Lempi on räiskynyt heinäkuussa monissa kirjablogeissa jo ennakkoon, virallisesti kirja ilmestyi viime viikolla. Tänään se sai osakseen Antti Majanderin vahvan ja hienon arvion Helsingin Sanomissa. Nousukiitoa ennustan, kuten Majanderkin.
Enkä syyttä. Luin Lempin kustantamon lähettämänä ennakkokappaleena jo kesäkuun lopulla. Istuin puistonpenkillä ja luin, makasin parvekkeella ja luin, matkustin junassa ja luin. Lempi vei minut mukanaan alkusivuilta lähtien, enkä muuta voinut kuin lukea.
Lempi on tiivis, rujo, kaunis ja eheä. Siinä ei ole ylimääräisiä rimpsuja, ei yletöntä toistoa tai alleviivausta. Keskiössä on kolmen henkilön näkökulmakerronta, Viljami, Elli ja Sisko, kukin vuorollaan. He kertovat Lempistä, naisesta, joka on vaimo, emäntä ja sisko. Ja itsestään, huomaamattaankin.
Kertojaäänet on rakennettu taiten, jokaisella on selkeästi omansa. Viljami on runollisuuteen yltyvä nuori puoliso, rakastunut ja huumaantunut, sodassa kärsinyt, menettänyt. Hän on pohjoisen poika, lappilaisen karuun pientilaelämään tottunut ja sinne nuoren ja hehkeän vaimon vain yhdeksi kesäksi ja syksyksi saanut nuorukainen. Lempi on hänelle huumetta, jotain lähes liian hyvää. Kuin sattumalta syliin pudonnut.
Elli on Viljamin ja Lempin kotitilan Pursuojan piika, työntekoon tottunut, taustaltaan rikkonainen, aina hylätty. Hänelle Lempi on kilpailija, kaunan aiheuttaja, uhka ja joku, jota vihata niin ettei sydän meinaa lyödä. Viljamin hän tahtoo, Viljamille hänen pitäisi kuulua. Kun sota vie talosta isännän rintamalle, on Ellillä arjen aseet käsissään.
Sisko on Lempin kaksonen, toinen kauppiaantyttäristä. Hän rakastuu sodan aikana aseveljeen, saksalaiseen Maxiin. Kun sodassa käy niin kuin käy, on tehtävä valinta: lähteäkö Maxin mukana Saksaan vai jättää rakkaus ja jäädä Suomeen, ehkä hyljeksittynä ja vihattuna. Sisko päättää lähteä, vaikka ennusmerkit eivät hyvää lupaa. Kaikkea muuta. Mutta Siskolla on tilaa kasvaa omaksi itsekseen, tehdä omat päätöksensä. Niin on ollu ennenkin, niin oli Lempin kanssa ja niin on myös nyt ilman Lempiä.
Rytisalo kirjoittaa Lapin sodasta ja sen vaikutuksista otteella, jossa ei ole ripaustakaan epävarmuutta tai haparointia. Rajaus on onnistunut, sillä romaanissa keskitytään huolella sen ytimeen, ei haikailla muualle, ei rönsyillä. Se kertoo ikuisista aiheista ja suurista tunteista – rakkaudesta, kateudesta, sisaruudesta – mutta tekee sen raikkaasti, kuin ensi kertaa.
Lempi on varsin vakava kirja, vaikka siinä on leikittelyä, hymynkarettakin. Tunnelma on tyyni kuin erämaajärven pinta, mutta muutokset, teot ja sanat saavat sen väreilemään pahaenteisesti. Jännite, jota Rytisalo kertoo haastattelussa halunneensa kokeilla rakentaa, on onnistunut. Se pitää otteessaan, saa hengittämään hieman nopeammin, aavistamaan, kuitenkin yllättymään.
Kun leikistä tulee totta, aikomuksesta teko ja vahingosta vaikutus, elämän arvaamattomuuden ja hallitsemattomuuden vasta ymmärtää. Jos ymmärtää.
Minna Rytisalo: Lempi
Ulkoasu: Jenni Noponen
Gummerus 2016
234 s.
Arvostelukappale.
______
Toisaalla muun muassa: Lukuisa, Luettua elämää, Kujerruksia, Kannesta kanteen, Pieni kirjasto, Kirjojen keskellä
Helmet-haasteesta nappaan kohdan 41. Kirjassa lähetetään kirjeitä.