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja, Kirjojen keskellä, Siniset helmet

Haasteet: Lue itsellesi mielenterveyttä -haaste – a YA book (kirjassa nousevat esiin erilaiset mielenterveyden haasteet ja sen viihdyttävyys tuki kuunnellessa omaa jaksamistani tarjoamalla pakoa arjesta)

Sarjakuvahaasteen viimeiset luetut ja haastekooste

Maanmainio Sarjakuvahaaste päättyy marraskuun myötä. Vielä kaksi sarjista ehdin jo muutenkin oivalliseen listaani liittää.

Timo Mäkelä on aina varma valinta – voin myöntää faniuteneeni salakavalasti ja huomaamatta. Neiti Brander on Mäkelän tuorein albumi, ilmestynyt tänä vuonna. Se kertoo valokuvaaja Signe Branderista ja etenkin hänen Helsinki-kuviensa sarjasta, jonka Brander toteutti vuosina 1907–1913. Nuo kuvat ovat olleet itselleni ainakin jo pitkään ikonisia: niissä näkyy rakkaan Helsingin muutos, kasvu ja sielu, jos nyt näin voi kaupungista sanoa, ja miksipä ei voisi.

Tyyli on Mäkelän tapaan runsas, moniulotteinen ja silmiä hivelevä. Katse jää lähes joka ruudussa tutkailemaan yksityiskohtia ja kynänjälkeä, värejä, valoja ja varjoja. Mäkelän käsissä kaupunkikuva todella herää eloon, ja hänen henkilöhahmonsa ovat niin ikään eläviä, inhimillisiä.

Ainoa vika Neiti Branderissa on sen lyhyys. Olisin mielelläni lukenut kokonaisen sarjakuvaromaanin hänestä ja hänen elämästään. Mäkelä keskittyy lähinnä vuosiin Helsingin kuvaajana, vaikka Brander noin muuten on myös todella kiehtova henkilö, kolhuineen kaikkineen. Tätä albumia lukiessa tuntuu, että saa vain pienen häivähdyksen hänestä.

Raina Telgemeierin Hymy sopii luettavaksi, jos teiniksi kasvaminen, oikomishoidot tai nostalgiatrippailu 1990-luvun alkuun kiinnostavat. Sarjakuva on omaelämäkerrallinen ja keskittyy ennen kaikkea Rainan hammaspulmiin, mutta niiden kautta päästään osuvasti tarkastelemaan kaikenlaista muutakin keskeistä. Hammasraudat ja kymmenet kerrat hammaslääkärin penkissä suuta aukomassa ovat minullekin tuttuja juttuja. Niskassa alkoi heti tuntua tuttu paine ja suuhun nousi vähän sappea, kun muistelin niitä kaikenlaisia vempeleitä, joita vuorotellen jouduin pitämään. Toki siitä kärsimyksestä lopulta seurasi jotain hyvää – jos nyt ei täydellistä jenkkihymyä niin edes vähän suoremmat hampaat ja paremmin kohdilleen osuva purenta.

Hymy on ehkä heiman turhan lapsekas omaan makuuni, mutta nuoremmille lukijoille se tarjoaa hyvää luettavaa ja katseltavaa. Yhdysvaltalainen koulumaailma jaksaa aina ilahduttaa ja ärsyttää stereotypioillaan ja nokkimisjärjestyksellään. Kaiken sen Rainakin kohtaa, osan aika ikävästikin. Ensimmäiset, toiset ja kolmannetkin ihastukset käydään läpi, ja lopuksi tärkeintä on tietysti kasvaa omaksi itsekseen.

Ja vaikka kuinka pinnalliselta kuulostankin, comic sans -fontti ei vain kuulu käytettäväksi mihinkään. Ikinä.

Timo Mäkelä: Neiti Brander

Arktinen Banaani 2018

48 s.

Kirjastosta.

Haasteet: Sarjakuvahaaste, Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 6. Elämäkerta.

Raina Telgemeier: Hymy

Suomentaja: Suvi Clarke

Twinsy 2015

218 s.

Smile (2010)

Kirjastosta.

Haasteet: Sarjakuvahaaste, Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 3. Kirjaston blogissa vinkattu kirja.

Hurjan Hassun Lukijan Sarjakuvahaaste siis päättyy huomenna. Luin haasteaikana yhteensä 36 sarjakuva-albumia tai -romaania ja pääsin siis korkeimmalle Asterix-tasolle.

Suurimmiksi suosikeikseni nousivat JP Ahosen Villimpi Pohjola -sarja, Alison Bechdelin Hautuukoti. Tragikoominen perheeni, Reetta Laitisen toimittama Sisaret 1918, Timo Mäkelän sarjakuvateokset, Liv Strömquistin Prinssi Charlesin tunne ja Brian K. Vaughanin ja Fiona Staplesin mahtava avaruusooppera Saga.

Sarjiksien lukemisen kasvattaminen tietoisesti oli erittäin hyvä päätös ja aion jatkaa tällä samalla linjalla edelleenkin. Sarjakuvaosaamiseni on kasvanut vähitellen, ja alan vähitellen löytää päälinjoja, joiden perusteella osaan määritellä, millaisista sarjakuvista pidän eniten ja mitkä eivät niin puhuttele.

Kuten sanottua, sarjismatkani jatkuu edelleen, hyvillä mielin. Kiitos haasteesta Hurjalle Hassulle Lukijalle!

Tässä vielä lista ja linkit lukemiini sarjakuviin:

Marguerite Abouet & Clément Oubrerie: Aya – Elämää Yop Cityssä (Arktinen Banaani 2010)
JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Pelinavaus (WSOY 2017)
JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Kypsyyskoe (Arktinen Banaani 2011)
JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Lapsus (Arktinen Banaani 2014)
JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Valomerkki (WSOY 2015)
Jan Andersson & Katja Kettu: Peräkammarin poika (Otava 2015)
Alison Bechdel: Hautuukoti. Tragikoominen perheeni (Like 2009)
Alison Bechdel: Äideistä parhain (Like 2012)
Chester Brown: En koskaan pitänyt sinusta (Huuda Huuda 2012)
Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta (WSOY 2008)
Harri Filppa: Kuolema meidät erotti (POKUTO 2017)
Risto Isomäki, Petri Tolppanen & Jussi Kaakinen: Sarasvatin hiekkaa (uudistettu painos, Into 2017)
Reetta Laitinen (toim.): Sisaret 1918 (Arktinen Banaani 2018)
Lorina Mapa: Duran Duran, Imelda Marcos, and Me (Conundrum Press 2017)
Timo Mäkelä: Emil ja Sofi. Yhden yön muisto Helsingistä kesältä 1909 (Arktinen Banaani 2005)
Timo Mäkelä: Rooma (Arktinen Banaani 2004)
Timo Mäkelä: Kuolematon mestariteos (Arktinen Banaani 2007)
Timo Mäkelä: Neiti Brander (Arktinen Banaani 2018)
Sunday Ngakama & Sanna Hukkanen: Karkuteillä (Artbox Irja 2012)
Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet (WSOY 2010)
Kati Närhi: Mustasuon mysteeri (WSOY 2012)
Kati Närhi: Seitsemäs vieras (WSOY 2015)
Hannele Richert (toim.): Mitä sä täällä teet? Tarinoita maahantulosta (Voima Kustannus 2016)
Johanna Rojola (toim.): Suffragettien city (Schildts 2011)
Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi. Lapsuus Lähi-idässä (1978–1984) (WSOY 2015)
Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne (Sammakko 2017)
Tardi & Jean-Pierre Verney: Kirottu sota! 1914–1919 (Jalava 2014)
Raina Telgemeier: Hymy (Twinsy 2015)
Lewis Trondheim & Stéphane Oiry: Maggy Garrisson I: Hymyile vähän, Maggy (Sininen Jänis 2017)
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga – Ensimmäinen kirja (Like 2014)
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga – Toinen kirja (Like 2015)
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga – Kolmas kirja (Like 2015)
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga – Neljäs kirja (Like 2016)
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga – Viides kirja (Like 2016)
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga – Kuudes kirja (Like 2017)
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga – Seitsemäs kirja (Like 2018)

Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin

14-vuotias Pearl ei ole koskaan nukkunut sängyssä. Hänen makuuhuoneensa on nimittäin ruostuneen automaattivaihteisen Mercury Topazin takapenkillä floridalaisen talovaunualueen laidalla. Sinne hänen äitinsä Margot hänet toi paettuaan teiniäitinä lapsuudenkodistaan, eikä parivaljakko ole koskaan osannut kaivata muualle.

Pearlin ja Margotin elämä on vaatimatonta, hiljaista ja vailla mahdollisuutta nousuun. Margot käy töissä veteraanisairaalassa, Pearl käy koulua (joskin tekaistuin henkilötiedoin), sunnuntaisin käydään kirkossa. Siellä ylhäisen taustansa etäisesti muistava Margot voi muistella, kuinka pianoa soitetaan.

Yhteisöllisyys vaunualueella on voimakasta ja jokaisella on omat taistelunsa käytävänään. Aseet kuuluvat elämään, aina ja kaikkialla. Niitä kerätään kirkkoon, niitä on tyynyjen alla ja renkaiden takana, niillä ammutaan alligaattoreita. Lasten aarteet löytyvät kaatopaikalta ja tienvarresta, yksi naapureista rakentaa barbienukeista puutarhan.

Kaikki muuttuu, kun Eli astelee paikalle. Margot on myyty. Lopullisesti.

Jennifer Clementin Rakkaudesta aseisiin on karuakin karumpi ja kauneudessaan kipunoiva romaani nyky-Yhdysvalloista. Se näyttää, mitä elämä on esikaupunkiunelmien ja nousukkuuden takana, siellä, minne kaikki eivät halua edes katsoa. Sen maailma on samaan aikaan hyytävän hirveä ja eloisuudessaan rakastettava. Clement saa kerronnallaan lukijan uskomaan, että tämä tarina on kuultava, tämän äärelle on tultava.

Aseiden musertava läsnäolo ihmisen elämän kaikilla tasoilla on ilmiö, jota on vaikea Suomen näkökulmasta ymmärtää. "Yhdysvalloissa ihmiset uskovat, että aseet tuovat vapauden", Clement kertoi Kirjamessuilla. Kun saatavuus on helppo, kun kaikilla muillakin on, kun ei halua jäädä jalkoihin, kun pelko on suurin motivaattori, silloin vaihtoehdot on helppoa ohittaa – ehkei niitä edes ole.

Clementin teksti ja Terhi Kuusiston suomennos muodostavat tarinan, jota lukee kuin hypnotisoituna. Rajun ympäristön ja karujen tapahtumien vastapainona toimii pakotie, joka muodostuu musiikin, arkihavaintojen ja Pearlin lempeän lapsenuskon kautta. Rakkaudesta aseisiin on romaani, joka potkaisee ja osuu, koskettaa ja avartaa. Hieno kirja, jonka lukeminen antaa paljon.


Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin
Suomentaja: Terhi Kuusisto
Like 2018
279 s.
Gun Love (2018)

Kirjastosta.

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Tuulevin lukublogi, Anun ihmeelliset matkat

Haasteet: Yhdysvallat-lukuhaaste

Sama maa, eri maailma

Olen lukenut viime viikkoina kaksi kotimaista romaania nuorten elämästä 2010-luvun Suomessa. Molemmat ovat esikoisromaaneja, tänä syksynä ilmestyneitä. Niiden kuvaamat maailmat ovat kuitenkin niin kaukana toisistaan, että on lähes mahdoton uskoa niiden kuvaavan samaa maata ja aikaa. Mutta niinhän elämä on: niin erilaista aina, jokaisella omansa. Lähellä särkymistä, reunalla, melkein valmiina ponnistamaan omilleen.

Kirsikka Saaren Hölmö nuori sydän kertoo rakkaudesta, josta syntyy jotain uutta: vahinkoraskaus, odottamaton vanhemmuus 9.-luokkalaisena. Ihan liian nuorena, ja silti muka niin valmiina.

Lenni ja Kiira eivät tunne toisiaan kovin hyvin, mutta Lenni on joka tapauksessa rakastunut Kiiraan, kaveripiiriä ja koulun koviksiakin pyörittävään tyttöön, joka näyttää siltä, että tietää mitä tekee, mutta on sisältäpäin hukassa ja yksin. Äidillä ei ole Kiiralle aikaa, nuoremmat sisarukset vaativat huomion. Isää ei kuvioissa näy. Lennilläkään ei ole isää, vaan hän alkaa etsiä isähahmoa uusnatsipiireistä. Äitiä kiinnostaa enemmän omat menot.

Yksi pikapano rappukäytävässä muuttaa kaiken, kun Kiira tulee raskaaksi. Vastoin kaikkea järkeä nuoret päättävät pitää vauvan. Vanhemmille kertominen ja asioiden ajatteleminen saa kuitenkin vielä odottaa, kun Ikeaan pääsee bussilla katselemaan vauvanvarusteita ja kaksikymppinen melkein riittää jo takuuvuokraan toisessa lähiössä.

Hölmö nuori sydän kuvaa elämää Itä-Helsingissä, mutta se voisi tapahtua monessa muussakin paikassa Suomessa. Maailma, josta se kertoo, on monella tapaa kolhuilla: yksinhuoltajuus, vanhempien kaipuu, varattomuus, olematon usko tulevaan, pelko ulkopuolisten puuttumisesta omaan elämään, monikulttuurinen naapurusto ja sitä vastaan nousevat äänekkäät voimat – kaikki teemat kietoutuvat toisiinsa ja sysivät osaltaan tapahtumia eteenpäin samalla myös jarruttaen niitä. Saari kuvaa nuorten kohtaamaa yllätystä yhtäältä empaattisesti, mutta kuitenkin niin, että tilanteen traagisuuden näkee pitkälle. Minua lukijana kosketti erityisen paljon Lennin ja Kiiran kokema, lähes fyysinen vanhempien ja välittämisen kaipuu, jota ilman he joutuvat tahoillaan olemaan. Kumpikin on jätetty aivan liian nuorena pärjäämään omillaan.

Tarina on kokonaisuutena hivenen osoitteleva ja jossain määrin yksioikoinen, mutta toisaalta se onkin pohjana tänä syksynä ilmestyvälle elokuvalle, joten tietty käsikirjoitusmaisuus selittää paikkaansa. Varmastikin elokuvan jossain vaiheessa katson, sillä nuorten maailma on se, missä työnikin puolesta elän, ja kiinnostaa nähdä, miten nuoret näyttelijät saavat monimutkaisissa tilanteissa olevat hahmot elämään.

Essi Ihosen Ainoa taivas on niin ikään kasvukertomus suomalaisesta tytöstä, mutta siinä missä Saaren romaanin Kiira on kokenut jo huomattavan paljon, Ihosen päähenkilö Aino on pitänyt silmät ja korvat kiinni niin biologian kuin terveystiedonkin tunneilla.

Aino on esikoislestadiolaisperheen nuorin lapsi, jota etenkin ankara isä on latistanut ja pelotellut Jumalan tuomiolla koko tämän elämän ajan. Ainon vuotta vanhempi sisko on pian menossa naimisiin – juuri 18 täytettyään – ja Ainolla puolestaan on edessään vielä abivuosi lukiossa, joskin kaikki pitävät sitä turhana, sillä Ainolla on sormessaan Armolta saatu kihlasormus ja hääpäiväkin jo melkein päätettynä.

Jokin kuitenkin hiertää Ainon mieltä. Aivan kuin jokin olisi nupullaan, heräämässä ja valtaamassa alaa Ainon mielestä ja sydämestä. Hän haluaisi käydä lukion loppuun, opiskella opettajaksi ja tehdä elämässään toisin kuin alistuva äitinsä ja rakas, mutta ylhäältä annettuihin valintoihin tyytyvä siskonsa. Ainon ja Suvin isoveli Valo on puolestaan irrottautunut seurakunnasta ja elää vaimonsa Leenin ja pienen poikansa kanssa elämää, joka tuntuu Ainon silmissä tyynemmältä ja turvallisemmalta kuin Kirjan tuomioita isän äänellä jakava elämä lapsuudenkodissa.

Ihosen teos on nuortenkirja, joka saa näkemään elämää sellaisesta kulmasta, josta sitä ei kovin usea tule katsoneeksi. Vahva uskonnollinen tausta luo selkeät raamit kertomukselle, jonka ytimessä on oman itsen, oman äänen ja oman elämän löytäminen.

Ainoa taivas on varmasti kiinnostavaa ja ajatuksiaherättävää luettavaa monelle. Minua vaivasi kuitenkin kirjassa jonkinlainen jäntevyyden puute: siinä tuntui olevan tyhjäkäyntiä ja hitautta, jolle en omassa tulkinnassani löytänyt syytä. Ainon kasvu ja muutos on selkeää, mutta sen vaikuttavuus kärsii jahkailusta ja naiiviudesta. Minun on käytännössä mahdotonta uskoa, että lukion abivuoteen valmistuva, suomalaisen peruskoulun käynyt tyttö ei 2010-luvuun Suomessa muka tietäisi, mitä hääyönä tapahtuu. Voitte koettaa vakuuttaa, että se on mahdollista, mutta en siltikään usko.

Toivon kuitenkin, että Ainoa taivas tarjoaa kiinnostavaa luettavaa ja tarttumapintaa, ehkä rohkaisuakin niille, jotka sitä kaipaavat. Ainakin romaani saa ymmärtämään jälleen kerran, kuinka rajoittunut oma maailma ja näkökulma lopulta on: tapoja elää on niin monia, ettei niiden laskemiseen luvut riitä.


Kirsikka Saari: Hölmö nuori sydän
Otava 2018
205 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kaisa Järvelä / Aamulehti


Essi Ihonen: Ainoa taivas
Ulkoasu: Riikka Turkulainen
WSOY 2018
239 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Luetaanko tämä?, Kirjailuja, Amman kirjablogi, Kirsin kirjanurkka, Kirjapöllön huhuiluja  

YA-lukuhaaste valmis ja paketissa!

Sivujen välissä -blogin mainio YA-lukuhaaste on tullut päätökseensä 1.8. Kiitos mainiosta haasteesta, YA-kirjallisuuden lukeminen on mieluisaa ja bingojen bongaaminen toi siihen hauskan lisän.

Luin haasteen aikana yhteensä 18 siihen sopivaa kirjaa ja sain aikaiseksi kaksi bingoa. Huraa!

Mitä luin?

11 kirjoista oli kotimaisia, viisi jenkkituotantoa, yksi irlantilais-yhdysvaltalainen ja yksi Briteistä. Yhden kirjan luin englanniksi, loput suomeksi. Kuusitoista kirjoista oli naisten kirjoittamia ja kaksi miesten. Peräti kahdeksan kirjoista oli aivan tuoreita, tämän vuoden aikana julkaistuja, ja kuusi oli viime vuodelta. Yksi olennainen syy vahvalle uutuuspainotukselle oli toukokuun lopussa päättynyt projektityöni kirjastossa, johon kuului olennaisesti kirjavinkkausten vetäminen teineille.

Sarjoja sisältyi luettuihin useampia joko kokonaan tai osittain. Sini Helmisen Väkiveriset-sarjan ahmin kokonaan, ja toivottavasti pian pääsen lukemaan neljännenkin osan. Se kuului parhaisiin haasteen tarjoamiin lukukokemuksiin, samoin kuin Sarah Crossanin Yksi, Nina LaCourin Välimatkoja ja Holly Bournen What's a Girl Gotta Do?.

Pettymys oli Bianca Turetskyn höpsö Muotimatkaaja Titanicin kannella, jonka hyväksyminen haasteeseen oli siinä ja kintaalla. Sen verran lapsellisesta tarinasta on kyse.

Kaikkia muita lukemiani kirjoja suosittelen sen sijaan lämmöllä! Kuten luonnollisesti ylipäänsä nuorten aikuisten kirjallisuutta.

Tässä vielä lista ja linkit haasteen kirjoista:

K. K. Alongi: Ansassa (Otava 2017) – Kirjassa useampi kertoja
K. K. Alongi: Pakenijat (Otava 2018) – Julkaistu vuonna 2018
Maria Autio: Lohikäärmekesä (Karisto 2018) – Kirja ei kuulu sarjaan
Holly Bourne: What's a Girl Gotta Do? (Usborne 2016) – Englanninkielinen kirja
Sarah Crossan: Yksi (S&S 2018) – Kirjassa naiskertoja
John Green: Kilpikonnan kuorella (WSOY 2017) – Kirja käsittelee mielenterveyttä
Sanna Heinonen: Noland (WSOY 2017) – Kirjassa on hahmo eri kulttuurista kuin sinä
Sini Helminen: Kaarnan kätkössä (Myllylahti 2017) – Fantasia
Sini Helminen: Kiven sisässä (Myllylahti 2017) – Urbaani fantasia
Sini Helminen: Veden vallassa (Myllylahti 2018) – Kirja, jonka voit lukea päivässä
Nelli Hietala: Miia Martikaisen kärsimysviikko (Karisto 2016) – Lyhyt kirja
Nina LaCour: Välimatkoja (Karisto 2018) – Kirja käsittelee LGBTQ-aihetta
Laura Lähteenmäki: Yksi kevät (WSOY 2018) – Kirjassa on kaunis kansi
Katharine McGee: Tuhat kerrosta – Pudotus (Otava 2016) – Sinua kiinnostava aika/paikka
Katharine McGee: Tuhat kerrosta – Huipulla (Otava 2018) – Jatko-osa sarjaan
Anne Salovaara: Afroditen askelin (Nordbooks 2017) – Suomalainen kirjailija
Bianca Turetsky: Muotimatkaaja Titanicin kannella (WSOY 2011) – Kirja tapahtuu ennen vuotta 1918
Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1 (Tammi 2018) – Kirja, jota et muuten lukisi

Nina LaCour: Välimatkoja

Kauniin kannen (ja sivusilmällä huomioitujen muutamien bloggausten) perusteella luettavaksi valikoitunut Nina LaCourin Välimatkoja ilahdutti, kosketti ja hieman satuttikin. Kirja on nuorten aikuisten kirjallisuutta ja vahvaa sellaista käsitellessään isoja, jopa massiivisia aiheita. Se ei kuitenkaan romahda niiden alle, vaan jaksaa kantaa itsensä, tarinansa ja henkilönsä alusta loppuun. Ja, niin, lukijankin siinä samassa.

Marin on viettämässä joulua yksin yliopiston asuntolassa, tuhansien kilometrien päässä kotoa Kaliforniasta. Hän on saanut yliopistolta erityisluvan jäädä, kun kaikki muut ovat lähteneet. Puolta vuotta aiemmin Marin on ollut se, joka lähti, ja hän teki sen vielä rajusti: kellekään mitään sanomatta, kaiken taakseen jättäen. Kukaan ei tiedä, mitä loppukesästä tapahtui, eikä Marin halua puhua siitä kenenkään kanssa.

Yksinäisyys saa kuitenkin juomun, kun Marinin paras ystävä Mabel tulee vierailulle joulunaluspäivinä. Marinin ja Mabelin välit ovat olleet erottamattomat aina edelliseen kesään asti. Silloin tapahtui paljon, ehkä liikaakin, ja he ovat jatkaneet eri suuntiin ensimmäisen opiskeluvuoden aikana. Marinin sisälle koteloitunut ahdistus alkaa nyt vaatia pääsyä ulos, ja Mabel on vierellä valmiina kuuntelemaan. Jos Marin vain lopulta pystyy puhumaan.

Välimatkoja on surullisin kirja, jonka olen hetkeen lukenut. Sen reiluun kahteensataan sivuun mahtuu paljon, eikä tarina tunnu silti yhtään täyteen ahdetulta saati tunkkaiselta tai alleviivaavalta. Marinin yksinäisyys ja suru ovat käsinkosketeltavia ja aitoja, hänen paikkansa maailmassa tuntuu monella tapaa epäreilulta ja hylätyltä. Marin on elänyt suuren osan elämästään kahdestaan vaarinsa kanssa, sillä hänen surffariäitinsä kuoli onnettomuudessa Marinin olessa aivan pieni, eikä isästä ole tarkkoja havaintoja. Vaari on oletettavasti tehnyt parhaansa kasvattajana, mutta Marin tuntee silti olevansa kovin yksin, muistoja vailla.

Marinin oma kasvu ja identiteetin muodostuminen ovat kirjan selkärankaa. Oman paikan löytäminen, omien halujen ja tavoitteiden tasapainottaminen, tulevaisuuteen katominen – niissä on paljon taakkaa ja painetta kelle tahansa, saati sitten lähestulkoon yksin maailmassa kulkevalle nuorelle naiselle. Välimatkoja on raskaista aiheistaan huolimatta toiveikas kirja: se saa uskomaan ihmisten pohjimmaiseen hyvyyteen, välittämiseen ja kiintymykseen, joiden ei tarvitse tulla verisukulaisilta.

Marinin kokemat menetykset koskettivat minua kovasti, olenhan itsekin menettänyt isäni lapsena (en tosin niin pienenä kuin Marin, joten omia muistoja hänestä ehti sentään muodostua). Olisinpa lukenut nuorempana jotain tällaista, olisin varmasti saanut paljon vertaistukea ajatuksiin ja tunteisiin, joiden käsittely oli välillä vaikeaa.

Toinen kirjan minulle tarjoama hyvin henkilökohtainen elementti oli sen takaumaosioiden sijoittuminen Kaliforniaan. Vietin Kaliforniassa syksyn ylioppilaskirjoitusten jälkeen ja se jätti minuun lähtemättömän jäljen. Vaikka itse oleskelin Etelä-Kaliforniassa (Marinin koti on kirjassa San Franciscossa), moni asia tuntui ihanan tutulta: kumpuileva maasto, varvastossut ja shortsit, aivan omanvärisensä auringonvalo ja ennen kaikkea meri, upea, huumaavaa Tyyni valtameri. Sen äärelle on päästävä vielä uudelleen.


Nina LaCour: Välimatkoja
Suomentaja: Leena Ojalatva
Ulkoasu: ?
Karisto 2018
232 s.
We Are Okay (2017)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja, Reader, why did I marry him?, Kirjakko ruispellossa, Sivutiellä

Haasteet: Yhdysvallat-lukuhaaste (Lempiosavaltioosi sijoittuva kirja – Kalifornia tietenkin), Kirjoja ulapalta, YA-lukuhaaste (Kirja käsittelee LGBTQ-aihetta), Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 22. Kirja, jonka valitsit kannen perusteella

Pedot metsässä ja omassa mielessä

Vuokko Sajaniemen esikoisteos Pedot kertoo tarinan lukioikäisestä Mariasta, joka elää ortodoksipappi-isänsä Lassen kanssa jossain Suomen itärajalla, pikkupaikkakunnalla metsien huomassa. Äiti on kuollut Marian ollessa aivan pieni, ja isä ja tytär ovat eläneet vuosikaudet kahdestaan. Marian alkaessa aikuistua toden teolla on vastassa monia kipukohtia, jotka ovat vielä selvittämättä. Suurimmat niistä ovat Marian omassa mielessä ja muistoissa, vartalossa ja ihmissuhteissa. Lassella puolestaan on pohdittavanaan, miten suhtautua seurakunnan uuteen viehättävän kanttoriin, jonka kanssa yhteinen sävel tuntuu olevan mutkaton.

Samaan aikaan paikkakuntaa kohta susien pelko. On varmoja havaintoja, ainakin jälkiä. Ne tulevat liian lähelle, pedot, odottavat vain hetkeä, jolloin hyökätä. Jahtiväki terhistyy, kantaaottavimmat aktivoituvat. Saadaan kaatolupa, käydään kiinni tilaisuuteen. Sudet hiertävät ja rikkovat välejä, läheisiltäkin ihmisiltä. Uhka on todellinen, on sen aiheuttanut sitten peto tai joku muu.

Pedot on runsas, kauniskielinen romaani, jonka miljöö elää tarinan mukana vahvana. Sajaniemi kuljettaa kertomustaan eteenpäin uskonnollisten viitteiden ja mielen myllerryksen kautta, susijahtia kuvataan erilaisten yleisönosastokirjoitusten ja kommenttien keinoin. Maria on päähenkilönä kuin nuoren naisen arkkityyppi: herkkä, haavoittuva, itseään etsivä, satuttavakin. Vaikka kerronta on suurimman osan aikaa Marian käsissä, hänestä on lopulta vaikeaa saada kiinni, niin eteerikseksi hän paikoin lipuu.

Kirjan aikajänne kattaa kirkkovuoden vuodenkierron ja ylikin sen. Marian elämä tuntuu vain kulkevan ohi, vaikka lukiovuosien pitäisi monella tapaa olla tärkeää ja keskeistä aikaa. Aikaa kasvaa, muodostaa oma ymmärrys itsestään ja tulevaisuudestaan, etsiä paikkaansa ja mielipiteitään. Sitä kaikkea Maria tekee, mutta paljon hän myös velloo ajatuksissaan, joihin sekoittuu surua, pelkoa, ikävää, itseinhoakin.

Pedot on lukukokemuksena itseensä upottava, mutta samalla olo tuntuu välillä siltä, kuin kaikkien tasojen ja teemojen sekaan hukkuisi. Ei ole varma, mistä juonen langasta tai tematiikan sivustasta nappaisi kiinni, mitä lähtisi itse eniten seuraamaan. Viehätyin suuresti ortodoksisen uskon elävästä kuvauksesta, sillä se on minulle sangen vieras aihepiiri. Silti sanoisin, että jokin taso olisi romaanista voitu jättää pois, niin sen ydin olisi pysynyt kirkkaampana ja selkeämpänä.

Vaikka pedot vaanivat ympärillä, suurimmat niistä ovat aina omassa mielessä.


Vuokko Sajaniemi: Pedot
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
Tammi 2015
308 s.

Omasta hyllystä.


Toisaalla: Kannesta kanteen, Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Haasteet: Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 40. Kirja, jonka aihe on tuttu uutisista.

Sanna Heinonen: Noland

Nuoruus, mikä ihana syy mille vain. Mikä karmea ajanjakso sille päälle sattuessaan.

Sanna Heinosen Noland palkittiin WSOY:n järjestämässä Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kilpailussa viime vuonna. Kilpailun voitti Jukka Behmin Pehmolelutyttö. Noland julkaistiin alunperin vain e-kirjana, mutta lienevät tulleen kustantamossa järkiinsä, kun teoksesta nyt ilmestyi myös ihan perinteinen painettu kirja. (Nuoriso ei vielä lue e-kirjoja sillä lailla aktiivisesti. Monelle kyseinen konsepti on ihan vieras. Painettua kirjaa ei kukaan voi sen sijaan olla tuntematta.) (Ja siis itsehän olen e-kirjojen ystävä kaikilla mittareilla, mutta aikaa se vielä vie, ennen kuin ne ovat tasaisesti kaikkien käytössä.)

Noland keroo jalkapallosta, ystävyydestä ja rasismista. Noin alkuunsa. Valtteri on ihan tavallinen suomalainen nuori mies, joka pelaa futista ja käy koulua. Kotona tunnelma on kiristynyt isän jäätyä työttömäksi ja innostuttua syyttämään siitä(kin) maahanmuuttajia. Kaupungissa pyörii yhä enemmän mustiin takkeihin pukeutunutta vihamielistä porukkaa, ja Valtterin isäkin tuntuu olevan toiminnasta kiinnostunut. Samassa futisjoukkueessa Valtterin kanssa pelaa afganistanilaistaustainen Babur, jolla on puolestaan omat perhesurunsa käsiteltävänään. Valtteri ja Babur ystävystyvät, ja kun heidän on erään pallotteluillan jälkeen paettava mustatakkisten aggressiivista porukkaa, Babur näyttää Valtterille jotain ihmeellistä: hän opettaa Valtterille, kuinka päästä Nolandiin – eräänlaiseen meditatiiviseen "taivaaseen", paikkaan, jossa voi olla rauhassa ja kohdata muita samanmielisiä.

Mustatakkisten aiheuttama epäjärjestys kaupungissa ja poikien elämässä kasvaa, ja samalla Baburin taustalla olevat huolet pulpahtelevat selvemmin esiin. Mitä Valtteri voi tehdä, kun oma isä öyhöttää rasismiaan ja uusi ystävä tarvitsee puolestaan omanlaistaan tukea? Ja niin, sitä futistakin pitäisi pelata...

Noland on romaani, jonka tarinan voi hyvin kuvitella tapahtuneeksi ja tapahtuvaksi tämän päivän Suomessa. Kiristyvät asenteet, kahtiajako ja epävakaus näkyvät kaikkialla, luonnollisesti myös nuorten maailmassa. Heinonen kirjoittaa ajankohtaista, uskottavaa tarinaa, ja vaikka siihen sisältyy olennaisesti selittämätön Noland, jälkitunnelma on realistinen. Näin voisi olla, ja onkin.

Valtteri on päähenkilönä mainio. Hän on tasainen, rauhallinen kaveri, ei mikään räiskyvä persoona mutta sitäkin miellyttävämpi. Kotihuolet painavat ymmärrettävästi, mutta silti Valtteri itse ei ala sekoilla tai riehua, mikä ratkaisu tällaisissa tarinoissakin usein tehdään (ja jossa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta tämä tuntui mukavan raikkaalta). Babur jää etäisemmäksi, mutta ehkä tämä onkin juuri Valtterin tarina. Kerrankin hän saa olla pääosassa, ei aina se tukijoukko ja harmaata massaa.

Heinosen kirjaa on helppoa suositella luettavaksi yläkoulussa, jos urheilu ja ajankohtaiset aiheet (tai jompi kumpi) kiinnostaa. Kirjan mitta on kohtuullinen, kieli ja kerronta selkeitä, teemat sellaisia, joista jokaisella on jotain sanottavaa. Ja, kuten aina, en voi olla toteamatta, että nuortenkirjoja saavat aikuisetkin lukea. Tämänkin, vieläpä ihan mielellään.


Sanna Heinonen: Noland
Ulkoasu: ?
WSOY 2017
167 s.

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka

Haasteet: YA-lukuhaaste (Kirjassa on hahmo eri kulttuurista kuin sinä), Helmet-haasteen kohta 11. Kirjassa käy hyvin.

Pirkko Saisio: Betoniyö

Simo ja Ilkka ovat veljekset, joita yhdistää karu tausta yksinhuoltajaäidin vähävaraisessa ja alkoholinhuuruisessa kodissa. Simo on koulupudokas, joka ei oikein uskalla kertoa siitä kellekään ja Ilkka puolestaan on menossa vankilaan istumaan tuomiotaan pikkurötöksestä. Vielä on kuitenkin viikonloppu aikaa ennen sitä.

Veljekset viettävät painostavan kesäpäivän ja -yön Itä-Helsingin kaduilla, kuppiloissa ja laitureilla. Simon on vaikeaa sanoittaa mitään mielessään olevaa, hän on miellyttämisenhaluinen ja myötäilevä. Ilkalla on omat ajatussfäärinsä, joista pikkuveli ei aina ota selkoa, vaikka kuinka yrittää.

Jossain vaiheessa veljesten tiet eroavat, ja molemmilla on luvassa omanlaisensa kuoppien kiertely. Ilkka päätyy kohtaamaan tutun porukan, jossa vaikuttaisi olevan kuitenkin uudet säännöt. Simo jatkaa omaa yksinäistä vaellustaan ilman kiinnekohtia ja päätyy juttusille naapuruston erikoisena pidetyn miehen luokse. Molemmilla nuorilla miehillä on vastassa asioita, joita he mielummin olisivat olleet kokematta ja näkemättä – ja kyvyttömyys käsitellä yllättäviä tunteita ja tekoja.

Pirkko Saision tuotanto on minulle tutumpaa teatterin lavalta kuin romaaneista. Betoniyö on hänen 1980-luvun alussa julkaistu romaaninsa, tuotannon alkupäätä edustava aikalaiskuvaus, josta Pirjo Honkasalo on tehnyt myös elokuvan (jota en ole nähnyt). 1980-luvun alku tulee voimakkaasti esiin tekstissä ja tunnelmassa, Saisio tavoittelee ja tavoittaa ajankuvaa, juuri sitä hetkeä ja tuokiota, jossa hänen henkilönsä elävät.

Simo ja Ilkka eivät ole saaneet parhaita kortteja käteensä, mutta räpiköivät jollain tasolla ja selviytymiskeinoilla eteenpäin. Jos tekee nopean leikkauksen tähän hetkeen, lähes 40 vuoden päähän Betoniyön tapahtumista, on tylyä tajuta, kuinka paljon samantyyppistä syrjäytymistä ja syrjäyttämistä yhteiskunnassa edelleen on. Sijattomuus, merkityksettömyys ja tulevaisuuden näkymien puute ovat vastaansanomaton osa tarinan veljesten elämää, kuten ovat valitettavasti liian monelle 2010-luvun simolle ja ilkallekin.

Tarina muotoutuu pitkälti dialogin ympärille. Yleistunnelma kirjassa on apaattinen, jollain tapaa tuhnuinen. Painostava kesäpäivä hiostaa niin henkilöitä kuin lukijaakin, eikä mikään tunnu menevän parempaan suuntaan. Saisio tavoittaa pienillä eleillä maailman, jota läheskään kaikki eivät halua nähdä, eivät edes vilkaista. Mutta siellä se on, vahvasti olemassa, kaikkialla.


Pirkko Saisio: Betoniyö
Tammi 2011 (1. painos 1981)
171 s.

Omasta hyllystä.

_________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Kirjasähkökäyrä, Kirjakaapin kummitus, Matkalla tuntemattomaan

Haasteet: Helmet-lukuhaasteen kohta 5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit, Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 4. Kirja, josta on tehty elokuva.

Sini Helmisen Väkiveriset-sarja tuo kansanperinteestä ammentavan fantasian nykypäivään

Kansantaruista ja myyteistä tuttuja olentoja keskellä tavallisten ihmisten elämää? Piilossa ja silti saatavilla, melkein näkyvillä ainakin niille, jotka katsovat tarpeeksi tarkasti? Sini Helmisen nuorten fantasiasarja Väkiveriset on freesiä ja ilahduttavaa luettavaa, joka tarjoaa yllätyksiä ja pohdinnan paikkoja.

Sarjasta on tulossa neliosainen, ja kolme ensimmäistä osaa ovat ilmestyneet vuosina 2017–2018. Osat ovat itsenäisiä teoksia, mutta tiettyjä yhtymäkohtia niillä on. Miten lie neljännen osan kanssa, kokoaako se kaiken lopulta yhteen? Jää nähtäväksi.

Avausosa Kaarnan kätkössä alkaa kaikin puolin pieleen menevällä ylioppilaskeväällä. Pinja on aina ollut erinomainen oppilas, ja mielessä siintävät lääkisopinnot. Kaikki romahtaa, kun Pinja saa käsiinsä kuvan, jossa hänen poikaystävänsä suutelee toista tyttöä, Pinjan ystävää vieläpä. Kirjoitukset menevät penkin alle ja mieli mustenee. Pinjan topakka opettajaäiti ei kuitenkaan jää sivustakatsojaksi, vaan hankkii tyttärelleen kesätyöpaikan kaupungin puisto-osastolta. Siellä Pinja kohtaa punatukkaisen Virven, jonka kanssa huomaa olevansa monella tapaa hyvin samanlainen. Jokin vetovoima kuitenkin selvästi on olemassa. Pinjan äiti ei ilahdu tyttärensä heräävästä seksuaalisuudesta, vaan lähettää tämän maalle mummolaan toipumaan "vaiheestaan".

Pinjalla on äidin tempauksen aiheuttaman ärsytyksen lisäksi muutakin pohdittavaa, hänellä on nimittäin selässään suuret arvet, jotka ovat vanhempien mukaan peräisin pienenä lapsena sairastetusta ihosairaudesta. Käy kuitenkin ilmi, että Virvellä on samanlainen selkä, ja kyse on jostain ihan muusta: Pinja on nimittäin metsänneitojen sukua, metsän kuninkaan Tapion hovin jälkeläinen. Ja mihin seikkailuun se viekään, kun ensin omaan todellisuuteen ilmestyy äkkiväärä sinipiika Tuulia, jota kukaan muu ei näe, ja kun metsän kätköistä löytyy myös hiisiä...

Kaarnan kätkössä on vauhdikas, helpostilähestyttävä nuortenromaani, joka tarjoaa lukijalle näkymän yhtäältä lukioikäisen todellisuuteen, toisaalta suomalaisen kansanperinteen inspiroimaan fantasiamaailmaan. Helminen hyödyntää rohkeasti kansanperinnettä ja sen kaanonia ja tekee myös uusia tulkintoja siitä. Käänne realismista fantasiaan on vauhdikas ja yllättäväkin, ja vaikka osasin sitä odottaa, jouduin kieltämättä hieman nikottelemaan, joskin tunnelman vaihtumiseen tottui kyllä nopeasti.

Kiven sisässä on sarjan toinen osa, ja sen pääosassa on Pekko, jonka mummo on vastikään kuollut. Pekon perhe muuttaa mummon vanhaan asuntoon Helsingin Kallioon, ja muutos vaatii sopeutumista kaikilta. Pekko on enemmän tai vähemmän koukussa Minecraftiin, mutta pelaamisen lisäksi on kuitenkin mentävä myös uuteen kouluun, jossa erikoisen oloinen Tuulia-niminen tyttö on ensimmäisenä vastassa. Yläkerrassa asuu kiinnostava tyttö Gwin, joka puhuu suomea murtaen ja pukeutuu peittävään huiviin ja pitkään hameeseen. Vähitellen Pekolle paljastuu, että mummon kuolema ei ole lainkaan niin yksinkertainen vanhuksen poismeno, kuin hänelle on annettu ymmärtää – ja vaara vaanii koko perhettä.

Kiven sisässä on tunnelmaltaan jännittävämpi kuin Kaarnan kätkössä, ja siinä käänteet lähtevät avausosaa nopeammin käyntiin. Pekon kokemat tilanteet ovat toisella tapaa uhkaavia kuin Pinjan, ja ympäristö on myös olennaisesti erilainen. Siinä missä Pinja joutuu kiipeliin metsässä, Pekko päätyy sananmukaisesti kiven sisään, kaupungin maaperän ja kallioiden alle.

Kolmas osa Veden vallassa on puolestaan järvien pinnan alle sukeltava tarina. Päähenkilö Mari on kahdeksasluokkalainen tyttö, joka elää kahdestaan isänsä kanssa. Isä uskoo vahvasti kalevalaisten olentojen olemassaoloon, äiti puolestaan on kadonnut jo vuosia aiemmin. Pahat kielet sanovat hänen jättäneen perheensä, Marin käsitys on puolestaan, että äiti hukkui uintiretkellä ja siksi isä ei anna Marinkaan uida luonnonvesissä. Marin tilanne on ikävä: lapsuuden paras ystävä Jessika on alkanut hännystelijöineen kiusata häntä, ja arkielämä koulussa on tuskaa. Asiaa ei auta, että eräänä päivänä kylvyssä ollessaan Mari löytää jalastaan selvän suomun.

Mari onkin veden väen sukua, ja houkutus päästä pinnan alle kasvaa yhä suuremmaksi, vaikka kummallinen naapurintyttö Tuulia siitä vakaasti varoittelee. Järvessä on vastassa aivan oma maailmansa: Ahdin hallitsema yhteisö, joka kärsii reviirin ja populaation pienenemisestä ja geenivarannon supistumisesta. Maria todella tarvittaisiin hurmaavan Kymin puolisoksi ja suvun rikastuttajaksi, mutta millä hinnalla...

Veden vallassa oli minulle kaikkein mieluisin sarjan kirjoista. Marin haastava elämäntilanne herätti sympatiani ja Helmisen kerronta pääsee tarinassa kaikkein parhaiten esiin. Toisistaan suuresti poikkeavat miljööt lomittuvat onnistuneesti, ja etenkin järven pinnan alla koetut vaiheet nostattavat sykkeen korkealle.

Väkiveriset on mainiota kotimaista fantasiaa nuorille. Helmisen tekstiä on helppoa lähestyä, eivätkä kirjat ole ylettömän paksuja tai tarinat venytettyjä. Tiivis ilmaisu, mehevät miljööt ja kiinnostavat päähenkilöt yhdistyvät mielikuvitukselliseen kansanperinteeseen, joka on tuotu kitkattomasti osaksi nykypäivää. Ehdottomasti suositeltavaa tutustuttavaa, antaa mennä vaan!


Sini Helminen: Kaarnan kätkössä (Väkiveriset 1)
Ulkoasu: Karin Niemi
Myllylahti 2017
220 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Luetaanko tämä?, Lukutoukan kulttuuriblogi, Yöpöydän kirjat, Oksan hyllyltä, Kirjasähkökäyrä, Todella vaiheessa, Kirjapöllön huhuiluja 

Haasteet: Jatkumo, YA-lukuhaaste (Fantasia), Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja), Helmet-haasteen kohta 27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta


Sini Helminen: Kiven sisässä (Väkiveriset 2)
Ulkoasu: Karin Niemi
Myllylahti 2017
231 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Yöpöydän kirjat, Kirjojen keskellä,

Haasteet: Jatkumo, YA-lukuhaaste (Urbaani fantasia), Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja)


Sini Helminen: Veden vallassa (Väkiveriset 3)
Ulkoasu: Karin Niemi
Myllylahti 2018
239 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, Yöpöydän kirjat, Kirjojen keskellä

Haasteet: Jatkumo, YA-lukuhaaste (Kirja, jonka voit lukea päivässä), Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja), Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaaste (23. Kirjassa liikutaan vesillä)