David Foster Wallace: Päättymätön riemu

 

Nythän on niin, että minä totisesti vietin Herran vaiko Googlen tai kenties Teslan vuoden 2020 viimeisen viidenneksen maailmassa, jossa mikään ei vedä vertoja tennikselle, vielä yhdelle annokselle kunnon heroiinia tai AA-kerhon tapaamiselle, jossa ne pirun vanhat patutkin edelleen käyvät. Sinne minä upposin, siihen maailmaan, josta en oikein mitään tiennyt enkä ehkä olisikaan halunnut tietää, mutta nyt sitten tiedän, enkä oikeastaan muusta enää haluakaan tietää, jos tiedätte mitä tarkoitan.

David Foster Wallacen pääteos Infinite Jest ilmestyi vuonna 1996 ja mitä ilmeisimmin mäjäytti itsensä melkoiseen kulttimaineeseen saman tien, monissa piireissä jopa kirjaa lukematta. Minä kuulin kirjasta joskus viime vuosikymmennellä, kun innostuin Wallacesta Jonathan Franzeniin tutustumisen kautta. (Olen ennenkin kirjoittanut siitä, kuinka kirjat johtavat toisiinsa ja niin tekevät toki myös kirjailijat.) Wallacen villejä esseitä ja novelleja on suomentanut ansiokkaasti Juhani Lindholm ja kustantanut Siltala (yksi ehdottomia suosikkikustantamojani, eikä tämä ole maksettu mainos).

Infinite Jestiä Lindholm ei kuitenkaan ole suostunut tai halunnut suomentaa. Näin olen kuullut hänen itse sanovan jossain tilaisuudessa. Tai itse asiassa jos nyt totta puhutaan, muistan ihan tarkkaan, että se tilaisuus oli David Foster Wallace -aiheinen tapahtuma Yhdysvaltojen Suomen suurlähetystössä, jonne olin jotenkin onnistunut hankkiutumaan, eli siis Siltalalta oli tullut kutsu, kiitos vielä, vaikka siitä onkin jo monta vuotta aikaa. Silloin oli alkukesä, kesäkuu, ja suurlähetystö oli eri hieno paikka, jossa oli tarjolla purtavaa ja viiniä ja Wallacesta kertova elokuva End of the Tour (jonka voisi vaikka piruuttaan katsoa uudelleenkiin) ja keskustelua ja sen sellaista. Tulin siellä vähän hiprakkaan ja muistaakseni menin seuraavana päivänä johonkin työhaastatteluun, joten en lähtenyt jatkoille, vaikka kovasti houkuteltiin, vaikken edes oikeastaan tuntenut ketään, mikä ehkä edelleen harmittaa, siis se lähtemättömyys ja vähän sekin, etten tuntenut ketään, mutta toisaalta oli sentään minullakin joku järki päässä, vaikka nyt en kyllä muista mikä se työhaastattelu edes oli ja sainko sitä paikkaa, mutta ihan sama.

Nyt kuitenkin tuo mötkäle on suomennettu ja julkaistu. Suomentaja on Tero Valkonen, joka ansaitsee urakastaan jonkin palkinnon ja miljoona kunniamainintaa. Julkaisussa on sormensa pelissä myös Kari Hotakaisella, joka sijoitti siihen osan Räikköskirjastaan käärimistään fyffeistä. Päättymätön riemu on jo fyysillisenä artikkelina melkoinen, hapanjuurileivonnassa käyttämäni keittiövaa'an mukaan se painaa 1429 grammaa ja sivuja on 1061, eikä siis tosiaankaan niin sanotusti "kolahtanut postilaatikkoon" viime lokakuussa, kun olin sen Siltalan verkkokaupasta tilannut, vaan se piti hakea lähipostista, eikä se mahtunut paketissaan edes reppuuni, joka tosin kieltämättä on vähän pienikokoinen, vaikka sinne kyllä mahtuvat uintikamppeet ihan hyvin silloin, kun Aikana Ennen Koronaa vielä saattoi käydä uimassa.

Päättymätön riemu on kirja, josta on vähän hankala tiiviisti sanoa mitään, koska tiiviys ei ole sellainen määritelmä, joka sopii sen tarinaan tai kieleen tai oikeastaan mihinkään siihen liittyvään millään tavalla. Se on massiivinen romaani, joka leikittelee lukijallaan, lukijan kärsivällisyydellä, lukijan älyllä ja ymmärryksellä, jaksamisella ja hermoilla. Samalla tavoin se pyörittelee itseään ja omia juonilinjojaan.

Pääosassa on oikeastaan kolme asiaa. 

Yksi on nuorten urheilulupausten Enfieldin tennisakatemia Suur-Bostonissa joskus suunnilleen meidän aikanamme tai jossain lähimailla, ehkä vähän aikaa sitten. Nuorisolaisten elämää, treenejä ja keskinäisiä suhinoita tarkastellaan laajalti ja toisaalta, heh, tiiviisti, sillä tärkeimmät tapahtumat sijoittuvat lopulta muutamien vuorokausien sisälle Depend-aikuisalusvaatteen vuoden marraskuussa. Niin, ne vuodet on siis suunnilleen vuosituhannen vaihteesta alkaen nimetty eniten fygeä pöytään iskeneiden sponsoriyritysten mukaan, eli tämä meidän käyttämämme numeroasia on ikään kuin haudattu.

Toinen keskeinen seikka tai ympäristö on akatemian lähellä sijaitseva Ennetin huoneen puolimatkanhuone, elikkäs toipuvien alkoholistien ja narkkarien asuintalo ja sen henkilöt. Pääosaan nousee, ehkä, ainakin ajoittain, Don Gately, joka on omassa toipumisprosessissaan jo sen verran pitkällä, että on päässyt puolimatkanhuoneeseen henkilökunnan jäseneksi.

Ja kolmantena on sitten quebeciläinen terroristisolu, joka haluaa käsiinsä Enfieldin perustajan, elokuvaohjaaja (jne., jne.) James Incandenzan, sittemmin itsensä mikroaaltouunilla tappaneen ilmeisen nerokkuuden ohjaaman salaperäisen kokeellisen videomoduulin, joka on niin viihdyttävä, että sekuntikin sen katsomista saa jäämään ikuiseen koukkuun, jonka jälkeen ei halua eikä pysty enää koskaan tekemään mitään muuta kuin katsomaan sitä. Luonnollisesti myös Yhdysvaltojen uudehkon liittovaltion ONAN:in Määrittelemättömien palveluiden virasto (tiedustelupalvelu, siis) on moduulista kiinnostunut. Ja niistä terroristeista.

Näiden ympärille Päättymätön riemu itsensä kerii, kietoo, kutoo ja kääntelee (oli pakko keksiä vielä neljäs k:lla alkava verbi). Ja voi luoja miten se sen tekee. Tai siis Wallacehan sen tekee. Kerronta on maanisen villiä, kokeilevaa, temppuilevaa, paikoin hyvin suoraviivaista, osin dialogivetoista, välillä tajunnanvirtaa, paikoin tyhjää ja arvoituksellista, sitten taas kuin parhaastakin lukuromaanista tai jännityskirjasta. Välillä tulevia sivuja selailee kauhulla eteenpäin pohtien, eikö tämä kohtaus koskaan pääty ja milloin voin pitää taukoa, välillä unohtaa missä edes on ja mitä tekemässä (tai siis ei tietenkään unohda: ihminen on lukemassa Päättymätöntä riemua herran tähden).

Addiktioista tämä kertoo. Addiktioista, niistä toipumisesta, niissä piehtaroinnissa, niiden sivuvaikutuksista ja jälkivaikutuksista ja niitä ennen olleesta elämästä. Addiktioista, jotka kohdistuvat päihteisiin (joita on niin jumalaton määrä ja sellaisella tarkkuudella ja laaja-alaisuudella, että ei voi kun huokaista ja lähettää terveisiä farmakologian asiantuntijoille, että on teilläkin työ!), seksiin, ihmissuhteisiin, viihteeseen, olemiseen, rahaan, pelaamiseen, oikeastaan mihin tahansa. Mistä kaikesta voi olla riippuvainen ja onko mahdollisuutta olla olematta? Mistään? Ikinä? Miten muka?

Pidän Wallacea jonkinasteisena profeettana, niin hyvin hän tavoittaa tässä 1990-luvulla kirjoitetussa teoksessa 2020-luvun tyhjyyden ja tempoilun, vaikkei hän tietenkään mikään profeetta ole tai siis ollut, vaan älykäs, lahjakas ja tarkkanäköinen kirjailija, joka valitettavasti nollasi karttansa vuonna 2006 näkemättä tätä somehysteriaa, valeuutisvyöryä ja maailman sekoamista. Olletikin hän on myös ylihypetetty, kulttimaineinen eikä hän taatusti ollut missään määrin helppo ja mukava kumppani tai ystävä. Teknologian kehitystä Wallace sentään ei ihan osannut ennustaa, ja kirjan maailman elektroniikka onkin hupaisan vanhanaikaista, mutta toisaalta se vahvistaa ydintä entisestään. Ihmisen tarve tulla viihdytetyksi, tarve saada nautintoa ja tehdä se kaikki yhä uudestaan yhä vahvemman mielihyvän toivossa on ihan samanlaista, vaikka sen lähteenä olisi vanhanaikainen analoginen telkkari kuin VR-lasit. (Joita tässä kirjassa ei siis ole, mutta eräänlaisia videopuheluita kyllä saatetaan soitella ja niistäkin koetaan ulkonäköpaineita ja sen sellaista.)

Päättymätön riemu on valtava, kertakaikkisen valtava kokonaisuus, jonka Wallace on kirjoittanut röyhkeän anteeksipyytelemättömällä pöyhkeydellä, valtavalla tietovarannolla ja yltiöpäisellä yksityiskohtien tarkkuudella. Romaani laajenee jatkuvasti joka suuntaan, tuntuu, että sen kerronta punoo lankoja koko ajan ympärilleen, se on täysin pitelemätön ja hallitsematon. Ja silti, kuitenkin, ja ehdottomasti se on sataprosenttisesti tekijänsä näpeissä, siinä ei ole mitään sellaista, jolla ei olisi syytä ja tarkoitusta. (En minä niitä kaikkia syitä ja tarkoituksia huomannut, ymmärtänyt tai muutenkaan sisäistänyt, mutta ei ole yhtään epäselvää, etteikö Wallace olisi tiennyt millintarkkuudella, mitä on tekemässä.)

Kerronnassa on niin monenlaisia tyylejä, tasoja ja puolia, että hengästyttää. Se voi lamaannuttaa ja ärsyttää, mutta mihinkään ne eivät sieltä katoa. Päättymättömän riemun sivuilla pääsee sujahtamaan prostituoidun, huumeaddiktin, hyväksikäytetyn, ammutun, hakatun, väärinkohdellun, menestyjän, vastasynnyttäneen, kuolevan, toipuvan, tappajan ja auttajan nahkoihin, halusi tai ei. En ole itse kokenut, miltä vieroitusoireet tuntuvat, mutta tämän kirjan luettuani luulen edes etäisesti voivani kuvitella sen. En ole kohdannut väkivaltaa, mutta olen valmis vannomaan, että jokusenkin lukemani kohtauksen jälkeen minun ihollani oli muutama mustelma.

Päättymätön riemu on paikoin hulvattoman hauska, paikoin traaginen ja ällöttävä. Se kertoo surullisesta maailmasta, jossa olemme itse valinneet elävämme, ja jonka suuntaa voisimme halutessamme muuttaa, mutta emme halua. On liian kiire vaan vilkaista vähän jotain viihdyttävää nopeasti, saada vähän nautintoa, turruttaa itseämme ja muita.

Että sen minä vaan sanon, että melkoinen kokemus tämä oli. Sellainen kirja, jota en unohda koskaan. Että kun olen kuitenkin lukenut satoja, satoja, satoja kirjoja, niin tämä on jotain muuta. Ja että minä en lukenut tästä kirjasta naisvihaa tai muutakaan vihaa, vaan minä löysin tästä ylittämätöntä kerronnan taitoa ja tarkkasilmäisyyttä ja helvetillistä jaaritteluakin minä löysin. Ja vaikka sanotaan tässäkin pahasti, rumasti ja hyytävän hirveästi, ollaan yksioikoisia ja irvaillaan ehkä huomaamattakin vähemmistöille ja erilaisuudelle ja toiseudelle ja käytetään kieltä, jota en haluaisi missään nähdä, mutta joka on olemassaoleva asia ja siksi siitäkin pöyristyminen on turhaa, niin siltikin, siltikin tämä on kirja, jonka lukemista en tule koskaan katumaan tai jonka loistavuutta ei minun silmissäni häivytä yhtään mikään. 

Tyyliin.

 

David Foster Wallace: Päättymätön riemu
Suomentaja: Tero Valkonen
Siltala / Sanavalinta 2020
1061 s.
Infinite Jest (1996)

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Esa Mäkijärvi / Demokraatti, Kaisa Ranta / Tähtivaeltaja, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Donna mobilen kirjat, Maaria Ylikangas / Nuori Voima

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 35. Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut

Doris Lessing: Eloonjääneen muistelmat

Ihastuin Doris Lessingiin luettuani hänen esikoisteoksensa Ruoho laulaa. Ihastus jatkui Viidennessä lapsessa. Sen jälkeen olen keräillyt vähitellen Lessingin teoksia hyllyyni, niin myös Eloonjääneen muistelmat tarttui mukaan muistaakseni kirjamessuilta jokunen vuosi sitten. Vaikka ensikosketukseni Lessingiin oli huumaava, en kuitenkaan ole suin päin rynnännyt lukemaan muuta tuotantoa. Itse asiassa Lessingin lukeminen on vähän haastavaa, sillä hänen teoksensa eivät ole mitään mukaansa imaisevia hotkaisupaloja, vaan haastavia ja joskus tökkiviäkin.

Eloonjääneen muistelmat on romaani, jossa nimettömäksi ja selittämättömäksi jäävä katastrofi on kohdannut maailmaa ja ainakin Isoa-Britanniaa. Kirjan kertoja on vanhempi, yksin elävä nainen, jonka suojiin päätyy nuori tyttö Emily. Kaupunki on jo osin tyhjentynyt ihmisten lähtiessä pois: ympäristö on käynyt turvattomaksi ja yhteiskunnalliset rakenteet murenevat yksi toisensa perään. Millään viranomaistaholla tai yksittäisellä henkilöllä ei ole yksiselitteistä valtaa tai kykyä tilanteen kokonaishallintaan.

Kertojan havaintojen kautta kuva tilanteesta rakentuu yhä laajemmaksi. Katujen turvattomuus kasvaa, kun järjestäytyneet lapsi- ja nuorisojengit alkavat ottaa niitä hallintaansa. Nuoret eivät kunnioita ketään, sillä kaikkien on huolehdittava vain itsestään. Emilykin seilaa kertojan kotihuoneiston ja erään nuorisojengin haltuunsa ottaman talon väliä. Taloon muodostuu eräänlainen kommuuni, jota johtaa nuorukainen, Gerald, jonka kanssa Emily kokee ensirakkautensa. Sikäli kuin kaaosta kohti valuvassa maailmassa rakkaus on enää minkään arvoista.

Samalla kun todellisuus käy yhä raskaammaksi, kertojalla on kyky nähdä menneeseen ja "seinän taakse". Hän pääsee tarkkailemaan Emilyn lapsuutta ja toivoakseen myös tulevaisuutta. Sellainen kuitenkin aina on, joka tapauksessa, synkimpinäkin hetkinä.

Eloonjääneen muistelmat on kiehtova romaani, vaikken voi väittää ymmärtäneeni sitä täysin. Dystooppinen maailma on suosikkimiljöitäni kirjallisuudessa, niin nytkin. Tilanteen selittämättömyys vain lisää oman lukuelämyksen monimuotoisuutta, kun saa itse tehdä tulkintoja ja oletuksia. Keskeisenä teemana romaanissa on naiseus ja naiseksi kasvaminen: Emilyn nopean kehityksen kautta välittyy vahva kertomus siitä, miten naisena oleminen ja naisen paikka määrittyvät tilanteessa kuin tilanteessa. Katstrofinkin partaalla nainen, nuorikin, joutuu aivan toisenlaisten määritelmien ja valintojen eteen kuin mies. Emilyn miellyttämisenhalu yhdistettynä kapinointiin ja rimpuiluun ilahduttaa terävänä kuvauksena ja samalla myös surettaa. Eikö koskaan, koskaan pääse eroon naisiin kohdistuvista paineista ja odotuksista?

Lessing tuntuu edelleen arvoitukselliselta ja kiehtovalta. Hänen romaaninsa eivät ole mitenkään miellyttäviä, mutta se vain lisää kiinnostusta lukea niitä ja koettaa ymmärtää, mitä hän tekstillään kertoo.

Sattumalta hyllyssäni olevan kappaleen välistä löytyi Iris Tenhusen kirjoittama kritiikki teoksesta maaliskuulta 1988. Miten kiehtovaa, että kirjan edellinen omistaja on nähnyt sen vaivan, että on kopionut kritiikin ja tehnyt siihen omia merkintöjään ja säilyttänyt sitten kirjan välissä. Mitä hän lienee ajatellut lukemastaan? Se jää arvoitukseksi, mutta ilahduttaa minua suuresti. Millaisia tarinoita maailma onkaan täynnä, arkisista katastrofeihin.


Doris Lessing: Eloonjääneen muistelmat
Suomentaja: Kyllikki Villa
Otava 1988
218 s.
The Memoirs of a Survivor (1974)

Toisaalla: Luetut, lukemattomat, Koko lailla kirjallisesti, Illuusioita, Hyönteisdokumentti, Päivi Kosonen / Kiiltomato

Haasteet: Joka päivä on naistenpäivä, Kirjahyllyn aarteet

Jean Giono: Mies joka istutti puita

Jean Gionon 1950-luvulla julkaistu pieni novelli tai essee on yhtä aikaa ihastuttava ja harmittavan lyhyt. Sen aiheena on mies, jonka tarinan kertoja – Jean Giono itse, kenties – tapaa patikoidessaan Provencessa Ranskassa. Mies on paimen, Elzéard Bouffier nimeltään, ja hän elää lähes täysin erakoituneena yksinkertaisissa oloissa. Mutta elämäntapansa puolesta hän on kaikkea muuta kuin suppea: hän nimittäin on istuttanut jo kymmeniä tuhansia puuntaimia ja tekee sitä koko ajan lisää. Mistään ulkoisesta välittämättä, minkään häntä lannistamatta.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen kertoja palaa vanhalle seudulle ja kohtaa siellä miehen uudelleen. Sodasta piittaamatta tämä on jatkanut työtään, ja puut ovat kasvaneet entisestään. On kuin vastikään ihmisvoimin tuhotussa maailmassa olisi sittenkin jotain jatkuvuutta, jotain mihin luottaa.


"Tavallaan tämä luomisen työ näytti toimivan itsestään, ketjureaktion tavoin. Hän ei siihen kiinnittänyt sillä tavalla huomiota, hän vain jatkoi sitkeästi omaa yksinkertaista puurtamistaan. Mutta palaillessamme alaspäin aution kylän kautta näin vielä senkin ihmeen, että purot, joissa miesmuistiin ei ollut virrannut pisaraakaan vettä, pulppuilivat nyt iloisina ja elävinä. Olihan se tämän ketjureaktion varsinainen huipennus – paluu niihin hyvin varhaisiin aikoihin, jolloin uomat vielä olivat tulvineet." (s. 47)


Mies joka istutti puita on lyhyessä mitassaan jo vaikuttava tarina, mutta silti se jättää hieman tyhjän olon. Se on ohi ennen kuin alkaakaan, eikä anna lukijalle yhtään mahdollisuutta kiirehtiä tai ahmia. Lukemassani painoksessa on Sanna Pelliccionin kaunis grafiikkakuvitus, joka lisää kirjan viehätystä esineenä.

Tarinassa on vahvan uskonnollinen painotus, joka ei minua puhutellut, kuten eivät uskon asiat muutenkaan. Sen sijaan ilahduin ekologisesta näkökulmasta ja ajatuksesta, että yksittäisen ihmisen teot voivat olla kerrannaisvaikutuksiltaan suuria. Tätä mietin paljon omassa opettajantyössäni (joka toki ei sinänsä ole konkreettisesti uusien puiden istutusta, vaan pikemminkin jonkinlaista jo kasvavan taimikon huolenpitoa ja hoitoa) – siis sitä, miten ihminen voi vaikuttaa hyvässä ja pahassa moneen asiaan ja ihmiseen, jopa pitkälle vuosikymmeniä eteenpäin.

Niin ikään tuntuu hyvältä uskoa, että valtavia ilmiöitä ja massiivista pessimismiä vastaan on mahdollista jaksaa punnertaa. Että vaikka kaikki näyttäisi toivottomalta, mutta jos vain silti jaksaa uskoa asiaansa, uusi elämä ja toivo ja vehreys voivat syntyä, kasvaa ja lopulta vallata alan pahalta.

Ihastuttavaa. Muistaisikohan tämän synkässä arkirealismissaan useamminkin?


Jean Giono: Mies joka istutti puita
Suomentaja: Tuukka Kangasluoma
Kansi ja kuvitus: Sanna Pelliccioni
Basam Books 2014
80 s.
L'homme qui plantait des arbres (1953)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjainten virrassa, Kirjojen keskellä, Ihminen välissä

Haasteet: Mennään metsään, Helmet-haasteen kohta 47. Kirjassa on alle 100 sivua.

Doris Lessing: Hyvä terroristi

Alice Mellings on kolmekymppinen brittinainen, jonka perhetausta olisi voinut taata tälle nousujohteisen uran ja elämän ensin huippuyliopistossa ja sitten jossain hyvässä työssä. Lapsuus suuressa talossa paksuin verhoin peitettyjen ikkunoiden takana oli turvallinen, vaikka vanhempien rakkaus toisiinsa vähitellen haipuikin, eikä Alicen äiti päässyt toteuttamaan itseään niin paljon kuin olisi halunnut. Alicelle lähes kaikki olisi kuitenkin ollut mahdollista.

Mutta Alice päätti itse toisin. Hän opiskeli kyllä, mutta päätyi valkokaulusuran ja porvarillisen elämän sijaan vallatuissa taloissa erilaisissa kommuuneissa asuvaksi äärivasemmistolaiseksi, kapinalliseksi – ja väkivaltaan valmiiksi terroristiksi asti. Vai päätyikö kuitenkaan?

Hyvä terroristi on Doris Lessingin Man Booker -lyhytlistalla ilmestymisvuonnaan ollut romaani, jonka keskiössä on Alice Mellings. Ristiriitainen, raivostuttava, naiivi Alice, jota tekee mieli ravistella ja herätellä moneen kertaan. Alice on kumppaninsa Jasperin kanssa kiertänyt jo vuosia erilaisissa asuinyhteisöissä. Viimeisimmäksi he ovat asuneet useamman vuoden Alicen äidin Dorothyn nurkissa Alicen lapsuudenkodissa, jonne Dorothy on jäänyt yksin asumaan avioeronsa jälkeen. Mutta kun Alice ja Jasper löytävät tyhjillään olevan talon ja yhteisön, jonka kanssa elää, he muuttavat makuupusseineen pois valmiin pöydän ääreltä.

Uudessa asuinpaikassa Alice pääsee toteuttamaan itseään paremmin: hän saa olla äidillinen, huolehtiva, aikaansaava käytännön ihminen, jonka ensisijainen tavoite on estää talon purkaminen, hankkia sinne lämminvesivaraaja ja saada putket auki. Politiikasta Alice ei nimittäin lopulta tiedä niin paljoa, vaikka aatteen palo ja vallankumouksen halu ovatkin vahvoja.

Hyvä terroristi on viiltävää ja rasittavaa luettavaa. Lessingin katse on ironinen ja terävä, hän ei kohtele henkilöitään mitenkään empaattisesti, vaan pikemminkin joka hetki avaa yhä selvemmin heidän ristiriitaisuuttaan ja ehdottomuuttaan. Voisi ajatella, että saman aatemaailman jakavat ihmiset tulisivat keskenään toimeen, mutta kaikkea muuta. Alicen talossa kukaan ei tunnu pitävän toisistaan, pariskunnat ehkä juuri ja juuri.

Tämäkään ei tosin koske Alicea ja Jasperia. Niin tyhjä ja välinpitämätön Jasperin suhtautuminen Aliceen on, että sitä sai lukea nieleskellen. Karuudessaan se saa ymmärtämään, kuinka paljon – niin käsittämätöntä kuin se onkin – samanlaisia tyhjiä suhteita maailmassa on. Sellaisia suhteita, joissa pysytään vain, koska ei muutakaan osata tai koska halutaan hyötyä toisesta.

Vasemmistoryhmittymä haluaisi tositoimiin, mutta heitä ei ota vakavasti sen enempää IRA kuin KGB:kään. Niinpä on ryhdyttävä lopulta toimintaan aivan itse. Siinä vaiheessa punnitaan, kuka on valmis mihinkin ja millä ehdoilla.

Lessingin kerronta on tempoilevaa ja jossain määrin jopa junnaavaa. Kommuunin ja etenkin Alicen arki toistaa itseään päivästä toiseen: on jälleen jokin huoltotoimenpide tehtävänä, on jälleen pohdittava, mistä saa rahaa, on jälleen tehtävä ruokaa, on jälleen suunniteltava vallankumousta. Henkilöhahmojen vastenmielisyys teki omasta lukemisestani hidasta, sillä oikeastaan en olisi edes halunnut tietää, mitä he tekevät ja miten heille käy. Alice ei herättänyt minussa mitään empatiaa, ellei lasketa sitä, että toivoin vain koko ajan hänen havahtuvan naurettavuuteensa, vaikka ymmärsin kyllä, ettei niin tule käymään.

Vaikka tämän kirjan lukeminen oli minulle haastavaa ja jopa vaikeaa (ja pirullisen hidasta se ainakin oli), Doris Lessingin armoton katse herättää kunnioitusta. Ideologian sumentama järki, oman toiminnan reflektoinnin täydellinen puute, ihmismielen heittelehtivyys ja yhteisöjen toiminnan pelisäännöt nousevat Hyvän terroristin sivuilla teemoina vahvasti esiin. Niissä riittää ammennettavaa ja edelleen mietittävää.


Doris Lessing: Hyvä terroristi
Suomentaja: Elina Hytönen
Otava 1987
451 s.
The Good Terrorist (1985)

Kirjastosta.


Haasteet: Joka päivä on naistenpäivä -haaste, Helmet-haasteen kohta 14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi. 

Kuinka opin rakastamaan runoja

Kirsi Kunnas on suomalaisen runouden grand old lady, joka on ilahduttanut ja vavahduttanut runonlukijoita jo 70 vuoden ajan ensikokoelmansa Villiomenapuu (1947) ilmestymisestä alkaen. Moni suomalainen kasvaa Kirsi Kunnaksen lastenrunojen ja osuvien suomennosten kanssa, niin minäkin, ainakin luulen niin, vaikkei ihan kirkkaita muistikuvia lapsuudesta tähän liittyen olekaan. Kunnaksen lastenrunokirjoja ja suomentamia teoksia oli meillä kuitenkin kotona useampia. Loput lainattiin kirjastosta.

Nyt Runo100-haasteen myötä otin lopultakin kunnollisen niskalenkin Kunnaksen muusta lyriikasta. Olen tämän vuoden aikana lainannut, uusinut ja ehtinyt jo palauttaakin useampia Kunnaksen runokokoelmia. Yhteensä olen niitä lukenut kuitenkin neljä, joista vavahduttavin oli kesäinen kokemukseni Uivat saaret -kokoelman (1950) kanssa, kun jäätelökin suli purkkiin.

Aloitin joulukuuni lukemalla kolme Kunnaksen runokokoelmaa: Kuun kuva meissä (1980), Kaunis hallayö (1984) ja Valoa kaikki kätketty (1986). Kunnaksen eri kokoelmien runoja yhdistää ilmavuus, hetkellisyys ja vahva luontokuvasto. Niitä on hyvin helppoa lähestyä, ne kutsuvat luokseen.

Kunnaksen runot ovat pääosin lyhyitä, kuin tuokiokuvia. Kuitenkin niissä on hyvin hallittu ilmaisu, tarkkaan valitut sanat, rytmi ja tunne. Verrattuna paikoin hyvinkin ilottelevaan Uiviin saariin nämä 1980-luvun kokoelmat ovat vakavampia, surumielisempiä. Onhan välissä myös 30 vuotta elettyä ja koettua elämää, joka ei voi olla näkymättä.

Vahviten aistin runoissa päättymisen ja menetyksen hetkiä, suruakin. Ne soivat mielessä, koskettavat, saavat miettimään niitä omia menetyksiä ja suruja. Miltä suru tuntuu, tai sellainen käänne, jonka jälkeen tietää jonkin olevan toisin kuin ennen?


Oi, hän astui usvaan ja on poissa.
Vieläkin on ruoho hänen
         askelistaan
märkä.

(VKK)


Yhä kauempana käyn

niitty niin lähellä ja taivas
yksi ainoa askel!

että äkkiä olen siellä missä näyn
kiikarin surureunat ympärillä.

(VKK)


Surun henkilökohtaisuus välittyy, ja samalla runoissa on paljon runon puhujaan itseensä kohdistuvaa haikeutta. Oman mielen käänteet ja väänteet, tuntemusten moninaisuus, paljastaa puhujan olon ja ikävän. Onko mukana masentuneisuutta, tässä lienee tulkinnan varaa. Ainakin alakulo on selvää, tuntuu lukijankin mielessä vahvana.


Lintujen taivas siipiaallokkona
laskostuu pääni päällä

                   syvässä ikävässä

täällä kuin matkalla, saattajana.
Valoa kaikki kätketty.

(VKK)



Aamu pistää piikkinsä säleverhon lomitse
vuoteelle asti
                           haravoiden minua

kahisen kuin heinäsuova, hiiret
                           vilistävät piiloon.
Kun avaan silmät, olen kohdallani.

(VKK)



Unien hauraat kuvat pirstoutuvat
kuin puolikypsä lasi
aamun valossa
muistojen jännitystä kestämättä
ja minä yksin, yksin
kaikujen talossa.

(KKM)


Kunnaksen runot antavat paljon, kun niiden ensin antaa avautua. Olen myyty ehkä ennen kaikkea siksi, etten kokenut näitä runoja lukiessani lainkaan ulkopuolisuuden tunteita, vaan päin vastoin: lukiessa oli turvallinen, huolehdittu olo. Näiden runojen luokse on helppoa tulla, näiden lukeminen on matalan kynnyksen takana, jos kynnystä on ollenkaan.


Yhtäjalkaa elämä
vaihtovirtaa toisesta toiseen
sykäykset
tulevat menevät
sydämien iskut toisiaan vastaan
tunnen.
Niissä tapahdun.

(KKM)



Talon natinoissa kuulen poissaolosi
ovelle asti kuin avaisit sen
äkkiä
             sydämet pamppaillen se kahtapuolen
sykimme.

(KH)



Ei kukaan tiedä mihin olet mennyt.

Pitkien säteitten uutimet illassa
polkusi kimmellys, tomu.

Niin paljoon valoon olet kätkeytynyt
minulta.

(KH)


Runoissa on yhteisyyttä, yhdessä koettua ja elettyä. Vaikka puhujasta välittyy vahva, omillaan pärjäävä kuva, välillä runoissa on heikkoutta, suurta herkkyyttä, halua olla jonkun toisen kanssa, osa jotain samaa kuin muut.


Ei vuoden päivän ei hetken
mittainen ole meri
joka heijastamatta rantaa
kuva sisällään
aloittaa yhä uutta
maisemaa.

(KKM)



Älä pelkää kirkkauden kovaa
veistä
                  ei se haavoita
vaan leikkaa maan raskaan
painon
                  ja valaisee
rauhasi.

(KKM)


Voi, lukekaa Kirsi Kunnaksen runoja, ihmiset! Ne sykäyttävät, ilahduttavat, surettavat, saavat runouden tuntumaan joka sopukassa.


Kirsi Kunnas: Kuun kuva meissä
WSOY 1980
73 s.

Kirsi Kunnas: Kaunis hallayö
WSOY 1984
79 s.

Kirsi Kunnas: Valoa kaikki kätketty
WSOY 1986
112 s.


Kirjastosta.

________

Näistä kokoelmista toisaalla: Sinisen linnan kirjasto, Kannesta kanteen, Kirjapolkuni, Elämä on ihanaa, Unelmien aika

Haasteet: Runo100

Richard Bach: Lokki Joonatan

Nyt tuli lukukokemuksesta kyllä semmoinen mahalasku että oksat pois. Jostain syystä nappasin Richard Bachin klassikkoteoksen Lokki Joonatanin luettavakseni, ja pakko on todeta, että olisin hyvin selviytynyt ilman tätä elämystä.

Olen ajatellut, että Lokki Joonatan on kaunis, syvällinen tarina, joka saa sielun läpättämään autuudesta ja vapauden kaihosta. Ei saanut.

Joonatan Livingston on lokki, joka tekee asiat omalla tavallaan. Hän haluaa oppia lentämään kovaa, ei keskittyä ruoanhankintaan ja parveilemaan. Niinpä Joonatan tekee omia lento- ja syöksyharjoituksiaan sillä aikaa, kun muut huolehtivat parven elintasosta.

Tämä ei noin pidemmän päälle oikein sovi, ja Joonatan huomaakin lopulta tulleensa karkotetuksi parvestaan, koska ei ole lokki sillä tavalla kuin lokeilta odotetaan. Hän asustelee uloimmilla luodoilla yksinään ja jatkaa sinnikästä harjoittelua. Eräänä päivänä on Joonatanin aika siirtyä toiseen todellisuuteen, liekö se sitten taivas. Siellä elämänviisauksien pohdiskelu saa jatkua uudessa, paremmassa seurassa – ja aikanaan Joonatan voi palata opastamaan muita lokkeja löytämään rohkeuden sisästään.

Luin vuonna 2015 julkaistun 39. painoksen Lokki Joonatanista, joka on uusi, Jaana Kapari-Jatan tekemä suomennos ja jossa on mukana ennen julkaisematon neljäs osa. Neljännessä osassa on ehkä tarinan paras jännite, sillä se porautuu uskomusjärjestelmän syntyyn ja sellaisen ravisteluun.

Lokki Joonatan valaa uskoa lukijaansa: voit olla ja sinusta voi tulla mitä ikinä vain tahdot, kunhan uskot itseesi ja uskallat koettaa. Koin tarinan kuitenkin lähinnä rasittavana alleviivaamisena ja rautalangan vääntämisenä. Lisäksi Joonatanin muuttuminen jonkinlaiseksi Jeesus-hahmoksi opetuslapsineen kaikkineen oli hieman, no, vaivaannuttavaa.

Lokki Joonatanin tarina tuntuu self-help-kirjallisuudelta proosan muodossa (jota se ehkä onkin), tarinalta, jonka syvällisyydet lähes hierotaan lukijan naamaan, vaikkakin hienovaraiseen runollisuuteen kietoen. Mukana on myös yksityiskohtaista lentämisen fysiikkaa, paikoin sangen haukotuttavissa määrin.

Plussan annan Russell Munsonin upeista mustavalkoisista valokuvista, joista noin puolet kirjan sisällöstä (onneksi) muodostuukin.

Aina saa hävetä, kun ei ymmärrä klassikkokirjoja. Mutta näillä mennään, tälläkin kertaa.


Richard Bach: Lokki Joonatan
Valokuvat: Russell Munson
Suomennos: Jaana Kapari-Jatta
Gummerus 2015 (39. painos)
125 s.
Jonathan Livingston Seagull (1970)

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: P. S. Rakastan kirjoja, Tahaton lueskelija, Luettua, Hurja Hassu Lukija, Yöpöydän kirjat, Jokken kirjanurkka   

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta. (Valokuvia, elokuvan, oletettavasti lukemattomia tarinoita ja elämäntaito-oppaita vuoden 1970 jälkeen.)

Naiseksi kasvamisesta, naisena elämisestä ja naisesta kertomisesta – Lokakuun kuukauden lyhyet

On taas aika katsastaa kuukauden lyhyet -osasto. Lokakuussa painotus näissä kirjoissa vaikuttaisi olleen naiseutta ja naisia koskevissa tarinoissa. Luin yhden vastenmielisyyttä aiheuttaneen klassikkoteoksen, yhden autofiktiivisen uutuusromaanin sekä yhden huonon elämäkerran.

Frans Emil Sillanpään tuotanto ei ole minulle erityisen tuttua, joskin Hurskas kurjuus on tullut kyllä luettua – muistaakseni aivan liian nuorena (vaiko juuri tarpeeksi, jotta peruuttamaton hullaantuminen historiaan saattoi syntyä, ken tietää). Vironneessa klassikkoinnossani tartuin ohueen Hiltuun ja Ragnariin, joka on Hurskaan kurjuuden sisarteos.

Nuori, hyvin nuori Hiltu lähtee piiaksi rehtorinlesken perheeseen, johon kuuluu mahtavan rehtorskan lisäksi tämän aikuistumassa oleva poika Ragnar. Hiltun asema perheen hierarkiassa on jossain lattialistan ja hiirenkolon lähiseudulla, mutta niin vain rehtorska uskaltaa jättää silmäterän poikansa muutamaksi päiväksi suureen huvilaan kahden kesken piikatytön kanssa.

Himoahan siitä seuraa, ja himo saa rangaistuksensa, tietenkin, ja mitä traagisimmalla tavalla. Tämän kirjailija paljastaa heti ensimmäisellä sivulla, joten en ota vastuuta juonen spoilaamisesta.

Jotenkin tämä tekstilaji oli minulle hankalaa luettavaa. Laahaavaa, selittävää, osoittelevaa. Sillanpään pienoisromaanissa otetaan kantaa niin palvelus- ja herrasväen eroihin kuin moraaliin ja ihmismielen kokemaan himoon. Mille kaikelle saa antaa periksi, mitä vastaan taas tulee kamppailla?

Ragnar on päällekäyvä ahdistelija, Hiltu puolestaan kokemattomuuttaan värisevä tyttöparka. Minkäänlaisia mahdollisuuksia hän ei tässä pelissä saa, ja surkeastihan siinä sitten käy lopulta, kun liian suuria askelia otettuaan ei ymmärrä seurauksia, eikä oikeastaan niitä edeltäviäkään tapahtumia. Olisi jonkun pitänyt Hiltullekin kertoa elämän tosiasioita ja ihmiskehon toimintaa, niin ei turhaan olisi päädytty tragediaan.

Jotenkin jäi lukemisesta vastenmielinen olo Ragnarin käytöksen ja sen seurausten vuoksi.


F. E. Sillanpää: Hiltu ja Ragnar
Otava 1981 (1. painos 1923)
99 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjan pauloissa, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Kirjasähkökäyrä

Laura Gustafssonin tuotannosta olen lukenut Huorasadun ja Korpisoturin, jotka molemmat ovat jymähtäneet hyvien lukukokemusten joukkoon. Anomaliaa olen toistaiseksi jostain syystä karsastanut, vaikka se hyllyssäni onkin. Minua on peloteltu, että siitä näkee painajaisia.

Nyt tartuin kuitenkin Gustafssonin tuoreeseen, autofiktiiviseen romaaniin Pohja. Se on monella tapaa tuttua Gustafssonia: villi, absurdi, arvaamaton, anteeksipyytelemätön. Silti siinä on uutta, ote on railakas ja raikas, eikä tunnu vain tutun toistelulta.

Keskiössä on Gustafssonin autofiktiivinen proosa, jossa tehdään rajuin vedoin ruumiin- ja mielenavaus naiselle, naiseudelle ja naisen elämälle. Etenkin ruumiillisuuden eri ilmenemismuodot, oman vartalon hallinta, seksuaalisuus ja äitiys nousevat keskeiseen asemaan.

Pohja ei ole miellyttävää luettavaa, mutta hieno pienoisromaani se on. Lukija joutuu nikottelemaan paikoin karskin ja fyysisenä tuntuvan kuvailun ja kerronnan äärellä. Hyvinvointia etsitään, pahoinvointia saadaan. Miten hallita omat rajansa, mistä edes löytää ne? Miten määritellä oma koskemattomuutensa, miten taas vapauttaa mieli ja ruumis? Pohjassa on paljon sellaista pureskeltavaa, jota ei yhdellä lukukerralla saa nieltyä. Monipuolinen, vaivaamaan jäävä lukukokemus.


Laura Gustafsson: Pohja
Into 2017
141 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Reader, why did I marry him?

Haasteet: Naisen tie

Kuinka sitten kirjoittaa oikeasta, eläneestä naisesta, kertoa suurnaisen elämästä? Sitä on varmasti pohtinut brittiläinen Nigel Nicolson koostaessaan tiivistä elämäkertaa Virginia Woolfista. Nicolsonin äiti Vita Sackville-West oli Woolfin pitkäaikainen rakastajatar, joten hänellä on hyvin monitahoinen suhde kirjailijaan – oli jo tämän eläessä.

Virginia Woolf kiinnostaa minua henkilönä hyvin suuresti, vaikken edes ole lukenut hänen tuotannostaan kuin kaksi romaania, Mrs. Dallowayn ja Majakan. Niinpä oli helppoa valita hänestä kertova kirja mukaan Naisen tie -lukuhaasteeseen.

Woolf on 1900-luvun merkittävimpiä kirjailijoita, joka uudisti romaanitaidetta ja toi siihen modernismia, jollaista ei oltu aiemmin nähty. Hän oli varakkaan perheen tytär, joka kärsi koko ikänsä mielenterveyden vaikeuksista, eikä saanut pettymyksekseen opiskella yliopistossa veljiensä tapaan. Avioliitto Leonard Woolfin kanssa oli monin tavoin mielenkiintoinen sopimus: kummallakin oli avioliiton ulkopuolisia suhteita, mutta silti he olivat toisilleen lojaaleja ja tärkeitä yhteistyökumppaneita ja tukijoita. Woolfit perustivat oman kustantamon ja kuuluivat olennaisina jäseninä Lontoon kulttuuripiirien Bloomsbury-ryhmään. Virginia Woolf hukuttautui jokeen vuonna 1941.

Valitettavasti Nicolsonin kirja oli suuri pettymys. Vaikka se on kapoinen ja tiivis, se ei tarjoa lukijalle erityisen hyvää mieltä. Pakkohan kirjan ei ole niin tehdä ollakseen hyvä kirja, mutta oma mieleni pahoittui vakavasti tavasta, jolla Nicolson kritisoi ja arvostelee Woolfia. En voinut myöskään olla huomaamatta hänen asennettaan Woolfille tärkeää naisten asemaa ja siitä puhumista kohtaan. Eniten niskavillojani vihloi kuitenkin Nicolsonin tapa vähätellä ja jopa puolustella Woolfin lapsuudenperheessä tapahtuneita karuja asioita kuten selvästi vanhemman velipuolen Virginiaan kohdistamaa seksuaalista häirintää ja ahdistelua.

Asenteellinen, heikko esitys Nicolsonilta. Virginia Woolf ansaitsisi paljon parempaa.


Nigel Nicolson: Virginia Woolf
Suom. Ruth Jakobson
Ajatus Kirjat 2007
194 s.
Virginia Woolf (2000)

Kirjastosta.

Toisaalla: Oksan hyllyltä, Leena Lumi, Ullan Luetut kirjat

Haasteet: Naisen tie

Kotimaisia klassikoita ja shokkipaljastus – Syyskuun Kuukauden lyhyet

Syyskuu tuli ja meni ja sen mukana iso määrä lukemisia. Lukeminen on tosiaan tuntunut maittavan viime aikoina, mikä on yksinomaan hyvä asia, toisenlaisiakin aikoja on eletty. Osa syksyn lukemisistani liittyy nykyiseen työhöni, johon puolestaan kuuluu kirjavinkkausta ja kirjojen esittelyä yläkoululaisille ja hieman lukiolaisillekin. Toki ilona on myös se, että voin käyttää jonkin verran työaikaani lukemiseen.

Syyskuussa luin muutaman sellaisen kirjan, joista koostan tuttuun tapaan Kuukauden lyhyet -tekstin. Tällä kertaa mukana on kotimaisia klassikoita ja shokkipaljastus: valitettavan pettymyksen tuottanut Alice Munro (se on siis mahdollista, järkyttävää!).

Minna Canth on niitä kirjailijoita, joiden tuotantoa haluaisin tuntea huomattavasti paremmin kuin tunnenkaan. Ei siis auta muu kuin tarttua härkää sarvista ja kirjaa sivuista. Luin syyskuussa Canthin Köyhää kansaa (1886), joka oli kyllä juuri niin surkean elämän kuvaus kuin oletinkin.

Köyhän kansan ytimenä on yhden köyhän perheen elämä ja onnettomuus. Lapset näkevät nälkää, isälle riittää vain hanttihommia, äiti kantaa perheen murheita harteillaan ja koettaa hoitaa sairaana olevaa kuopusta, vielä sylivauvaa. Vuokraisäntä hönkii niskaan, ruokakaappi on tyhjä, eikä toivoa paremmasta juuri ole.

Tarina on ankea, ja yhä ankeammaksi se menee. Toiveikkuutta, iloa tai valoa ei Köyhästä kansasta kannata turhaan etsiä, sillä sitä ei tarjoilla. Turhauttavaa lukemisessa oli ymmärtää, kuinka tietyt asiat eivät muutu, eivät edes 130 vuodessa. Edelleenkin on köyhyysloukussa eläviä perheitä (ja pelottavan paljon nimenomaan lapsiperheitä), edelleen on kurjuutta, johon ei ole tukikeinoja, edelleen köyhä saa hävetä tilannetta ja itseään, edelleen mielenterveyden hoito kärsii resurssien ja ymmärryksenkin puutteesta.

Vaikuttava, lähes inhorealistinen pienoisromaani, jonka lukeminen ei tee iloiseksi, mutta hyvää se tekee: yhteiskunnan realiteetteja ei pidä unohtaa, se on itselleen valehtelemista.


Minna Canth: Köyhää kansaa
Sanasato 2006 (1. painos 1886)
113 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: P. S. Rakastan kirjoja, Kirjan pauloissa, Nannan kirjakimara, Orfeuksen kääntöpiiri, Lukemisen ilo, Yöpöydän kirjat   

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 3. Suomalainen klassikkokirja

Toinen syyskuun klassikkoselätykseni on Veijo Meren Manillaköysi (1957). Keppilän Joose lähtee jatkosodan rintamalta lomille ja kotona käymään, mutta ennen sitä hän löytää pätkän hyvää köyttä. Sen hän haluaa viedä mukanaan: jotain surkeasta tilanteesta ja sodasta on ihmisen saatava itselleenkin. Niinpä Joose kietoo köyden ympärilleen ja lähtee kotimatkalle.

Kotimatkan varrella hän kohtaa junassa monenlaisia henkilöitä, joilla on paljon tarinoita kerrottavanaan pääosin rintamalta mutta muutenkin. Junamatkalle osuu myös monenlaista viivästystä, esimerkiksi saksalaiset sotilaat eivät olekaan niin tehokkaita kuin voisi luulla. Sodan absurdius ja pienen ihmisen kokema kauheus sen keskellä tulevat voimakkaasti esiin, huumorin varjolla.

Manillaköysi yllätti, sillä se oli varsin erikoinen tuttavuus. Jonkinlainen löyhärajainen novellikokoelma kehyskertomuksen keskellä, kenties. Joose ei ollut lainkaan niin keskeisessä roolissa kuin aluksi ajattelin, vaan pikemminkin hän on se elementti, joka jollain tapaa sitoo kirjan romaaniksi.

En voi väittää lukukokemuksen olleen erityisen miellyttävä, sillä Meren tyylissä on makuuni liikaa tempoilevuutta ja sekavuutta. Sota on aiheena samanaikaisesti pelottava, kiinnostava ja kuluttava. Tulipa kuitenkin tutustuttua tähänkin klassikkoon, lopulta.


Veijo Meri: Manillaköysi
Otava 2007 (1. painos 1957)
172 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjasähkökäyrä, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Sallan lukupäiväkirja, Sivu sivulta, Kaiken voi lukea! 

Mutta Alice Munro, voi minkä teit! Alkuvuodesta ilmestyi uusin suomennettu kokoelma Jupiterin kuut (alkuperäisteos Moons of Jupiter, 1982), ja sen toki ryntäsin heti ostamaan. Siihen tarttuminen kuitenkin takkuili, ja kun lopulta aloitin, pidin kahden ensimmäisen novellin jälkeen pitkän tauon.

Kokoelmassa on 11 novellia, jotka Munron tapaan käsittelevät pitkälti naisten elämää, perhe- ja ihmissuhteita. Novelleissa on paljon muutoksen tematiikkaa: joko on muuttunut kumppani, elämäntilanne tai oma asenne. Jokin näissä tämän kokoelman novelleissa kuitenkin hiersi, ja minun oli vaikeaa päästä niihin sisään.

Munron kielestä ja Kristiina Rikmanin suomennoksesta se ei johtunut. Ehkä minua hankasi novellien keski-ikäisyys, sillä jotenkin en nyt kaipaa laisinkaan luettavakseni mitään, missä kadutaan tehtyä tai tekemätöntä, tarkastellaan omia valintoja ja surraan sitä, mitä ei enää saada.

Kehuttava on kuitenkin novellia Kesän loppu, jossa keskenään skismainen perhe lähtee ystävien luokse illalliselle, ja monia arkoja asioita revitään auki ja asetetaan framille, joko hienovaraisemmin tai selkeämmin. Novellin tunnelma on kärkäs ja jännite hyvä, aivan viimeiseen käänteeseen saakka, joka saa kaikki henkilöt näkemään asiat ja elämän uudessa valossa. Toinen novelli, josta sytyin, on Onnettomuus. Se kertoo salasuhteesta erään pikkukaupungin lukion opettajien välillä. Pidin päähenkilö Francesista, jossa on kipakkuutta ja särmää: vaikka hänellä on jo vanhanpiian maine yllään, hän heittäytyy suhteeseen naimisissa olevan kollegansa kanssa ja nauttii etenkin sen fyysisestä puolesta ehdoitta. Novellissa kyseenalaistetaan perinteisin syyllisyydentunne, vaikka moraalisilta pohdinnoilta ei vältytä.


Alice Munro: Jupiterin kuut
Suomentaja: Kristiina Rikman
Tammi 2017
317 s.
The Moons of Jupiter (1982)

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Pieni kirjasto, Kirja vieköön!, Cats, books & me, Sinisen linnan kirjasto, Kirjojen keskellä,  Kirjaluotsi, Elämä on ihanaa, Sanoissa ja sivuilla, Annelin lukuvinkit, Mummo matkalla

Haasteet: Novellihaaste 2

Millä hinnalla? – Kultainen vasikka Helsingin kaupunginteatterissa

Kuva: Mirka Kleemola

Mihin rahanhimo johtaa? Voiko keinottelulla lopulta voittaa? Millä hinnalla myisit itsesi, elämäsi, periaatteesi?

Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 31.8. ensi-iltansa saanut Heidi Räsäsen ohjaama Kultainen vasikka etsii vastauksia rahan valtaan ja vallattomuuteen. Alkuperäisteksti on Maria Jotunin, ja toteutus hohkaa yhtäaikaisesti kunnioitusta alkuperäistä kohtaan ja modernia, raikasta ilmettä.

Kaupunginteatteri on avattu nyt syyskaudelle 2017 mittavan peruskorjauksen ja remontoinnin jälkeen. Pienellä näyttämöllä esitettävä Kultainen vasikka on hieno avaus uusille tiloille. Se on hieno yhdistelmä ajatonta ihmisten välistä kahnausta ja silmää miellyttävää kokonaisvaltaista teatteria.

Kuva: Mirka Kleemola

Eletään ensimmäisen maailmansodan aikaa, niukkutta, jossa elintarvikkeet ovat kortilla ja ylellisyydet vähissä. Eedit (eteerisen etäinen, ajoittain vimmassaan vyöryvä Vappu Nalbantoglu) on elämän iloja ja materiaa rakastava nuori aviovaimo, joka ei pysty ymmärtämään miehensä Jaakon (tyylikäs ja arvoituksellinen Tuukka Leppänen) minimalismia ja halua henkisiin ansioihin, joita ei rahalla saa.

Kuva: Mirka Kleemola

Eeditin äiti Katariina (hersyvä, hohkaava Heidi Herala) on onnistunut keinottelemaan itselleen pienen omaisuuden naapurin nuorenmiehen Pekka Karhun (Petrus Kähkönen) avustuksella. Tästä Eedit innostuu – onhan tällaisen oltava mahdollista hänellekin! Onhan omaisuutta vain oltava jossain otettavaksi. Eeditin isä Herman (hellyyttävä haaveilija Jari Pehkonen) ei vaimonsa hapatuksia ymmärrä. Pikkusisko Lahja (villi, pidättelemätön Helmi-Leena Nummela) on pitkään ainoa, joka perheessä puhuu asioista niiden oikeilla nimillä – joskus liialtikin.

Kuva: Mirka Kleemola

Rahan ja omaisuuden himo syöksee perheen todelliseen kurimukseen, kun jokainen tempoilee omaan suuntaansa rahan perässä tai sitä karkuun. Samalla joudutaan mittaamaan kiintymyksen, tunteiden ja periaatteiden arvo. Toisinaan se on sangen vähäinen, esimerkiksi silloin kun Eedit karkaa puolisonsa pomon Aksel Someron (hyytävä Rauno Ahonen) mukaan elämänlaadun kohennus silmissä kiiluen.

Kuva: Mirka Kleemola

Antti Mattilan huikaiseva lavastus tukee tarinaa ja kertoo sen ohella omaansa. Aluksi ollaan luonnon keskellä: puunrungot, metsämaisema, usvainen hyhmä ja lintuhahmot herättelevät uteliaisuuden. Myöhemmin lavastukseen tulee mukaan kahvilahenkeä – ohikulkumatkallahan tässä ollaan, ja kaiken voi ostaa vitriinistä – ja lopuksi päädytään ylenpalttisia tyylejä sekoittavaan art deco -henkiseen salonkiin, jossa miehistä ja naisista otetaan mittaa. Niin ikään nostan hattua Eradj Nazimovin mielikuvitukselliselle äänimaailmalle, joka on paikoin jopa dramaattiseen taipuvainen, mutta sopii kokonaisuuteen saumattomasti metsänäänineen ja Edith Piaf -versiointeineen.

Kuva: Mirka Kleemola

Näyttelijäntyö on pääosin vahvaa. Heidi Herala vakuuttaa, Helmi-Leena Nummela hämmentää ja tyynen, itsellisen Anna-tädin roolissa nähtävä Aino Seppo on eräänlainen selkäranka tarinan naiseudelle. Eeditin näyttelijättäreksi päätynyt, rakkaudennälkäinen lapsuudenystävä Liina (Sanna-June Hyde) on Sepolle eräänlainen vastinpari: pinnalta samaan tapaan tyyni, mutta nopeasti ravisteltavissa tilaan, jossa muiden ihmisten merkitys on omaa sisintä suurempi. Kaikkea tarkkailee ja omalla tavallaan kommentoi Eeditin uskollinen palvelijatar Aliina (arvoituksellinen Ursula Salo).

Kuva: Mirka Kleemola

Rauha tuo mukanaan lopun epävakaille oloille ja niiden mahdollistamille moraalin joustoille. Kultaisen vasikan sanoma on vahvasti uuteen sukupolveen ja tulevaisuuteen uskova. Meidän jälkeemme tulevat tekevät meitä paremmin – annetaan heille mahdollisuus ja välineet siihen.


Lipusta kiitos Helsingin kaupunginteatterille.


Kultainen vasikka
Helsingin kaupunginteatteri

Alkuperäinen teksti: Maria Jotuni
Ohjaus: Heidi Räsänen
Rooleissa: Rauno Ahonen, Heidi Herala, Sanna-June Hyde, Petrus Kähkönen, Tuukka Leppänen, Vappu Nalbantoglu, Helmi-Leena Nummela, Jari Pehkonen, Ursula Salo, Aino Seppo
Dramaturgi: Henna Piirto
Lavastus: Antti Mattila
Pukusuunnittelu: Sanna Levo
Valosuunnittelu: Mika Ijäs
Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov
Naamiointi: Jutta Kainulainen
Kampaukset: Taina Tervo

Viisi syytä rasittaa hauistaan lukemalla Tuulen viemää

Lukemattomat lukemattomat klassikot -listani pieneni 900 sivun verran, kun sain muutaman viikon aherruksen jälkeen selätettyä Margaret Mitchellin vuonna 1936 ilmestyneen, Pulitzer-palkitun Tuulen viemää. Kiitän lukupiiriä ja (pääosin kuviteltua) joukkopainetta siitä, että lopultakin pääsin tutustumaan Scarlett O'Haraan ja hänen Georgiaansa. Muistelen lukeneeni joskus lapsena jostakin Aku Ankan taskukirjasta Tuulen viemää -versioinnin, mutta siihen kokemukseni tästä tarinasta jäävätkin. Ennen tätä.

Keskityn nyt viiteen seikkaan, jotka saivat minut ponnistelemaan kirjan läpi.

Scarlett ja Rhett

"Niin ilmeistä!", huudahtaa suuri osa kirjan lukeneista. Ehkä niin, ja miksipä ei. Hemmotellun nousukasperheen tyttären ja salaperäisen raikulipoikamiehen rakkaustarina on myrskyisä, polveileva ja osin ennakoimaton – ei mikään tähtiin kirjoitettu todellakaan.

Scarlett noin lähtökohtaisesti on raivostuttava tapaus – ja juuri siksi niin herkullinen. Vaikka Tuulen viemää on kiistämättä kasvutarina, Scarlett ei muutu perimmäiseltä luonteeltaan sen aikana. Sen sijaan maailma hänen ympärillään muuttuu ja vaatii Scarlettilta kykyä sopeutua ja selvitä, tarkistaa ajatuksiaan ja asenteitaan. Ja voi mikä selviytyjä hän onkaan! Kekseliäs, peräänantamaton, anteeksipyytelemätön! (Ja kauhea. En kestäisi hänenkaltaistaan ihmistä missään olosuhteissa.)

Rhett puolestaan on jo ensimmäisen kerran parrasvaloihin astuessaan mieleenpainuva hahmo. Hän eroaa epäsovinnaisuudellaan kaikesta ympärillään, nauraa sekä itselleen että muille ja tavoittelee päättäväisesti sitä, mitä haluaa saada. Paha poika? Ilman muuta. Konna? En sanoisi.

Sotakuvaus

Yhdysvaltojen sisällissota 1861–1865 ei ole minulle millään muotoa tutuin sotahistorian tapahtuma. Tuulen viemää kertoo sodasta ennen kaikkea etelävaltioiden eli konfederaation puolelta, pohjoisvaltiot eli unioni (eli jenkit) kuvataan etelävaltiolaisten silmin ja näkökulman kautta – eikä se ole erityisen mairitteleva. Rintaman ja suorien taisteluiden sijaan ollaan kotirintamalla: Atlantan kaaoksessa, sotasairaalassa, autioituneella ja köyhtyneellä maaseudulla, pelokkaissa kodeissa. Sisällissota näkyy ihmisten mielissä ja perhesuhteissa, kun kaikki kokevat menetyksiä ja tiedonkulku on hidasta ja epävarmaa. Huomisesta ei voi koskaan tietää.

Tuulen viemää on sodan kuvaajana myös armoton: häviäjän roolia ei ole helppoa kantaa. Sota, johon lähdetään intoa ja kunniantuntoa puhkuen, ei menekään niin kuin sankarikuvitelmissa ajateltiin, vaan edessä on monen vuoden kärsimys ja hidas näivettyminen, lopulta raskas ja häviö.

Sota on paljon muutakin kuin aseiden jylyä. Se on uutisten odottamista, hiljaisuutta, yllättäviä uusia ihmissuhteita, turvallisen maailman perustuksiaan myöten tuntemaa vavahtelua. Samalla elämä jatkaa matkaansa, avioliittoja solmitaan ja lapsia syntyy. Ja aina on joku, joka hyötyy siitä kaikesta.

Naisen asema

Scarlett on omalle ajalleen epätyypillinen nainen, ja saa sen totisesti tuta. Romaanin alussa hän on huikentelevainen, itsekäs ja kapeakatseinen nuori neitokainen, joka ei välitä muusta kuin omasta suosiostaan, uumansa kapeudesta ja ulkoisesta menestyksestä. Pieleen menevät rakkausasiat ikuisen ihailun kohteen Ashleyn kanssa sekä syttyvä sota saavat Scarlettin tekemään ratkaisuja, joiden seuraukset kulkevat mukana loppuiän.

Sota sysää Scarlettin elämään, jollaiseen hän ei ollut valmistautunut, mutta jonka hän kantaa vahvana harteillaan. Heikkouden on väistyttävä, kun huolenpito itsestä ja muista kasautuu Scarlettin tehtäväksi. Hän pelastaa kotitilansa Taran tuhosta, selviytyy päivästä ja viikosta toiseen ja vannottuaan, ettei enää koskaan aio nähdä nälkää, sen myös toteuttaa. Scarlettista tulee sodan jälkeen menestyvä yrittäjä ja keinottelija, mitä ei totisesti katsota hyvällä aikana, jolloin naisen tehtävänä on pysyä kodin piirissä, huolehtia puolisostaan ja kasvattaa lapsiaan ja palveluskuntaansa. Äitinä Scarlett on surkea: hän ei koskaan edes halunnut lapsia, mutta saa niitä lopulta kolme. Ja sen kanssa on elettävä, tavalla tai toisella. Yleensä ottaen sillä toisella.

Tuulen viemään naiset tietävät millin tarkkuudella, kuinka heidän tulee toimia, puhua ja elää. Vielä tarkemmin he tietävät, kuinka muiden täytyy käyttäytyä. Ei ole sellaista tilannetta, johon ei olisi kirjoittamattomia käytössääntöjä etenkin naisille. Syntymä, kuolema, avioliitto, seuraelämä, ulkona liikkuminen – kaikelle on tapansa ja paikkansa, eivätkä ne milloinkaan ole vapaasti tulkittavia. Siitä pitää ympärillä kihisevä yhteisö tiukasti huolen.

Mustat ja valkoiset ja kaikkien sävyt

Tuulen viemää on myös romaani orjuudesta ja mustien asemasta. Etelävaltioiden puuvillaplantaasien orjatyövoiman kaikotessa sodan jälkeen ollaan uuden äärellä. Kuinka sopeutua vuosisatoja vallinneen tilanteen olennaiseen muutokseen? Kuinka ylipäänsä kohdata mustat ihmiset, kun he ovat vapaita?

Tarassa on tarinan alkaessa kymmeniä orjia, osa pellolla, osa pihalla, osa kartanossa sisätyössä. Scarlett – eikä juuri kukaan muukaan etelävaltiolainen – voi ymmärtää pohjoisen halua vapauttaa mustat: he katsovat, ettei näillä ole valmiuksia selviytyä elämästä ilman valkoihoista isäntää tai emäntää. Toisaalta pohjoisen jenkitkään eivät tunnu ymmärtävän mustia, vaan lähinnä pelkäävät tai karttavat näitä.

O'Haran perheen uskolliset sisäorjat, sittemmin palvelijat, ovat olennainen osa Tuulen viemään tarinaa. Heidät kuvataan hieman yksinkertaisina, mutta sitkeinä ja taipumattomina tukipylväinä. Lastenhoitaja Mammy on yksi kirjan tärkeimmistä hahmoista, mutta jää silti etäiseksi, hänen omaa maailmaansa ei kuvata, ei edes yritetä. Hän on hahmo, joka tukee muita, mutta ei ole merkittävä toimija omana itsenään.

Tuulen viemää on oman aikansa, 1930-luvun tuote. Se näkyy vahvasti asenteissa, sanavalinnoissa ja tarinankuljetuksessa, vaikka tarkoituksena onkin kertoa 1860-luvusta. Kyse on siis oikeastaan kahteen kertaan tulkittavasta teoksesta: yhtäältä Yhdysvaltojen sisällissodan syihin ja seurauksiin pureutuvasta historiallisesta romaanista ja toisaalta jo 80-vuotiaasta romaanista sellaisenaan, niin ikään kuohuvana ajankohtana kirjoitetusta kirjasta.

Joku muu, mikä?

Klassikoiden lukemisessa on oma hohtonsa, jota minun on vaikea pukea sanoiksi. En kovin usein saa tartuttua klassikoiksi määriteltäviin kirjoihin, enkä edes oikein tiedä miksi. Toisinaan harmittelen, ettei minulle teininä koskaan herännyt intoa lukea maailmankirjallisuuden suurteoksia – monille tiedän niin käyneen ja käyvän edelleen. Niinpä paikkailen aukkoja näin aikuisiällä, vähitellen ja hitaasti, mutta toisinaan kuitenkin.

Tuulen viemään lukeminen oli seikkailu. Se vaati sinnikkyyttä, lihaskestävyyttä ja keskittymistä. Nyt on hiki pyyhitty ja loppuverryttely tehty.

Ja huomenna on taas uusi päivä!

Margaret Mitchell: Tuulen viemää
Suomentaja: Maijaliisa Auterinen
Otava 1937
894 s.
Gone with the Wind (1936)

Kirjastosta.

______

Toisaalla: 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Morren maailma, Kirjaneidon tornihuone, Jokken kirjanurkka, Vinttikamarissa, Kirjojen kamari, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Kingiä, kahvia ja empatiaa  

Haasteet: 75. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa. Helmet-haasteen kohta 38. Kirjassa mennään naimisiin.

Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut

Viimeinen puuttuva kohta Helmet-haasteen tämän vuoden listalta on nyt saanut täytteensä, huraa huraa huraa! Marja-Liisa Vartion vuonna 1967 postuumisti julkaistu Hänen olivat linnut on kirjailijan viimeiseksi jäänyt teos (haasteen kohta 33). Kirjan löysin joskus kirjaston kierrätyshyllystä, ja sinne sen myös palautan.

Romaanilla on kaunis, houkutteleva nimi. Hänen olivat linnut. Mistä se voisi kertoa? Jostakusta, jolla on syvä yhteys luontoon? Ehkä jotain hieman lyyristä? Jotenkin naisellinen olo kirjan nimestä tulee, pakkohan tämän on käsitellä naiseutta jotenkin, eikö?

Arveluistani viimeinen osui sentään oikeaan. Hänen olivat linnut on vahvasti naisten tarina, miehet siinä ovat sivuosassa: outoja, kuolleita, juoppoja. Päähenkilöinä ovat leskiruustinna Adele ja hänen taloudenhoitajansa Alma, ja suuri osa kirjasta on naisten välistä keskustelua, jossa muistellaan vanhaa, kerrotaan ja kerrataan tarinoita ja tehdään Adelen kuolleen pastorimiehen perheen välistä perinnönjakoa yhä uudelleen ja uudelleen. Olennainen rooli on Adelen kahdella kälyllä, jotka asuvat puolisoineen samalla kylällä. Seurapiirit ovat pienet, ja sen kyllä huomaa.

Adele on perinyt miehensä Birgerin valtavan täytettyjen lintujen kokoelman (siitä se nimi, hah), ja lintujen puhdistaminen ja niistä huolehtiminen on olennainen osa arkipäivää niin Almalle, joka tehtävästä on vastuussa kuin Adelelle, joka vahtii silmä kovana, että toimenpiteet tehdään oikein. Myös muiden asioiden kuten tapahtumien ja tarinoiden kertomisen täytyy aina mennä samoin kuin ennenkin – rutiinit ovat Adelelle kaikki kaikessa, kuten Almallekin, joka tosin tuskastuu emäntänsä puuttumisiin.

Hänen olivat linnut on kotimaisen postmodernismin klassikko, mutta minua sen lukeminen tuskastutti. Tylsistyin itseään ja toisiaan toistavien naisten seurassa, kyllästyin jankuttamiseen, enkä päässyt kirjan rytmiin mukaan ollenkaan. Jos kirja ei olisi ollut viimeinen Helmet-haasteeseen ajattelemani, olisin jättänyt sen tylysti kesken.

Arvostan Vartion ihmiskuvausta, sillä henkilöt ovat persoonallisia ja vaikuttavia, mutta jokin kerronnassa tökki ja harasi vastaan. Varmaankin kirja on liian hienovarainen makuuni: tässä vaiheessa vuotta, joulun välipäivinä, laiskanpulskeana ja rentoutusta etsivänä en jaksanut paneutua rivien väleihin, joissa tämän kirjan juju pitemmän päälle taitaa olla.


Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut
Otava 1967
256 s.

Kierrätyskirja.

_______

Toisaalla: Luettua elämää, Opus eka, Nuoren opettajattaren kirjablogi, Jyri Vartiaisen analyysi kirjasta Hybris-lehdessä

Viimeinen luettu kirja tämän vuoden Helmet-haasteeseen, jes!
15. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Mika Waltari: Neljä päivänlaskua

Helmet-lukuhaaste 2016 alkaa vedellä viimeisiään. Kaksi kohtaa vielä puuttuu ja nyt enää yksi, sillä sain luettua kohtaan 40. Eläkeläisen suosittelema kirja lopultakin jotakin. Kysyin oloneuvoksena elelevältä appiukoltani jo alkuvuodesta jotakin kirjasuositusta, ja hän kehotti lukemaan Mika Waltaria. Selvä!

Waltari ei ole minulle aivan tuntematon. Sinuhe egyptiläinen oli huikea lukukokemus silloin neljä vuotta sitten. Viime vuonna luin omaan hyllyyn mummin jäämistöstä eksyneen Feliks onnellisen, joka ei ollut ihan niin huikea. Keväällä luin Istanbulin matkan innoittamana Lähdin Istanbuliin. Mutta siinä se, sen enempää en ole tätä kotimaista suurklassikkoa lukenut, höh!

Kirjastossa etsiydyin W-hyllylle ja kehtaan tässä tunnustaa, että nappasin sieltä kaikkein ohuimman Waltarin, joka paikalla oli. MarikaOksa oli suositellut minulle Komisario Palmun erehdystä, mutta koska sitä ei silloin ollut saatavilla, käytin "ohuin mahdollinen" -strategiaa.

Päädyin siis lukemaan Neljä päivänlaskua, joka on ilmestynyt ensimmäisen kerran vuonna 1949. Se on romaani romaanin kirjoittamisesta, vuodesta, jolloin Waltari kirjoitti Sinuhe egyptiläistä. Kyse ei kuitenkaan ole päiväkirjasta, vaan fiktiosta, ja varsin villistä sellaisesta.

Naulakauppiaan ammattiin kyllästynyt mies alkaa kirjoittaa mielessään kolisevista egyptiläisistä romaania. Vaimo ja tytär puuhailevat omiaan. Oma sydän on jäänyt vahingossa naispuolisen ystävän pielukselle, ja ilman sydäntä on hieman orpoa. Perhe lähtee viettämään kesää maalle, teksti etenee ja mielikuvitus laukkaa. Lopulta sydän on kuitenkin saatava takaisin, oman ja perheen hyvinvoinnin vuoksi, mutta myös siksi että romaani tulisi valmiiksi.

Jotenkin oli hankalaa päästä tämän kirjan maailmaan, vaikka mittaa on vain 138 sivua. Teksti tempoilee sinne tänne ja sen seassa olevat loppuviitteet sotkevat lukemista. Tyylissä on selkeää symbolismia, mutta olin lukiessani liian väsynyt jaksaakseni pohdiskella lukemaani tarkemmin hengessä "Mitä tämä kaikki oikeasti tarkoittaa?". Puhuvat eläimet, sienten syöminen ja monenlainen metsän aiheuttama homma hymähdytti.

Paikoin Waltarilla on tässäkin romaanissa hienoja lauseita ja ajatuksia etenkin mielikuvitukseen liittyen. Onko ihminen ja hänen työnsä koskaan valmis – kannattaako edes olla? Vai onko valmiiksi tuleminen lähinnä valmiutta kuolla pois? Lohduttavaa, että voi ajatella keskeneräisyyden olevan valmiutta tavoiteltavampaa.

En kokenut suuria hetkiä tämän romaanin parissa, lähinnä se oli pakkopullaa. Tulipa kuitenkin luettua. Seuraavaksi luen Waltarilta rohkeammin jotain paksua!

Nyt Helmet-haasteesta puuttuu enää yksi kohta eli 33. Kirjailijan viimeiseksi jäänyt kirja. Suunnitelma on jo...!


Mika Waltari: Neljä päivänlaskua
Ulkoasu: Mika Tuominen
WSOY 2003 (1. painos 1949)
138 s.

Kirjastosta.

_______

Seitsemäs lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Euripides: Medeia (sekä Lukuharjoituksia-haastekoonti)

Euripides (n. 480–406 eaa.) oli antiikin Kreikan suuria tragediakirjailijoita. Hänen näytelmänsä Medeia palkittiin näytelmäkilpailussa kolmannella sijalla, ja, no, ihan mukavasti muun muassa tuo palkinto on kantanut kahden ja puolen tuhannen vuoden taakse.

Medeia ei tosin oman aikansa yleisöön aivan uponnut: se kuvaa vahvaa naista, joka ottaa kohtalon ohjat omiin käsiinsä, kun puoliso on jättänyt ja elämä hajalla. Medeia on muutenkin sosiaalisessa kontekstissaan Korintissa vieras ja ulkopuolinen, ulkomailta tuotu vaimo, jonka mies Iason vaihtaa nuorempaan – ja sattumoisin vielä kuninkaan tyttäreen. Kuningas Kreon määrää Medeian kahden poikansa kanssa karkotettavaksi valtakunnastaan, mistä suivaantuneena Medeia päättää kostaa surmaamalla lapsensa ja kiroamalla Iasonin uusine puolisoineen. Lopuksi hän pakenee Kortintista. Tarinaa kertovat ja selittävät perheen imettäjä ja lastenhoitaja sekä tietenkin asiaankuuluva kuoro.

Suoraan voin myöntää, etten kovin kummoisesti saanut tästä klassikosta irti. Wanhanaikainen kieli ja traaginen poljento eivät oikein sytyttäneet, ja kuten olen aiemminkin todennut: haluan pääsääntöisesti nauttia näytelmäni teatterin yleisössä istuen. En ole muistaakseni koskaan nähnyt mitään antiikin klassikkoa teatterin lavalla, minkä puutteen mielelläni korjaisin, jos vain saisin siihen mahdollisuuden.

Yhtä kaikki olen kuitenkin vaikuttunut 2500 vuotta vanhan tekstin tunnelmasta ja eräänlaisesta iättömyydestä. Kosto, mustasukkaisuus, ihmissuhteiden draama ja ihmisen tekojen pohjimmainen mielettömyys nousevat Medeiassa voimakkaasti esiin – ihan kuin ne ovat osa 2000-luvun ihmisyyttäkin.


Euripides: Medeia
Suomentaja: Otto Manninen
WSOY 1998
60 s.
Medeia (431 eaa.)

Kirjastosta.

Myös Morre on kirjoittanut Medeiasta.


Osallistun tällä Lukuharjoituksia-haasteeseen sekä Läpi historian -haasteeseen, josta kuittaan antiikin ja ylenen paroni / paronitar / vapaaherra -tasolle.

____________________________________________

Linnean Kujerruksia-blogissa on ollut käynnissä näytelmäkirjallisuuteen keskittyvä Lukuharjoituksia-lukuhaaste. Se päättyy tänään, ja sopivasti saan Medeian myötä kolmannen näytelmän luettua ja blogattua sitä varten. Näin pääsen haasteessa lavastajaksi, joka onkin yksi nuoruuden haaveammateistani, kuinka sopivaa!

Luettuna siis seuraavat näytelmät:

Reko Lundán: Aina joku eksyy (1998)
Reko Lundán: Teillä ei ollut nimiä (2001)
Euripides: Medeia (431 eaa.)

Jälleen olisi voinut lukea enemmänkin, mutta nämä kolme toki riittävät hyvin. Aika hyvä kattavuus antiikin tragediasta moderniin kotimaiseen teatteriin, heh.

Kiitos Linnealle haasteesta!

Peter Pan, Wendy ja Seitsemännen taiteen tarinat

Latasin joskus taannoin Project Gutenbergista muutaman klassikon, J. M. Barrien Peter Panin siinä ohella. Vaikka tarina on tuttu monesta elokuva- ja näytelmäversiosta, alkuperäistekstiä en ole tullut koskaan lukeneeksi. Hilkulla lukeminen oli nytkin, mutta puristin homman kasaan tänään päättyvää Seitsemännen taiteen tarinat -lukuhaastetta varten.

Oli nimittäin kuivakka opus tämä. Jahkailua, kahnailua, vääntöä, kääntöä, rasittavia perherooleja ja jotenkin kankeasti etenevä juoni. Se tosin lienee monelle tuttu: on Peter Pan, poika, joka ei halua kasvaa aikuiseksi. Hän saapuu ystävänsä Helinä-keijun kanssa vieraisille Darlingien perheeseen, jossa Nana-lastenhoitajakoira pitää huolta hulttiovanhempien lapsista Wendysta, Johnista ja Michaelista. Peter houkuttelee lapset mukanaan Mikä-Mikä-Maahan, jossa elelee niin intiaaneja, keijukaisia, kadonneita poikia kuin hurjia merirosvojakin Kapteeni Koukun johdolla.

Seikkailuahan siitä seuraa, joskin Wendyn tehtävä on toimia pikkuäitinä Peterille ja kumppaneille. Hurja taistelu merirosvojen kanssa päättyy traagisesti ja lopuksi palataan kotiin.

En tosiaankaan osaa sanoa, miksi tämä kirja tökki niin paljon, eihän se ole edes kovin pitkä! Jotenkin varmaan ärsyynnyin sen moraalisesta otteesta, joka arvostelee nokkavasti Darlingin perheen vanhempia (jotka ehkä eivät ole täydellisiä, mutta kuka muka on?) ja toisaalta koin vastenmielisenä tavan, jolla Wendysta leivottiin leikkiäiti Kadonneille pojille. Lisää actionia, vähemmän perhearvojen kaipuuta!

Mutta no, annettakoon aika paljon anteeksi yli 100 vuotta vanhalle teokselle – luonnollisesti se on oman aikansa tuote ja kuvaus, satu- ja fantasiaelementeillä varustettuna. Ja toimii varmasti yhä uusiin lapsiin lapsuuden arvoa vahvistavana kirjaklassikkona. Tai leffoina.


J. M. Barrie: Peter Pan and Wendy
Hodder & Stoughton 1911

E-kirja Project Gutenbergista


Helmet-haasteesta kohta 9. Sinulle vieraalla kielellä tai murteella kirjoitettu kirja.

_____________

Tänään päättyy Oksan hyllyltä -blogissa viime syksynä avattu Seitsemännen taiteen tarinat -lukuhaaste, jonka pointtina on siis ollut lukea laajalti elokuva-aiheisia kirjoja. Omat lukemiseni (kahdesta eri kategoriasta) ovat seuraavat:

Kirjat, joista on tehty elokuva TAI elokuvan pohjalta kirjoitettu kirja

Beowulf. Suom. Osmo Pekonen & Clive Tolley. WSOY 1999.
Jules Verne: Around the World in Eighty Days (1873)
Marjane Satrapi: Persepolis. Iranilainen lapsuuteni (2000 & 2001 / 2004)
Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä (1870)
J. M. Barrie: Peter Pan (1911)

Fiktiiviset kirjat, joissa kuvataan elokuvaa, kerrotaan elokuvanäyttelijöistä tai -ohjaajista yms. elokuvaan liittyvästä toiminnasta

Joyce Carol Oates: Blondi (2000/2001)


Yhteensä siis 6 kirjaa. Myönnettäköön, etten ole nähnyt listan kirjojen pohjalta tehtyjä elokuvia Peter Pan -versioita lukuunottamatta. Persepolis kyllä kiinnostaisi, jossain vaiheessa toivottavasti etsin aikaa sen katsomiseen.

Ehdottomasti paras lukukokemuksista oli Joyce Carol Oatesin Blondi, mykistävä romaani kerta kaikkiaan. Myös jo mainittu Persepolis kolahti, ja olenkin saanut sen toisen osan työkaveriltani lainaan (jo keväällä, kröhöm).

Kiitos MarikaOksalle hauskasta lukuhaasteesta!

Kun kirjan kanssa painiin lyön

Huh mikä murheenkryyni tämä klassikkojen klassikko minulle oli.

Seitsemän veljestä kuuluu tietenkin eräänlaiseen pakkolukemistoon Suomessa. Lukiossa, jossa moni tämän romaanin viimeistään kohtaa, selvisin luku-urakasta kuin varkain. Vaihdoin lukiota ensimmäisen vuoden aikana, ja koska ensimmäisessä koulussa kirja kuului vasta äikän kolmoskurssiin (jota en vielä ehtinyt siellä käydä) ja toisessa se oli luettu jo kakkoskurssilla (jonka sain tietenkin hyväksiluettua koulunvaihdon yhteydessä), en päässyt edes rehellisesti yrittämään pakkolukemisen välttelyä. Kirja itsessään ei koskaan kiinnostanut tarpeeksi, että olisin lukenut sen muuten vain.

Sittemmin opiskelin yliopistossa kaiken muun ohella hieman yleistä kirjallisuustiedettä. Itse asiassa aloin ylipäänsä tässä yleisessä huttublogissani kirjoittaa (kauno)kirjoista, kun totesin joutuvani niitä jonkin verran tenttejä varten lukemaan. Pyhänä tarkoituksena oli saada muistiin edes joitakin ajatuksia. Joitain ehkä sainkin, joitain en. Johonkin perusopintojen kurssiin Seitsemän veljestä tietenkin kuului, mutta en saanut sitä luettua. (Hienon esseen kyllä kirjoitin tentissä Juhanin luonteesta parinkymmenen ensimmäisen sivun perusteella, hm.)

Osallistuin viime kesänä ensimmäiseen Klassikkohaasteeseen Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu -romaanilla (johon myös liittyy tapahtumaketju yliopistossa-tenttiä-varten-lukematta-jäänyt-mutta-kunnialla-esseen-kuitenkin-kirjoitin) ja päätin, että seuraavaan haasteeseen lukisin Seitsemän veljestä.

No, en lukenut.

Yritin, kyllä yritin. Mutta kirjan alkukin oli jo niin tahmea, etten millään ehtinyt tammikuun lopussa olleeseen määräpäivään, vaan kirja jäi kesken. Taas. Sitten tulikin jo Klassikkohaasteen kolmas osa ja annoin jo olla. (Neljäs on muuten julkistettu Yöpöydän kirjat -blogissa.)

Jokin sinni (tai yöpöydälle jääneelle kirjalle kertynyt pöly) (tai nolous) sai kuitenkin heinäkuussa minut lopultakin taistelemaan Seitsemän veljeksen valmiiksi. Alusta loppuun. Puoliso pyöritteli touhulle silmiään, hän itse pitää kirjasta kovasti ja ihmetteli, miten en saanut sitä luettua. Tuonhan kiskaisee yhdessä illassa.

Luku-urakasta on siis aikaa, kohta pari kuukautta. Jokin pakkomielle pakottaa kirjoittamaan, vaikka aika alkaa olla armeliaasti tasoittanut kolhut ja kuhmut. En oikeastaan enää edes muista, mitä kirjassa tapahtuu. No joo, orpous iskee, sauna palaa, lukutaitoa opetellaan, härät saartavat hiidenkivelle, tapellaan, kerrotaan tarinoita, löytyy vaimoja, syntyy lapsia. Jotain sellaista.

Lukeminen oli todella hidasta, lähes tarpomista. No, hyvä on, ei lähes, vaan aivan rehtiä pakkolukemista. Säälin kaikkia niitä nuoria, jotka tätä joutuvat väkisin lukemaan. Anteeksi, mutta ihan tosi. Vähemmästäkin into lukemiseen katoaa, jos virheellisesti luulee muidenkin (kotimaisten) (klassikko)kirjojen olevan tällaisia. Siis sikäli mikäli tämä ei sytytä. Monia sytyttää, ja hyvä niin.

En minä tässä yritä Seitsemän veljeksen historiallisia ansioita vähätellä, mutta lukemisena se ei ollut miltään osin minun makuuni. Jauhavat keskustelut veljesten kesken, Juhanin päällepäsmäröinti ja riehuminen, jorinat ja torat... Silmäni hyppivät riviltä toiselle ja sisältö meni saman tien ohi korvien. Miksi sitä dialogia piti olla niin paljon? Pidin paljon enemmän niistä (valitettavan lyhyistä) osioista, joissa kertojan ääni kuvailee tapahtumia, miljöötä ja luontoa. Ne olivat hyviä. Samoin runot, joita oli jokunen. Veljesten ja muiden henkilöiden sanailu lähinnä haukotutti.

Melkein nolottaa kirjoittaa näin, mutta minkäs sille mahtaa. Henkilökohtaisia lukukokemuksiahan olen tavannut ennenkin ruotia. Ehkä olen kansallisromanttiselta olemukseltani jotenkin vajaa, mutta kun ei uponnut niin ei uponnut. Toki tiedostan Seitsemän veljeksen olevan ensimmäisiä suomenkielisiä romaaneja ja muun muassa juuri siksi äärimmäisen arvokas kulttuuri-, yhteiskunta-, taide- ja kirjallisuushistoriallinen objekti, mutta ei, en edellenkään nauttinut sen lukemisesta yhtään.

Jääköön veljekset nyt siis omaan rauhaansa, laitan kirjan takaisin hyllyyn paikalleen ja annan ajan parantaa haavat. Samalla mietin, mikä lukematon klassikko seuraavaksi saa kylmän hien pintaan ja tuskan juonteet otsalle.


Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
Ulkoasu: Heikki Kalliomaa
Gummerus 2003 (1. painos 1870)
336 s.

Omasta hyllystä.

______

Toisaalla: Maailman ääreen, Jokken hyvä kirjoitus, Sallan varsin kiehtova juonikuvaus ;)


Läpi historian -haaste etenee pitkästä aikaa, sillä saan tällä suorituksen kohtaan Realismi ja naturalismi. Samoin Seitsemännen taiteen tarinat -elokuvahaaste saa yhden kirjan lisää, onhan Seitsemän veljestä filmatisoitu vuonna 1939.