Hanna Hauru on vakuuttanut minut novellitaidoillaan. En ole muuhun hänen tuotantoonsa ehtinyt vielä tutustua, mutta nyt Finlandia-ehdokkuuden myötä tulin uteliaaksi tuoreimmasta pienoisromaanista Jääkansi.
Hyinen kokemus se onkin. Jääkansi kuvaa suomalaista, pohjoista kurjuutta ja pahuutta niin, että sielua kylmää. Päähenkilö on nuori tyttö, joka kirjan lyhyen tarinan aikana joutuu kohtaamaan lapsuuden lopun, pahuuden astumisen elämäänsä ja oman tulevaisuutensa nopean kuihtumisen. Näköalattomuus on ehdotonta ja päällekäyvää.
Tarina alkaa siitä, kun tyttö on äidin kanssa odottamassa isää takaisin sodasta. Isä ei kuitenkaan tule tällä junalla, vaan vasta myöhemmin lautalaatikossa. Sen sijaan junassa saapuu uusi isä Paha, joka solahtaa osaksi tytön ja äidin perhe-elämää varoittamatta ja kylän pahoista puheista piittaamatta. Elämä pienessä mökissä on köyhyyttä ja kurjuutta, nälkää ja pelkoa. Äidistä, jota tyttö kutsuu Bettiksi eikä äidiksi, ei ole huoltajaksi ja turvan antajaksi. Tyttö laitetaan raskaisiin töihin ja koulunkäyntikin unohtuu, kunnes kunnan täti tulee kotoa hakemaan. Ensin syntyvää pikkusiskoa imettää Bettin sijaan emakko, ja kun tämä viedään parempaan kotiin turvaan, ei tyttö itse osaa sanoa haluavansa mukaan.
Aika kuluu ja Pahan juoppohulluus pahenee. Tyttö kasvaa sen verran, että voi koulun sijaan lähteä töihin, ja hän pääsee kunnan mielisairaalaan apulaiseksi. Vaikka elämä sairaalahierarkian pohjimmaisena on raskasta, on sentään turvapaikka poissa Pahan vaikutuspiiristä. Mutta ei, lopullista turvaa ja vakautta se ei tuo.
Toinen tarinalinja kuvaa nykyhetkeä, jossa kertoja palaa autioituneeseen kotimökkiinsä ja vähäeleisesti rakentaa itselleen kuvaa siitä, minkä on kokenut.
Haurun kerronta on tiivistä ja voimakasta, lauseet hiottuja ja tarkkoja, tunnelma intensiivinen. Silti jäin tästä etäälle, kaikesta siitä kauheudesta, jonka lukija eteensä saa. Minun on vaikea ymmärtää, mitä näin inhorealistisella tarinalla halutaan minulle kertoa. Että on lapsiin kohdistuvaa julmuutta, jota ei mitenkään voi perustella? Että sota sekoittaa mielen ja tuhoaa loppuelämän? Että joillekin kasautuu kaikki maailman paino harteille, eikä koskaan ole yhtään valoa missään?
Jääkansi ei todellakaan paranna lukijansa mielenlaatua. Se kertoo hirveän tarinan, jossa ei ole pisaraakaan toivoa. Ihminen voi menettää kaiken – silloinkin, kun mitään menetettävää ei enää ole. Hauru kuvaa lapsen mielen yllättävää vahvuutta, ja sitä hetkeä, kun on aika päästää irti.
Romaani on sivumäärältään pieni, mutta tarina on eheä kokonaisuus juuri näin. Sodanjälkeinen kurjuus ja yhteisön ja yhteiskunnan kyvyttömyys auttaa kärsiviä jäseniään on kylmäävää luettavaa niin proosana kuin faktanakin. Jääkannen maailmassa auringonvalo ei yllä kurjuudessa elävän perheen elämään, eikä mitään välineitä ponnistella parempaa kohti ole tarjolla. Mikä vaikutus ihmisen perhetaustalla elämänkulkuun ja sen suuntaan onkaan, miten lamaannuttava se voi pahimmillaan olla.
Kun Jääkansi sulkeutuu, mieli on kuurassa.
Hanna Hauru: Jääkansi
Like 2017
117 s.
Kirjastosta.
__________
Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa, Lukuisa, Kirjan pauloissa, Kirjasähkökäyrä, Mitä luimme kerran, Sivutiellä, Kirjapolkuni, Täysien sivujen nautinto, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Usva, Kirjakaapin kummitus, Kirjojen keskellä
Haasteet: Kirja on osa Mielenterveysviikon postaussarjaani. Osallistun sillä myös Suomi(ko) 100 -lukuhaasteeseen teemalla mielenterveyden vaikeudet ja niiden hoito.