Miikka Voutilainen: Nälän vuodet – nälänhätien historia

Nälänhädät eri puolilla kolmannen maailman maita nousevat aika ajoin näkyville mediaan. Suurin "hype" koettiin kuitenkin 1980-luvulla, jolloin esimerkiksi Live Aid -hyväntekeväisyystapahtuma keräsi 70 miljoonaa dollaria Etiopiaan, jossa kärsittiin pahasta nälänhädästä. Nälänhätä oli teema, joka herätti tunteita ja halun auttaa. Se oli kouriintuntuva ilmiö, joka osui suoraan hyvinvoivan länsimaalaisen omatuntoon.

Miikka Voutilaisen Nälän vuodet – nälänhätien historia sinkauttaa lukijan keskelle nälkää, sen aiheuttajia ja seurauksia. Nälänhädän määritelmä on vaikea, eikä yksiselitteistä käsitettä ole olemassa: nälänhädät eivät ole keskenään identtisiä, vaan aina yksittäisiä, omien lainalaisuuksiensa alaisia tapahtumasarjoja. YK määrittelee nälänhädän tilanteeksi, jossa

koko väestö tai jokin väestöryhmä ei pääse käsiksi ruokaan, mikä mahdollisesti johtaa kuolleisuuden nousuun lyhyellä aikavälillä.

Nälänhädän julistaminen tietylle alueelle edellyttää, että akuutista ruokapulasta kärsii vähintään viidennes kotitalouksista, puutetta ei ole mahdollista täydentää omilla hankinnoilla tai ruoankulutusta sopeuttamalla, akuutista aliravitsemuksesta kärsii vähintään 30 prosenttia väestöstä ja kuolleisuus ylittää päivätasolla kaksi henkilöä 10 000 asukasta kohden tai alle 5-vuotiaiden kuolleisuus ylittää neljä henkilöä 10 000 lasta kohden.

Miikka Voutilainen kirjoittaa kirjassaan napakasti ja tiiviisti nälänhätien synnystä ja näkyvyydestä, historiasta sekä niihin liittyvästä pääosin taloustieteellisistä teorioista. Kirja on yleistajuinen mutta selkeästi viitoitettu (alaviitteitä on yli 600), joten se toimii monenlaisille lukijoille. Voutilaisen kirjoitus on selkeää ja huolellista, mutta paikoin tekstissä on sangen ihastuttavia, jopa kaunokirjallisia ilmaisuja, jotka sopivat muuten tymäkkään tekstiin oivallisesti. Vai miltä kuulostaa:

Mutta elikö suuri enemmistö menneisyyden ihmisiä todella niin nenät veden pinnassa, että kun kesän vienot tuulahdukset muuttuivat syksyn viimaksi, niiden nostattamat aallot väistämättä tarkoittivat hukkumista? (s. 122)

Voutilainen kyseenalaistaa ja kritisoi mediassa ja arkipuheessa näkyvää käsitystä nälänhädistä katovuosien, köyhyyden, väestönkasvun ja ilmasto-olosuhteiden hallitsemattomasti aiheuttamina katastrofeina. Vaikka niillä toki on oma vaikutuksensa nälänhädän syntyyn, on syytä jo lopullisesti unohtaa Thomas Malthusin 1800-luvun alkupuolella lanseeraama ajatus siitä, että pelkästään väestönkasvun moraalisella suitsimisella voisi estää köyhyyden lisääntymistä ja siten nälänhätiä. Tutkimusten mukaan taloudellisesti vaikeat tilanteet eivät yksioikoisesti saa ihmisiä lisääntymään holtittomasti, kuten Malthus ajatteli, pikemminkin päinvastoin. Voutilainen osoittaa, että nälänhädät ovat huomattavasti monimutkaisempia tapahtumasarjoja ja useiden tekijöiden summia. Kyse on yleensä valinnoista, politiikasta.

Nälän vuodet nostaa esiin taloustieteen nobelistin Amartya Senin, jolla on ollut suuri vaikutus 1900-luvun lopun kehitystaloustieteeseen ja nälänhätien tutkimukseen. Vaikka Senin hypoteeseja on kyseenalaistettu, hänen teoriansa siitä, etteivät nälänhädät johdu ruoan pulasta vaan sen oikeudenmukaisen jakamisen haasteista, on muokannut tieteellistä näkemystä nälänhätien muodostumisesta olennaisesti. Senin mukaan nälänhädät eivät vain tapahdu, vaan niiden nimenomaan annetaan tapahtua.

Nälänhätään toki liittyy useimmiten sotaa, luonnon poikkeusoloja, kulkutauteja, köyhyyttä ja väestönkasvua. Mutta yhtä lailla olennaisia tekijöitä ovat huono talouspolitiikka, epäoikeudenmukaisesti jaetut resurssit, diktatorinen hallinto ja rikollisuus. Nälänhädän uhka on Voutilaisen mukaan ilmeisin

siellä, missä valtiot ovat heikkoja ja niitä repivät sisäiset konfliktit, köyhyys ja eriarvoisuus. Riski on sitä suurempi, mitä alttiimpi valtio on maailmankaupan heilahteluille ja mitä riippuvaisempi se on kansainvälisistä avustusjärjestöistä ja kehitysavusta. (s. 213)

Tällaisten valtioiden määrä on kuitenkin jatkuvasti vähentynyt ja lähes puolet maailman maista on demokraattisia yhteiskuntia. Myös absoluuttisen köyhyysrajan alapuolella elävien ihmisten määrä on vähentynyt – nykyisin se on noin 10 prosenttia maailman väestöstä. Turvassa ei kuitenkaan olla, vaan tulevaisuuden olennaisimmiksi ruokaturvan uhkiksi Voutilainen nostaa ilmastonmuutoksen, makean veden ja lannoitteiden saatavuusongelmat sekä viljelymaiden vähentymisen.

Nälän vuodet – nälänhätien historia on yleissivistävää luettavaa, joka saa suhtautumaan kriittisesti yksioikoisiin esityksiin ihmisen kärsimästä nälästä. Historiasta nostetaan esiin esimerkiksi Suomen suuret nälkävuodet 1860-luvulta ja 1900-luvun valtaviin inhimillisiin kärsimyksiin johtanut totalitaaristen yhteiskuntien maatalous- ja ravintopolitiikka Neuvostoliiton hallitsemasta Ukrainasta ja Maon Kiinasta. Lisäksi käsitellään nälkään liittyviä liitännäisilmiöitä kuten kulkutauteja, vankileirejä, piirityksiä ja jopa kannibalismiin liittyvää perintötietoa.

Nälän vuodet herättää miettimään omia käsityksiään nälän syistä ja seurauksista. Se on lukijaystävällinen tietokirja laskematta kuitenkaan sisällöllistä ja tiedollista rimaansa. Kirja on napakka, huolellisesti rajattu ja jaarittelematon esitys aiheesta, josta tiedostavan ihmisen on mitä suurimmissa määrin syytä olla kärryillä.


Miikka Voutilainen: Nälän vuodet – nälänhätien historia
Atena 2017
261 s.

Arvostelukappale.

Koillismaan kamaralla eli kuinka luin ensimmäinen Päätaloni

Kalle Päätalo: Koillismaa
Gummerus 2009 (1. painos 1960)
584 s.

Kirjastosta.


Nyt se on luettu. Melkein kahden kuukauden tahkoaminen on tuottanut hedelmää ja vajaat 600-sivuinen Koillismaa on lopussa. Luku-urakka oli eräänlainen haaste, sillä meillä on muutaman toverin kanssa Tätä kirjaa tuskin muuten lukisin -teemainen lukupiiri, jonka kesäkirjaksi valikoitui Kalle Päätalon viisiosaisen Koillismaa-sarjan avausosa.

Kirjan päähenkilö on nuori poika, Kalle Sammalsuo, vasta isättömäksi jääneen perheen esikoinen, joka koettaa parhaansa mukaan pitää perheensä pinnalla 1930-luvun vaikeina vuosina. Äiti-Maija on toimelias ihminen hänkin, mutta muut lapset ovat vielä varsin nuoria, joten työtä on paiskittava. Kalle on lukutoukka, joka haalii käsiinsä mitä tahansa luettavaksi kelpaavaa, hieman ujo ja itsestään epävarma, mutta ehdottoman hyväsydäminen.

Muitakin selkosen ihmisiä kirjan tarina kuljettaa. On Sammalsuon perheen naapurit, Olkivaaralaiset, Mari ja Nestori lapsineen, joista keskeisimpinä kaksi vanhinta: kapinahenkinen Toivo ja pirskahtelevan lempeä Elma. Vertailukohtana näille köyhyysrajalla kipuileville perheille on kunnan suurin talo, jossa asuu Iivari Sääskilampi perheineen. Sieltä Kaukon ja Maijan on silloin tällöin käytävä pyytämässä kunnan piikkiin lappua jauhosäkkiä varten, eikä nöyryytys pienene koskaan. Lisäksi tavataan Tampereen poika, salaperäinen Kosti Mäkinen, joka ilmestyy kylille eräänä pakkasyönä ja jää seudulle paiskimaan töitä menneisyydestään juurikaan pukahtamatta. Ja on monia, monia muita.

En oikein tiennyt, mitä odottaa, kun Päätaloon tartuin. Tiesin sen, että hän oli tuottelias ja kansan rakastama kirjailija, joka käytti paljon omaelämäkerrallisia aineksia teoksissaan, jotka ovat keskimääräistä suuremman tiilen kokoisia. Ja joita on paljon. Mutta siinäpä se. Aika puhtaalta pöydältä lähdettiin.

En rakastunut, en edes etäisesti ihastunut. Lukeminen oli paikoin aika tuskaisaa, eikä tehnyt mieli avata kirjaa merkin kohdalta, mutta sitten kun pääsin keskittymään, saatoin uppoutua Koillismaahan niin, että sivut vain kääntyivät toistensa perään. Teksti on sujuvaa ja soljuvaa, joskin paksuimmalla selkosen murteella puhutut osiot hypin aika ronskisti yli vain silmäillen. Tarina kulkee monen eri näkökulman kautta: kuvataan milloin kutakin selkosen ihmistä ja perhettä, ja pääasiallisesti pidin tästä ratkaisusta. Se ei silti täysin estänyt ajoittaista tylsistymistä.

Kuvailu on laveaa ja yksityiskohdilla merkitystä, mikä paikoin rasitti. Teki mieli hoputtaa – mene jo asiaan! Mutta ei kai saisi olla niin jyrkkä. Päätalolla on oma tyylinsä ja tapansa kertoa tarinaa, ja mitä ilmeisimmin se uppoaa suureen osaan lukijoista kuin häkä. (Toisaalta minulla on lukijana omat vaatimukseni, jotka kaiketi saa esittää myös klassikkoasemassa olevalle kirjailijalle.)

Keskeisen roolin Koillismaassa saa uskonto, ja nimenomaan lestadiolaisuus. Kuvataan hurmoksellisia seuroja, joissa syntiset puhdistuvat taakastaan, mutta kuvataan myös uskonkriisejä ja Jumala-suhteen pohdiskelua. Päätalo osoittaa myös uskonnon verhoon puetun kaksinaismoralismin hyvin selkeästi. Kuinka ollaan toisaalta niin nöyrää uskovaista ja tuomitaan muita, ja samalla tehdään tietoisesti syntiä ja annetaan piut paut lähimmäisenrakkaudelle. Päätalo on heikomman puolella, ja hän rapsuttaa onnistuneesti pintakiillon pois niiden päältä, jotka siitä koettavat hengenhädässä pitää kiinni, mutta hieman liian osoittelevana ja valmiiksipedattuna hänen tyyliään silti pidän. Jotain voisi lukijallekin jättää itse hoksattavaksi ja mietittäväksi.

Suurimman pääosan saa lopulta kuitenkin itse Koillismaa: jylhä luonto, valloittamaton erämaa, jonka armoilla ihminen väistämättä on – ja jonka edessä kaikki ovat yhtä pieniä. Hellällä tarkkuudella ja huolellisuudella Päätalo kuvaa kansanperinnettä, uskomuksia ja tapoja, jotka selkosen ihmisille ovat osa arkista elämää, mutta joita nykylukija saa ihmetellä, ihastella ja pohdiskella. Lisäksi minulle sattui kirjastossa käteen tämä uusi, kuvitettu laitos, jossa on mukana kolme mahtavista, pääasiassa Museoviraston valokuvista koottua kuvaliitettä. Ihmiskuvauskaan ei pöllömpää ole, niin moneen rooliin Päätalo pystyy itsensä asettamaan. Koillismaan ihmisissä on iloa, surua, hyvyyttä, pahuutta, kapinahenkeä, alistuvaisuutta, uutta ja vanhaa.

Kaikesta tästä kiehtovasta tematiikasta pidän paljon, mutta Päätalon kohdalla tarinan imu ei riitä vangitsemaan huomiotani niin, että jaksaisin lukea sitä autuaana näin tolkuttoman pitkään. Jaarittelua on liikaa, sivujuonteita, yksityiskohtia ja paikallaan polkemista on liikaa. En kuitenkaan ihmettele, miksi Päätaloa rakastetaan. Hän tuo kuvaamansa ihmiset lähelle, tekee heistä inhimillisiä ja uskottavia, eikä pöyhkeile sen enempää tiedoillaan kuin asenteillaankaan. Päätalon tarinoiden ääreen on helppo tulla ja asettua kodiksi. Minä vain kaipaan lopulta lukemiltani tarinoilta sittenkin jotain muuta.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Kotimaiset mieskirjailijat ennen 2000-lukua. (Epäilemättä Päätalo on myös ja ennen kaikkea klassikko, mutta koska minulla on edellämainittu kategoria vielä haasteessa korkkaamatta, saanen olla oma diktaattorini.)

Nälkävuosi

Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Siltala 2012
141 s.

Kirjastosta.


Sillan ylitettyään Teo kääntyy vielä katsomaan taakseen. Voi teitä, Katajanokan huorat ja hampparit. Noilla jyrsityillä kynsillänne te yritätte roikkua kiinni tässä maailmassa. (s. 25)

Torppariperheen äidin Marjan on lähdettävä kahden lapsensa, parivuotiaan Juhon ja hieman vanhemman Mataleenan kanssa kotoaan alkutalvella 1867. Ruoka on loppunut, pettua ei enää ole, jäkälää ei uskalla syödä, sillä naapuri kuoli sen aiheuttamiin vatsavaivoihin. Perheen isä Juhani on niin sairas, ja hänet on vain jätettävä tekemään kuolemaa. Jalkapatikka lumessa ja tuiskussa kohti Pietaria on pitkä, ja Marja lapsineen liittyy osaksi yhä kasvavaa kerjäläisten joukkoa. Matkalla he kohtaavat ihmisyyden kirjon laidasta laitaan aina armeliaista leivänpuolittajista pahoinpitelijöihin.

Pääkaupungissa säätyläisveljekset Teo ja Lars Renqvist käyvät omaa kamppailuaan. Lars on Senaattorin apulaiskamreeri, joka ihailee esimiestään ja tämän päätöksiä varauksetta. Teo on lääkäri, joka etsii helpotusta yksinäisyyteensä ja omatuntoonsa Katajanokan ja Punavuoren bordelleista. Teo pohtii elämän epäreiluutta, tekojen seurauksia ja oikeutusta ehkä enemmän kuin itse huomaakaan.

Muutamaan otteeseen kurkistetaan myös itse Senaattorin pään sisään ja hänen asuntonsa huoneisiin, joissa tiukka valtiomies alkaa vähitellen taipua uskomaan, että kenties sittenkin valtio voisi – edes tämän yhden kerran – olla kansaa varten eikä toisinpäin.

Nälkä on armoton, talvi ei tuo siihen lohtua. Jokaisella on oma taistelunsa käytävänä, toiset selviävät ja toiset eivät.

Nyt on luettu sellainen aarre, että vieläkin värisyttää. Teemana Suomen suuret nälkävuodet ei todellakaan ole mistään kevyimmästä päästä, mutta millään tavalla tämä esikoiskirjailija Ollikainen ei ajaudu paatokseen. Realismin ote on voimakas, se on armoton mutta jotenkin kovin oikea. Nälkävuosi on lyhyestä mitastaan huolimatta niin täysi, ettei enempää olisi missään nimessä tarvittukaan.

Matias nauraa kertomukselle kuin se olisi hauskakin kasku. Teonkin on pakko hymähtää tilannetta muistellessaan. Samalla hän kuitenkin miettii, että jos kaikki tämä kurjuus ympärillä vain huvittaa heitä, miten se voisi heitä koskettaa? Jos he sen todella itsessään tuntisivat, voisivatko he enää nauraa? Kun pitäisi katsoa ihmistä, he katsovat peiliin. Kas siinä lähimmäinen, se, jonka Jumala on muovannut omaksi kuvakseen. Sen, minkä teet hänelle, sen sinä teet Jumalalle, palvele siis häntä ja tee hänelle hyviä töitä parhaan taitosi mukaan. (s. 72)

Nälkävuosi kertoo niin paljosta, että olisi sitä lukematonta kohtaan väärin edes yrittää avata kaikkea. Itse jäin eniten pohtimaan nälän tematiikkaa ja sitä, kuinka monin tavoin Ollikainen sitä käsittelee. On fyysinen, lohduton, loputon nälkä, se, joka vie lopulta hautaan 150 000 suomalaista. Ollikainen kuvaa nälkää niin, että se tuntuu. Minä en ole koskaan nähnyt nälkää, enkä uskalla väittää, että voisin ikinä, ikinä edes kuvitella, millaista se on, mutta Ollikainen onnistuu antamaan aavistuksen siitä: epätoivosta, pelosta, hirveistä valinnoista, joita ihmisen on tehtävä.

On myös rakkauden ja läheisyyden, toisen ihmisen kosketuksen nälkää. Tulkitsin Teon etsivän siihen tyydytystä prostituoitujen luota, vaikkei hän sitä ehkä myöntänytkään. Yksinäinen mies, joka ei sitä muualta saa, päätyy hamuamaan yhä enemmän maksettua kosketusta. Omalla tavallaan nälkäinen on myös Larsin vaimo Raakel, joka on tahtomattaan jäänyt lapsettomaksi. Tämä osuus Nälkävuodessa on ehkä pieni, mutta mielestäni sitäkin merkityksellisempi.

Vaikka Senaattori, J.V. Snellman, ei lopulta ole kovin suuressa äänessä, hänen vaikutuksensa näkyy kaikkialla. Myös hän hamuaa jotain: valtaa, kansakunnan nousua, oman politiikkansa onnistumista. Toisaalta hän kaipaa syvästi lapsivuoteeseen kuollutta vaimoaan – yksinäinen on suurmieskin hyväksyntää janoavien alaistensa ja tottelevaisuutta vaativan keisarikunnan puristuksessa.

Ja sitten on Mataleena, pieni tyttö, joka elää vielä lapsen maailmassa, kaivaten ja muistaen ja odottaen paluuta kotiin, ja joka jotuu liian varhain kokemaan, miten inhimillisyys ja lähimmäisyys punnitaan.

Nälkävuosi on hyvin tummasävyinen, muttei täysin vailla valoa. Ollikainen pitää teoksessaan kiinni ihmisyydestä, siitä, ettei mikään voi tai saa tuhota sen viimeistä ripettä, kun lapsen hihitys auraa railon harmaaseen toivottomuuteen. (s. 88) Kaikin puolin hallittu, mietitty ja hiottu, muttei missään tapauksessa kulmiaan menettänyt, tärkeä ja – oikeasti – jopa kaunis kirja.

Paljon tätä on luettu, lisää soisin luettavan. Tässä muutamia muiden aatoksia: Kirsi, Jori, jaana, Amma, Minna, anni.M, Karoliina, Morre, Booksy, Sanna, Maija ja Arja. (Hmmm, "muutamia" on näemmä suhteellinen käsite...)

Ehdoton aarre Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdissa (Kotimaisten esikoiskirjailijoiden teokset).