Mirkka Lappalainen: Pohjolan Leijona – Kustaa II Aadolf ja Suomi
Ulkoasu: Tuula Mäkiä
Siltala 2014
321 s.
Arvostelukappale.
Kuningas Kustaa II Aadolf hallitsi Ruotsia vuosina 1611–1632. Hän oli ristiriitaisen Kaarle IX:n poika ja nousi valtaan alaikäisenä. Kustaa II Aadolfin ympärillä vallitsi jo hänen omana elinaikanaan lähes henkilökultti, ja jälkipolvet ovat pitäneet häntä Ruotsin merkittävimpänä kuninkaana.
Kustaa II Aadolfin ja hänen kanslerinsa Axel Oxenstiernan kädenjälki näkyy Ruotsin ja siten myös Suomen historiassa merkittävästi. Suurilla ja rohkeilla muutoksillaan he muokkasivat köyhästä ja lähes sekasortoisesta maasta tehokkaan, keskusjohtoisen valtion, joka lähti menestykseen ja nousukiitoon.
Kuningas nousi valtaan kesken maata repineen sisällissodan ja kruununperimystaistelun. Hallintokautensa alkupuolella Kustaa II Aadolf sai olla jatkuvasti huolissaan siitä, hyökkääkö valtaistuimelta syrjään sysätty Sigismund Puolasta havittelemaan valtaa takaisin. Muutenkin 1600-luvun alussa sota oli vallitseva olotila, ja valtion tärkein tehtävä oli valmistautua siihen erilaisin resurssein.
Mirkka Lappalaisen Tieto-Finlandialla palkittu Pohjolan Leijona – Kustaa II Aadolf ja Suomi on erinomainen tietokirja. Lappalaisen teksti soljuu ja houkuttelee mukaansa sellaisenkin lukijan, joka ei ole koskaan tuntenut vetoa Ruotsin kuninkaita tai 1600-lukua kohtaan. Aihepiiri on suomalaisessa historiantutkimuksessa jäänyt muiden jalkoihin, ja siinäkin mielessä Lappalainen tekee merkittävää työtä tutkiessaan suurten muutosten aikaa.
400 vuoden takainen maailma oli tietenkin todella erilainen kuin nykyinen. Lappalainen tuo kirjassa esiin sekä eroja että yhtäläisyyksiä: kuninkaan uudistuksissa aistii jo aihioita pohjoismaiselle hyvin järjestäytyneelle yhteiskunnalle, vaikka tietenkään menneisyydessä ei voitu tietää, millaiseksi tulevaisuus muodostuu.
1600-luvulla elämä oli arvaamatonta, ja juuri siihen Kustaa II Aadolf toi uudistuksen. Talonpojat ja tavallinen kansa eivät voineet aina (tai lähes koskaan!) luottaa ylempiinsä, ja ainainen sorron, väenottojen, pakkokestitysten ja -kyyditysten sekä väkivallan pelko hallitsi elämää. Kuningas joutui jatkuvasti kiertämään valtakunnassaan ratkomassa riitoja ja kuuntelemassa alamaistensa valituksia.
Tilanne sellaisenaan oli kestämätön, sillä kuninkaalla oli parempaakin tekemistä. Niinpä Kustaa II Aadolf antoi valtaa aatelisille ja loi keskushallinnon, joka alkoi järjestäytyneesti huolehtia yhteiskuntarauhasta ja oikeudesta. Systeemi paransi kansan luottoa vallanpitäjiin, aatelisten luottoa hallitsijaan ja se kiillotti osaltaan kuninkaan omaa julkikuvaa.
Kustaa II Aadolfin aikaa leimasi monella tapaa myös uskonto. Ruotsista oli tullut satakunta vuotta aiemmin luterilainen maa, ja kuningas itse otti uskonnon vakavasti: muiden uskontojen kannattajat häädettiin virallisella määräyksellä maasta. Katolisten ja protestanttien välinen juopa oli Euroopan laajuisesti syvä, ja kuninkaan kohtaloksi koitunut 30-vuotinen sota kumpusi pitkälti nimenomaan siitä. Kustaa II Aadolf kuoli Lützenin taistelussa 6.11.1632.
Pohjolan Leijona vakuuttaa ja vaikuttaa lukukokemuksena. Lappalainen osaa yhdistää kokonaiskuvaa, yksityiskohtia ja tulkintoja hienolla tavalla. Hän saa lähteet puhumaan ja kertomaan meille kovin kaukaisesta ja vieraasta ajasta ymmärrettävästi. Kuninkaan henkilö ja teot muodostavat muotokuvan miehestä, joka osasi hallita ja käyttää valtaansa, mutta joka päätyi onnettomaan avioliittoon ja joutui lopulta ehkä oman uhkarohkeutensa uhriksi. Kuningasta tarkastellaan loppujen lopuksi silti etäältä, mistä ratkaisusta pidän. Liian lähelle ei ole tarvetta päästä.
Toisaalta tällaisessa historiankirjoituksessa on yksi vakava ongelma. Kun näin hyvää kirjaa lukee, alkaa väistämättä kyseenalaistaa oman uravalintansa ja pohtia, olisiko minusta voinut olla samaan. Tutkimaan ja kirjoittamaan. Sitä ne esikuvat teettävät, pirulainen!
_____
Kirjasta on kirjoittanut myös Juha.