Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin

Olavi Koistisen Mies joka laski miljardiin on kymmenen terävän novellin kokoelma, jonka lukeminen ilahduttaa novellinnälkäistä ja saa aikaan vinoa hymyä ja empivää empatiaa. Koistisen taito kirjoittaa persoonallisia ja uskottavia henkilöhahmoja on omaa luokkaansa: kaikkiin novellien ihmisiin on helppo uskoa.

Koistisella on myös vakaa tyyli tuottaa novelleihinsa uniikkia tunnelmaa. Novellit ovat kokonaisvaltaisia: rytmiltään, sävyltään ja käänteiltään eheitä ja selittelemättömiä.

Minä en tiedä mitä terveiset ovat tuo esiin Eerik-nimisen miehen, jolla on asperger ja jäätävän hyvä menestys pörssimeklarina. Mies harjoittelee sosiaalista kanssakäymistä saamiensa ohjeiden mukaisesti, vaikka vaikeaa se totisesti on, kun ihmiset tuntuvat jättävän niin paljon tulkinnan varaa. Eerik päätyy mukaan luokkakokoukseen, johon ei edes halunnut mennä. "Tavallisesta" poikkeavan henkilön minäkerronta vie syvälle ja avaa uudenlaisen näkökulman.

Loitsutehtaan tilanne ja Boulder Dash pureutuvat teinielämään. Loitsutehtaan tilanne sijoittuu koulun päättäjäisjuhlaan, jonne Eero lähtee, vaikka mielummin odottaisi pelin latautumista ja uusien klaanilinnoitusten valloittamista. Bileet rannalla menevät, kuten kymmenet ja sadat teinibileet ennen ja nyt. Hölmöillään, uhotaan, pörhistellään sulkia. Ja koko ajan Loitsutehdas lataa. Boulder Dash tapahtuu liikuntatunnilla uimahallissa. Luokan viidenneksi lyhyin poika Pauli kokee jonkinmoisen metamorfoosin päähänpotkitusta sivuhenkilöstä vähintään oman elämänsä sankariksi. Koistinen kirjoittaa teinipojista kuin vain itsekin joskus teinipojan elämää elänyt voi. Ihailen.

Australian näköinen pöly on kaveriporukan krapulapäivän kuvaus, josta tulee itsellekin heikko olo. Tässä novellissa Koistisen taito kehittää tunnelma kohdilleen pääsee oikeuksiinsa toden teolla. Tuhnuisen kämpän haju tuntuu nenässä ja vatsassa pyörivä oksennus nousee melkein suuhun.

Mies joka laski miljardiin ja Kekkosen lasit käsittelevät miehen elämän käännekohtia. Kekkosen lasit on pienemmän aikaikkunan novelli, jossa nuoripari on naisen vanhempien kanssa Tamminiemessä opastetulla kierroksella, ja kielen päällä on perheenlisäyksestä kertominen. Novellissa pariskunnan mies havahtuu vähitellen elämänsä suureen käänteeseen. Muutos on kuvattu herkullisesti. Kokoelman niminovellin päähenkilö puolestaan päättää jo lapsena laskea miljardiin. Helpommin sanottu kuin tehty, etenkin kun siinä sivussa eletty elämä pystyy sekoittamaan laskut turhan herkästi.

Sydäntäni koski novelli Jos asianne koskee säästämistä. Sen päähenkilö on iäkäs mies Karl, joka elelee hiljaiseloa kotonaan, vaikka selvästi olisi jo paneutuneemman huolenpidon tarpeessa kuin satunnaisesti vierailevan kotihoidon. Karl koettaa saada asiansa hoidettua ja eräpäivän ohittaneen laskun maksettua, mutta pankin puhelinpalvelussa vastaa vain robotti. Novelli kuristaa kurkkua olemalla niin sydämeenkäyvän uskottava: Suomi on puolillaan ikääntyvää väkeä, joka ei kykene (ja jonka ei edes pitäisi kyetä!) sopeutumaan automatisoituvaan ja digitalisoituvaan maailmaan. Miten ihmisen käy, kun maailma menee menojaan, eikä itse voi kun huokaista?

Tälle novellille isken ilman muuta Novellihaaste 2:n peukun teemasta. Koistinen leväyttää vanhenemisen ja omanarvontunnon hitaan rapistumisen lukijan eteen niin, ettei sitä pääse pakoon.



 Mies joka laski miljardiin on hieno, eheä ja vahva novellikokoelma, jolle toivon pian jatkoa missä tahansa muodossa.




Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin
Ulkoasu: Tuomo Parikka
Kosmos 2017
216 s.

Kirjastosta.

____________

Toisaalla: Lukuisa, Tekstiluola, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjasähkökäyrä, Hannan kirjokansi


Haasteet: Novellihaaste2, Helmet-haasteen kohta 25. Novellikokoelma

Asko Sahlberg: Pimeys

Tämän tekstin kirjoittaminen tuntuu vaikealta. Usein niin käy, jos lukee jotain yhdentekevää, keskinkertaista tai muuten vain hajutonta ja mautonta. Jos lukee jotain selvästi huonoa (loppuun asti), voi vähän revitellä. Ilkeillä ei pidä, tai ei ainakaan pitäisi. En ole siinä suhteessa puhdas pulmunen, en.

Toisinaan sitä lukee jotain niin hienoa ja erityislaatuista, että yhtä aikaa tekee mieli toitottaa se kaikille ja pakottaa muutkin lukemaan ja samaan aikaan haluaa pitää aarteen ja salaisuuden itsellään: my precious!

Aloitin Asko Sahlbergin mojovaa Pimeys-trilogiaa jo kauan sitten, joskus keväällä 2016. Tähän vuonna 2014 julkaistuun painokseen on sisällytetty kolme kirjaa: Pimeän ääni, Hämärän jäljet ja Paluu pimeään. Jo ensimmäisiltä sivuilta alkaen oli selvää, että käsissäni on jotain, mikä jättää pysyvän jäljen. On se sitten pimeyttä, samanmielisyyttä tai häkellystä upean kirjallisuuden äärellä.

Pimeys kertoo juuriltaan suomalaisesta miehestä, joka on muuttanut Ruotsiin. Hän on halunnut jättää menneen taakseen, kokonaan. Samalla uusi asuinpaikka on jotain, mihin hän ei halua kiintyä, ei ainakaan ihmissuhteiden kautta. Mies puuhailee erilaisia hanslankarin hommia lain oikealla ja väärällä puolella, vaeltaa pitkin kaupunkia ja, niin, huomaamattaan joutuu tekemisiin ihmisten kanssa. Pimeän ääni on Sahlbergin esikoisteos, mitä ei uskoisi, tai ehkä sittenkin uskoo. Se on täynnä lauseita, jotka voisin alleviivata moneen kertaan, kirjoittaa seinälle ja lukea joka päivä. Minun katseeni lävisti pimeää.

Ehkä juuri se jarrutti lukemistani niin, että kirja jäi lepäämään moneksi kuukaudeksi ensimmäisen osan loputtua. Halusin säästellä, pelkäsin hieman, en halunnut edetä, jottei kirja loppuisi. Sitten tulin järkiini ja ahmaisin kaksi jäljellä ollutta osaa lähes yhteen menoon. Säästely ei ainakaan auta. Niin jää paljon lukematta ja kokematta.

Hämärän jäljissä mies haluaa antaa jotain itsestään ja päätyy töihin vammaisten hoitokotiin. Muutos on suuri, muttei lopullinen. Melankolia ja yksinäisyys näkyvät ja tuntuvat, todella. Mutta ilman muita ihmisiä ei kaupungissa voi elää, vaikka kuinka haluaisi. Paluu pimeään vie eräänlaiseen alkupisteeseen, jonnekin, missä voi olla kotonaan, vaikka valoisaa se ei ole.

Tiedän, ettei tällaisesta juonikuvauksesta saa paljoa irti, mutta miksi pitäisi saadakaan. Sahlbergin kynä on taianomainen, se kietoo lukijan arvoituksiin ja ajatuksiin, joita ei ole tiennyt ajattelevansakaan. Se saa tuntemaan yhteyttä ihmisiin, joita ei koskaan ole ollutkaan ja houkuttelee kohti maailmankuvaa, joka ei tunnu omalta. Pimeydessä huumaavaa on sen valmius ja kokonaisuus. Tuntuu, ettei kirjassa ole yhtään ylimääräistä (ja pienoisromaaneja osat ovatkin yksittäin ajateltuna), ja silti siinä on paljon enemmän kuin uskoisi, yhä uusia silmuja ja taimia. Tarina jää mieleen elämään, kehittyy eteenäpäin, pohdituttaa.

En osaa tarpeeksi selvästi sanoa, kuinka paljon arvostan Asko Sahlbergia kirjailijana. Ja kuinka onnellinen olen, että olen lopultakin hänet löytänyt muutenkin kuin vain ahneesti haalittuina lukemattomina kirjoina hyllyssä. Tässä on jotain suurta ja oikeaa, tällaista on laatu.


Asko Sahlberg: Pimeys
Kannen kuva: Hannes Heikura
Like 2014
573 s.

Omasta hyllystä.

Sisältää teokset Pimeän ääni (2000), Hämärän jäljet (2002) ja Paluu pimeään (2006).

_______

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa

14. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Tämä sopisi erinomaisesti Muuttoliikkeessä-haasteeseen, mutta koska luin kirjan jo ennen haasteen alkua, en voi sitä hyödyntää – mutta vinkkinä muille!

Jarmo Ihalainen: Mitä miehen pitää

Todellisuus on ihmisiä olohuonekattilassa Espoossa kaukana toisistaan, lähellä toisiaan, riippumatta toisistaan, kiinni toisissaan. (s. 57)


Mika on vastikään eronnut kahden lapsen isä, työssään luokanopettaja ja vapaa-ajallaan ahkera nettitreffeillä kävijä. Arki rullaa omalla painollaan: on työtä, höntsäkorista, olut kaveriporukalla silloin tällöin. Lapsia on ikävä, kun he ovat ex-vaimolla, ja kun he ovat Mikalla, hän kaipaa omaa rauhaa.

Monta vuosikymmentä aiemmin Kelpo-niminen poika joutuu huutolaiseksi, kun omalta perheeltä loppuu rahat ja vapaus. Elämä huutolaisena ei ole herkkua, ei todellakaan, sillä talot teettävät raskaimmat työnsä Kelpolla, eikä ruokaakaan aina ole tarjolla. Mutta Kelpo ei luovuta, vaan hän selviytyy aikuiseksi ja päätyy muurarimestarin kisälliapulaiseksi. Hän pääsee kiinni työnsyrjään ja sitä kautta omaan, itsenäiseen elämään, joka on jo ihan muuta kuin lapsuus.

Ihastuin kovasti Jarmo Ihalaisen esikoisromaaniin Perheestä ja alastomana juoksemisesta (Sammakko 2012), joten kun huomasin hänen uuden kirjansa ilmestyvän, olin jo lähtökohtaisesti innoissani. Lukeminen osoitti ennakko-oletukseni paikkansa pitäviksi: romaani on hyvä.

Kahden aikatason ratkaisu on toimiva. Mikan näkökulma on henkilökohtainen ja osuva, siihen on helppoa samastua, vaikka elää itse toisenlaista perhearkea ja elämää. Koulumaailman kuvaus tuntuu kovinkin tutulta, kolhuineen kaikkineen. Nykymiehen rooli tempoilee moneen suuntaan, eikä oman paikan löytäminen ole helpoin mahdollinen tehtävä. Etenkin Mikan pyrkimys olla hyvä isä lapsilleen, vaikka eksä panee kampoihin minkä ehtii, koskettaa. Ex-vaimo ei kuitenkaan ole yksiulotteinen hirviö, Ihalainen ei sellaiseen henkilökuvaukseen sorru.

Kelpon elämä on vielä kauempana omastani, mutta Ihalainen rakentaa historiallisen miljöön uskottavaksi ja huutolaispojan nousun nohevaksi muurarimestariksi kokonaisuudeksi, joka vie huomaamatta mukanaan. Historiallinen Helsinki kiehtoo, kuten aina, ja kirjailija kertoo sen eläväksi hienovaraisin keinoin.

En tiedä, vastaako romaani varsinaisesti asettamaansa kysymykseen – ainakaan alleviivaten. Hyvä niin. Miehen pitää, ja paljon pitääkin, mutta valinnanvaraakin on. Voi jättää tekemättä tai tehdä vielä hieman kovemmin. Voi mennä tai olla menemättä. Voi ratkaista pulman ja olla jossittelematta.

Vaikka en minä miehen roolia kadehdi. En nykyhetkessä enkä menneisyydessä.


Jarmo Ihalainen: Mitä miehen pitää
Ulkoasu: Elina Warsta
Atena 2016
254 s.

Arvostelukappale.

______

Helmet-lukuhaasteen kohta 45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja.

Tuomas Kyrö: Nahkatakki

Tuomas Kyrö on suosikkikirjailijoitani Suomessa. Ehkei välttämättä pelkästään tuotantonsa vuoksi, vaan myös esiintymistaidoiltaan. Nappasin herran esikoisteoksen Nahkatakin e-kirjana alesta, ja viime viikonloppuna ahmaisin sen muutamalla haukkauksella.

Nahkatakki on yhdenpäivänromaani, kuva Helsingin lähiöistä, miesten stoori, pikkurikollisten temmellyskenttä. Sen henkilöt ovat kaikkea muuta kuin kiiltäväpintaisia, he ovat hyvin säröisiä, oman onnensa seppiä, hieman sivullisia.

Tarinan keskipisteessä on nahkatakki, jonka vuorissa on ommeltuna kasa seteleitä. Raivio tuo takin Suomeen, antaa sen Liimataiselle, jonka tehtävänä on saada koko komeus Pennasen käsiin. Matkan varrelle osuu niin lähijuna, kirjasto kuin lähiökappakakin, joista viimeinen osoittautuu takin kannalta käännekohdaksi, sillä se päätyy narikasta täysin ulkopuolisen Virtasen harteille. Virtanen taas löytää takin taskusta liput jalkapallo-otteluun olympiastadionille, jossa on lopulta luvassa monenmoista välienselvittelyä.

Olen iloinen, että olen aloittanut Kyrön tuotantoon tutustumisen muualta kuin alkupäästä. Tämän romaanin perusteella olisin tuskin jaksanut innostua myöhemmistä, sen verran etäällä omista kiinnostuksenkohteista Nahkatakki kulkee. Minusta tämä on jotenkin hyvin miehinen kirja, keskikaljaa kuluu ja kalsareita kutittaa, mopolla ajellaan pitkin alikulkutunneleita ja välillä heiluu nyrkki. Henkilöitä on paljon, ja heitä on paikoin hankalaa erottaa toisistaan, vaikka selkeästi eri funktio kullakin on.

Lauseet rakentavat tarinaa huolella, ne ovat napakoita. Huumori pilkahtelee, vaikka kaikki käänteet eivät naurata – eikä niiden ole tarkoituskaan. Kyrön kieli on rikasta ja elävää, ja juuri siihen olen niin suuresti kiintynyt. Taito on vahvasti nupullaan jo tässä esikoisteoksessa, vaikka tuntuukin, että tarina melkoisine vauhtikäännöksineen onkin vielä se tärkeämpi osa.

Vaikka Nahkatakki ei ollut minulle aivan napakymppi, olen sen luettuani kovin tyytyväinen siihen, että Kyröllä on jo tässä vaiheessa laaja tuotanto takanaan. Siitä on nimittäin vielä iso siivu minulta lukematta.


Tuomas Kyrö: Nahkatakki
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
WSOY 2012 (1. painos 2001)
205 s., e-kirja

Omasta e-kirjahyllystä.

_____

Toisaalla: Jouni Tossavainen / Kiiltomato.net, Lukutoukan kulttuuriblogi

Eleanor Catton: Valontuojat

Eleanor Catton: Valontuojat
Suomentaja: Tero Valkonen
Ulkoasu: www.jennygrigg.com
Siltala 2014
724 s.
The Luminaries (2013)

Kirjakauppaostos.


Olen niin onnellinen, että luin tämän kirjan.

Se kiinnosti etukäteen, herätteli uteliaisuutta, arvellutti. Ostin sen jo kesällä lomalukemiseksi, mutta aloittaminen venyi, tietenkin. Alkuun tarina mietitytti, ei kiskonut mukaansa, pikemminkin hieman torjui. Mutta sitten, kauriin ollessa neityessä tai tähtien muuten vain sopivassa asennossa, olin todella syvällä 1860-luvun Uudessa-Seelannissa – enkä halunnut sieltä pois.

Mikä onni on saada lukea tällaista. Näin mehevää, täyteläistä, viihdyttävää ja haastavaa kirjallisuutta! Että sellaista kirjoitetaan ja suomennetaan, tuodaan kenen tahansa lukutaitoisen maan matosen saataville.

Mikä sitten puri, mikä vakuutti?

Valontuojat on kuin viktoriaaninen tiiliskivi. Siinä on mukana rikoksia, arvoituksia, rakkautta, epäsovinnaisuutta, toistakymmentä keskeistä henkilöä, petos, salaisuuksia, virheitä, hyviä ja pahoja tekoja. Oikeastaan kukaan ei ole lopulta sellainen, miltä ensin vaikuttaa, eikä mitään selitetä siten kuin aluksi olisi arvellut.

Walter Moody, joka saa olla tarinan järki, saapuu Brittein saarilta Uuden-Seelannin perähikiälle, Hokitikan pikkukaupunkiin onneaan eli kultaa etsimään. Ensimmäisenä iltanaan hän osuu hotellin oleskelutilassa neuvonpitoon, jonka ei ollut tarkoitus kuulua hänen korvilleen: kaksitoista hokitikalaista miestä on kokoontunut pohtimaan kaupunkia hämmentäneitä tapahtumia. Juoppo erakko Crosbie Wells on kuollut syrjäiseen mökkiinsä ja jättänyt jälkeensä valtavan kulta-aarteen. Kaupungin vaurain ja kenties pidetyin mies Emery Staines on kadonnut jäljettömiin. Kaikkien tuntema ilolintu Anna Wetherell on löytynyt yliannoksen opiumia ottaneena katuojasta – itsemurhaako yrittäneenä?

Tästä illasta tarina alkaa, ja Catton rakentaa sen ympärille uskomattoman hienon kokonaisuuden, joka pitää lukijan aistit valppaina ja muistin terässä. Aika kulkee kehää, jossa nykyhetki, tuleva ja mennyt limittyvät, ihmiset paljastavat todelliset kasvonsa, tapahtumasarjat saavat selityksensä, arvoitukset aukeavat ja uusia syntyy.

Valontuojat vaatii käsivoimia ja aivoja. Henkilökaarti on runsas ja tapahtumat sotkeentuvat toisiinsa, joten lukijan on oltava tarkkana. Catton kuvailee laajalti, ja 1860-luku piirtyy elävänä silmien eteen herrasmiehineen, raakalaisineen ja huijareineen. Hokitika on miehinen kaupunki, sen harvat naiset ovat pääasiassa prostituoituja tai hiljaisia vaimoja, ja tämäkin piirre tuo tarinaan aivan omanlaisensa vireen. Vaikka kultakuumeisen kaupungin elämä ei yleisesti ottaen ole suurinta mahdollista herkkua, pienet asiat voivat tehdä siitä lähes ylellistä. Pala opiumia, uusi mekko, Skotlannista saapuva viskilasti, korttipeli, uutiset maailmalta, varkain syntyvät ihmissuhteet... Kun pysyvää on vähän, pienikin tuntuu suurelta.

Oma ulottuvuutensa on tähtikartta, jonka perusteella Catton on tarinaansa rakentanut. Tarinan keskeiset kaksitoista miestä kuvaavat kahtatoista horoskooppimerkkiä, luvut lyhenevät symmetrisesti samalla kun niiden alkukuvailut pitenevät, ja tapahtumilla lie jonkinlainen yhteys tähtien todellisiin liikkeisiin 1860-luvulla. Itse en tosin tiedä tästä aiheesta juuri mitään, mutta olen valmis uskomaan Cattonin ratkaisuihin niitä lainkaan kyseenalaistamatta. Todettakoon vielä, että tämä romaani ei nyt siis ole minkään sortin astrologiaa tai muuta höpöä, ei hätää.

Valontuojista ei halua paljastaa liikaa, sillä tarina aukeaa kiehtovasti lukijalleen pala palalta. Se herättää uteliaisuuden ja antaa vastauksia. Se saa pohtimaan elämän haurautta ja arvaamattomuutta sekä ihmismielen loputonta luovuutta äärioloissa. Ja se nostaa syvän kunnioituksen niitä kohtaan, jotka ovat rohkeina lähteneet maailman laidalle etsimään onneaan vastoinkäymisistä piittaamatta.

_____

Toisaalla kirjoitettua: Lumiomena, Nenä kirjassa, Reader, why did I marry him?, Ullan luetut kirjat, Orfeuksen kääntöpiiri, Kirjakaapin kummitus, Kulttuuri kukoistaa, Ja kaikkea muuta, Lukuisa.    

David Foster Wallace: Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja

David Foster Wallace: Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja
Suomentaja: Juhani Lindholm
Kansi: Ilkka Kärkkäinen
Siltala 2014
314 s.
Brief Interviews with Hideous Men (2007)

Arvostelukappale.


David Foster Wallacen nimeen törmäsin ensimmäistä kertaa Jonathan Franzenin esseekokoelmassa Yksin ja kaukana. Wallace on Suomessa suhteellisen tuntematon, mutta kotimaassaan Yhdysvalloissa varsin tunnettu ja arvostettu kirjailija. Suomennettuja teoksia on kaksi: vuonna 2012 suomennettu esseeteos Hauskaa, mutta ei koskaan enää sekä tämä tuore lyhytproosakokoelma Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja. Wallace teki itsemurhan vuonna 2008. Hän oli Jonathan Franzenin läheinen ystävä.

Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja on monin tavoin haastava mutta yhtä lailla palkitseva lukukokemus. Wallace venyttää taiturimaisesti proosan rajoja, hyppelehtii lajityypistä toiseen, rakentaa jännitteitä ja kokonaisuuksia ja panee lukijan koville. Kieli on taidokasta (ja suomennos, toki!), se härnää ja leikittelee, mutta on paikoin hyvin suoraviivaista ja konstailematonta.

Aihepiirit liikkuvat miehissä, naisissa, ihmissuhteissa, seksuaalisuudessa, perheissä, epäonnen hetkissä, noloissa ja ahdistavissa tilanteissa sekä mielen syövereissä. Ote on kriittinen, katse kaikennäkevä – ja kaikkeen puuttuva. Wallacen henkilöt eivät ole miellyttäviä, he ovat rikkinäisiä, epätäydellisiä, omaa etuaan tavoittelevia, itsekkäitä, onnettomia ja sairaita.

Nimisarja Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja on nimensä mukainen. Siinä erilaiset tyypit, tässä tapauksessa miehet, kertovat suhteistaan naisiin, eikä lukeminen ole aina yhtään miellyttävää. Wallace rakentaa jännitteen taitavasti, saa lukijan uskomaan omiin ennakkoluuloihinsa ja sitten kääntääkin kaiken ympäri niin, että varomaton olettaja katsookin yllättäen itseään peiliin hämmentyneenä ja hämättynä. Wallace kuvaa vastaansanomattoman taitavasti erilaisia tunnetiloja, ja vaikka dialogeista on jätetty haastattelijan osuudet pois, keskustelumuoto toimii vahvasti ja äänensävyt kuulee päässään.

Vaikutuin nimisarjan ohella erityisesti kahdesta tarinasta. Aikuisten maailma on kuvaus epävarmuudesta, avioliitosta, oletuksista ja virheistä. Epävarman nuoren aviovaimon mielenliikkeet tulevat liki, saavat säälimään ja hieman inhoamaankin ihmistä, joka ei ota asioita omiin käsiinsä. Toinen hyvin vahva kertomus on nimeltään Arvostetun nuoren näytelmäkirjailijan isä pitää sinua kädestä ja pyytää kuolinvuoteellaan palvelusta. Se käsittelee vanhemmuuden kiellettyjä tunteita ja koko iän kestänyttä anteeksiantamatonta katkeruutta.

David Foster Wallace ei todellakaan pyri miellyttämään lukijaa. Näitä tekstejä pitää haluta lukea, sillä muuten ne vain iskevät kasvoille ja tempoilevat vastaan, tuntuvat epämiellyttäviltä ja vaikeasti lähestyttäviltä.

Kokoelman kantava teema lienee varjopuolien ja vaiettujen, inhottavien asioiden esiin tuominen. Ne eivät katoa minnekään, vaikka niistä ei puhuisi. Kuten eivät katoa vastenmieliset tyypitkään. Ja kuka lopulta määrittää, mikä on salonkikelpoista ja mikä ei? Ja millä oikeudella?