Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

"Seuraa polkua joka eteesi avautuu. Jätä paluulippu käyttämättä."

Voi Mia Kankimäki, minkä taas teit.

Tutkit, ajattelit, kirjoitit ja hurmasit. Jalat alta, järjen päästä ja niin edelleen. Viimeksi näin kävi vajaat kolme vuotta sitten, kun annoin ennakkoluuloilleni periksi ja luin Kankimäen esikoisteoksen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Tällä kertaa ei siis tarvinnut olla ennakkoluuloinen, vaan tarttua suoraan ja rivakasti toimeen.

Naiset, joita ajatellaan öisin ovat sellaisia henkilöitä, joiden elämässä ja valinnoissa on ollut jotain, mihin jälkikäteen elävä voi tarttua ja josta voi ammentaa itselleen voimaa, rohkeutta tai ihan vain kiinnostuksen kohteita ja alustavia ideoita. Kankimäen teoksessa tutustutaan niin Afrikan savanneihin, viidakoihin ja höyrylaivoihin, maailmanympärimatkoihin, syrjäkyliin, renessanssin Italiaan ja 1900-luvun nälkätaiteilijana elämiseen.

Kolme suurempaa kokonaisuutta muodostuvat Karen Blixenin Afrikasta, 1800-luvun naistutkimusmatkailijoista ja naistaiteilijoista. Kaiken taustalla on Kankimäen oma kertojanääni, joka pohtii elämänvalintoja, taakkoja ja paineita, joita 2010-luvun länsimaisella naisella on, tekipä elämässä miten tahansa.

"Jos olet yksin eikä kukaan tarvitse sinua, voit yhtä hyvin lähteä Länsi-Afrikkaan kuolemaan, ja nauraa koko matkan."

Muutamasta kirjan naisesta olin aiemmin kuullut (Karen Blixenstä ja Yayoi Kusamasta), mutta suurin osa heistä oli uusia, kiehtovia tuttavuuksia. Etenkin 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa eläneet ja matkustaneet tutkimusmatkailijat saivat minut ahmimaan sivun toisensa jälkeen. Millaisissa ristiriitaisissa ja vaativissa olosuhteissa nuo naiset – Ida Pfeiffer, Isabella Bird, Mary Kingsley, Alexandra David-Néel, Nellie Bly – elivät jo kotonaan Euroopassa: ylemmyydentuntoisen, tiukkaa moraalia ja säädyllisyyttä vaativan miesten hallitseman yhteiskunnan kuristuksessa.

Ja kuinka he silti, lopulta, ottivat ja lähtivät, korsetteineen, nahkasalkkuineen, myssyineen ja hansikkaineen, menivät ja ostivat laivaliput maailman toiselle laidalle tai minne nyt sattui huvittamaan, tekemään sitä, mitä nyt sattui huvittamaan: ratsastamaan housut jalassa, melomaan trooppisille joille, kirjoittamaan, tutkimaan.

"Tee sinä mitä haluat. Minä maalaan."

Tai ne taiteilijat, jotka eivät suostuneet alistumaan heille varattuun lokeroon

Sofonisba Anguissola (n. 1532–1625), Espanjan hovimaalariksi päätynyt aatelisnainen. Lavinia Fontana (1552–1614), ammattitaiteilija, uratykki ja suurperheen äiti. Artemisia Gentileschi (1593–n. 1654), taiteilija, joka raiskattiin nuorena, mutta joka ponnisteli itselleen uuden maineen, elämän ja uran jättäen raiskaajansa varjoonsa kuin mitättömän madon.

Ja Yayoi Kusama (s. 1929), japanilainen maailmanmaineeseen ponnistanut avantgardetaiteilija, jonka villit työt hurmasivat suomalaisetkin jokin aika sitten. Ja joka on koko ikänsä raivannut tietään mielenterveyden vaikeuksien, perhetaustansa ja aluksi myös suurien taloudellisten haasteiden läpi.

Naiset joita ajattelen öisin on kirja, jonka lukeminen on valtava ilon, itseluottamuksen ja ihastelun herättäjä. On vaikeaa kuvailla, mistä kokonaisuus muodostuu: se on niin monen tekijän summa. Ensinnäkin on Kankimäen loistava idea ja toteutus sekä houkuttava ja koukuttava kerronta, toisekseen oman ja yksityisen yhdistäminen yleisesti ymmärrettävään tavalla, joka herättää ihailua ja kunnioitusta. Ja tietenkin, siellä kaiken taustalla, ovat ne upeat, joskus eläneet naiset, jotka ovat eläneet anteeksipyytelemättä elämänsä tismalleen haluamallaan tavalla ja joita nyt vuosisatoja myöhemmin voi vain tyynesti nyökäten kunnioittaa ja kiittää.

En ole self help -kirjallisuuden ystävä, mutta Naiset joita ajattelen öisin kolisi ja osui myös oman hyvinvointini näkökulmasta. Se porasi paikan sisälleni ja sai minut ajattelemaan, millaista oma elämäni on ja millaiseksi sen haluan tehdä. Aiemmin on tuntunut, ettei ole pokkaa korostaa liikaa omia hyviä valintojaan ja tyytyväisyyttä suuntaan, johon on menossa. Kankimäen kirjan luettuani totean vain, että paskat, todellakin voin ja saan sanoa: hitto vie, että olen ollut rohkea jo nyt – ja aion olla jatkossakin. Seikkailu on vasta alussa!

"Yönaisten neuvoja:
Jos haluat tehdä jotain, tee se.
Tartu mahdollisuuksiin. Seuraa intohimoasi, vaikka se tarkoittaisi vuoden projektin venymistä neljäksitoista. Vain lopputulos merkitsee, ja matka.
Jos haluat valaistua, muuta luolaan.
Etene intuitiolla. Pärjää vähällä. Naamioidu, jos täytyy.
Jos välillä on vähän rankkaa tai kylmä tai nälkä, kestät sen kyllä.
Älä märehdi, mene.
"Säännönmukaisesti asiat tuntuvat paljon vaikeammilta ja pelottavammilta etukäteen ajateltuina kuin sitten, kun toiminnan hetki on käsillä." (Alexandra Lhasaan johtavalla tullisillalla.)"


Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin
Ulkoasu: Stephen Mackey / Piia Aho
Otava 2018
447 s.

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Lukuisa, Kirjaluotsi, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirja vieköön!, Kirjanurkkaus, Kirjakko ruispellossa

Haasteet: Lue itsellesi mielenterveyttä -haaste – a book that helps you to understand yourself

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Yli kolme tuhatta vuotta vanhoilla puilla täytyy olla henki, ja ainakin niillä on luonne ja nimi. Joskus, kun pysähdyn hetkeksi hiljaa seisomaan, luokseni kävelee vuorikauriita.

Sei, kun sinä tartuit siveltimeesi ja mustekiveesi kaukana Heiankyōssa, nämä puut olivat seisseet täällä jo kaksituhatta vuotta, täysin välinpitämättöminä ihmisten murheille ja ponnisteluille.

Sinua ja minua erottavat vuodet tuntuvat yhtäkkiä merkityksettömiltä.


Rakas Mia-san, kiitos ihanasta kirjastasi.

Olin todella ennakkoluuloinen, enkä lukenut sitä moneen vuoteen. En, vaikka se tuli vastaan lähes joka kulman takaa, voitti palkinnonkin ja kaikkea. Ajattelin, ettei se hempeän pinkkeine kansineen ja kaiken maailman listoineen kohtaa minua millään muotoa.

No, väärässä olin, taas kerran, kovin väärässä. Kerron hieman miksi, jos vain osaan.


Lukemisen jäljet ovat ilahduttavia vain silloin kun ne ovat omia.


Sei Shōnagon eli Heian-kaudella keisarinna Teishin hovissa sen hovinaisena ja runoilijana. Hänen elinaikansa sijoittuu 1000-luvun taitteeseen, mutta on tarkoiltaan vuosiltaan epävarma. Lähteitä on säilynyt hyvin vähän, varmaa ei oikein ole. Se tiedetään, että Sei kirjoitti paljon: eräänlaisia reportaaseja hovielämästä, runoja ja päiväkirjamerkintöjä, kirjeitä ynnä muuta. Sein Tyynynaluskirja on varhaisimpia japanilaisia kaunokirjallisia tuotteita, vaikkei senkään alkuperäisiä sivuja ole säilynyt.

Mia Kankimäki ihastuu Seihin ja kirjaan kirjallisuustieteen opinnoissaan ja päättää 38-vuotiaana kustannus- ja mainostoimittajana lopultakin tempaista. Hän jää vuorotteluvapaalle, hankkii itselleen apurahaa ja lähtee Kiotoon Sein jalanjäljille.

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on tarina, matkapäiväkirja ja lempeäotteinen tietokirja tuosta vuodesta ja matkasta ja maailmasta, johon Kankimäki uppoaa.

Kirja väistelee kategorisointeja, mikä ihastuttaa suuresti. Se ei suostu olemaan pelkkä tilitys tai omaelämäkerta, vaan siinä on pitkiä pätkiä tutkijamaisia tieto-osuuksia, lainauksia Sein kirjoituksista ja pohdintaa maailmasta sellaisena kuin se nyt on. Se on omalta osaltaan myös historiankirjoitusta, sillä siinä missä Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on tallettanut sivuilleen kirjoittajansa vapaavuoden kokemuksia, se kuvaa myös merkittäviä ajankohtaisia tapahtumia kuten Japanin massiivista maanjäristystä maaliskuussa 2011.


Mietin, missä ja miten ne ovat säilyneet – ja toisaalta miten ne muut ovat kadonneet tai tuhoutuneet. Varmaankin tulipaloissa, sodissa ja maanjäristyksissä, nopeasti ja väkivaltaisesti. Mutta ehkäpä tekstit tuhoutuvat joskus niin kuin ihmiset – maatuvat hiljaa unohdettuina, yhä ohuemmiksi ja hiutalemaisemmiksi muuttuen, sanat haaltuen ja kadoten, niin että lopulta jäljellä on enää multaa. Ja silti sana säilyy pidempään kuin ihminen, jota ei edes haalistuneena varjona voi siirtää sukupolvelta toiselle. Eikä liimata metallilevyyn.


Kirja on historiaihmiselle sydäntä sykäyttävää luettavaa. Kankimäki pohtii omaa suhdettaan tuhat vuotta sitten eläneeseen naiseen ja samalla kaikkeen siihen, mitä kuluneiden tuhannen vuoden aikana hänen jälkeensä on tapahtunut. Kuinka jotain on säilynyt ja jotain ei – kuinka haavoittuvisia ovat jättämämme jäljet ja kuinka syvässä sellaiset, joita ei ehkä ollut tarkoituskaan tallettaa. Sein maine kiirii hänen edellään, minkä Kankimäkikin saa selkeästi huomata.

Historia-aspektinsa lisäksi Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on jotenkin ajaton naisen elämän ja aikuisuuden kuvaus. Vaikka itse olen vielä monta vuotta nuorempi kuin Mia irtiottonsa tehdessään, tunnistan asioita, joita hän pohtii elämässään ja haaveissaan. Toki ymmärrän etuoikeutetun asemani – minulla on mahdollisuus tällaisia miettiä ja kyseenalaistaa – mutta toisaalta olen kyllästynyt siihen, että aina pitäisi muistaa vertailla, kuinka hyvin itsellä asiat ovatkaan moniin verrattuina. Yksi elämä meillä kaikilla kuitenkin vain on, ja jos omani on sijoittunut sattuman kautta tänne hyvinvoivaan pohjoiseen, saanen pitää sitä luontaisena lähtökohtana ajatuksilleni, toiveilleni ja tavoitteilleni.

Vielä kun tietäisin, mitä ne ovat.

Siinä missä Sei Shōnagon on kirjan haituvarajainen mutta sykkivä ydin, Kankimäen elämä Kiotossa on sen vehreä sivujuonne, joka muodostuu lopulta yhtä olennaiseksi asiaksi kokonaisuudessa. En ole koskaan käynyt Japanissa, mutta Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin tuo maan niin lähelle, kuin sen kotisohvallaan voi saada. Ja vaikka nurkissa juoksevat torakat, syksy kylmettää jokaisen ihokarvan ja mahdoton kieli pitää tutkimusmatkailijan vähintään käsivarren mitan päässä aarteistaan, vahva kokemus tulee liki ja päästää luokseen.


Aware on sama selittämätön tunne, jonka valtaan joutuu katsoessaan kesäyössä tyynen järven taa laskevaa aurinkoa tai kuullessaan mustarastaan laulun huhtikuisessa illassa: siihen liittyy totaalista kauneutta, annos kaihoa, aavistus epätoivoa, tunne siitä, ettei kaikesta tästä pysty koskaan nauttimaan niin paljon kuin pitäisi, sillä siitä ei saa otetta, sitä ei saa mukaansa, sitä ei voi omistaa, sille ei pysty täysin antautumaan, se jää aina hieman tavoittamattomiin, vaikka on täysin sen ympäröimänä. Tunne on sietämätön ja ihana, ja vaikea kestää.


Yhtäältä myös turhaannuin. Olenko näin ilmiselvä, näin selvää kohderyhmää, näin helposti vietävissä? Tottakai tällainen kaupunkilaisnainen huokailee ihastuneena tällaisen kirjan äärellä, haluaa itsekin vuorotteluvapaan ja vuokrahuoneen kirsikankukkien alta. Tottakai.

Vai onko ihan niinkään?

Mia Kankimäki kirjoittaa kirjaansa monessa tasossa, moneen tarkoitukseen. Sen voi lukea pitkänä kirjeenä Sei Shōnagonille, tutkimusmatkana historiaan, vieraaseen kulttuuriin ja omaan elämään, omanlaisenaan pastissina Tyynynaluskirjasta, länsimaisen nykynaisen omaehtoisena ja lörpöttelevänä self-help-opuksena, fanikirjallisuutena tai melkein millaisena kirjana tahansa.

Ehkä juuri siksi pidin siitä niin paljon. Se karkaa ja härnää, jättää avoimeksi, myöntää umpikujansa, kikattelee viuhkojen ja verhojen ja kimonojen takana. Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin oli minulle puhdasta, antoisaa ja hienoa lukunautintoa alusta loppuun.

Ja lopuksi itkin, koska kirja oli niin ihana ja sitten se loppui. 

Mutta onneksi kirsikankukat kukkivat taas seuraavana vuonna. Ja teksti – se säilyy ja elää.


Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Ulkoasu: Piia Aho
Otava 2013
336 s., e-kirja

Oma e-kirjaostos.

______

Toisaalla: Kirjainten virrassa, P. S. Rakastan kirjoja, Kirsin kirjanurkka, Opus eka, Lurun luvut, Luetut, lukemattomat, Lumiomena, Kujerruksia, Pieni kirjasto

Helmet-haasteen kohta 23. Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja. Kurjen siivellä -haasteessa matkustan Japaniin.