Kotimaisia klassikoita ja shokkipaljastus – Syyskuun Kuukauden lyhyet

Syyskuu tuli ja meni ja sen mukana iso määrä lukemisia. Lukeminen on tosiaan tuntunut maittavan viime aikoina, mikä on yksinomaan hyvä asia, toisenlaisiakin aikoja on eletty. Osa syksyn lukemisistani liittyy nykyiseen työhöni, johon puolestaan kuuluu kirjavinkkausta ja kirjojen esittelyä yläkoululaisille ja hieman lukiolaisillekin. Toki ilona on myös se, että voin käyttää jonkin verran työaikaani lukemiseen.

Syyskuussa luin muutaman sellaisen kirjan, joista koostan tuttuun tapaan Kuukauden lyhyet -tekstin. Tällä kertaa mukana on kotimaisia klassikoita ja shokkipaljastus: valitettavan pettymyksen tuottanut Alice Munro (se on siis mahdollista, järkyttävää!).

Minna Canth on niitä kirjailijoita, joiden tuotantoa haluaisin tuntea huomattavasti paremmin kuin tunnenkaan. Ei siis auta muu kuin tarttua härkää sarvista ja kirjaa sivuista. Luin syyskuussa Canthin Köyhää kansaa (1886), joka oli kyllä juuri niin surkean elämän kuvaus kuin oletinkin.

Köyhän kansan ytimenä on yhden köyhän perheen elämä ja onnettomuus. Lapset näkevät nälkää, isälle riittää vain hanttihommia, äiti kantaa perheen murheita harteillaan ja koettaa hoitaa sairaana olevaa kuopusta, vielä sylivauvaa. Vuokraisäntä hönkii niskaan, ruokakaappi on tyhjä, eikä toivoa paremmasta juuri ole.

Tarina on ankea, ja yhä ankeammaksi se menee. Toiveikkuutta, iloa tai valoa ei Köyhästä kansasta kannata turhaan etsiä, sillä sitä ei tarjoilla. Turhauttavaa lukemisessa oli ymmärtää, kuinka tietyt asiat eivät muutu, eivät edes 130 vuodessa. Edelleenkin on köyhyysloukussa eläviä perheitä (ja pelottavan paljon nimenomaan lapsiperheitä), edelleen on kurjuutta, johon ei ole tukikeinoja, edelleen köyhä saa hävetä tilannetta ja itseään, edelleen mielenterveyden hoito kärsii resurssien ja ymmärryksenkin puutteesta.

Vaikuttava, lähes inhorealistinen pienoisromaani, jonka lukeminen ei tee iloiseksi, mutta hyvää se tekee: yhteiskunnan realiteetteja ei pidä unohtaa, se on itselleen valehtelemista.


Minna Canth: Köyhää kansaa
Sanasato 2006 (1. painos 1886)
113 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: P. S. Rakastan kirjoja, Kirjan pauloissa, Nannan kirjakimara, Orfeuksen kääntöpiiri, Lukemisen ilo, Yöpöydän kirjat   

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 3. Suomalainen klassikkokirja

Toinen syyskuun klassikkoselätykseni on Veijo Meren Manillaköysi (1957). Keppilän Joose lähtee jatkosodan rintamalta lomille ja kotona käymään, mutta ennen sitä hän löytää pätkän hyvää köyttä. Sen hän haluaa viedä mukanaan: jotain surkeasta tilanteesta ja sodasta on ihmisen saatava itselleenkin. Niinpä Joose kietoo köyden ympärilleen ja lähtee kotimatkalle.

Kotimatkan varrella hän kohtaa junassa monenlaisia henkilöitä, joilla on paljon tarinoita kerrottavanaan pääosin rintamalta mutta muutenkin. Junamatkalle osuu myös monenlaista viivästystä, esimerkiksi saksalaiset sotilaat eivät olekaan niin tehokkaita kuin voisi luulla. Sodan absurdius ja pienen ihmisen kokema kauheus sen keskellä tulevat voimakkaasti esiin, huumorin varjolla.

Manillaköysi yllätti, sillä se oli varsin erikoinen tuttavuus. Jonkinlainen löyhärajainen novellikokoelma kehyskertomuksen keskellä, kenties. Joose ei ollut lainkaan niin keskeisessä roolissa kuin aluksi ajattelin, vaan pikemminkin hän on se elementti, joka jollain tapaa sitoo kirjan romaaniksi.

En voi väittää lukukokemuksen olleen erityisen miellyttävä, sillä Meren tyylissä on makuuni liikaa tempoilevuutta ja sekavuutta. Sota on aiheena samanaikaisesti pelottava, kiinnostava ja kuluttava. Tulipa kuitenkin tutustuttua tähänkin klassikkoon, lopulta.


Veijo Meri: Manillaköysi
Otava 2007 (1. painos 1957)
172 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjasähkökäyrä, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Sallan lukupäiväkirja, Sivu sivulta, Kaiken voi lukea! 

Mutta Alice Munro, voi minkä teit! Alkuvuodesta ilmestyi uusin suomennettu kokoelma Jupiterin kuut (alkuperäisteos Moons of Jupiter, 1982), ja sen toki ryntäsin heti ostamaan. Siihen tarttuminen kuitenkin takkuili, ja kun lopulta aloitin, pidin kahden ensimmäisen novellin jälkeen pitkän tauon.

Kokoelmassa on 11 novellia, jotka Munron tapaan käsittelevät pitkälti naisten elämää, perhe- ja ihmissuhteita. Novelleissa on paljon muutoksen tematiikkaa: joko on muuttunut kumppani, elämäntilanne tai oma asenne. Jokin näissä tämän kokoelman novelleissa kuitenkin hiersi, ja minun oli vaikeaa päästä niihin sisään.

Munron kielestä ja Kristiina Rikmanin suomennoksesta se ei johtunut. Ehkä minua hankasi novellien keski-ikäisyys, sillä jotenkin en nyt kaipaa laisinkaan luettavakseni mitään, missä kadutaan tehtyä tai tekemätöntä, tarkastellaan omia valintoja ja surraan sitä, mitä ei enää saada.

Kehuttava on kuitenkin novellia Kesän loppu, jossa keskenään skismainen perhe lähtee ystävien luokse illalliselle, ja monia arkoja asioita revitään auki ja asetetaan framille, joko hienovaraisemmin tai selkeämmin. Novellin tunnelma on kärkäs ja jännite hyvä, aivan viimeiseen käänteeseen saakka, joka saa kaikki henkilöt näkemään asiat ja elämän uudessa valossa. Toinen novelli, josta sytyin, on Onnettomuus. Se kertoo salasuhteesta erään pikkukaupungin lukion opettajien välillä. Pidin päähenkilö Francesista, jossa on kipakkuutta ja särmää: vaikka hänellä on jo vanhanpiian maine yllään, hän heittäytyy suhteeseen naimisissa olevan kollegansa kanssa ja nauttii etenkin sen fyysisestä puolesta ehdoitta. Novellissa kyseenalaistetaan perinteisin syyllisyydentunne, vaikka moraalisilta pohdinnoilta ei vältytä.


Alice Munro: Jupiterin kuut
Suomentaja: Kristiina Rikman
Tammi 2017
317 s.
The Moons of Jupiter (1982)

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Pieni kirjasto, Kirja vieköön!, Cats, books & me, Sinisen linnan kirjasto, Kirjojen keskellä,  Kirjaluotsi, Elämä on ihanaa, Sanoissa ja sivuilla, Annelin lukuvinkit, Mummo matkalla

Haasteet: Novellihaaste 2

Työmiehen vaimo Teatteri Avoimissa Ovissa

© Mikko Mäntyniemi

Minna Canthin klassikko Työmiehen vaimo on tuotu näyttämölle 2010-luvun asussa Teatteri Avoimiin Oviin Helsinkiin. Ensi-ilta oli helmikuussa ja näytökset jatkuvat huhtikuun loppuun.

Kun minulle tarjoutui tilaisuus lähteä katsomaan näytelmää kultturellissa ja ennakkoluulottomassa seurassa, en kauaa epäröinyt. Tänään marssimme kuuden kirjabloggaajan porukalla teatteriin.

Työmiehen vaimo on kertomus eriarvoisuudesta. Päähenkilö Johanna (Hanna Seppä) avioituu hulttiomies Riston (Paavo Kerosuo) kanssa, vaikka jo hääpäivänä häntä epäilyttää tekemänsä valinta. Johannalla on säästöjä, joiden tarkoituksena on turvata avioliiton alkutaival ja perhe-elämä. Risto käyttää kuitenkin aviomiehen oikeuttaan runsaalla kädellä, ja juo rahat loppuun ennen kuin ensimmäinen aviovuosi on kulunut. Johannan on keksittävä keinoja rahoittaa pienellä pojalla kasvaneen perheen elämä, kun Ristoa ei työnteko riittävästi kiinnosta.

Toisaalla on petetty mustalaistyttö Homsantuu (Petriikka Pohjanheimo), Riston entinen kihlattu, jonka ylpeyttä on raskaasti loukattu. Ympäröivä yhteiskunta ei myöskään anna nuorelle naiselle rauhaa, vaan korostaa jatkuvasti tämän toiseutta ja alemmuutta. Konflikti on väistämätön.

Minna Canth kirjoitti Työmiehen vaimon lähes 130 vuotta sitten kommentiksi ja kannanotoksi aikansa yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Naisen asema avioliitossa, köyhän suhde rikkaaseen, työläisen paikka sekä alkoholin ja uskonnon rooli ihmisen elämässä nousevat näytelmässä keskeiseen rooliin. Canth ravistelee rakenteita, eikä anna armoa.

Teatteri Avoimet Ovet on tehnyt raikkaan, ravisuttavan ja koskettavan tulkinnan klassikkoteoksesta. Aiheiltaan näytelmä ei tunnu vanhentuneen valitettavasti pätkääkään: näyttelijöiden pelkistetty puvustus ja yksinkertainen lavastus vain vahvistavat sanomaa. Hanna Sepän taidokkaasti tulkitsemassa Johannassa on nähtävissä joka päivä vastaantuleva, yksinäinen äiti, jolla ei ole juurikaan vaihtoehtoja elämässä, jonka kortteja ei muistettu jakaa tasan.

Näytelmän alku ei heti imaissut tätä katsojaa mukaansa, ja aluksi vierastin kertojaääntä ja selityksiä, jotka Karoliina Kudjoi vetää. Pian kuitenkin pääsin niiden makuun ja Minna Canthin oma ääni pääsi osaksi esitystä, vieläpä keskeisesti.

Hanna Sepän Johannan ohella mieleenpainuva on Petriikka Pohjanheimon työ Homsantuuna. Ylpeä, mutta kiintymystä ja arvostusta kaipaava nainen tulee tulkituksi tunteella ja taidolla. Muissa rooleissa, sivuhenkilöinä, mutta sitäkin tärkeämpinä tarinankerronnan kannalta nähdään Miika Laakso ja Jukka Pitkänen. Kokonaisuutena kiitän eläytymistä, liikettä ja musiikkiesityksiä. Kaikki tukevat toisiaan, tuovat uuden kulman ja koostavat tarinaa yhteen.

Työmiehen vaimo kolahti kovaa. Loppua kohden vauhti kiihtyy, mielet särkyvät ja eriarvoisuus iskee vasten kasvoja. Kun epätoivoinen Johanna huutaa kadulla apua, pyytää ketä tahansa auttamaan, pala nousee kurkkuun. Miksi tänäkin päivänä ihmisen on karjuttava hätäänsä, hierottava sitä vasten vastaantulijan naamaa, ja miksi sitä hätää ei edelleenkään kuulla – tai haluta kuulla.

Työmiehen vaimo jäytää ja jytisee.


"Teidän lakinne ja oikeutenne. Hah! Niitähän minun pitikin ampua!"

Minna Canth: Salakari

Minna Canth: Salakari
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1996
(1. painos 1887)
123 s.

Kirjastosta.


Alma Karell on pikkusievä porvarisrouva, puolenkymmenpäisen lapsikatraan äiti ja kansallismielisen rehtorin, tulevan valtiopäivämiehen vaimo. Kesä huvilalla on tullut päätökseensä, kun Karellin perhe saa yllätysvieraita: pihaan ajavat pormestari Lagander, apteekkari Leistén ja nuori maisteri Nymark. Kesäillan pimetessä ja vieraiden saatua kestitystään Alma on havahtunut johonkin uuteen. Onko hän tyytyväinen siihen, mitä elämä antaa? Onko hän onnellinen avioliitossaan pidättyväisen Johnin kanssa?

Syksy saapuu ja Karellit asettuvat takaisin kaupunkiasuntoonsa ja arkeensa. Alma on edelleen levoton, hän kaipaa muutakin kuin koruompeluksia ja emäntänä häärimistä. Nuorimmainen Helmikin on jo rinnaltavieroitusiässä. Kuin tilauksesta maisteri Nymark saapuu pitämään rouvalle seuraa intresantteine ja liehittelevine puheineen, hakee tätä seurapiireihin ja rekiajeluille, herättää keskustelua ja saa punan Alman poskille.

Väistämättä juorut alkavat pikkukaupungissa elää, ja erään kohtalokkaan luisteluretken jälkeen Alma joutuu kohtaamaan elämän koruttomuuden ja jokaisen äidin painajaisen, kun yksi perheen lapsista sairastuu vakavasti. Mikä on huvittelun hinta? Saako äitimyytistä irti räpistelevä nainen aina rangaistuksen? Mitä seuraa, kun ei asetu rooliinsa, kun poikkeaa asemansa osoittamalta tieltä?

Minna Canthin Salakari on pienoisromaani tai pitkä novelli, jonka teema on avioliitto, aviorikos ja naisen sisäinen maailma. Se pohdiskelee päähenkilönsä kautta (porvaris)naisen asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa ja perheessä sekä sitä, missä hyveen ja paheen raja kulkee. Alma on keskeinen tekijä tarinassa, ja hän joutuu käymään läpi laajan tunneskaalan, johon ei ehkä naiiviuttaan ole aivan valmis. Almalla on suuri rakkauden ja hyväksynnän nälkä, ja ollakseen jo monen lapsen äiti ja usean vuoden avioliiton koulima hän on hämmentävän herkkä ja lapsellinen, kuin koristenukke tai silitystä kerjäävä koiranpentu.

Salakari on nopealukuinen ja sinänsä moitteeton tarina. Se tarjoaa herkullista ajankuvaa 1800-luvun lopun suomalaisesta porvaristosta ja nostaa esiin monia kiinnostavia ilmiöitä: naisen asema, avioliiton merkitys (rakkaus ja tunne vaiko hyöty ja järki?), naisen ja miehen suhteen siveellisyyden rajat, suomalaisuus- ja kansallistunteen nousu sekä äitiys naisen perimmäisenä kutsumuksena ja elämäntehtävänä. Näistä saisi aikaan vaikka millaisen tiiliskiven, joten Canthin tiivis ilmaisu ja taito keskittyä olennaiseen herättää ihastusta.

Jossain määrin silti petyin. Tuntuu, että tämäntyyppisiä tarinoita on tullut luettua aika paljon. Ehkä suurimpaan merkitykseen nousee tarinan loppuosa, jossa Alma itse sairastuu (puhdasta syyllisyyttään?) ja kärsii koko lailla vaikuttavasti niin henkisistä kuin fyysisistä tuskista, jotka on kuvattu hämmentävän päällekäyvästi. Toisaalta raja lukijan tunteisiin vetoavuuden ja puhtaan pateettisuuden välillä on kapea, ja sen yli heilahdellaan paikoin.

Ihailen vimmaa, jolla Canth kirjoittaa itselleen tärkeistä teemoista, kuten sukupuolimoraalista ja naisen asemasta. Teos joutui ilmestymisaikanaan kritiikin kohteeksi, sillä sen päähenkilöä ei pidetty uskottavana: ei kai pikkukaupungin porvarisrouva tällaiseen lähtisi, rehtorska vielä, härre gyyd! Almaa jää miettimään kirjan kansien sulkeuduttuakin. Miksi hän on sellainen kuin on? Miksi hän ei ole onnellinen?

Canth ei jätä 130 vuotta myöhemmin elävää lukijaa kylmäksi, sillä teemat, joihin Salakari pureutuu, ovat edelleen olemassaolevia ja todennettavia. Onneksi jotkin asiat ovat kuitenkin muuttuneet, etenkin ulkoiset ja yhteiskunnalliset seikat, eikä kaksinaismoralismin kaiku ole enää niin voimakas kuin Canthin aikaan. (Eihän?)

Vaan yksi on ja pysyy: naisen ylitsepursuava syyllisyys sanoista ja teoista sekä sanomatta ja tekemättä jättämisistä sekä se taakka, jota hän usein aivan turhaan kasaa harteilleen – vaikka syy ei edes olisi itsessä.

___

Muiden aatoksia, osassa myös juonipaljastuksia: Jokke jäi pohtimaan maisteri Nymarkia, Annikaa harmitti, ettei roisto saanut rangaistusta, Suvi ei vaikuttunut, vaan piti etenkin loppuratkaisua liioiteltuna ja moraalisesti alleviivaavana.

Osallistun kirjalla 1800-luvun kirjat -haasteeseen.