Kokemuksia Sudanista ja Elämä, kerta kaikkiaan! -haasteen kooste

Tammikuu 2020 on ollut todellinen lukukuu, ja olen lukenut poikkeuksellisen paljon Afrikkaan sijoittuvaa ja afrikkalaista kirjallisuutta. Valinta on ollut tietoinen: olen halunnut edistää Kirjallista maailmanvalloitustani nimenomaan Afrikan mailla, vaikka kovin helppoa se ei olekaan. Luen mieluiten suomeksi, eikä läheskään kaikista Afrikan maista ole saatavilla suomeksi käännettyä kirjallisuutta.

Kaksi omaelämäkerrallista teosta vei minut Sudaniin ja sen eteläiseen naapuriin, maailman uusimpaan itsenäiseen valtioon, Etelä-Sudaniin. Sudanista tulevat helposti mieleen lähinnä erilaiset humanitaariset kriisit ja inhimillinen kärsimys. Lukemani kirjat eivät tuota mielikuvaa erityisemmin kirkastaneet.

Toimittaja Lubna Ahmad al-Husseinin kirja 40 raipaniskua - Tositarina nyky-Sudanista (suom. Aura Sevón, Minerva 2010) on karu tilitys tapahtumasarjasta, jonka absurdi kauheus saa pyörittelemään päätään pala kurkussa. Kirjan keskiössä on Ahmad al-Husseinin läpikäymä oikeustaistelu, jossa hänet tuomittiin 40 raipaniskun rangaistukseen housujen käyttämisestä ravintolaillallisella. Sudanin äärimmäisen tiukka sharialain tulkinta on luonut maahan järjestelmän, jossa valtion ylläpitämät poliisijoukot voivat käyttää käytännössä mielivaltaa. Ahmad al-Husseinin pidätti siveyspoliisi, joka katsoi hänen käyttäytyneen lainvastaisesti. Puolustautuminen osoittautui käytännössä mahdottomaksi, mutta korkeakoulutettu ja muillakin tavoin etuoikeutetussa asemassa oleva Ahmad al-Hussein ei antanut tuumaakaan periksi, vaan oikeudenkäynnistä tuli kansainvälistäkin huomiota herättänyt mediaspektaakkeli.

Kirjassa Lubna Ahmad al-Hussein kertoo oikeudenkäynnin lisäksi oman elämäntarinansa tiiviisti. Hän ei peittele tekemiään valintoja eikä myöskään tyydy hyväksymään kotimaansa ongelmia ja kipukohtia. Sudanilaisen naisen asema ei ole häävi, sillä yhteiskunta nojaa tiukkaan islamintulkintaan, ja ennakointi ja looginen toiminta osoittautuvat Ahmad al-Husseininkin elämässä käytännössä mahdottomiksi, sillä laki, säännöt ja niiden tulkinta muuttuvat jatkuvasti ja riippuvat suuresti niitä valvovista ja toteuttavista virkamiehistä ja viranomaisista. Hän onnistuu kuitenkin opiskelemaan yliopistossa toimittajaksi ja pääsemään merkittävään työhön, solmimaan avioliiton itse valitsemansa puolison kanssa ja tekemään kohtaamastaan epäoikeudenmukaisuudesta julkisen huomion kohteen.

Leo Siliämaa on puolestaan suomalainen kehitysyhteistyön emeritus, joka työskenteli Etelä-Sudanin alueella eripituisissa projekteissa 1970-luvulta eläköitymiseensä 2010-luvulla asti. Etelä-Sudanin synnytystuskat - Valtataistelu tuhosi unelman (Like 2015) on omaelämäkerrallista kerrontaa ja tietokirjallisia elementtejä yhdistävä teos, joka esittelee lukijalle Etelä-Sudanin haastavaa historiaa 1900-luvulta ja maan kehitystä (ja osin myös kehittymättömyyttä) kohti nykytilannetta. Siliämaalla on runsain mitoin kokemusta haastavista olosuhteista, mutta kirja ei ole mikään seikkailukertomus tai kauhisteleva koonti, vaan monin tavoin hyvin neutraali ja selkeä esitys aiheestaan.

Etelä-Sudanin ongelmana on kirjan alaotsikonkin mukaisesti eri ryhmittymien välinen taistelu vallasta ja maan hallinnasta. Niin ikään erilaiset luonnonilmiöt haastavat ihmisten elämää aiheuttaen esimerkiksi nälänhätää. Erilaiset kansainväliset avustusjärjestöt ovat pyrkineet tekemään pitkäjänteistä työtä alueella, mutta rajut konfliktit ja sodan uhka vaikeuttavat sitä.

Siliämaan kirja on kiinnostava katsaus maahan, jonka tilanteesta tuskin Suomessakaan liikoja tiedetään. Ilmaisultaan se on jäänyt hieman kotikutoiseksi, olisin kaivannut tekstiltä selkeämpää yhtenäistä tyyliä tai vastaavasti jakamista omaelämäkerralliseen kirjoitteluun ja tietokirjaosuuksiin. Nyt ne limittyvät ja tuovat kirjaan tietynlaisen jutustelevan, päiväkirjamaisen tyylin, josta itse en erityisemmin piittaa. Joku toinen voi toki pitää tyyliä hyvänä.


Lubna Ahmad al-Hussein: 40 raipaniskua - Tositarina nyky-Sudanista
Suomentaja: Aura Sevón
Minerva 2010
204 s.
Quarante coups de fouet pour un pantalon (2009)

Kirjastosta.


Leo Siliämaa: Etelä-Sudanin synnytystuskat - Valtataistelu tuhosi unelman
Like / Suomen Rauhanpuolustajat 2015
155 s.

Kirjastosta.


Haasteet: Molemmat kirjat edistävät Maailmanvalloitustani uusilla mailla kuten myös tänään päättyvää Elämä, kerta kaikkiaan! -haastetta. Helmet-haasteeseen ne sopivat seuraavasti: Ahmad al-Husseinin kirja kohtaan 35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa ja Siliämaan kirja kohtaan 39. Kirjassa lennetään.

Kirjaluotsi-blogin vuoden kestänyt Elämä, kerta kaikkiaan! -haaste päättyy tänään. Haasteessa luettiin elämäkerrallista kirjallisuutta melko löyhin kriteerein. Haaste oli todella mieluisa, ja luin vuoden aikana 11 siihen sopivaa teosta:

Lubna Ahmad al-Hussein: 40 raipaniskua. Tositarina nyky-Sudanista (Minerva 2010)
Vilja-Tuulia Huotarinen: Heistä tuli taiteilijoita (WSOY 2019)
Kari Häkkinen: Hannu Lauerma - Psykiatrin päänavaus (Into Kustannus 2019)
Helmi Kekkonen: Olipa kerran äiti (Siltala 2019)
Primo Levi: Tällainenko on ihminen (Gummerus 2019)
Irene Naakka: Hullu kuin äidiksi tullut (Minerva Kustannus 2017)
Michelle Obama: Minun tarinani (Otava 2018)
Jussi Saarikoski: Eurooppa, pyörä ja jussi (BoD 2019)
Leo Siliämaa: Etelä-Sudanin synnytystuskat. Valtataistelu tuhosi unelman (Like 2015)
Vivi-Ann Sjögren: Kasvokkain. Muistiinpanoja Beninistä (Schildts 2003)
Aino Vähäpesola: Onnenkissa (Kosmos 2019)


Kaikista en saanut kirjoitettua erillistä bloggausta, mutta hyviä lukukokemuksia sain yhtä kaikki.

Erityisen hyvin mieleeni jäivät Helmi Kekkosen Olipa kerran äiti ja Irene Naakan Hullu kuin äidiksi tullut. Luin ne viime syksynä, kuten luin monenlaista muutakin raskaus- ja äitiyskirjallisuutta. Kumpikin teoksista on vahvasti omakohtainen ja murtaa osaltaan äitiyteen liittyviä mielikuvia, jopa tabuja. Itse en toki vielä tiedä, mitä tulossa on, kun vauva on edelleen kohdussa, mutta sikäli kuin yhtään itseäni tunnen, Kekkosen ja Naakan kokemukset ovat sellaisia, että uskon saavani niistä samastumispintaa myöhemmin. Minulla ei ole harhakuvitelmia siitä, että olisin täydellinen superäiti eikä siitä, että säästyisin kritiikiltä ja arvioinnilta. Olen myös miettinyt jo etukäteen äitiyden vaikutusta mieleni hyvinvointiin ja valmistautunut tarkkailemaan sitä esimerkiksi synnytyksen jälkeisen masennuksen varalta. Minun on vaikeaa ajatella vain heittäytyväni äitiyteen, kaikkea muuta. Olen varautuja, riskejä arvioiva, toisinaan turhiakin asioita pelkäävä. Pelkään menetystä, pelkään hallinnan puutetta. Ja samalla odotan malttamattomasti, mitä tuleman pitää.

Selkeimpiä elämäkertoja lukemistani kirjoista olivat Kari Häkkisen kirjoittama Hannu Lauerma - Psykiatrin päänavaus ja Michelle Obaman Minun tarinani. Hannu Lauerma on maankuulu oikeuspsykiatri, jota haastatellaan aina, kun pitää saada kommentteja ihmisten pahuuteen liittyen. Hän on rautainen ammattilainen, joka avaa elämäkerrassaan oman elämänsä käänteitä ennen kaikkea ammatillisesta näkökulmasta sekä työelämässä kohtaamiaan asioita. Michelle Obama on puolestaan Yhdysvaltojen edellinen ensimmäinen nainen, presidentti Barack Obaman puoliso ja taistelukumppani. Elämäkerta tarjosi todella kiinnostavan näkökulman Yhdysvaltoihin: yhteiskunnalliseen nousuun, kovaan työntekoon ja Valkoisen talon kulissien taakse. Nämä molemmat kirjat kuuntelin äänikirjoina.

Elämä, kerta kaikkiaan! -haasteeseen liittyy lukemisen lisäksi pieni lisätehtävä. Luettujen kirjojen pohjalta on tarkoitus rakentaa fiktiivisen ihmisen elämäkerta, jossa on elementtejä haasteen kirjoista. Kokeillaan, mitä saan aikaiseksi.

K:n tarina

K syntyi joskus mainitsemattomaan aikaan 1900-luvulla niin sanottuun sivistyneistöperheeseen, jossa lapsia kannustettiin taiteelliselle uralle. K kokeili pienestä pitäen erilaisia taiteenlajeja: piirustusta, maalausta, teatteria, kirjoittamista (Heistä tuli taiteilijoita). Tärkeimmäksi hänelle muodostui kirjoittaminen.

K pääsi yliopistoon opiskelemaan kirjallisuustiedettä ja osoittautui lahjakkaaksi myös kirjallisuustieteen, ei pelkästään oman ilmaisunsa näkökulmasta. Hän kuitenkin koki kirjallisuustieteen maailman jäykäksi ja konservatiiviseksi ja ajatui kahnauksiin ohjaajiensa kanssa (Onnenkissa), joten sivuaineopiskelu vei hänet journalistiikan pariin, josta hän lopulta valmistuikin (40 raipaniskua - Tositarina nyky-Sudanista).

K kietoi itsensä syvälle journalismiin, muttei halunnut pysyvää työsuhdetta. Hän menestyi erinomaisesti freelancerina ja onnistui myymään juttujaan laajalle. Eräänä kesänä hän päätti lähteä pyörällä Eurooppaan (Eurooppa, pyörä ja jussi) nähdäkseen jotain sellaista, jota pelkästään urbaaneissa lomakohteissa ei ehkä näe. Matka vei Baltian läpi Itä-Eurooppaan, jossa K vieraili ensimmäistä kertaa Auschwitzin keskitysleirillä (Tällainenko on ihminen). Kokemus oli ravisteleva.

K koki, että hänen olisi saatava uusia näkökulmia elämäänsä ja kirjoittamiseensa. Niinpä hän pestautui kehitysyhteistyöhankkeeseen, joka vei hänet Etelä-Sudanin kriisialueelle (Etelä-Sudanin synnytystuskat - Valtataistelu tuhosi unelman). Vuosi tyystin erilaisessa ympäristössä teki hyvää ja asetti K:n ajatukset uusiin uomiin. Vuoden aikana hän todella teki kädet savessa töitä, mutta pääsi myös kohtaamaan merkittäviä ihmisiä, ei vähäisimpänä Barack ja Michelle Obaman (Minun tarinani).

Palattuaan Suomeen K kohtasi merkityksellisen ihmisen, jonka kanssa tuntui luontevalta perustaa perhe. Raskausaika, synnytys ja vauvavuosi eivät olleet K:lle helppoja: hänellä oli erilaisia pelkoja ja ahdistusta. Synnytys oli vaikea ja osin siitä syystä K sairastui synnytyksen jälkeiseen ahdistukseen ja masennukseen (Olipa kerran äiti, Hullu kuin äidiksi tullut). Hoitoa ei ollut aivan helppoa saada, mutta sinnikkään journalistin luonteella K onnistui sen piiriin pääsemään.

Omat kokemukset mielen järkkymisestä saivat K:n aloittamaan suuren kirjoitusprojektin mielenterveydestä. Hän tutustui sen äärimmäisiin ilmiöihin kenttätutkimuksella oikeuspsykiatrisessa vankisairaalassa (Hannu Lauerma - Psykiatrin päänavaus). Aineistoa oli niin paljon, että siitä alkoi muodostua lehtijuttujen lisäksi kirja. K haki ja sai projektinsa työstämistä varten mahdollisuuden matkustaa Beniniin Villa Karoon kahdeksi kuukaudeksi (Kasvokkain - Muistiinpanoja Beninistä). Projekti valmistui menestyksekkäästi ja toi K:lle näkyvyyttä ja palkintoja. Sen jälkeen oli aika jatkaa kohti uusia haasteita, joita ei maailmasta ja elämästä puutu.


Kiitos Kirjaluotsille haasteesta!

Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle

Kuvan "kukat" eivät liity tapaukseen.

Ajelehtiminen.

Jos pitäisi yrittää kuvata tätä kirjaa yhdellä sanalla, se olisi ajelehtiminen.

Siina Tiuraniemen Kukkia Birgitalle on romaani, jonka päähenkilö Miska on monella tapaa hukkateillä oleva nuori mies. Koti on, katto pään päällä, kämppiskin, lapsuudenystävä Ville, vanhemmat jossain taustalla, opinnot ja sen sellaista. Mutta kovasti Miska vain ajelehtii, tilanteesta, ajasta ja paikasta toiseen.

Kaikki alkaa siitä, kun Miskan äiti pyytää Miskaa viemään kukkia hoitokotiin joutuneelle sukulaiselle Birgitalle. Miska ei muista Birgittaa, mutta lupaa toimia tämän kerran kukkakuriirina. Hoitokodissa hän kohtaa jalkansa amputaatiossa menettäneen, äksyn alkoholistin, jolle tulee jotenkin vahingossa antaneeksi marisätkän. Mutta se on vasta alkua, voi pojat...

Kukkia Birgitalle oli minulle ristiriitainen lukukokemus. Nautin Tiuraniemen nokkelasta kielestä, lörpöttelevästä tyylistä ja asioiden kuin huomaamatta saamista absurdeista mittasuhteista. Samalla hieman tuskastelin kirjan pituuden kanssa: se eteni mielestäni paikoin niin hitaasti, että kylmä hiki jo nousi ja mietin, tokkopa saan kirjaa koskaan loppuun asti.

No, sainhan minä. Tarina on onnistunut kokonaisuus, jossa on sekä kepeän humoristisia, traagisen koomisia ja synkkiäkin sävyjä. Päähenkilö ja minäkertoja Miska on erikoislaatuinen tapaus onnettomine sosiaalisine taitoineen. Samalla hän on herkkä ja jotenkin suloinen, vaikkei muistakaan pitää huolta itsestään ja päätyy huomattavan usein tuijottelemaan yhä uuden oluttuopin pohjaa.

Ehkä se onkin yksi romaanin suurimpia vahvuuksia. Se osoittaa, kuinka päälle päin on turha tuomita ketään ja kuinka jokaisella on pintansa alla sellaista, mitä muut eivät huomaa tai osaa edes odottaa. Samalla tarina piikittelee ennakkoluuloille ja hyvää tarkoittavalle holhoukselle. Hoitokoti Aurinkoisessa ei katsota hyvällä lauantaimakkaraa eikä konjakkihömpsyä, ja kaikki holhous ja kontrollointi tehdään tietenkin hyvinvoinnin nimissä – vaan mikä on lopulta hyvinvoinnin määrä ja mitta, sitä sietää pohtia.

Kukkia Birgitalle on monitasoinen ja monikasvoinen romaani. Se on yhtä aikaa hauska ja surullinen, lavea ja napakka. Tarina on veikeä ja kuitenkin aika kriittinen, mistään lässytyksestä ei totisesti ole kyse, vaikka Tiuraniemen kerronta onkin melkoisen polveilevaa. Kirja on sopivasti yllättävä, tuore ja ilkikurinen, vaikka ehkä olisin sitä jonkin verran tiivistänyt (en tosin osaa yhtään sanoa, miltä osin). Kutkuttavaa menoa yhtä kaikki, se todettakoon!


Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle
Ulkoasu: Taittopalvelu Yliveto
Minerva 2013
256 s.

Omasta hyllystä.

______

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, Kirjasfääri, Kirjapolkuni, Kirjan pauloissa, Leena Lumi, Kujerruksia, Maria Carole, Pihin naisen elämää, Kulttuuri kukoistaa

Minna Mikkonen: Kivenkerääjät

Pieni Veini-poika on valtavan elämänmuutoksen keskellä. Hänen teini-ikäinen isosiskonsa Meri on kadonnut perheeltä, mennyt pois, hukassa, eikä kukaan tiedä missä tai miksi. Veini joutuu hämmennyksen edessä kasvamaan isommaksi kuin vielä olisi valmis. Isä tyytyy juopottelemaan sohvalla, äiti on oman mielensä ja sen heilahtelujen vanki.

Veinin mielikuvitus on vilkas, ja muistot sekoittuvat kuvitelmiin ja toiveisiin. Paljoa poika ei pyydä, mutta jää pitkälti vaille sitäkin vähää. Oikein kukaan ei tunnu huomaavaan häntä enää. Meri oli ainoa, joka osasi ottaa huomioon. Mutta nyt hän ei enää ole täällä.

Menetys ja suru ovat kirjassa vahvasti läsnä, mutta tarina ei hautaudu niiden painon alle. Lapsen maailmassa selviäminen on toista kuin aikuisilla, ja vaikka ikävä on suuri, jokaisesta päivästä löytää silti seikkailun ja keveämmän askeleen, jos niin tahtoo. Yleensä Veini tahtoo.

Meri jää eteerisen etäiseksi, osin kuin kuvitelmaksi tai kiiltokuvaksi. Ehkä isosiskolla on riittävän suuren ikäeron jälkeen kaikki mahdollisuudet olla juuri sitä: esikuva, joku jota katsoa ylöspäin. Ja miksi Veinin, pienen lapsen, edes pitäisi tietää Merin raaemmasta puolesta, teini-ikäisen elämästä ja teoista?

Kivenkerääjät on kaunis ja melankolinen kirja. Makuuni se on turhan tasainen: lukiessa valuu eteenpäin Veinin mukana, ihailee Mikkosen luomaa todellisuutta, kokee myötätuntoa, mutta jää silti hoputtamaan. Tapahtuisi jo jotakin. On tämä nyt tullut selväksi.

Kaltaiseni malttamaton ja hieman raaka lukija ei saa pelkästä tunnelmoinnista irti niin paljon, että lukukokemuksesta tulisi unohtumaton. Edes raskas aihepiiri ei riitä: jäin odottamaan säröä, virhettä, vinoumaa. Nyt kokonaisuus on kuin sileäksi hioutunut kivi. Vailla kulmia ja kohoumia, jotain jota kunnolla koskea.


Minna Mikkonen: Kivenkerääjät
Ulkoasu: Taittopalvelu Yliveto
Minerva 2015
238 s.

E-kirja kirjastosta.

______

Muualla: Leena Lumi, Yöpöydällä, Tuhansia sivuja, Lukutoukan kulttuuriblogi, Marissa Mehr Kiiltomadossa 

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa
Suomentaja: Sirkka Aulanko
Minerva 2014
546 s.
Au revoir là-haut (2013)

Arvostelukappale.


Ensimmäisen maailmansodan viimeisinä hetkinä sotamies Albert Maillard todistaa, kuinka luutnantti Henri d'Aulnay-Pradelle, varansa menettäneen aatelissuvun viimeinen vesa, ampuu omia miehiä. Albert joutuu siksi itsekin hengenvaaraan, josta hänet pelastaa toinen rivimies, Édouard Péricourt. Édouard loukkaantuu tapahtumissa vakavasti, mutta selviää.

Sota päättyy, mutta kunkin miehen mielessä se jatkaa kulkuaan. Édouard haluaa olla kuin kuollut: hän on menettänyt sananmukaisesti kasvonsa, eikä halua olla enää tekemisissä varakkaan perheensä kanssa. Perhe ei koskaan oikein hyväksynyt häntä omana itsenään, taiteilijana. Albert auttaa kiitollisuudenvelassa Édouardia hankkimaan valehenkilöllisyyden ja välittää Péricourtin perheelle tiedon tämän kuolemasta. Kun Édouardin sisar Madeleine saapuu hakemaan veljensä ruumista, Henri d'Aulnay-Pradelle astuu näyttämölle. Pariskunta avioituu pian.

Édouard ja Albert elävät vaatimattomissa oloissa ja koettavat selvitä päivän toisensa jälkeen. Kuviota sekoittavat rakkaus, pettymykset, morfiini ja lopulta myös suuruudenhulluus. Miehet päätyvät suunnittelemaan ja toteuttamaan valtaisaa huijausta, jonka tarkoituksena on rikastua ja jättää Ranska ja Pariisi kauas taakse. Samaan aikaan toisaalla Henri pyrkyröi kohti vehreämpää tulevaisuutta, sillä edes varakas naimakauppa ei ole taannut hänelle menestystä.

Pierre Lemaitren Näkemiin taivaassa on melankolinen tarina. Se alkaa rintamalta ja kuvaa ensimmäisen viidenneksensä sodan loppuvaiheen sekasortoa ja paniikkia. Albert on onneton vässykkä, epävarma ja sanoissaan sekoileva reppana, joka ei saa kiinni itsestään tai elämästään. Ansiokkaasti hän kuitenkin huolehtii toveristaan Édouardista.

Édouard itse jää arvoitukseksi. Sota ja vammutuminen haavoittavat häntä pahasti sekä fyysisesti että psyykkisesti. Hän ei piirrä eikä maalaa aikoihin sodan jälkeen, mutta lopulta kuvallinen ilmaisu palaa hänen elämäänsä takaisin. Perhesuhteiden monimutkaisuus ja Édouardin pettymys perheensä asenteeseen vaikuttaa dramaattisesti kaikkien Péricourtien elämään.

Henri taas on häikäilemätön pyrkyri, suorastaan herkullisen kammottava hahmo. Vaikka hän on paha, Lemaitre ei ole liioitellut häntä kirjoittaessaan. Henrin kaltaisia ihmisiä on aina siellä, missä on mahdollisuus muiden hyväksikäyttöön ja oman edun ajamiseen – siis kaikkialla.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeinen Pariisi on surumielinen ja kuitenkin tulevaisuuteen uskova kaupunki. Sota on vienyt paljon ja tuonut mukanaan surua ja menetyksiä. Ihminen pääsee kuitenkin pienilläkin teoilla kiinni uuteen, ja vaikka ne eivät kestäisi päivänvaloa, yksilölle ne merkitsevät avointa tulevaisuutta.

Näkemiin taivaassa on kirja häikäilemättömyydestä, sodan jäljistä, uusista aluista, solidaarisuudesta ja ihmisen rikkonaisuudesta. Se kuvaa hyvin epätäydellisiä ihmisiä, joiden elämästä koostuu rikas ja moniulotteinen verkosto. Siinä seikkaillessaan lukija pääsee syvälle lähes sadan vuoden takaiseen Pariisiin, joka on hyvin erilainen kuin kadotetun sukupolven boheemien kautta on opittu uskomaan.

______

Myös Leena Lumi on kirjoittanut tästä kirjasta.

Näkemiin taivaassa on viimeinen Ihminen sodassa -haasteeseen lukemani kirja, 28. sellainen, eli kenraali Suketus täällä hei! Haaste päättyy tänään ja siihen on tullut jo runsaasti koosteita. Kiitos niistä! Kokoan haasteen päätöstekstin ensi viikon aikana. Vuoden aikana on kertynyt hurja määrä luettuja kirjoja aivan laidasta laitaan, mahtavaa.

Silvia Avallone: Teräs

Silvia Avallone: Teräs
Suomentaja: Taru Nyström
Ulkoasu: Taittopalvelu Yliveto
Minerva 2014
427 s.
Acciaio (2010)

Kirjastosta.


Tämän kirjan Toscanan auringon alla eivät auringonkukat kasva ja viljapellot heilimöi.

Piombinon rantakaupungin Stalingradon kaupunginosassa ihmiset elävät vuokratalokasarmeissaan, painavat pitkää päivää terästehtaalla ja koettavat selviytyä eteenpäin jotenkuten. Huterien talojen seinät kätkevät sisäänsä perheväkivaltaa, huumeita, rikollisuutta ja koskaan syntymättömiä haaveita.

Via Stalingradon varrella asuvat myös parhaat ystävät Anna ja Francesca, kolmetoistakesäiset naisenalut, tytöt joilla on kaikki vielä edessään. Annan isä on saanut potkut käytännössä koko Piombinoa elättävältä terästehtaalta ja tekee katoamistemppuja hämärähommiensa ohessa. Annan äiti on kommunistipuolueen aktivisti, joka uskoo parempaan yhteiskuntaan, muttei pääse eroon epäonnistuneesta avioliitostaan. Annan veli Alessio on jo siirtynyt tehtaalle töihin, tehnyt sen, mitä piombinolaisilta nuorukaisilta odotetaan.

Francescan isä on väkivaltainen hirviö, tehdastyössä itsensä näivettänyt, empatiaan kyvytön. Francescan äiti on kolmekymppinen vanhus, elämänilonsa vuosia sitten menettänyt. Hänestä ei ole suojelemaan tytärtään tai itseään, vaatimaan muuta. On helpompaa alistua.

Annan ja Francescan kesä on vedenjakaja. On vuosi 2001 ja maailma muuttuu muuallakin kuin heidän omalla rannallaan. Tyttöjen arjen tiet tulevat eroamaan, sillä Anna jatkaa lukioon, Francesca ammattikouluun. Tulevaisuus tuntuu kiveen hakatulta, vaikka tytöt jaksavat vielä unelmoida, ainakin toisinaan, kun meri kutittaa vatsaa ja hiukset kastuvat. Horisontissa siintää Elban saari kuin saavuttamattomana toisena maailmana. Se on kaikkea sitä, mitä Via Stalingradolla on kiellettyä haluta.

Kiinnostuin Teräksestä blogitekstien myötä. Onneksi kiinnostuin, kirja on vimmainen lukukokemus, joka nirhii ikävästi ja samalla vaikuttavasti. Avallone pudottaa lukijan suoraan keskelle kolhuista Piombinoa, ja kyyti lähtee jarruttelematta. On vain pidettävä kiinni ja toivottava parasta.

Se paras ei kuitenkaan tule, oikeastaan ehkä kellekään. Piombinon elämä on tarkasti uomissaan, yhteisö ja normit pitävät siitä huolen. Jos kuvittelee itsestään liikoja, on kolaus kaatuessa entistä kovempi, siitä pitävät muut huolen. Vauhtia on siksi otettava aina niin paljon kuin voi, sillä lento loppuu joka tapauksessa aikanaan. Vauhtia saa huumeista, seksistä, adrenaliinin pauhusta, uhosta, alkoholista, mistä tahansa.

Teräksen maailma on raaka, miehinen, fyysinen. Talojen rakenteet murenevat, hiki virtaa, hiekka hiertää, autojen ja skootterien pyörät vinkuvat asfaltilla. Kaiken yllä terästehtaan masuunit pauhaavat kuumuutta ja voimaa. Samalla maailmassa on paljon herkkyyttä. Se on syttyvässä naiseudessa, pyöreässä olkapäässä, nuorten illanvietossa, makuuhuoneen hämärässä. Kontrasti on suuri, mutta se puhuttelee.

Kirja on kokonaisuutena onnistunut. Se on himokas ja vimmainen, muttei vedä överiksi. Ehkä se näyttää jotain sellaista, mitä ei haluaisi nähdä. Ja vaikka elämä kulkee väistämättä kohti hallitsematonta muutosta, voi kaiken alla tuntea haaveiden voiman ja uskon siihen, ettei Elba olekaan kuin uintimatkan päässä.

_____

Teräksestä ovat kirjoittaneet myös Omppu, Leena Lumi, Mari A., Annika K., Tuija, Marja-Liisa, Krista.

Kirja pureutuu voimakkaasti metallitehtaan ja metallityömiesten arkeen, joten liitän sen osaksi Mikä minusta tulee isona? -haastetta.

_____

Silvia Avallone on Helsingin Kirjamessuilla esiintymässä lauantaina 25.10. Häntä haastattelee Aleksis Kivi -lavalla kirjan suomentaja Taru Nyström kello 11.30. Itse menen ilman muuta kuuntelemaan, mikäli messuilen lauantainakin.

M. G. Soikkeli: Läpinäkyvä kuolema

M. G. Soikkeli: Läpinäkyvä kuolema
Ulkoasu: Taittopalvelu Yliveto
Minerva 2014
310 s.

Arvostelukappale.


Dammerburgin kaupunki on avoimen yhteiskunnan ihannekuva. Kaupungin elämä tallentuu joka hetki tuhansien valvontakameroiden kautta Arkistoon, joka on jokaisen kansalaisen käytettävissä. Kuka tahansa saa tietää mitä tahansa kenestä tahansa, kunhan kansalaisuus ja identiteetti on todennettu mobiililaitteen omistamisen kautta. Ihminen on yhtä kuin kännykkänsä, ilman puhelinnumeroa ei ole kukaan.

Koska yhteiskunta on avoin ja kaikkien tarkasteltavissa, poliisivoimatkin ovat supistuneet vain kolmeen ihmiseen. Komisario Richter, etsivä Jordan ja sihteeri Carmen huolehtivat omalta osaltaan kansallisesta turvallisuudesta. Yleensä heidän työnsä on helppoa, mutta kun eräästä dammerburgilaisesta asunnosta löydetään murhattu nainen, he joutuvat melkoisen haasteen äärelle. Kuinka kaikkialle näkyvässä maailmassa on mahdollista tehdä murha niin, ettei mitään johtolankoja tallennu minnekään?

Murhan selvittämistyö vie kaikkien kolmen tarkkaavaisuuden ja kekseliäisyyden äärimmilleen. Rikos on lopulta huomattavasti monimutkaisempi kuin vain pikaistuksissa tehty hengenriisto: taustalla on yhteiskunnallista mätää ja korruptiota, jollaista kukaan poliiseista ei olisi koskaan voinut kuvitella.

Läpinäkyvä kuolema on dystopia ja arvoitus. Se kertoo maailmasta, jossa kaikki tieto on koko ajan kaikkien saatavilla, ja jossa yksityisyyttä ei enää sanan varsinaisessa merkityksessä ole. Juuri kukaan ei tunnu sitä kaipaavankaan, vaan kaiken jakaminen vahvistaa muuten ympärillä natisevan maailman jäljellä olevien rakenteiden tuomaa heikkoa turvaa. Ympäristöongelmat ovat valtavat, ja ihmiskunta elää lähes hedelmättömänä. Syntyvyys on laskenut minimaaliseksi ja samalla vanhusten määrä räjähtänyt käsiin, sillä lähes kaikki haluavat elää niin pitkän elämän kuin mahdollista.

Koska luen varsin vähän dystopiakirjallisuutta (miksiköhän, mietin), en ehkä ole erityisen vaativa sen suhteen, millaiseksi maailma tarinoissa kuvataan. En ole kyllästynyt vielä mihinkään elementtiin, enkä pidä mitään liian kuluneena asetelmana. Läpinäkyvää kuolemaa lukiessani jäin miettimään, kuinka tarkkaavaisesti se kuvaa aikaa, jota nyt elämme. Olemmehan käytännössä sosiaaliseen mediaan kiinnikasvaneita, tunteemme, ajatuksemme, aatteemme, tekemisemme ja läheisemme muulle maailmalle jakavia ja älypuhelimemme lähes proteeseiksi omaksuneita. Työmatkalla paikallisjunassa saa päivittäin ihailla riveittäin luuriensa ääreen kumartuneita kanssamatkustajia, joita tuskin mikään ulkopuolinen ärsyke saa irrrottamaan otettaan laitteestaan. Ja ei, en pyri jeesustelemaan, sillä kuulun itsekin heihin.

Läpinäkyvän kuoleman maailmassa ihmisillä ei oikeastaan ole enää perheitä tai parisuhteita, vaan läheisimmän verkoston muodostavat erilaiset puhelimen kautta syntyvät luottamusringit. Jos joutuu pulaan, kukaan ei huuda apua, vaan näppäilee avunpyynnön someryhmään. Se on paljon luotettavampaa – onhan virtuaalisuus niin paljon paremmin todellisuutta jäljitettävissä ja tallennettavissa. Perheitä ei juurikaan ole, sillä ihmiset eivät pääsääntöisesti saa lapsia. Vain parhaat geenit lisääntyvät, ja sitä kontrolloidaan huolella.

Koska Dammerburg on kiehtova yhteiskunta, annan anteeksi sen, ettei kirjan juoni ole aivan niin vetävä kuin se voisi olla. Kolmen poliisin iskuryhmä etenee tutkimuksissaan varsin hitaasti, ja jännitysmomentit ovat melko kapeita. Rikos ja sen ympäriltä aukeava laajempi vyyhti on kiehtova, mutta sen selvittely jää paikoin eräänlaisen luennoinnin jalkoihin. Monet seikat olisi varmasti voinut upottaa kirjaan tarinallisemminkin.

Läpinäkyvän kuoleman hahmottelema tulevaisuus on aivan mahdollinen. Pitkää ikää tavoitellaan jo nyt monin, myös päivänvaloa kestämättömin keinoin, hyvinvointi jakautuu yhä voimakkaammin varallisuuden mukaan ja ihminen määrittyy pitkälti itsestään rakentamansa julkisuuskuvan kautta. Olemme yhtä kuin brändimme, jokainen on oman elämänsä yrittäjä, olemassaolo on sosiaalista. Toivoa silti sopii, että tulevaisuus olisi hieman vehreämpi ja vapaampi, kuin betonista ja lasista rakennettu, pakotetun jaettu maailma, jossa yksityisyys on sairaus ja elämä ennalta koodattua.

_____

Osallistun kirjalla Rikoksen jäljillä -haasteeseen, jossa selvitän tämän myötä syyllisen.

Janne Viljamaa: Kuka täällä oikein määrää – Lapsiperheen kasvatuskirja

Janne Viljamaa: Kuka täällä oikein määrää – Lapsiperheen kasvatuskirja
Kansi: Anitta Yritys
Minerva 2014
196 s.

Kirjastosta.


Sosiaalipsykologi, psykologian lehtori Janne Viljamaa on kirjoittanut helposti lähestyttävän ja tiiviin opuksen lastenkasvatuksen kanssa kamppaileville. Kirja on suunnattu ensisijaisesti vanhemmille, mutta myös aloitteleva kasvatus- ja opetusalan ihminen saa siitä paljon irti – miksei kuka tahansa muukin alan ammattilainen.

Viljamaan teesit ovat selkeät: ihminen on psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus ja olento, johon vaikuttavat sekä lähipiiri että ympäröivän yhteiskunnan olemus ja resurssit. Nykyisin lapsilla on paljon käytösongelmia, keskittymisvaikeuksia ja kykenemättömyyttä ymmärtää omia rajojaan ja hallita itseään ja käytöstään. Miksi näin on?

Kasvaakseen itsetunnoltaan vahvaksi, muut huomioon ottavaksi, yritteliääksi ja sosiaaliseksi olennoksi lapsen on saatava paljon ärrää. Tarkemmin sanoen rakkautta (ehdotonta!), rajoja (vain rajat tuntemalla voi kunnioittaa itseään ja muita), rohkaisua (aitoa yrittämistä on kehuttava, kurkitaan myös vieraille alueille), riitojen sovittelua (heti eikä vasta huomenna, ratkaisuja, ei syyllisiä, etsien) ja ravistelua (tuttujen ajatuspolkujen ohittamista, joskus pientareen kautta). Hyvältä kuulostaa, mutta kuinka se toteutuu?

Viljamaan kirja on hyvin käytännönläheinen, eikä siihen tarttuminen edellytä etukäteistietoja. Kiinnostus ja tarve aihepiiriin tutustumiseen riittävät. Kuka täällä oikein määrää lähtee liikkeelle kartoittaen suomalaiset sukupolvet ja niiden keskeiset sukupolvikokemukset ja määrittelemällä, mitä vallalla tarkoitetaan ennen kaikkea kasvatuksessa ja sosiaalisessa kanssakäymisessä. Sen jälkeen käsitellään vanhemmuutta ja vanhemman roolin syntymistä, pohditaan lapsiperheiden asemaa nyky-Suomessa, kartoitetaan kiusaamista ja sen torjuntaa ja lopuksi koostetaan vinkkejä lapsen itsetunnon tukemiseen.

Kirjassa nostetaan esiin tärkeitä asioita liittyen esimerkiksi koulunkäyntiin ja koulun ja opettajan rooliin kasvatuksessa. Viljamaa kritisoi white flight -ilmiötä ja koulujen keskinäistä kilpailua, jotka osaltaan aiheuttavat syrjäytymisuhkaa ja yhteiskunnallista epätasa-arvoistumista. Sen seurauksena huono-osaisuus periytyy entisestään ja erot lapsiperheiden hyvinvoinnissa levenevät. Samalla hyväosaisissa perheissä saatetaan lapsilta vaatia liikaakin ja elämästä muodostuu pelkkää suoritusta suorituksen perään, eikä lapsi ehdi olla lapsi ja kasvaa omaksi itsekseen kaikessa rauhassa.

Kuka täällä oikein määrää on hyvä kirja luettavaksi, jos kasvatusasiat ja lapsen tukeminen tämän kasvussa ja kehityksessä mietityttävät. Teksti on sujuvaa, esimerkit hyviä ja vinkit epäilemättä kokeilemisen arvoisia. Viljamaa tietää, mistä puhuu, ja antaa sen myös näkyä. Hän ei pelkää kyseenalaistaa ja ehdottaa vaihtoehtoja. Virkistävää!

Aihepiirejä on hamuttu mukaan ehkä hieman liikaakin, sillä paikoin kirja tuntuu vähän jäsentymättömältä. Kirjan keskeisenä teemana on vallankäyttö ja kuri ja toisaalta lapsen kasvattaminen hyväitsetuntoiseksi ihmiseksi. Siinä mielessä teemat, joita itse pidin juuri tämän kirjan osalta hieman sivupolkuina (esimerkiksi kiusaaminen ja erilaiset syömishäriöt), ovat perusteltuja. Tämän mittaisessa kirjassa haluaisin kuitenkin keskittyä lukijana vain pääasiaan – nyt useampaa teemaa vain hipaistiin ennen kuin matka jatkui vauhdilla eteenpäin ja jäljelle jäi vain kysymysmerkkejä. Toistoa on myös jonkin verran, ja vaikka kirjan aiheet toki alleviivaamisen ansaitsevatkin, esimerkiksi muutamat kielikuvat ja vertaukset alkoivat lukiessa ärsyttää toistuessaan.

Kritiikistä huolimatta pidän kirjaa tarpeellisena ja ennen kaikkea fiksuna opuksena. Kasvatusalan ammattilaisena olen vasta aloittelija, eikä omia muksuja ole, mutta silti uskallan suositella tätä kirjaa, mikäli aihepiiri tuntuu missään määrin tutulta. Kuka täällä oikein määrää ei tietenkään vastaa kaikkiin kysymyksiin, mutta se johdattelee ajattelemaan vaikeitakin asioita ja kääntämään katsetta siihen tärkeimpään: kuinka saatella uusi sukupolvi ilman suurempia kolhuja kohti aikuisuutta ja tasapainoista elämää.

Viisi päivää jotka vavisuttivat Eurooppaa

Nicholas Best: Viisi päivää jotka vavisuttivat Eurooppaa – Silminnäkijäkertomuksia toisen maailmansodan viimeisistä hetkistä
Suomentaja: Jutta Jarvansalo & Antti Posti
Minerva 2013
322 s.
Five Days that Shocked the World (2012)

Arvostelukappale.


Toinen maailmansota on menetetyissä ihmishengissä ja monilla muilla mittareilla mitattuna historian tuhoisin sota. Se on myös noin silmämääräisesti sota, josta kirjoitetaan julmetun paljon kirjoja – joka vuosi. Jos tapanasi ei ole vilkuilla kirjakaupan sotahistoriaosastolle, suosittelen tekemään niin ensi kerralla, ihan vain huvin ja urheilun vuoksi. Toinen maailmansota eri nyansseineen pomppaa silmille niin selkeästi, että voisi luulla sen olevan ainoa aihe, josta ylipäänsä kannattaa kirjoja kirjoittaa.

Brittiläisen journalistin ja kirjailijan Nicholas Bestin Viisi päivää jotka vavisuttivat Eurooppaa on silminnäkijäkertomusten ja pontevan tutkimuksen perusteella kirjoitettu kuvaus toisen maailmansodan viimeisistä päivistä Euroopassa. Huhtikuun loppu ja toukokuun alku 1945 käydään läpi päivä päivältä erilaisilla näyttämöillä vieraillen.

Best on jäljittänyt kokemuksia esimerkiksi keskitysleirien vapautuksista (joulukuussa tutuksi tullut Felix Sparks vilahtaa tässäkin kirjassa!), Berliinin valloituksesta, Hollannin ruoka-avun kokemisesta, Hitlerin bunkkerin viimeisistä kauhun ja epäuskon täyteisistä päivistä, Mussolinin kuolemasta, natsihallinnon murenemisesta ja liittoutuneiden johtohahmojen päätöksenteosta ja uutistennälästä. Kirjassa vilahtaa useampi kymmenen tavalla tai toisella kuuluisaa henkilöä ynnä jokunen tavallisempi tallaaja. Tiesitkö esimerkiksi, että eräskin Josef Ratzinger, josta myöhemmin tuli paavi Benedictus XVI, karkasi rintamalta? Enpä tiennyt minäkään.

Viisi päivää jotka vavisuttivat Eurooppaa etenee kronologisesti ja tiivisti ja tuo esiin kiinnostavia näkökulmia ja kokemuksia. Ymmärrettävästi se kietoutuu pitkälti valtaapitävien kokemuksien ympärille, mutta itse en kokenut ratkaisua huonona: sotahistoriallisten yksityiskohtien tuntemukseni ei ole tasolla, jolla olisi pelkoa ylettömästä toistosta ja jo tietämieni asioiden "jauhamisesta". Toisaalta on vaikeaa arvioida, antaako tämä kirja kovin paljon sellaiselle lukijalle, joka harrastaa toista maailmansotaa enemmänkin. Voi olla, ettei. Sen verran pintaraapaisuksi kirja lopulta jää. Taustoja ei lähdetä avaamaan, vaan teksti alkaa suoraan keskeltä toimintaa.

Tyyli on hyvin journalistinen, ja paikoin saattoi unohtaa lukevansa tietokirjaa. Pikemminkin mieleen tuli turhan pitkäksi venynyt lehtiartikkeli jostakin populaarista historialehdestä. Aikajänne kirjassa on tiivis ja lyhyt, mikä perustelee vauhdilla etenevää ja tarinamaista kerrontaa, mutta toisaalta paikasta toiseen pomppiminen hieman häiritsi lukijaa, jonka piti muutenkin olla tarkkana siitä, mikä maa ja mikä valuutta oli kulloinkin meneillään.

Kirjaa varten on tehty runsaasti taustatutkimusta, mutta tekstiä ei ole kovin tarkkaan viitoitettu. Käytännössä vain suorat sitaatit on merkitty lähdeviittein. Lähdeaineisto on monipuolinen tutkimuskirjallisuudesta aikalaiskokemuksiin ja elämäkertoihin. Best on käyttänyt myös lehtiä, asiakirjoja ja muita arkistolähteitä teoksensa taustatyössä. Tekstissä näkyy perehtyneisyys aiheeseen ja toisaalta taito kirjoittaa vetävää tekstiä. Toisen maailmansodan viimeiset päivät nostattavat lukijankin jännityksen melkoiseksi, vaikka lopputulos on varsin hyvin tiedossa.

Viiden päivän intensiivinen kuvaaminen on epäilemättä ollut melkoisen suuri urakka. Jäin pohtimaan kirjan luettuani, olivatko kaikki sen esiin nostamat näkökulmat välttämättömiä. Kirjaan on tosiaan marssitettu huomattava määrä erinäisiä julkisuuden henkilöitä, mutta suurin osa heistä vain vilahtaa kuriositeettina taustalla. Mikä on näiden silminnäkijäkokemusten lopullinen "arvo"? Olisiko kokonaisuus ehjempi ja yhtenäisempi, jos kirjoittaja olisi keskittynyt sellaisiin ihmisiin ja kokemuksiin, joiden avulla olisi ollut mahdollista hahmotta laajempia kuvioita? Toisaalta kirjaa ei voi ainakaan syyttää tylsäksi tai ylettömiin yksityiskohtiin takertuvaksi, vaan sen otanta on laajahko ja poljento vauhdikas.

Toinen maailmansota on ollut tähän saakka minulle jonkinmoinen punainen vaate. En voi sietää siihen liitettyä paikoin hysterialta vaikuttavaa huumaa ja sodan suoranaista glorifiointia. Sellaiseen Viisi päivää jotka vavisuttivat Euroopaa ei sorru. Tavislukija saa siitä paljon irti. Luulen myös, että kirja toimii joskus vielä aika hyvänä opetusmateriaalina. Teksti on helppolukuista ja parhaimmillaan hyvin selkeää. Tämä kirja onnistuu vaikeiden ja monimutkaisten asioiden, tapahtumaketjujen ja ilmiöiden aukiselittämisessä paikoin hyvin mallikkaasti. Ihmisten kokemusten kautta rakennettu kuvaus sodasta on aidon tuntuinen ja samalla informatiivinen.

___

Kirja on seitsemäs suoritukseni Ihminen sodassa -haasteessa (kategoriana Maailmansodat).

Tiedän uskovani, uskon tietäväni

Juha Pihkala & Esko Valtaoja: Tiedän uskovani, uskon tietäväni. Keskustelukirjeitä.
Kansi: Leena Kilpi
Minerva 2010
296 s.

Kirjastosta.


Maailmassa tarvitaan dialogia, ei kiistelyä; ymmärtämistä, ei saarnaamista. (E.V. s. 255)

Jälleen ollaan syvällisten asioiden äärellä. Tampereen hiippakunnan emerituspiispa Juha Pihkala ja tähtitieteen professori Esko Valtaoja istuvat taas vastakkain ja jatkavat keskustelua uskosta ja tiedosta siitä, mihin se Nurkkaan ajetun Jumalan? lopussa jäi. Luin keskustelun ensimmäisen osan helmikuussa, ja halusin jatkaa hyväksi havaitsemaani linjaa.

Tämä jatko-osa on edeltäjänsä tapaan rauhallinen ja verkkainen dialogi. Miehet käyvät kymmenen erillistä, mutta toisiinsa linkittyvää keskustelua, joissa käsitellään ikuisuuskysymyksiä: mikä erottaa tiedon ja uskon, mistä usko muodostuu, mitä muotoja uskonnollisuus saa, mikä on moraalin alkuperä ja peruste, mikä on tämän kaiken merkitys ja tarkoitus. Juuri sellaista mukavaa pikku puuhaa ja pohdiskeltavaa iltateen oheen. Samalla eletään noin puolitoista vuotta kummankin herran elämää iloineen ja suruineen, ja vaikka mikään päiväkirjatilitys ei kyseessä olekaan, vaikuttavat yksityiselämän tapahtumat väistämättä myös keskustelun henkeen.

Uskon ja tiedon kysymykset kiehtovat minua paljon. Niihin tässä kirjassa nimenkin mukaisesti pureudutaan. Vaikka viihdyin jälleen erinomaisesti taitavien kirjoittajien mukana, jotain jäi tällä kertaa uupumaan. Ehkä luin tämän liian nopeasti edellisen osan perään, sillä jotenkin tuntui, ettei tämä tarjonnut oikein mitään uutta ja edellisestä kirjasta eroavaa. Samoja aiheita kierrellään ja kaarrellaan ja vain paikoin sanan säilät heiluvat tosissaan – niistäkin kohdista päästään (melkeinpä harmillisen) nopeasti ohi. Välillä on melkeinpä tyhjäkäyntiä.

Arvostan todella paljon juuri tämän kirjan kuvaamaa keskustelutapaa, joka tuntuu välillä olevan katoava luonnonvara. Tässä keskustelijat ensinnäkin esiintyvät omilla nimillään ja kasvoillaan, omalla persoonallaan pelaten. Välillä minusta tuntuu – sitä kuuluisaa julkista keskustelua seuratessani – että oikea keskustelemisen ja keskustelukumppanin kunnioittamisen taito ovat aivan hukassa. Eri mieltä olevia isketään niin ovelasti ja kovaa kuin ikinä on mahdollista, ja jos keskustelu lähtee epämukaville alueille, aletaan huutaa, jolloin kovimpaa huutava olettaa voittavansa. Tuskallista seurattavaa poikkeuksetta.

Kuten olen aiemminkin kertonut, vetäydyn Valtaojan leiriin. En kuulu kirkkon enkä tiedä, onko Jumalaa olemassa vai ei, joten Pihkalalla ei siinä mielessä ole mitään mahdollisuuksia kanssani. Se ei tietenkään tarkoita, ettenkö kernaasti lukisi hänen perusteltuja mielipiteitään, pikemminkin lähes janosin Pihkalan puheenvuoroja. Valtaoja alkaa vähitellen olla näissä asioissa minulle kirjoittajana tuttu, mutta emerituspiispa tarjoaa vielä yllätyksiä. Ei ehkä sinänsä yllätyksiä, sillä tunnen mielestäni suhteellisen hyvin luterilaisen kirkon kontekstin, mutta sanotaanko, ettei hän ole minun näkökulmastani yhtä ennalta-arvattava kuin Valtaoja (jonka ennalta-arvattavuus ei siis kuitenkaan ole negatiivinen asia).

Tiedän uskovani, uskon tietäväni jatkaa tyylikkäästi edeltäjänsä avaamaa keskusteluketjua. Luulen, että kirjasta saa enemmän irti, jos on valmiiksi kiinnostunut sen käsittelemästä problematiikasta, mutta pelkästään yleissivistyksen vuoksi se ei ehkä ole mitenkään erityisen timanttinen. Ehkä edellinen osa on siihen parempi. Hyvin perusteltuja väitteitä ja uskomuksia ja hyvässä hengessä käytävää, kirjallisesti vakuuttavaa keskustelua on toki aina ilo seurata, ja sitä tämä kirja kyllä tarjoaa viimeisille riveille saakka.

___

Kirjan ovat lukeneet myös Jori ja Minna (vanhassa blogissaan).

Haasteet: Kansankynttiläin kokoontumisajot (Uskonto)