Perheiden kiemuroita mantereelta toiselle – Huhtikuun Kuukauden lyhyet

Hyvää toukokuuta! Tämä kevät on kyllä imenyt naisesta kaikki voimat, eikä huhtikuussa tullut edes oikein luettua. Jumittaa ja harmittaa, kun apeus valtaa mieltä ja arki on puurtamisesta painavaa. Viikonloppuna koettu lumisade ei piristänyt mieltä sen suuremmin, mutta ehkä nyt kuun vaihduttua on olemassa jokin toivo oikean kevään alkamisesta.

Alkuvuodesta aloittelin Kuukauden lyhyet -postaussarjaa, jonka toinen osa tulee nyt. Lukeminen ei tosiaan ole oikein maittanut huhtikuun aikana, ja valitettavasti bloggaaminen luetusta vielä vähemmän. Tässä siis kootusti kolme kirjaa, jotka kaikesta huolimatta luin. (Han Kangin Vegetaristista aion kirjoittaa vielä täyspitkästi.)

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni. Elämänkuvia
WSOY 2014
200 s., e-kirja

Omasta hyllystä.


Joni Skiftesvik on minulle jostain syystä tuntematon kirjailija, vaikka muistan hänen tuotantoaan suositellun minulle täällä blogissanikin. Minulle kirja-alet ovat helppo tapa "tyrkyttää" luettavaa, joten tämänkin kirjan klikkailin itselleni joskus e-kirja-alesta.

Kyse on eräänlaisesta muistelmakirjasta, jossa Skiftesvik alkaa keriä auki muistojaan, kun hänen vaimonsa Hilkka pääsee sydämensiirtoleikkaukseen ja hän joutuu itse omien sydänvaivojensa vuoksi sairaalaan. Vakava paikka oman ja puolison terveyden äärellä synnyttää halun muistella, mitä kaikkea elämän varrelle on mahtunutkaan.

Skiftesvik kertoo lapsuudestaan Perämeren rannalla, elämästään yksinhuoltajaäidin poikana, jonka norjalainen isä tuli ja meni meren mukana, nuoruusvuosien touhuista ja sittemmin perhe-elämästä ja lehtimiehen urasta. On koettu ja nähty paljon, suuria henkilökohtaisia surujakin siinä missä historian käännekohtia. Kirjailijan uran alku paljastuu myös.

Valkoinen Toyota vei vaimoni on leppoisa, rauhallinen teos, jonka lukeminen tekee mielelle hyvää, vaikka paikoin aiheet ovat kaikkea muuta kuin kepoisia. Se ei tempoile eikä touhota, vaan antaa lukijankin rakentaa rauhassa mielikuvansa ja käsityksensä. Luen ehdottomasti lisää Skiftesvikiä!

Haasteet: 59. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Miika Nousiainen: Juurihoito
Otava 2016
334 s., e-kirja

Kirjastosta.


Miika Nousiainen on minulle haastava kirjailija siinä mielessä, että pidän todella paljon hänestä julkisuuden henkilönä ja esiintyjänä. Valitettavasti taitaa kuitenkin olla niin, että hänen kirjansa sen sijaan eivät oikein kolahda minuun. Olen lukenut aiemmin Vadelmavenepakolaisen ja nyt lukupiiriä varten tuoreimman Juurihoidon.

Pekka Kirnuvaara on juuri eronnut mainostoimiston copywriter, joka päätyy surkeassa kunnossa olevan purukalustonsa kanssa kalliolaiselle hammasklinikalle hoitoon. Hammaslääkäri on nimeltään Esko Kirnuvaara, eikä Pekalla mene kauaa selvittää, että se ovat velipuolet, jotka isä Onni on hylännyt jo varhain. Sukua alkaa paljastua lisää vähitellen, ja tuoreet veljekset lähtevät selvittämään omia juuriaan ensin Lieksaan ja sieltä Ruotsin kautta Thaimaahan ja Australiaan asti. Mukaan joukkoon liittyy yhä uusia sisaruspuolia, sillä Onni on ollut ehtiväinen perheenperustaja.

Juurihoito on lempeänhumoristinen perhesaaga ja tarina juurista ja juurettomuudesta. Sangen erikoinen perhekuvio on pitkällä absurdin puolella, mutta se ei ole tarinan ongelma. Omalla kohdallani haasteeksi muodostui eräänlainen naiivius: lukijalle tarjoillaan kaikki valmiiksi pureskeltuna ja selitettynä henkilöiden moraalisia pohdiskeluja ja päätelmiä myöten. Kirjan huumori on jotenkin vaaratonta, eikä naurattanut minua sen kummemmin. Latteaksi jäänyt lukukokemus, valitettavasti.

Haasteet: 54. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Muuttoliikkeessä-haaste (suomalaisten siirtolaisuus).

Rodrigo Hasbún: Kiintymyksiä
Suomentaja: Sari Selander
Like 2017
132 s.
Los afectos (2015)

Kirjastosta.


Hans ja Aurelia Ertl ovat muuttaneet toisen maailmansodan jälkeen Saksasta Boliviaan Hansin natsimenneisyyden vuoksi. Boliviassa koittaa uusi elämä, ympäristö ja kieli. Perheen kolme tytärtä taistelevat paikasta uudessa maailmassa ja perheen hierarkiassa. Isä on etäinen, omissa maailmoissaan ja äiti liian heikko tehdäkseen asioille mitään. Niinpä perheen sisäiset suhteet joutuvat koetukselle, eivätkä koskaan löydä tasapainoa. Vanhimmasta tyttärestä Monikasta tulee vasemmistosissi, joka sekaantuu Che Guevaran murhan jälkilöylyihin.

Kiintymyksiä on lyhyestä mitastaan huolimatta hyvin tiivistä ja intensiivistä luettavaa. Jouduin hidastelemaan useassa paikassa, selailemaan kirjaa takaisinpäin ja selvittelemään tapahtumia, kertojia ja teemoja mielessäni tavallista tarkemmin. Hyvä niin – ei kirjallisuuden pidäkään aina päästää lukijaa helpolla – mutta valitettavasti kirja osui luettavaksi sellaisena aikana, jolloin en varmastikaan saanut siitä kaikkea irti.

Perhesuhteiden ajautuminen kohti väistämätöntä irtaantumista ja välien katkeamista on romaanin hienoin anti. Kuinka pieleen voivatkaan asiat mennä, kun ei kyetä tai haluta selvittää niitä, puhua ja sopeutua. Toisaalta voi miettiä, kuinka paljoon ihmisen on perheensä vuoksi taivuttava, mikäli joku perheenjäsenistä on henkilö, jonka kanssa ei voi tehdä yhteistyötä tai päästä yhteisymmärrykseen.

Kiinnostava mutta haastava pienoisromaani, joka oli ensimmäinen kosketukseni bolivialaiseen kirjallisuuteen.

Haasteet: 55. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Nikotteleva Maailmanvalloitus etenee Boliviaan.

Lukudiplomi V: Vadelmavenepakolainen

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
Kansi: Rasmus Snabb
Otava 2007
270 s.

Omasta hyllystä.


Mikko Virtanen on erikoinen mies. Hän saattaa päälle päin näyttää tavalliselta insinööriltä, mutta ulkokuori pettää. Oikeasti Virtanen on väärään kehoon, väärään identiteettiin ja ennen kaikkea väärään maahan syntynyt kansallisuustransu. Hän haluaa olla, ja häen kuuluisi olla ruotsalainen.

Virtanen tarttuu toimeen, jota on tavallaan valmistellut koko ikänsä ja päättää tulla ruotsalaiseksi. Hän ei tosin ole asunut Ruotsissa päivääkään, mistä syystä Ruotsin maahanmuuttoviranomaiset eivät lämpene ajatukselle kansallisuuden vaihtamisesta noin vain. On siis otettava ronskimmat keinot käyttöön.

Virtanen alkaa soluttautua ruotsalaisen yhteiskunnan jäseneksi yhä mielikuvituksellisemmin keinoin. Hän on suorastaan ilmiömäinen ruotsalaisuuden ja ruotsalaisten tarkkailija, eikä metamorfoosi lopulta ole niin vaikea kuin voisi luulla. Mikko Virtasesta tulee kuin varkain – joskin vaivannäköä se vaatii – Mikael Andersson, melkein aito ruotsalainen perheenisä ja sosiaalidemokraattisen kansankodin tukipilari. Tosin ruotsalaisesta hyvinvoinnista on lopulta maksettava, minkä päähenkilömme joutuu väistämättä huomaamaan...

Olen aina pitänyt Miika Nousiaista jotenkin erityisen hurmaavana henkilönä, hauskana ja nokkelana, sopivasti itseironisena. Hän on tuntunut kirjailijana hyvin tutulta, ihan kuin vanhalta tutulta, vaikken ole koskaan aiemmin hänen kirjojaan lukenut. Nyt tuli korkattua, sillä Vadelmavenepakolaisen pokkariversio päätyi hyllyymme viime kesänä jostain alelaarista ja siellähän se mukavasti huuteli tarttumaan itseensä hieman raskaampien lukukokemusten jälkeen.

Viihdyin oudon Mikko Virtasen matkassa varsin hyvin. Tarina etenee päähenkilön päiväkirjamerkintöinä, joiden kieli on nasevaa ja sujuvasti kulkevaa. Teksti on sekoitus vinksahtaneen miehen ajatuksen virtaa, todellisia tapahtumia ja teräviä huomioita. Nousiainen tietää mitä tekee.

Omaksi ongelmakseni muodostui se, että olin valmistautunut lukemaan hupaisaa huumoria, mutta päädyinkin seuraamaan valmiiksi sairaan mielen sairastumista entisestään. Vadelmavenepakolaisen pohjavire on minun tulkintani mukaan lopulta aika synkkä ja surullinen, vaikka pinta on kevyttä ja jouhevaa. Paikoin Virtasen Ruotsi-hulluus pikemminkin ahdisti syvästi kuin nauratti, vaikka ymmärtääkseni kirjan tarkoitus on olla hauska eikä surullinen.

Toki meillä kullakin on omanlaisemme huumorintaju, eikä kaikki naurata kaikkia – ei tarvitsekaan. Ja ilman muuta Vadelmavenepakolainen heittää teräviä ja osuvia piikkejä useampaan suuntaan, se oli lukiessa selvää. Taustatyötä on tehty paljon, ja ruotsalaisuus tuli kaikista (mainioista) ylilyönneistään huolimatta (vai juuri siksi?) kuvatuksi varsin aidon tuntuisesti. Minusta vaan hieman tuntui, että vitsistä katkesi terä jossain vaiheessa, ja yhä tragikoomisemmaksi käyvä farssi alkoi jossain määrin toistaa itseään ennen tarinan loppuhuipennusta. Päähenkilön vaikeudet veivät huomioni tarinan muilta tasoilta, mikä harmitti minua jälkeenpäin, sillä luultavasti osa terävistä havainnoista meni minulta ohi, kun keskityin päähenkilön pahenevaan mielentilaan.

Lopputuomioni siis on, että kirja oli mukava välipala, mutta ei sen enempää. Tosin aion kyllä lukea Nousiaiselta vielä muutakin, ainakin kehutun Metsäjätin. Eli traumaa ei tullut, vaikka en hurmioon päässytkään.


Lukudiplomi-haaste, suoritus V
Matkalla

Tehtävä 3. Mitä esineitä päähenkilö ottaisi matkalle mukaansa? Perustele viisi.

Abban Greatest Hits -albumi. Mikko Virtanen elää ja hengittää tämän musiikin tahtiin – ilman sitä matkalle lähteminen olisi pelkästään tyhmää.

Tuubi Kallen mätitahnaa. Tämä on yhdistelmä aitoa ruotsalaisuutta ja sydän- ja verisuonitautien riskiä. Joskus on elettävä reunalla.

Muistiinpanovälineet. Koskaan kun ei tiedä, milloin saattaa joutua neuvottelemaan mistä tahansa asiasta missä tahansa seurassa. Jollain on hyvä olla muistiinpanovälineet aina valmiina.

Kuningasperheen kuva (jossa on mielellään vain ns. alkuperäisjäsenet). Kyllä kunnon ruotsalaisella on aina kuninkaallinen perhe jollain tapaa mielessään, vähintään suojelevana talismaanina.

Ruotsin passi. Kauniimpaa esinettä ei maailmassa olekaan.

___

Osallistun kirjalla Lukudiplomi-haasteen lisäksi Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.