Mikko Porvali avasi muutama vuosi sitten Viipuriin sijoittuvan Karelia Noir -sarjansa Sinisen kuoleman kuvalla. Viime syksynä ilmestyi toinen osa, niin ikään hienosti nimetty Veri ei vaikene. Sarjan aloitusosasta tutut hahmot, etsiväkomisariot Jussi Kähönen ja Salomon "Ekku" Eckert jatkavat työtään moninaisten rikosten äärellä. Kieltolaki vallitsee ja viinatrokareiden aiheuttama vaara on käsin kosketeltava. Äärioikeisto on nousussa ja se näkyy viipurilaisten poliisien arjessa kyydityksinä.
Kähönen ja Eckert saavat selvitettäväkseen suutari Erik Mätön katoamistapauksen, joka osoittautuu sangen monimutkaiseksi vyyhdiksi, jossa mikään ei ole miltä alkuun vaikuttaa. Lapuanliike on levittänyt lonkeronsa kaikkialle yhteiskunnan valtahierarkiassa, tulevat etsivät huomaamaan. Kehen voi luottaa, vai voiko kehenkään? Etenkin Kähönen joutuu pohtimaan omaa poliisin identiteettiään ja lojaaliuttaan moneen kertaan.
Aikajänne romaanissa kulkee 1930-luvun alusta aina talvisotaan asti. Kähösen ja Eckertin elämä ja toveruus saavat monia kolhuja, kun periaatteet ja valmiudet punnitaan.
Porvalin tyyli romaanikirjailijana on hyvin toteava ja asiallinen. Se näkyi jo Karelia Noirin ensimmäisessä osassa ja se näkyy tässäkin. Kähönen on minäkertojana tarkkailija ja havainnoija, joka huomaa paljon, mutta sangen hajuttomaksi ja mauttomaksi hän edelleen jää. Kähönen on ehtinyt perustaa perheenkin, mutta perhe-elämä jää työn jalkoihin toistuvasti, minkä seuraukset komisario myös hyvin kipeästi osaltaan joutuu kokemaan. Traagisista tapahtumista huolimatta tunne ei välity, eikä draaman aineksia hyödynnetä loppuun saakka.
Veri ei vaikene pohjautuu monilta osin tositapahtumiin, mistä sen raporttimaisuus osaltaan kertoo. Porvalilla on valtaisan vahva tuntemus aikakaudesta, josta kirjoittaa, mitä ihailen suuresti. Poliisin arki, kohdatut rikokset ja koetut vaaran paikat välittyvät, pettymyksiä koetaan ja voimattomuus itseä suurempien vallan ilmentymien edessä näkyy vahvana. Sota-ajan kuvaus Viipurin ja poliisivoimien näkökulmasta on elävää ja pitää sykkeen koholla.
Lähes kymmenen vuoden aikajänne tuntuu romaanin näkökulmasta pitkältä. Päähenkilöt kokevat paljon, mutta etenkin Kähönen tuntuu pysyvän samanlaisena pohdiskelijana ja tarkkailijana vuodesta toiseen. Maailma ympärillä muuttuu osin vauhdilla, ja etenkin rikospaikkatutkinnan ja poliisin käytössä olevan teknologian ja tietämyksen kehittyminen nivoutuu sujuvasti osaksi tarinaa. Siitä huolimatta tuntuu, että kirja päättyy samoin kuin se on alkanutkin – vaikka paljon on tapahtunut.
Veri ei vaikene kertoo ajasta, josta on syytä muistaa olennaisia asioita myös näinä aikoina, kun äärioikeisto liikehtii voimakkaasti ja poliittinen korrektius on aikoja sitten vedetty vessasta alas. Saamme vain toivoa, että ne, joilla valta on, pitävät huolen siitä, ettei lapuanliikkeen kaltaista järjestäytynyttä väkivaltaa enää koskaan sallita.
Mikko Porvali: Veri ei vaikene
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Atena 2016
339 s.
Arvostelukappale
________
Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, Kirjavuori
Haasteet: 72. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 24. Kirjassa selvitetään rikos.
___________
Tällä viikolla monessa kirjablogissa vietetään Dekkariviikkoa, josta lisätietoa esimerkiksi Yöpöydän kirjat -blogissa. Osallistun viikkoon itsekin pitkällisen dekkaritauon jälkeen, toinenkin dekkari on nimittäin jo luettuna ja bloggaan siitä myöhemmin tällä viikolla. Ehkä ehdin vielä lisääkin, kuka tietää...