Maisku Myllymäki: Holly

Voi Holly.

Miten vinkeä, veikeä, vänkä ja vähän vänkyrä romaani sinä olet. Olet yhtä aikaa ihana ja heleä, kärkäs ja salakavala. Olet omaääninen, ehdottomasti olet, vaikka se sana on ehkä hieman kulunut - sinä puolestaan et ole, et pätkääkään. 

Vaikka ehkä se kaftaani Hollyn yllä saattoi ollakin, oliko? Vai oliko se hohtava ja kiiltävä ja sormien läpi soljuva? Se kaikki pöly ja tietty tunkkaisuus, vai nukkavieruako se vain oli, jotain hieman häiritsevää, josta ei ihan saa otetta.

Mikä henkilögalleria sinussa on, Holly! Kaikki ne mehevät huomiot, hetket, salaa ajatellut ajatukset ja katsotut kohtaukset. Tunne siitä, että on välillä täysin vieras itselleenkin, ohikulkija omassa elämässään. Ne neuroosit! Yhtäältä ahdistavat, toisaalta niin tutut ja empatiaa herättävät. Kontrolli, kontrollista vapautuminen. Saako ihminen koskaan hallita täysin itseään? Voiko edes?

Kuinka menneisyys ja nykyhetki kietoutuvat toisiinsa, ne muutamat päivät Evan ja Hollyn kanssa saarella, ja kaikki ennen ja jälkeen sen. Kuinka ajatonta voi romaanin kerronta olla, kuinka siihen uppoaa kuin herkullisen väriseen rapattuun kiviseinään, sen rosoon ja värikylläisyyteen, ja kuinka unohtaa edes ajatella, onko 1950-luvulla vai sittenkin jossain muualla, miten edes voisi olla muualla kuin nykyhetkessä?

Entä ne linnut sitten. Se lintutietous, päätähuimaava, lähes ylitsepursuava, itsessään jo niin alleviivaava, että tehokeinona se on jo lähes vastaansanomaton. Onko näitä lintuja edes olemassa? Tarvitseeko niitä olla?

Holly, minusta tuntuu, että sinua lukiessani katsoin elämää akvaarion lasin läpi, sellaista kuvaa, joka on hieman häilyvää ja epätarkkaa, josta ei ihan saa kiinni, koska niin ei ole tarkoituskaan. Kuin ääniraidassa olisi pieniä säröjä ja hyppyjä, ja mielessä koko ajan epäilys siitä, ettei minulle kerrota eikä näytetä ihan kaikkea. 

Olen hämmentynyt, ihastunut, hurmaantunut. Silmieni edessä on jotain sellaista, jonka joku on siihen luonut, mutta minä itse sen kuvitellut. Raikkaasti, vähäeleisesti, välillä kuin tajunnanvirtana ja alitajuntana, unena ja kuvitelmana. Mitä keikauksia ja kierteitä tästä löytää, mitä taitavaa kielenkäyttöä ja kerrontaa.

Voi Holly. Sinun lentoosi minä uskon, et sinä tarvitse muuta kuin lukijan ja kaikki on jo tässä. 

Maisku Myllymäki: Holly
WSOY 2021
255 s.

Omasta hyllystä.



Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjaluotsi, Kirjanmerkkinä lentolippu, Kirja vieköön!, Nannan kirjakimara, Satunnainen ohilukija

Haasteet: Kirjoja ulapalta, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 14. Kirja, jonka kansien tekstifontti on erikoinen

Jukka Itkonen: Terveiset ulapalta

 

Jukka Itkosen Terveiset ulapalta on mainio lastenlyriikan runokokoelma, joka nimensä mukaisesti vie keinumaan aalloille, niiden alle ja välillä rannallekin. Värikkään ja ilahduttavan kuvituksen on tehnyt Camilla Pentti.


- - Meri,
järvi, lampi.

Meri on valtavampi
kuin muista kumpikaan.

Ammoisina aikoina
meri peitti melkein koko maan.

Ja meressä syntyi elämää. - -


(Ote runosta ”Meri, järvi, lampi”)


Kokoelman runoissa kohdataan muun muassa miljoonia vuosia vanha trilobiitti, molokkirapu Limulus, pallokala, meritähti ja sähköankerias sekä tietenkin laivakissa ja -koira. Pohditaan elämää merillä, muistellaan menneitä, haaveillaan uusista seikkailuista – ja käydään lähes huomaamatta läpi jopa Maapallon miljoonia vuosia pitkää historiaa ja kehitystä!


- - Päivä lämmin,
keväinen,
lammikko niin leväinen,
että kala
varsieväinen
ankarasti pohti:

”Tohtisiko täältä nousta
ylös, maata kohti”

Se mietti
siinä aikansa
ja lopulta se tohti. - -


(Ote runosta ”Varsieväinen”)


Itkonen osaa taitavasti ujuttaa runoihin mahdollisuuden oppia uutta ilman, että niiden luettavuus ja viihdyttävyys kärsisi. On kyse sitten sanoista, termeistä, luonnonhistoriasta tai teknologiasta, huomaamattaan saattaa tajuta oppineensa jotakin. Vähintäänkin tarkan pikkulukijan seurassa saattaa päätyä selittämään vaikkapa sitä, miten elämä on syntynyt merissä tai miten ihmiset ovat oppineet hyödyntämään veneitä, tuulta ja polttomoottoreita vesillä liikkumiseen.


- - (Nykyisinä aikoina)

Ajan myötä, tarve vaati,
tietenkin, no siksi,
purjeveneet muuttuivatkin
paljon suuremmiksi,
valtamerilaivoiksi,
monimastoisiksi.

Nykyään jo rakennetaan
rautaisia laivoja,
joiden suunnittelu vaatii
teräviä aivoja.

Mutta mistä kaikki alkoi?

Mistäpä muusta
kuin siitä
kauan sitten
veistetystä puusta.”


(Ote runosta ”Laivat”)


Itkosen riimit ovat hauskoja ja oivaltavia, runojen tunnelma on hyväntuulinen ja kaukana kurttuotsaisuudesta. Runon puhujina ja aiheina vilahtelevat kiinnostavat meriin ja vesillä liikkumiseen liittyvät hahmot ja ilmiöt, ja uskoisin kirjasta olevan iloa yhtä lailla meri-ihmisille kuin maakravuillekin. Kuvasto ja sanasto on sellaista, että sen tunnistaa, vaikka esimerkiksi purjehdussanasto tai risteilyalukset eivät omaan kokemuspiiriin kuuluisikaan. Höyhensaarille nyt jokainen on ainakin purjehtinut joskus!

Olen lukenut kirjan runoja sekä ääneen yksivuotiaalleni että itsekseni, ja ne toimivat kummin vain. Ehkä kuitenkin vielä paremmin ääneen luettuina, kun hauskat riimit ja äänteet pääsevät oikeuksiinsa ja runojen paikoin yllättävän suuret tarinat esiin.

Hyvää mieltä ja meren suolaista tuoksua, tästä sopii nauttia!


”Elämän meri

Voi olla julma,
voi olla hyvä,
syvä tai sitten
vähemmän syvä.

Jokaisen elämän meri.

Toisinaan saapuvat
matalapaineet,
myrskyää, nousevat
vastaamme laineet.

Ankara elämän meri.

Sitten kun meren
ilme taas vaihtuu,
huolet ja murheet
mielestä haihtuu.

Lempeä elämän meri.”



Jukka Itkonen: Terveiset ulapalta. Runoja vesiltä
Kuvitus: Camilla Pentti
Lasten Keskus 2021
42 s.

Arvostelukappale

Toisaalla: Kirjavinkit, Matkalla lukemisen maailmaan

Haasteet: Kirjoja ulapalta

Jäähyväiset Kirjoille ulapalta sekä Yhdysvallat-lukuhaasteelle

Lokakuun ja Helsingin kirjamessujen myötä päättyy muutama mukava lukuhaaste (onko edes muunlaisia kuin mukavia lukuhaasteita?). Tässä koontini niistä.

Lukupino-blogissa avattiin vuodenvaihteessa Yhdysvallat-lukuhaaste tämänvuotisten Kirjamessujen teemamaan kunniaksi. Haasteeseen osallistuminen oli minulle aivan selvä homma, onhan yhdysvaltalainen kirjallisuus suuresti sydäntäni lähellä. Olen joskus sanonut, että jos synnyn joskus uudelleen, synnyn yhdysvaltalaiseksi romaaniksi.

Vajaan vuoden kuluessa luin 28 yhdysvaltalaista kirjaa. Suurin osa oli erinomaisen hyviä lukukokemuksia, niin ne jenkkikirjat usein tuppaavat olemaan. Aivan kaikkia haastekategorioita en saanut napattua, mutta sen sijaan luin useita kirjoja niiden ulkopuolelta. Ja onneksi tämän haasteen saikin suorittaa juuri niin kuin itse halusi.

Parhaiten mieleeni jäivät Jennifer Clementin raastava Rakkaudesta aseisiin (josta bloggaan jahka ehdin), Jenny Offillin leikittelevä Syvien pohdintojen jaosto, Elizabeth Stroutin tyynen melankolinen Nimeni on Lucy Barton, Rivers Solomonin viiltävä scifiromaani Menneisyyden kaiku ja Brian K. Vaughanin ja Fiona Staplesin viihdyttävä scifisarjis Saga, jonka jatkoa odottelen kieli pitkällä. Ohittaa ei sovi myöskään Katja Ketun, Meeri Koutaniemen ja Maria Seppälän näyttävää tietokirjaa Fintiaanien mailla.

Nuorten aikuisten kirjat tarjosivat myös mahtavia elämyksiä. Katharine McGeen tulevaisuuden New Yorkiin sijoittuva, oivasti juonitteleva Tuhat kerrosta -sarja, Angie Thomasin jysäyttävä Viha jonka kylvät, Nina LaCourin riipaiseva Välimatkoja sekä Sarah Crossanin kokeileva säeromaani Yksi kolisivat kaikki kovaa.

Lisäksi on erikseen mainostettava, että luin haasteajan aikana ensimmäistä kertaa YA-klassikkoa John Greeniä! Tuorein suomennos Kilpikonnan kuorella maittoi mainiosti ja ihan viimeiseksi ennen haasteen loppumista kuuntelin Tähtiin kirjoitetun virheen äänikirjana. Bloggaan siitäkin vielä myöhemmin.

Tässä vielä linkit kaikkiin Yhdysvallat-lukuhaasteessa lukemiini kirjoihin kategorioineen:

1. Pikkukaupunkiin sijoittuva kirja
Carson McCullers: Heijastuksia kultaisessa silmässä (Karisto 1967)

Alison Bechdel: Hautuukoti. Tragikoominen perheeni (Like 2009)
Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin (Like 2018) (bloggaus tulossa)

2. Musiikki osana kirjaa

3. Beat-sukupolven kirja

4. Alkuperäiskansat osana kirjaa
Katja Kettu, Meeri Koutaniemi & Maria Seppälä: Fintiaanien mailla (WSOY 2016)
Velma Wallis: Kaksi vanhaa naista (Like 2002)

5. Aiheena sota, jossa Yhdysvallat ollut osallisena
Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (Otava 2010) – Toinen maailmansota

6. New Yorkiin sijoittuva kirja
Katharine McGee: Tuhat kerrosta – Pudotus (Otava 2016)
Katharine McGee: Tuhat kerrosta – Huipulla (Otava 2018)
Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto (Gummerus 2018)
Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton (Tammi 2018)

7. Pulitzer-palkittu teos

8. Afroamerikkalaisen kirjailijan teos
Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku (Like 2018)

Angie Thomas: Viha jonka kylvät (Otava 2017)

9. Sukupolvikuvaus
John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe (WSOY 2013) (bloggaus tulossa)

10. Kirja politiikosta
George Saunders: Lincoln bardossa (Siltala 2018)

11. Lempiosavaltioosi sijoittuva kirja
Nina LaCour: Välimatkoja (Karisto 2018) – Kalifornia

12. Orjuuteen liittyvä aihe

13. Kirja, jossa ollaan matkalla Amerikkaan
Bianca Turetsky: Muotimatkaaja Titanicin kannella (WSOY 2011)

14. Ei-amerikkalaisen kirjailijan teos
Sarah Crossan: Yksi (S&S 2018)

15. Klassikko

Listan ulkopuolelta:
Alison Bechdel: Äideistä parhain (Like 2012)
John Green: Kilpikonnan kuorella (WSOY 2017)
Khaled Hosseini: Meren rukous (Otava 2018)
George R. R. Martin: Jäälohikäärme (Kirjava 2016)
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga – Ensimmäinen kirja (Like 2014)
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga – Toinen kirja (Like 2015)
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga – Kolmas kirja (Like 2015)
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga – Neljäs kirja (Like 2016)
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga – Viides kirja (Like 2016)
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga – Kuudes kirja (Like 2017)
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga – Seitsemäs kirja (Like 2018)

Kiitos Simolle haasteesta!

******

Tänään päättyy Nannan kirjakimara -blogissa keväällä alkanut merellinen lukuhaaste Kirjoja ulapalta. Meri kiinnostaa ja kiehtoo jatkuvasti, ja siihen liittyvä kirjallisuus on usein sangen kutkuttavaa.

Luin haasteeseen 6 kirjaa. Kaksi oli kotimaisia, yksi Norjasta ja loput Yhdysvalloista. Kirjoissa seilattiin, sukellettiin, surffattiin, kalastettiin ja haaksirikkouduttiin niin Norjan rannikolla, Tyynellä valtamerellä, Välimeren pakolaiskriisissä, Atlantilla että täysin kuvitteellisilla merillä.

Karin Erlandsson: Helmenkalastaja (S&S 2017)
Khaled Hosseini: Meren rukous (Otava 2018)
Nina LaCour: Välimatkoja (Karisto 2018)
Morten A. Strøksnes: Merikirja. Eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana (Gummerus 2018)
Bianca Turetsky: Muotimatkaaja Titanicin kannella (WSOY 2011)
Katja Törmänen: Karhun morsian (Like 2018)

Näistä huipulle kipuavat jo Yhdysvallat-haasteen yhteydessä mainittu Nina LaCourin Välimatkoja, Morten A. Strøksnesin Merikirja ja Katja Törmäsen Karhun morsian. Lämmin suositukseni niille kaikille.

Kiitos Nannalle haasteesta!

Karin Erlandsson: Helmenkalastaja

Miranda on helmenkalastajista kaikkein paras ja tietää sen. Ruusuhai on kuitenkin koitunut jo kertaalleen lähes hänen kohtalokseen ja vienyt sukellusretkellä Mirandan toisen käden. Silti: hän on paras. Miranda tietää tarinan Silmäterästä, maailman suurimmasta ja arvokkaimmasta helmestä. Tietenkin hän tietää, kaikki valtakunnassa tietävät. Hänen isänsä on lähtenyt sitä etsimään eikä ole koskaan palannut. Silmäterä on nimittäin petollinen tavoiteltava: kun sitä päättää alkaa etsiä, ei voi lopettaa ennen kuin sen löytää. Eikä kukaan ole sitä vielä löytänyt. Mutta jos sen löytää, ei koskaan enää kaipaa mitään muuta.

Kun Mirandan veneeseen ilmestyy lörpöttelevä pikkutyttö Sirkka, hän on aluksi maansa myynyt. Miranda nimittäin viihtyy parhaiten yksikseen, niin maalla kuin merelläkin. Sirkalla on taito, jonka edessä Mirandankin on lopulta nöyrryttävä: Sirkka osaa kutsua helmiä luokseen. Ehkä myös Silmäterän?

Niinpä Miranda ja Sirkka lähtevät yhdessä etsimään Silmäterää. Matkan varrella paljastuu, ettei asioiden arvo olekaan se, minkä päällepäin niihin luulee osaavansa liittää.

Karin Erlandssonin viime vuonna ilmestynyt Helmenkalastaja avaa lastenromaanisarjan, jonka seuraava osa Linnunkesyttäjä on vastikään jo tullut saataville. Sarja vaikuttaa ensimmäisen osan perusteella vahvasti perinteiseen satu- ja seikkailuromaaniin vivahtavalta, henkilöidensä ympärille rakentuvalta seikkailukertomukselta, josta pitkäjänteinen lukija saanee paljon pohdiskeltavaa. Erlandssonin luoma satumaailma rakentuu kevyen fantasian elementeistä ja olennaisten asioiden käsittelystä.

Mirandasta on hahmona helppoa pitää: hän on särmikäs, joutuu uusiin tilanteisiin ja vaikka alkuun vastustaa, joutuu lopulta myös miettimään asenteensa ja ajatuksensa erilaisiin uomiin kuin joissa ne alunperin olivat. Sirkka jää vielä hieman etäisemmäksi, ja luulen, että hänestä nousee enemmän puolia esiin seuraavassa osassa.

Tarinana Helmenkalastaja on rauhallinen, jopa hieman hidastempoinen. Se voi toimia vaikka ääneen luettuna, mutta näin levottomana aikuisena yksin itselleen lukien myönnän, että paikoin hieman tylsistyin. Mirandan mukana oli kuitenkin kiehtovaa kulkea, ja kieltämättä tarinan vähitellen saamat hieman synkemmät sävyt vain paransivat sitä. Nyt mietin, millaisia käänteitä seuraavan osan metsämaisemissa mahtaa olla luvassa...  


Karin Erlandsson: Helmenkalastaja
Suomentaja: Tuula Kojo
Kuvitus: Tuuli Toivola
Kustantamo S&S 2017
249 s.
Pärlfiskaren (2017)

Kirjastosta.


Toisaalla: Lastenkirjahylly, Kirjojen keskellä, Oksan hyllyltä

Haasteet: Kirjoja ulapalta, Jatkumo

Morten A. Strøksnes: Merikirja

Merikirja kiinnitti huomioni Gummeruksen kirjaesittelyssä loppuvuodesta, niin tunteikkaasti kustannustoimittaja siitä puhui. Suhtauduin epäillen, mutta uteliaana. Meri on vaikea aihe, monipuolinen ja päättymätön. Olen asunut yli seitsemän vuotta meren rannalla, enkä kyllästy siihen ikinä. Mikään varsinainen merenkävijä en kyllä itse ole.

Morten A. Strøksnes sen sijaan on. Hän on Kirkkoniemestä kotoisin oleva, sittemmin oslolaistunut norjalaiskirjailija, joka sai ystävänsä, taiteilija Hugo Aasjordin kanssa päähänsä ajatuksen jäähain pyydystämisestä. Jäähai eli holkeri voi elää monisataavuotiaaksi ja kasvaa valkohaitakin suuremmaksi. Sen liha on käsittelemättömänä myrkyllistä, ja suurin ihmisten kiinnostuksenkohde onkin maksa, josta saadaan kalanmaksaöljyä. Hugo on kalastajien sukua, ja valaanpyytäjäisän kertomus jäähain pyydystämisestä jätti häneen poikasena lähtemättömän jäljen.

Itsehän se on siis koettava.

Niinpä Morten ja Hugo valmistautuvat jäähain pyydystämiseen Lofooteilla huolellisesti. Hugo on pätevä kalastaja, Morten ehkä haluaisi olla. Hugon kumiveneellä he käyvät taistoon merta ja jäähaita vastaan. Syöttinä monikymmenmetrisessä, kettingillä vahvistetussa siimassa on mätänevää lihaa, aikaa rajallisesti, sää hallitsematon. Eikä syvyyksien peto anna löytää itseään helpolla.

Merikirja on kirja hain pyydystämisestä ja kalastamisesta, mutta se on myös historiaa, biologiaa, ekologiaa, kansanperinnettä ja kirjallisuutta käsittelevä teos. Sen tyyli on jutusteleva, sisältö tiukkaa asiaa. Tarinallistaminen toimii Strøksnesin käsissä kitkatta: vaikka hän hyppii asiasta toiseen samalla kun raportoi yhä hidastempoisemmaksi käyvästä kalastamisesta, lukija haluaa lukea yhä enemmän – suorastaan, no, koukuttuu. Katriina Huttusen oivalla suomennoksella on luonnollisesti sormensa pelissä.

Valaanpyynti on teema, joka saa niskavillani pystyyn, ja vaikken pystykään ymmärtämään syytä sille, miksi miesten piti jäähain perään lähteä, kirjan lukemisesta kuitenkin nautin. Olen tieteen ja tutkimuksen yleistajuistamisen suuri ja vannoutunut ystävä, ja ehkä siksikin Merikirja tarjosi minulle syyn nyökytellä tyytyväisenä. Se on kirja täynnä tietoa, yksityiskohtia ja konteksteja mutta kirjoitettu niin, ettei etukäteistietämystä tarvita. On vain asennoiduttava vastaanottamaan se kaikki, mikä Strøksnesillä on annettavanaan. Ja se on kieltämättä paljon.

Huumannuin Lofoottien karusta miljööstä ja meren voimasta, joka kirjan sivuilta välittyy. Merikirjaa lukiessa tuntee todella olevansa itsekin mukana matkalla, ja vaikkei kumiveneeseen lopulta itse uskaltaisikaan, voi pysyä karun majakkasaaren rannalla, antaa tuulen humista korvissa ja hiuksissa ja tähyillä merelle, joka ei koskaan anna kaikkea – ja joka ei tarvitse meitä ihmisiä mihinkään.


Morten A. Strøksnes: Merikirja. Eli kuinka pyydystää jäähaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana

Suomentaja: Katriina Huttunen

Ulkoasu: Sanna Mander

Gummerus 2018

312 s.
Havboka, eller Kunsten å fange en kjempehai fra en gummibåt på et stort hav gjennom fire årstider (2015)

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Kirjaluotsi, Nannan kirjakimara, Reader, why did I marry him?, Hemulin kirjahylly, Kirjarouvan elämää   

Haasteet: Kirjoja ulapalta, Tietokirjahaaste, Tundran lumoissa

Bianca Turetsky: Muotimatkaaja Titanicin kannella

Bianca Turetskyn Muotimatkaaja Titanicin kannella on kepoista aikamatkailufantasiaa nuorille. Itse asiassa kirja on kirjastossa luokiteltu jopa nuorten aikuisten osastolle, mitä pidän kyllä vähintäänkin epäilyttävänä. Nappasin kirjan luettavakseni, sillä tavoittelin innolla YA-lukuhaastebingon haastavaa ruutua Kirja tapahtuu ennen vuotta 1918, ja vaikka on todettava, että YA-kirjallisuutta tämä ei kyllä ole, aion silti ruksata ruudun suoritetuksi. Melkoinen kovis, vai mitä? Varsinainen sääntöjen venyttäjä!

Kirjan päähenkilö on 12-vuotias (jep, ensimmäinen virhe nuorten aikuisten kirjallisuuden osalta) Louise Lambert, joka rakastaa vintagevaatteita, vaikka hänen paras ystävänsä Brooke tai äitikään eivät ihastusta ymmärrä. Kun Louisen on löydettävä tanssiaismekko ensimmäisiin tanssiaisiinsa (joihin hän ei oikeastaan haluaisi edes mennä ainakaan kenenkään pojan kanssa, koska pojat ovat noin lähtökohtaisesti ällöjä), kuin sattuman kaupalla hän saa kutsun erikoiselta vaikuttavaan vintageliikkeeseen myyjäisiin. Mekkovalikoima onkin huikea, ja kun Louise sovittaa hänelle kuin nakutetusti sopivaa vintageaarretta, hän yhtäkkiä pyörtyy – ja herää laivalta sata vuotta aiemmin.

Hitaampikin lukija tietää jo kirjan nimen perusteella, että laiva on Titanic, mutta Louiselle se selviää vasta hyvän aikaa myöhemmin. Kirjan jännite löpsähtää siis jo lähtökohtaisesti. Lähinnä alkaa kiinnostaa, miten Louiselle kuuluisalla laivalla mahdollisesti käy. Hän ei nimittäin olekaan oma itsensä, vaan 17-vuotias menestyvä näyttelijätär neiti Alice Baxter, joka on matkalla Yhdysvaltoihin uran perässä setänsä holhoamana ja ystävällisen palvelijattarensa Annan avustamana.

Laivamatka sujuu Louisen opetellessa uutta rooliaan ja ihmetellessä sadan vuoden takaista elämää ja ylellistä laivaa, kunnes hänelle paljastuu, mistä laivasta on kyse ja kuivat (!) historiantunnit heräävätkin yllättäen eloon. Miten Louise selviytyy pois tuhoon tuomitulta Titanicilta ja voiko hän muuttaa historian kulkua sitä ennen?

Lukuelämys jäi tosiaan karvaan makuiseksi, kun tajusin sangen nopeasti, etten olekaan lukemassa nuorten aikuisten vaan pikemminkin varhaisnuorten kirjaa. Nuoremmalle yleisölle kirja voikin toimia hauskana katsauksena muotiin, historiaan ja Titaniciin, mutta hyvin viattomaksi, ennalta-arvattavaksi ja mitäänsanomattomaksi tarina jää. Sandra Suyn kaunis kuvitus tuo kuitenkin hienon lisän kirjaan, ja 1910-luvun miljöö ja muoti heräävätkin sen ansiosta sivuilla eloon. Tuotemerkkejä ja brändejä luetellaan hieman liikaa makuuni, mutta varmasti ne voivat toisentyyppistä lukijaa kiinnostaakin.

Muotimatkaaja Titanicin kannella avaa sarjan, joka on Yhdysvalloissa jatkunut jo kahden osan verran. Niissä aikamatka vie muotimatkaajan mukanaan Marie Antoinetten hoviin ja Kleopatran saleihin. Suomennettu niitä ei kuitenkaan ole, mistä en henkilökohtaisesti ole erityisen pahoillani, vaikka jos joku saa tästä kirjasta itselleen lukemisen iloa, ei minulla pitäisi olla mitään sitä vastaan – eikä toki olekaan. Ehkä kuitenkin vinkkaan kirjastolle, että tämän kirjan paikka ei kyllä ole nuorten aikuisten osastolla.


Bianca Turetsky: Muotimatkaaja Titanicin kannella
Suomennos: Aila Herronen
Ulkoasu: Alison Impey
Kuvitus: Sandra Suy
WSOY 2011
268 s.
The Time-traveling Fashionista (2011)

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Kirjakaapin avain, Saran kirjat, Lurun luvut

Haasteet: Jatkumo, (pitkin hampain) YA-lukuhaaste (Kirja tapahtuu ennen vuotta 1918), Yhdysvallat-lukuhaaste (Kirja, jossa ollaan matkalla Amerikkaan), Kirjoja ulapalta

Marianna Kurtto: Tristania

"Pitää varoa mitä tahtoo, pitää miettiä mitä toivoo, ja tällaistako on kun toiveet täyttyvät."


Runoilijana ja suomentajana aiemmin julkaisseen Marianna Kurton esikoisromaani Tristania on niin monella tavalla täydellisen hieno romaani, etten edes tiedä, mistä aloittaa. Se vei tarinallaan, kielellään ja tunnelmallaan minulta jalat alta, pyyhkäisi varoittamatta ylitseni kuin aalto eteläisellä Atlantilla, tavoitteli varpaita purkautuvan tulivuoren laavan tapaan ja suhisi korvissani niin kuin vain merituuli voi.

Kirjan miljöönä on kenties maailman syrjäisin paikka: Atlantin valtameressä sijaitseva pieni saari Tristan da Cunha, josta on lähimmälle toiselle saarelle Saint Helenalle 2000 kilometriä matkaa. Miten sellainen paikka voi olla, miten siellä voidaan asua? Hyvin, huonosti ja kaikilla tavoin siltä väliltä, kuten Kurtto romaanissaan näyttää.

Tristania seuraa saaren asukkaiden elämää ja sielua, on vuosi 1961. Lars on perheenisä, syntyperäinen tristanilainen, mutta huomaa yhtäkkiä muuttuneensa britiksi, jättäneensä nousematta paluulaivaan. Hän on rakastunut lontoolaiseen kukkakaupan myyjään, ja haaveiluun taipuvainen kun on, antaa tunteen viedä.

Kotona Tristanilla Larsin vaimo Lise ja poika Jon elävät kuten ovat ennenkin eläneet: tuliperäisen saaren antimilla, yhteisössä joka on tiivis ja tarkkaavainen. Kun tulivuori purkautuu, jännitteet repeävät uuteen muotoon.

Ja kaikesta tästä Lars lukee sanomalehdestä vasta monta päivää myöhemmin.

Kurtto hallitsee käyttämänsä kielen kuin ruhtinatar, pitää tarinansa langat ja jännitteen kohdillaan, paljastaa ihmisyydestä jotain niin raastavan tuttua ja silti uutta ja raikasta, omalla tavallaan kerrottuna. Olin Tristanian äärellä siinä perinteisessä himolukijan ongelmassa, jossa haluaa sekä ahmia että säästellä romaania, joka puhuu juuri minulle ja minun kielelläni.

Romaanin henkilöt ovat kokonaisia, vahvoja. Harvasta heistä voi yksioikoisesti pitää: he ovat yhtä arvaamattomia ja monisärmäisiä kuin saari, jolla asuvat. Ihmisyydessä on jotain hyvin universaalia, sen tiedämme. Ja sen Marianna Kurtto kirjoittaa eläväksi, koetuksi, uskottavaksi.

Lienee selvää, että huumaannuin? Hyvä. Uskallan arvioida lukeneeni nyt vuoden parhaan kotimaisen romaanin. Se on jotain se.


Marianna Kurtto: Tristania
Ulkoasu: Anna Makkonen
WSOY 2017
331 s.

Omasta hyllystä.

_________

Toisaalla: Tekstiluola, Kirjaluotsi, Lumiomena, Kirja vieköön!, Täysien sivujen nautinto, Mitä luimme kerran

Haasteet: Kirjallinen maailmanvalloitus (Tristan da Cunha on Saint Helenan alainen)

Camilla & Viveca Sten: Synkät vedet I – Syvyyksissä

Saaristomiljöö viehättää minua jatkuvasti, vaikka mitä enemmän tutustun mereen, sen selvemmäksi käy, etten varmaankaan ikinä pärjäisi itse saaristossa. Camilla ja Viveca Stenin uuden varhaisnuorille suunnatun Synkät vedet -jännärisarjan päähenkilö Tuva sen sijaan pärjää: onhan hän syntynyt ja kasvanut siellä ja joutunut pienenä vesionnettomuuteenkin siitä kuitenkin selviten.

12-vuotias Tuva käy saariston pientä koulua, eikä tunne oloaan mukavaksi. Hänellä ei ole oikeastaan ystäviä, ja muut koulun oppilaat lähinnä hyljeksivät häntä. Kun suunnistuskokeessa tapahtuu outoja, Tuva tajuaa olevansa mukana yhä uhkaavammaksi käyvissä tapahtumissa. Tuvan luokkakaveri Axel katoaa ja Tuva todistaa Axelin seurassa olleen Rasmuksen outoa käytöstä ja kummia ilmiöitä metsän pimeydessä.

Axelin etsinnät jatkuvat tuloksettomina, mutta Tuva ja Rasmus löytävät yhteisen sävelen ja koettavat saada selvyyttä tapahtumiin, jotka saavat koko saaristoyhteisön pelkäämään. Meri tuntuu uhkaavammalta kuin koskaan ennen.

Syvyyksissä aloittaa siis uuden ruotsalaisen jännärisarjan, joka on suunnattu varhaisnuorille. Nähdäkseni se tekee sen onnistuneesti: kirja on vauhdikas, jännittävä ja sujuva. Tuva on päähenkilönä oivallinen, sillä hänessä on salaisuuksia, joista osa paljastuu jo tässä ensimmäisessä osassa, mutta paljon jää vielä jatkoa odottamaan. Paljon painoa annetaan ympäristölle, johon tarina sijoittuu. Saariston maisemat, sään suuri vaikutus ja meren massiivisuus korostuvat mutteivät painosta.

Myönnettävä tosin on, että en odottanut tältä kirjalta spefi-elementtejä, vaan enemmän dekkarihenkeä, mutta sieltähän ne pompsahtivat esiin kuitenkin. Taitaa olla tällä hetkellä lähes välttämätöntä leikitellä yliluonnollisilla, maagisilla ja realismin rajat ylittävillä rakennuspalikoilla, mitä nuortenkirjallisuuteen tulee. Niinpä Syvyyksissäkin sekoittelee keitokseensa skandinaavista kansanperinnettä vahvalla otteella.

Stenien uusi sarja vaikuttaa seuraamisen arvoiselta. Sujuva, vauhdikas ja jännittävä varhaisnuortenkirjallisuus on arvokasta jo ylipäänsä, ja tätä kirjaa suosittelen nikottelematta erilaisista luonnonoloista, mielikuvituksesta ja veneilystä pitäville (vaikka näillä vesillä veneillessään voikin kohdata melkoisia kauhuja...).


Camilla & Viveca Sten: Syvyyksissä – Synkät vedet I
Suomentaja: Tuula Kojo
Ulkoasu: Eric Thunfors
Otava 2017
268 s.
Djupgraven (2016)

Kirjastosta.

____________

Toisaalla: Lastenkirjahylly

Jarkko Volanen: Hiekankantajat

Jarkko Volasen esikoisromaani Hiekankantajat kuljettaa lukijan mukanaan saaristoon, kokeilemaan elämää, jota Aura ja Henri eivät vielä osaa, mutta haluavat oppia hallitsemaan. Kaupunkilaisista tulee saaristolaisia, kun oman talon nurkissa vetävä tuuli nipistää varpaita, vene keinuu laiturinnokassa ja ketut vilistävät koloihinsa meren äärellä. Vanha pappila muuttuu vähitellen kodiksi ja unelma todeksi.

Aura valmistelee väitöskirjaa ja äitiyttä. Henri käy paljon mantereella yritystä pyörittämässä. Saaristoseurakunnan kirkkoherrasta Camillasta tulee Auran tuki ja turva, muista saaristolaisista tuttavia tai jopa vihamiehiä – siltä tuntuu. Siinä missä Auran raskaus etenee, saaristo alkaa näyttää yhä syvempiä sävyjä ominaisuuksistaan. Kodin seinät eivät olekaan suojelemassa pelkkää onnea, eikä humiseva merituuli kohtele aina ystävyydellä.

Hiekankantajissa on erinomaisen romaanin elementtejä. Sen henkilögalleria on monipuolinen, päähenkilö Aura aito, kieli kaunista. Saariston luonto tulee liki, näkyy, kuuluu ja tuntuu sivuilla. Jokin tarinassa kuitenkin hiertää ja etäännyttää. Vaihtuvat aikatasot ja sirpaleisuus sekoittavat, eivätkä kaikki juonenkäänteet tunnu saavan sidostetta riittävästi. Volanen jättää huomattavan paljon lukijan vastuulle, mutta paikoin on yksinäinen olo kuin luodolla ulkosaaristossa: missään ympärillä ei näy ketään ja tuuli on puskemassa yhä kauemmas ulapalle.

Viehätyin kirjan melankolisesta tunnelmasta. Auran mieli mustenee, mitä pidemmälle saariston talvi etenee. Volanen kuvaa hienosti, miltä tohinalla toteutetun unelman rapiseminen tuntuu ja näyttää. Miten kohdata todellisuus, joka on aivan muuta kuin haaveet antoivat olettaa? Toisaalta loppu jättää toiveikkaaksi. Joskus hiekkaa kannattaakin kantaa paikasta toiseen, uuden rakentamista varten.


Jarkko Volanen: Hiekankantajat
Ulkoasu: Elina Warsta
Teos 2017
247 s.

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Lukuisa, KosminenK

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 5. Kirjassa liikutaan luonnossa, 52. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen

_______________

Musertava suru-uutinen iski kirjablogimaailmaan, kun saimme kuulla Lukutoukka-Kristan menehtyneen äkillisesti maanantaina. Otan osaa Kristan omaisten suruun, ja muistelen lämmöllä aurinkoista bloggaritoveria, joka kulki rohkeasti aivan omanlaistaan kirjapolkua pitkin positiivisen ja avoimen asenteen ja ehtymättömän kirjarakkauden airuena.

Novelleja mereltä ja meren ääreltä

Minulla on kompleksinen suhde mereen. Olen asunut nyt kuusi vuotta meren rannassa, käynyt saaristolaivurikurssin, pikkuisen veneillytkin. Kuitenkin pääasiallinen asenteeni merta kohtaan on pelokas ja kunnioittava. Tuntuu, että en pääse sinuiksi sen kanssa, vaikka se minua kiehtookin, vaan annan mielummin pelon voittaa ja pysyn lopulta kuivalla maalla.

Luettavakseni osui lähes peräkanaa kaksi vahvasti mereen liittyvää novellikokoelmaa, Nam Len Merimatka (Like 2009) ja Sari Vuoriston Säätiedotus merenkulkijoille (Gummerus 2007). Näin talvipäivinä, jolloin mahdollisuutta veneilyyn ei ole (vaikka uskallusta olisikin, jos olisi), kirjalliset merimatkat tuntuvat kiehtovilta ja avartavilta.

Nam Le on vietnamilaistaustainen, sittemmin australialaistunut ja osin myös yhdysvaltalaistunut kirjailija. Hänen kokoelmansa Merimatka sisältää seitsemän novellia, joita yhdistävä tekijä on jonkinlainen globaali sijattomuus. Novellit sijoittuvat hyvin eri puolille maailmaa ja hyvin erilaisiin ympäristöihin ja tilanteisiin, mutta silti niissä on jotain vahvasti yhdistävää.

Cartagena vie Kolumbiaan, katujengin elämään. Nuori poika on päässyt rikollispomon alaiseksi, palkkatappajaksi, mutta huomaa joutuneensa hankalaan paikkaan, kun seuraavan salamurhan uhri on hänen parannuksen tehnyt ystävänsä. Cartagenassa uhka on läsnä, toivottomuus selkeää, mutta tunnelma ei painosta, vaan tuikkii pientä toivoa lopulta kuitenkin. Halflead Bay kuvaa puolestaan pienen australialaiskylän kuolinkamppailua siinä missä erään perheen edessä olevaa luopumisen tuskaa. Tuppukylän ilmapiiri on ahdistava, mutta aina voi silti lähteä kalastamaan aallonmurtajille.

Kokoelman vaikuttavimmat novellit ovat Hiroshima ja Merimatka. Hiroshimassa kuvataan lapsen näkökulman kautta toisen maailmansodan viimeisiä hetkiä Japanissa. Novelli on rytmiltään kiivas, kieleltään hieno ja sisällöltään vaikuttava. Merimatka puolestaan kuvaa Vietnamista pakolaisia salakuljettavan kalastusaluksen tuskaisia päiviä merellä. Tunnelma on hyytävä, varpaat kipristyvät ja syke nousee.

Nam Le kirjoittaa oivaltavia novelleja, joissa näkökulmat ja kertojat vaihtelevat tyylillä. Maailma aukeaa, ja samalla ymmärrys sen valtavasta laajuudesta.

Sari Vuoristo on puolestaan suomalainen kirjailija, jonka kokoelma Säätiedotus merenkulkijoille oli ensikosketukseni hänen tuotantoonsa. Kokoelman kymmenen novellia käsittelevät kaikki tavalla tai toisella merta ja ihmissuhteita. On eroja, avioliittoja, kuolemaa, isätön lapsi, lapsia ja vanhempia.

Vuoristo kirjoittaa tyynellä tavalla, hosumatta mutta samalla myöskään jankuttamatta. Novelleissa on selkeä ydin, jonka ympärille luotu miljöö ja tapahtumat vahvistavat. Kokoelman avaa novelli Sumu, jossa käänteen keikautus on oivallinen, koskettava. Tarinaltaan se kertoo saaristoon vaimoksi lähteneestä naisesta, joka samaan aikaan kaipaa mennyttä minäänsä, muttei kuitenkaan vaihtaisi nykyisyyttään pois. Silta puolestaan kertoo vesikammosta kärsivästä nuorukaisesta, joka on lapsena tapahtuneen avantoonputoamisen jälkeen joutunut yhä kummallisempiin ja vaikeampiin tilanteisiin vesikauhunsa vuoksi.

Tyhjyys kosketti minua kokoelman novelleista eniten. Siinä nainen on lähtenyt isänsä kuoleman jälkeen tekemään surutyötä seilaamalla Grönlannin hyisillä vesillä valaita odottavan turistilaivan mukana. Novellin tunnelma on herkkä ja vähitellen voimistuva. Hieno kokonaisuus. Helmi on meren työtä saa puolestaan hienoin novellin nimi -kunniamaininnan. Nainen on tullut hatarassa suhteessa raskaaksi, eikä lapsen isä ole halunnut jäädä kuvioihin. Perhe-elämän muotoutuminen on oma haasteensa, eikä kaipaus tunnu hellittävän.

Sari Vuoriston novelleissa on haikeutta, joka ei ylly melankoliaksi. Ne esittelevät siivuja elämästä, joka voisi olla juuri minun, muttei kuitenkaan ole. Meri on suuri ja voimakas, se kiehtoo ja mahdollistaa. Ja aina sille jää toiseksi, lopulta.


Nam Le: Merimatka
Suomentaja: Jonna Joskitt
Ulkoasu: Tommi Tukiainen
Like 2009
273 s.
The Boat: Stories (2008)

Kirjastosta.


Toisaalla: Marie Kajava / Maailman kuvalehti
Haasteet: Pääsen avaamaan Kukko kainalossa -lukuhaasteen tällä kirjalla, ja sijoitan sen kirjailijan perhetaustan perusteella Vietnamiin. Lisäksi kerään 7 novellia Novellihaasteeseen ja yhden uuden kirjan Muuttoliikkeessä-haasteeseen. 35. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.



Sari Vuoristo: Säätiedotus merenkulkijoille
Ulkoasu: Jenni Noponen
Gummerus 2007
231 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Hemulin kirjahylly, Amman lukuhetki, Lurun luvut
Haasteet: 10 novellia Novellihaasteeseen, 40. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Laura Restrepo: Intohimon saari

Fabriikki Kustannuksella oli viime syksynä mesenaattikampanja julkaisutoimintaa varten. Laura Restrepon Intohimon saari piti saada suomeksi – ja niin se lopulta saatiinkin. Joukkorahoitus on minulle mieluinen rahoitusmuoto ja mielelläni osallistun mahdollisuuksieni mukaan esimerkiksi juuri tällaisiin kulttuuriproggiksiin.

Intohimon saari on dokumentin, fiktion ja historiantutkimuksen yhdistelmä. Tyynellä valtamerellä sijaitseva Clipperton on pieni, karu ja herran tähden miten syrjäinen saari. Se on ollut niin merirosvojen piilopaikka kuin Meksikon armeijan tukikohta, sittemmin Ranskan omaisuutta. Intohimon saari kertoo ennen kaikkea armeijan tukikohdan vuosista, ajasta 1900-luvun alussa, jolloin saarella asusteli muutaman kymmenen ihmisen kokoinen väkijoukko eristyksissä muusta maailmasta.

Saaren kuvernööriksi nimitettiin asiansa armeijassa tyylikkäästi sotkenut Ramón Nonato Arnaud Vignon, joka muutti sinne (liian) nuoren vaimonsa Alician kanssa vuonna 1908. Mukaan lähti pieni joukko muita sotilaita perheineen, moni heistä alkuperäiskansojen jäseniä. Clippertonin pieni siirtokunta kasvoi vuosien aikana, ja aika ajoin saarella piipahtanut laiva täydensi sen hupenevia varastoja.

Elämä hylätyllä ja kitukasvuisella saaripahasella keskellä valtamerta ei totisesti ollut helppoa: yhteisön sisällä syntyi eripuraa lähes kaikesta, sairaudet, vaivat ja kuolema iskivät aika ajoin, ja tuhoa tuntui aiheuttavan myös saari itse – puhumattakaan arvaamattomasta merestä ympärillä. Ensimmäisen maailmansodan sotkeman politiikan vuoksi huoltoyhteydet saarelle katkesivat, ja väki alkoi vähitellen harveta. Vuonna 1917 vain kourallinen asukkaita saatiin pelastettua.

Intohimon saari kertoo tarinaansa kahdessa ajassa, menneessä ja nykyisessä. Siinä missä se on yhtäältä mielikuvituksella kuorrutettu kertomus elämästä suljetussa yhteisössä, se on toisaalta historiantutkimuksen, muistitiedon ja kokemuksellisuuden kommentaari. Restrepo punoo auki tekemäänsä tutkimustyötä kiehtovasti paljastaen samalla, kuinka heikoilla kantimilla muisti lopulta on ja kuinka paljon koettu kohtaa lopulta väkivaltaa, kun sitä yritetään jälkikäteen rekonstruoida.

Olin kirjan vietävänä alkulehdiltä alkaen. Kuulin taskurapujen rapinan ja näin vihaisen meren kuohut, tunsin kiristyvän ilmapiirin ja loppumattoman odotuksen sekä hämmennyin uusien muodostuvien sääntöjen ja uskomusten äärellä. Restrepon teos on monisyinen ja -tasoinen, ja Laura Vesannon suomennos antaa tarinalle sen tarvitseman tilan ja muodon suomen kielellä.

Intohimon saarelta on turha etsiä sensuelleja seikkailuja. Sen pääpaino on aivan muualla, muissa tunteissa ja teoissa. Se kuvaa taidokkaan karkein vedoin historian hämärästä nousevia hippusia, hylättyjä ja hukattuja.



Laura Restrepo: Intohimon saari
Suomentaja: Laura Vesanto
Ulkoasu: Outi Vihlman
Fabriikki Kustannus 2015
315 s.
La Isla de la Pasión (1989)

Omasta hyllystä.

_________

Toisaalla: Kohtaamisia, Sylvi, Unelmien aika, Mummo matkalla

Helmet-haasteesta kohta 47. Eteläamerikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja. 

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen

Sinun jälkeesi, Max oli vaikuttava lukukokemus kaksi ja puoli vuotta sitten. Nyt oli lopultakin aika pyyhkiä pölyt Galtbystä länteen -romaanin kannelta ja upota saaristomaisemaan, sisarussuhteisiin, kuolemaan ja pakomatkoihin.

Fetknoppenin saaren merituuli kutitteli houkuttelevasti, perhesuhteiden kiemuraisuus häiritsi ja kiehtoi, ihmiselämän kolhut ja kuprut tuntuivat aidoilta – joskin traagisilta – eikä arvoitus jättänyt rauhaan ennen kuin ratkesi.

Yli kahdeksankymppinen Karen selvittää rautamummon otteella nuoruuden tapahtumia nyt kun vielä voi. Hänen veljensä Sebastian kuoli kauan sitten, syytettynä naapurintytön Kerstin murhasta. Matkalla kotiseudulle Karen saa erikoisten tapahtumien seurauksena matkakumppanikseen raskaana olevan Azarin, jolla on omat möykkynsä selvitettävänään.

Tarina kulkee vuoroin menneessä ja nykyisyydessä, se ottaa vauhtia Fetknoppenista, Turusta, Tampereelta ja milloin mistäkin. Lause on napakkaa ja kaunista, ei kuitenkaan imelää tai väkinäistä. Henkilöt heräävät eloon, vaikkeivät mukavia olekaan. Siksi ehkä onnistuneita, luulen. Sebastian on etäinen, kuin unikuva, ja osinhan hän sitä sisarelleen onkin. Myös Karenin ja Sebastianin vanhemmat pysyvät verhon takana, he ovat etäisiä, epämiellyttäviäkin.

Jotenkin tuntuu, että Galtbystä länteen on hyvin täysi romaani. Sen miljöö elää, sen henkilöt ovat paljon muutakin kuin sanoja riveillä. Pidin ratkaisusta, jossa kaksi hyvin erilaista perhetaustaa ja naista kohtaavat toisensa: Azarilla ja Karenilla ei päälle päin ole paljon yhteistä, mutta mitä pidemmälle langat aukeavat, sen selkeämmin huomaa, että erilaisuuden takana on paljon samaa. Ennen kaikkea menetys, hylätyksi tuleminen, jonkin turvallisen ja olennaisen katkeaminen.

Toisaalta tarinassa on piirteitä, joiden yllätyksellisyys lakastui jo ensimmäisestä vihjailevasta haituvasta. Se jätti ristiriitaisen olon, hieman pettyneen, vaikka tarina muuten kantaa itsensä vahvasti.

Galtbystä länteen saa kaipaamaan kesää ja merta (vaikka jälkimmäinen ei ole kahtasataa metriä kauempana nytkään), huokaamaan syvään ja toivomaan ja luottamaan siihen, että hyviä, vahvoja tarinoita riittää Parkkisella jatkossakin kerrottavaksi. Ne ovat lukijalle mannaa.


Leena Parkkinen: Galtbystä länteen
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Teos 2013
338 s.

Omasta hyllystä.

______

Toisaalla: P. S. Rakastan kirjoja, Ullan Luetut kirjat, Kirjainten virrassa, Kirjakaapin kummitus, Lumiomena, Kirjasfääri, Reader, why did I marry him?, Koko lailla kirjallisesti, Kujerruksia, Mari A:n kirjablogi, Vinttikamarissa, Lukuisa, Pieni kirjasto      

Peter Høeg: Lumen taju

Peter Høeg: Lumen taju

Suomentaja: Pirkko Talvio-Jaatinen

Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti

Tammi 2011 (1. painos 1993)

540 s.

Frøken Smillas fornemmelse for sne (1992)

Kirjakauppaostos.

Smilla Jespersen on erakkoluonteinen, omassa rauhassaan viihtyvä nainen. Hän on kotoisin Grönlannista, metsästäjä-äitinsä lumen ja jään keskellä kasvattama, mutta tämän varhaisen kuoleman jälkeen tanskalaisisänsä Tanskaan tuoma. Smillalla on lumen taju. Hän ymmärtää luontoa ja lunta, ehkä paremmin kuin toisia ihmisiä. Ura matemaatikkona ja tutkijana on tyssännyt. Smilla asuu Kööpenhaminassa vuokratalossa, naapureinaan muita elämän tavalla tai toisella kolhimia.

Eräänä päivänä Smillan naapurissa alkoholistiäitinsä kanssa asuva pikkupoika Esajas putoaa talon katolta ja kuolee. Poliisi pitää tapausta valitettavana onnettomuutena, mutta Smilla tietää asioiden olevan toisin. Koska virkavalta ei tutki tapahtunutta tarkemmin, Smilla ryhtyy itse toimeen. Ja huomaa sotkeutuneensa johonkin huomattavan paljon monimutkaisempaan kuvioon, joka vie hänet lopulta merille ja kohti hyistä Grönlantia, äitinsä maata.

Peter Høeg on ollut minulle tähän asti tuntematon suuruus. Nimen olen kuullut, mutta tuotantoon en ole tutustunut. Lumen tajun nappasin pokkarina jostain kirja-alesta kesällä, ja nyt syyskuussa aika oli sille sopiva. Lukukokemuksesta muodotui mielenkiintoinen. Ja vähän raskas.

Kirjan alkuosa kiehtoi minua kovasti. Smilla on mieletön hahmo, ristiriitainen ja outo, sosiaalisia normeja rikkova ja sulkeutuneisuudessaan kutittelevaa uteliaisuutta herättävä. Høeg on kirjoittanut hänet eläväksi, oikeaksi ihmiseksi, joka on kuitenkin niin erikoinen, että on vaikeaa päättää, kuinka suhtautua häneen. 

Kerronta soljuu. Høeg kertoo ja jättää kertomatta, juuri sopivassa suhteessa. Smilla tipauttelee uusia tietoja ja paljastaa itsestään asioita hitaasti, huomaamatta. Tämä hyvä tunnelma kuitenkin särkyy jossain vaiheessa. Ehkä silloin, kun lavalle marssitetaan joukko sivuhenkilöitä, joiden perässä ei enää meinaa pysyä eikä heitä erota toisistaan. Lukijana olo on hölmö. Onko älyssäni jotain vikaa, vai miksi en ymmärrä näitä kuvioita?

Kirjan toinen osa, Meri, sijoittuu rahtilaivalle. Ympäristö on jännittävä, mutta uuvuin pian Høegin tapaan kuvailla jokainen yksityiskohta ja laivan osa pitkästi ja tarkasti. Aivan niin kiinnostunut en laivasta ollut. Sinänsä tapahtumissa, jotka laivamatkan aikana alkavat tiivistyä, on hurjasti jännitystä, mutta jaarittelu vei niiltä minun luennassani terän. Myös Smilla tuntuu etääntyvän, hän liukuu käsistä.

Viimeinen jännitysnäytelmä koetaan Grönlannissa. Kirjan loppu pelastaa paljon, minunkin lukukokemukseni. Siinä tiivistyvät juonenkäänteet, mielikuvitus ja luonnon jylhyys. Harmi, että suuri siivu kirjasta jää ennen sitä kuitenkin kauas minulle mieluisasta luettavasta. Paikoin laivamatkan eteenpäin lukeminen oli suorastaan tuskaisen hidasta ja nihkeää.

Lumen taju kertoo monista asioista. Yhtäältä se on kuvaus yksilön kohtaamista kolhuista: lapsuuden turvallisuuden murenemisesta, omien juurien hämmentävyydestä, uuteen sopeutumisesta ja sen mahdottomuudesta. Toisaalta siitä on luettavissa kritiikkiä siirtomaa-ajattelua sekä luonnonvarojen hyväksikäyttöä, ahnehtimista ja tuhlausta kohtaan. Mihin kaikkeen ihmisen pohjaton ahneus voi johtaa? Miksi tiede ja kehitys eivät aina lyö kättä moraalin ja etiikan, yhteisen hyvän ja yhteiskunnan hyvinvoinnin kanssa?

Kokonaisuus jää positiivisen kokemuksen puolelle ennen kaikkea Smillan hahmon ja Høegin kiehtovan kerronnan vuoksi. Mutta liikaa on myös tyhjäkäyntiä, jaarittelua ja tuskaisen yksityiskohtaista kuvailua. Kiinnostuneena tartun kuitenkin jatkossakin Høegin teoksiin. Sen verran ihmeellisellä tavalla hän osaa kirjallisen maailmansa rakentaa.

_____

Lumen tajusta on kirjoitettu varsin monessa blogissa: Sallan lukupäiväkirja, Sonjan lukuhetket, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Kirjoihin kadonnut, Illuusioita, Kirjaurakka, Aamuvirkku yksisarvinen.

Kirja on yhdeksäs syyskuussa lukemani kirja ja samalla siis yhdeksäs euro minulta #lukuhaasteeseen. Valloitan sillä myös Maailmanvalloituksessani Grönlannin.

Eleanor Catton: Valontuojat

Eleanor Catton: Valontuojat
Suomentaja: Tero Valkonen
Ulkoasu: www.jennygrigg.com
Siltala 2014
724 s.
The Luminaries (2013)

Kirjakauppaostos.


Olen niin onnellinen, että luin tämän kirjan.

Se kiinnosti etukäteen, herätteli uteliaisuutta, arvellutti. Ostin sen jo kesällä lomalukemiseksi, mutta aloittaminen venyi, tietenkin. Alkuun tarina mietitytti, ei kiskonut mukaansa, pikemminkin hieman torjui. Mutta sitten, kauriin ollessa neityessä tai tähtien muuten vain sopivassa asennossa, olin todella syvällä 1860-luvun Uudessa-Seelannissa – enkä halunnut sieltä pois.

Mikä onni on saada lukea tällaista. Näin mehevää, täyteläistä, viihdyttävää ja haastavaa kirjallisuutta! Että sellaista kirjoitetaan ja suomennetaan, tuodaan kenen tahansa lukutaitoisen maan matosen saataville.

Mikä sitten puri, mikä vakuutti?

Valontuojat on kuin viktoriaaninen tiiliskivi. Siinä on mukana rikoksia, arvoituksia, rakkautta, epäsovinnaisuutta, toistakymmentä keskeistä henkilöä, petos, salaisuuksia, virheitä, hyviä ja pahoja tekoja. Oikeastaan kukaan ei ole lopulta sellainen, miltä ensin vaikuttaa, eikä mitään selitetä siten kuin aluksi olisi arvellut.

Walter Moody, joka saa olla tarinan järki, saapuu Brittein saarilta Uuden-Seelannin perähikiälle, Hokitikan pikkukaupunkiin onneaan eli kultaa etsimään. Ensimmäisenä iltanaan hän osuu hotellin oleskelutilassa neuvonpitoon, jonka ei ollut tarkoitus kuulua hänen korvilleen: kaksitoista hokitikalaista miestä on kokoontunut pohtimaan kaupunkia hämmentäneitä tapahtumia. Juoppo erakko Crosbie Wells on kuollut syrjäiseen mökkiinsä ja jättänyt jälkeensä valtavan kulta-aarteen. Kaupungin vaurain ja kenties pidetyin mies Emery Staines on kadonnut jäljettömiin. Kaikkien tuntema ilolintu Anna Wetherell on löytynyt yliannoksen opiumia ottaneena katuojasta – itsemurhaako yrittäneenä?

Tästä illasta tarina alkaa, ja Catton rakentaa sen ympärille uskomattoman hienon kokonaisuuden, joka pitää lukijan aistit valppaina ja muistin terässä. Aika kulkee kehää, jossa nykyhetki, tuleva ja mennyt limittyvät, ihmiset paljastavat todelliset kasvonsa, tapahtumasarjat saavat selityksensä, arvoitukset aukeavat ja uusia syntyy.

Valontuojat vaatii käsivoimia ja aivoja. Henkilökaarti on runsas ja tapahtumat sotkeentuvat toisiinsa, joten lukijan on oltava tarkkana. Catton kuvailee laajalti, ja 1860-luku piirtyy elävänä silmien eteen herrasmiehineen, raakalaisineen ja huijareineen. Hokitika on miehinen kaupunki, sen harvat naiset ovat pääasiassa prostituoituja tai hiljaisia vaimoja, ja tämäkin piirre tuo tarinaan aivan omanlaisensa vireen. Vaikka kultakuumeisen kaupungin elämä ei yleisesti ottaen ole suurinta mahdollista herkkua, pienet asiat voivat tehdä siitä lähes ylellistä. Pala opiumia, uusi mekko, Skotlannista saapuva viskilasti, korttipeli, uutiset maailmalta, varkain syntyvät ihmissuhteet... Kun pysyvää on vähän, pienikin tuntuu suurelta.

Oma ulottuvuutensa on tähtikartta, jonka perusteella Catton on tarinaansa rakentanut. Tarinan keskeiset kaksitoista miestä kuvaavat kahtatoista horoskooppimerkkiä, luvut lyhenevät symmetrisesti samalla kun niiden alkukuvailut pitenevät, ja tapahtumilla lie jonkinlainen yhteys tähtien todellisiin liikkeisiin 1860-luvulla. Itse en tosin tiedä tästä aiheesta juuri mitään, mutta olen valmis uskomaan Cattonin ratkaisuihin niitä lainkaan kyseenalaistamatta. Todettakoon vielä, että tämä romaani ei nyt siis ole minkään sortin astrologiaa tai muuta höpöä, ei hätää.

Valontuojista ei halua paljastaa liikaa, sillä tarina aukeaa kiehtovasti lukijalleen pala palalta. Se herättää uteliaisuuden ja antaa vastauksia. Se saa pohtimaan elämän haurautta ja arvaamattomuutta sekä ihmismielen loputonta luovuutta äärioloissa. Ja se nostaa syvän kunnioituksen niitä kohtaan, jotka ovat rohkeina lähteneet maailman laidalle etsimään onneaan vastoinkäymisistä piittaamatta.

_____

Toisaalla kirjoitettua: Lumiomena, Nenä kirjassa, Reader, why did I marry him?, Ullan luetut kirjat, Orfeuksen kääntöpiiri, Kirjakaapin kummitus, Kulttuuri kukoistaa, Ja kaikkea muuta, Lukuisa.    

Susan Fletcher: Meriharakat

Susan Fletcher: Meriharakat
Suomentaja: Jonna Joskitt
Ulkoasu: Tommi Tukiainen
Like 2010
384 s.
Oystercatchers (2007)

Kirjakauppaostos.


Amy makaa koomassa sairaalassa, on maannut jo vuosia, siitä asti, kun putosi kiveltä, jolle yritti kiivetä. Hänen yli vuosikymmenen vanhempi sisarensa Moira istuu vuoteen vierellä usein, kenties kertoakseen Amylle menneisyydestä (ja ehkä nykyisyydestäkin), kenties saadakseen sisuskaluja kalvavan syyllisyyden edes hieman aisoihin.

Moira ja Amy ovat walesilaisperheen lapsia, meren rannalla syntyneitä ja kasvaneita. Moira oli pitkään perheensä ainokainen ja silmäterä, sillä äidin myöhemmät raskaudet menivät kaikki kesken. Kunnes lopulta tuli pippurinen Amy. Moira oli lahjakas jo pikkutyttönä, ja kun mahdollisuus tulee, hänet lähetetään lähes maan toiselle laidalle sisäoppilaitokseen stipendin turvin. Sisäänpäinkääntynyt, omissa oloissaan viihtyvä Moira saa tuta tyttökoulun kaikki varjoisatkin puolet.

Kunnes hän löytää Rayn. Taiteilijan ja maailmanmatkaajan. Miehen, joka on juuri hänelle, ja joka katsoo häntä kuin kuningatarta.

Moira kertoo siis koomassa olevalle pikkusiskolleen elämästään ja sen käänteistä, kaikista niistäkin, joista ei ole ennen puhunut kellekään. Miksi puhua sellaiselle, joka ei voi kuulla? Vai kuuleeko sittenkin? Onko sillä väliä?

Susan Fletcherin Meriharakat on nököttänyt kauan kirjahyllyssäni jonkin muinaisen kirja-alen tuliaisena ja on siksi roikkunut myös TBR-listallani, jonka 49. luettu kirja siitä tässä taannoin tuli. Lisäksi se on ensimmäinen lukemani Fletcher.

Odotin kirjalta paljon, mutta en saanut ihan sitä, mitä tilasin. Meni pitkään, ennen kuin tarina otti imuunsa ja Fletcherin persoonallinen kieli Jonna Joskittin (jonka nimi muuten puuttuu pokkaripainoksesta kokonaan!) taitavana suomennoksena alkoi maistua. Tasapainottelin koko lukemisen ajan teennäisyyden ja taituruuden välillä, ja viimeisen sivun jälkeen taivun jälkimmäisen kannalle. Mutta kyllä se aikaa vei.

Moira on sekä kiehtova että ärsyttävä hahmo. Hän on sisäänpäinkääntynyt, sosiaalisilta taidoiltaan korkeintaan heikko ja omiin ajatuksiinsa helposti uppoava ja sinne myös jäävä. Ei siis mitenkään helpoin mahdollinen henkilö tuttavapiiriin. Perheenjäsenenä hän on lähes sietämätön: välinpitämätön, kateellinen, kiintymystä kaihtava. Moira tuntuu jäävän katkeruuden valtaan muutettuaan sisäoppilaitokseen. Hän luulee sen olevan jonkinlainen rangaistus tai merkki vanhempien rakkauden puutteesta, vaikka kyse on puhtaasti siitä, että lahjakkaalle lapselle halutaan taata paras mahdollinen koulutus. Hän ei vastaa vanhempiensa kaipaaviin kirjeisiin, ei aina palaa lomilla kotiin.

Toisekseen Moira on lahjakas ja juuri siksi sain purra hampaita yhteen, kun hän Rayn tavattuaan unohtaa itsensä ja mahdollisuutensa. Hän jättää hakematta yliopistoon – Moira, priimus! – ja, niin. Menee naimisiin. Alkaa pikkurouvaksi, joka ei edes ole oikein rouva. Ehkä Moira kärsii masennuksesta? Tai jostain muusta vaikeasti määriteltävästä. Tai sitten hän vain tekee mitä tahtoo, mistään ja kenestäkään välittämättä. Vähiten itsestään, luulen.

Kirjan vahvuus on sen upea miljöö ja meri. Se meri. Fletcher saa luonnon tanssimaan, soimaan. Hän tekee siitä maalauksen ja sinfonian. Ihailen.

Ehkä juuri siksi kirja jäi kuitenkin mieleeni positiivisena kokemuksena (vaikka pitkään sitä luin, hyvänen aika). Vahva, hallittu ja taitava luontokuvaus iskee minuun, se vahvistaa kirjailijan kuvaa silmissäni ja se tekee kirjasta jotain enemmän.

Meriharakat ei ole helppo kirja. Se vaatii aikaa ja keskittymistä. Samoin lukijalla on oltava halua antautua meren käsiin ja toisaalta kykyä ymmärtää täysin pieleen meneviä perhesuhteita, joilla ei kuitenkaan mässäillä. Kiehtova kokonaisuus, joka ei lopulta paljasta itsestään kaikkea. Tämä kirja on luultavasti jokaiselle lukijalle aivan erilainen. Onneksi.

_____

Meriharakoista löytyy paljon blogitekstejä, joista tässä muutama: Luetut, lukemattomat, Opuscolo – kirjasta kirjaan, Leena Lumi, Kujerruksia, La petite lectrice, Lukuisa, Lumiomena.

Jarmo Ihalainen: Perheestä ja alastomana juoksemisesta

Jarmo Ihalainen: Perheestä ja alastomana juoksemisesta
Kansi/ulkoasu: Toni Knuutila/Riikka Majanen
Sammakko 2012
231 s.

Kirjastosta.


Huvila meren rannalla. Lapsuus ja lapsuuden loppu. Sisaruussuhteet. Vanhempien paljastuminen ihmisiksi. Perheyritys. Väljähtänyt parisuhde. Taikajuoma. Päätös ja valinta.

Sofia ja Roosa Wiksten ovat huonekaluyrityksen tulevia perijöitä, kaksi varsin erilaista siskosta. Heidän lapsuutensa kesiin kuului merenrantahuvila, purjeveneillä saapuvien yhteistyökumppaneiden kestitseminen ja naapurihuvilan "tädit", taiteilijapari Gudrun ja Fredriksson taikajuomineen, maljapuheineen ja kesäjuhlineen. Aikuiseksi kasvaneina Sofia ja Roosa joutuvat käymään läpi sekä lapsuutta ja sen totuuksia että aikuisuuteen kuuluvaa, tahtomattomasti niskaan putoavaa vastuuta. Hieman raotetaan myös Wiksten Oy:n perustajan, Sofian ja Roosan isoisän, menneisyyttä.

Olin viime huhtikuussa Nuoren Voiman Liiton järjestämällä Prosak-klubilla muutaman ystäväni kanssa katsomassa ja kuuntelemassa Veronica Pimenoffia ja Jarmo Ihalaista. Kummankaan tuotanto ei ollut tuttua, mutta harvemmin sanon kirjallisille tapahtumille ei, etenkään jos niiden yhteydessä voi nauttia muutaman oluen. Ihalaisen kirjan Perheestä ja alastomana juoksemisesta olin kyllä bongannut parista kirjablogista (Kirjavasta kammarista, Luetuista, lukemattomista ja Booking it some more -blogista nyt ainakin), mutta mitenkään erityisesti se ei ollut herättänyt kiinnostustani. Prosakissa kirja alkoi kuitenkin herätellä, ja viimeistään kirjailijan ääneen lukema pätkä sävähdytti. Kirja päätyi TBR-suunnitelmiini. (Prosak-klubin tallenteen voi halutessaan katsoa täällä.)

Sävähdys oli aiheellinen, todellakin. Tässäpä erinomainen kirja nimittäin! Ihalaisen kynä on sopivan kevyt ja kiusoitteleva, se houkuttelee kääntämään aina vain uuden sivun ja pureskelemaan lukemaansa, rypistämään otsaa ja hymähtelemään. Merenrantamiljöö on sanalla sanoen ihastuttava, vaikkei tunnelma huviloilla aina ole niin hyvä. Tai ehkä juuri siksi.

Perheestä ja alastomana juoksemisesta kulkee useassa ajassa, samojen ihmisten asioita pyöritellen. Se kuvaa melankolisesti sitä, kun lapsuus vaihtuu nuoruuteen ja sitä, kuinka jossain vaiheessa on hyväksyttävä se, että on aikuinen nyt ja lopun ikäänsä. Samalla pöyhitään perhesalaisuuksia ja huonoja päätöksiä, tehdään valintoja, jotka on joko pakko hyväksyä tai joita katuu, mutta jotka on tehtävä. Sofia ja Roosa ovat kiinnostavia hahmoja, sillä he onnistuvat kääntämään kuviota ympäri näkökulman muuttuessa. Alkuun pidin Roosaa epämiellyttävänä, kun asiaa Sofian silmin katsotaan, mutta kun Roosa pääsee itse ääneen, ikäviä fiiliksiä irtoaakin Sofiasta. Kumpikaan ei todellakaan ole täydellinen siskona, tyttärenä tai kumppanina.

Naapurin taiteilijat, Gudrun ja Fredriksson ja Gudrunin pohdiskelu siitä, lähteäkö vai jäädä, on kaikkein paras osa tarinaa. Naiset ovat aitoja, sympaattisia ja ärsyttäviä. Juuri sellaisia aikuisia, jollainen jokaisella lapsella pitäisi lähellään olla. Jos minulta joskus kysytään, keiden kirjallisten henkilöiden kanssa haluaisin tavata oikeassa maailmassa, vastaus on nyt selvä.

Tässä kirjassa on paljon ja silti se pysyy hyvin kasassa, se on huolellisesti koottu paketti. Lukeminen oli ilo, ja tästä kirjasta saa todellakin nauttia. Lopun kuviot ehkä lyövät hieman yli, mutta toisaalta olin lukenut koko kirjan yhtä hengästyneenä, joten pieni sykkeen kohotus ei tuntunut enää missään.

Lue tämä. Tämä on hyvä.

Vanhus ja meri

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri
Suomentaja: Tauno Tainio
Tammi 2004 (1. painos 1952)
133 s.
The Old Man and The Sea (1952)

Kirjastosta.


Vanha kalastaja on ollut viikkokausia vailla saalista. Viimeisenä toivona on lähteä rohkeasti kohti aavaa ulappaa, ilman usein seurana ollutta nuorukaista, jonka kanssa on voinut vaihtaa ajatuksia esimerkiksi baseballista. Sää on tyyni, kaikkialla vallitsee odotus, ja yhtäkkiä syöttiin tarttuu kala – venettä suurempi. Väsytystaistelu vie miehen ja kalan kauas merelle mittelemään ihmisen ja luonnon, vahvan ja heikon, vanhan ja uuden välisiä voimia.

Minulla on outo suhde Ernest Hemingwayhin. En ole lukenut hänen teoksiaan vielä kovin laajasti, enkä ole edes pitänyt erityisemmin kaikesta lukemastani, ja silti olen hullaantunut häneen. Tai ehken hullaantunut, mutta syvästi vaikuttunut ja varma siitä, että yhteinen tiemme tulee kestämään koko hänen tuotantonsa mitan ja osan siitä varmasti myös uudelleen.

Vanhus ja meri on Nobel- ja Pulitzer-palkittu klassikko, vain vähän yli satasivuinen romaani, joka on näennäisesti hyvin yksinkertainen. Vanha mies, jo huomattavasti voimansa tunnosta heikennyt, käy viimeisen kerran elämänsä haasteen kimppuun, nousee omien voimiensa yli ja selviytyy, vaan ei vammoitta. Tarina kertoo surumielisesti tunteesta, joka valtaa ihmisen tämän tajutessa ajan ajaneen hänestä ohi.

Samalla se kertoo yksinäisyydestä, suorastaan lohduttomasta yksinäisyydestä, jota yksilö tuntee itseään suuremman kokonaisuuden edessä. Kirjan vanhus elää yksin, vain nuori poika käy häntä aika ajoin tapaamassa ja pitämässä huolta. Elämä on jo ehtoopuolella, mutta ikänsä työtä tehneenä vanhus ei voi luovuttaa. Ei, vaikka kädet hiertyvät hajalle siiman puristuksessa ja ajatukset vähitellen puuroutuvat.

Vanhus ja meri on aika surullinen kirja. Hemingwayn kynä on toteava, se välttää kiemurat ja krumeluurin. Se vain kertoo tarinan, niin kuin se on, ja se kertoo sen hyvin. Niin paljon kuin olisin halunnut hullaantua Ernestiin lisää, Vanhus ja meri ei kuitenkaan herättänyt kovin suuria tunteita. Toki se oli surumielinen ja taitava teos, paljon pintaansa syvempi, mutta tällä kertaa on myönnettävä, etten aivan tavoittanut sen sanomaa ja tunnelmaa. Olisi pitänyt upota paremmin, antaa meren viedä mukanaan ja pysähtyä tosissaan ajattelemaan sitä, mitä luki. Ehkä tapaamme tämän kirjan kanssa vielä joskus uudelleen, paremmalla ajalla ja intensiteetillä.

____

Ruksaan tällä lukukokemuksella jälleen yhdet kohdat sekä TBR- että Pulitzer-listoiltani.

Lukudiplomi VI: Kodittomien kaupunki

Annika Luther: Kodittomien kaupunki
Suomentaja: Asko Sahlberg
Kansi: Otto Donner
Teos & Söderströms 2011
238 s.
De hemlösas stad (2011)

Kirjastosta.


15-vuotias Lilja elää vuoden 2050 Jyväskylässä, Suomen uudessa pääkaupungissa. Ilmaston lämpeneminen on sulattanut napajäätiköitä ja nostanut merenpintaa kymmenellä metrillä. Helsinki ja monet muut alueet Suomessa ja maailmalla ovat jääneet veden alle. Liljaa kyllästyttää jatkuvat kytättävänä oleminen: hänen vanhempansa huolehtivat hänestä aivan liikaa ja samalla kasvoton yhteiskunnan järjestelmä vahtii kaikkia kantasuomalaisia vuorokauden ympäri – heidän omaksi parhaakseen, totta kai. Kaupungin muureja ei voi ylittää, tai ainakaan takaisin ei voi palata.

Kun Liljalle selviää, että hänen Helsinkiin viisitoista vuotta aiemmin evakuointia vastustaen jäänyt tätinsä onkin oikeasti hänen biologinen äitinsä, ja kun vanhemmat eivät suostu asiasta puhumaan, hän päättää karata. Ukkosmyrsky antaa tilaisuuden paeta valvovien silmien alta ja Lilja aloittaa pitkän matkan kohti synnyinkaupunkiaan Helsinkiä. Moni asia on kuitenkin toisin kuin teinityttö on luullut.

Matkalla Lilja kohtaa sattumalta intialaisveljekset Samratin ja Samarjitin ja pääsee valheen turvin heidän alukselleen ja sen kyydissä Helsinkiin. Levänviljelijöinä ja innovatiivisina öljyntuottajina toimivan suurperheen pojat ottavat Liljan mukanaan kotiinsa ja niin Lilja pääsee tutustumaan sekä intialaissiirtolaisten elämään että erittäin paljon muuttuneeseen kaupunkiin, jota kutsutaan Halsingihksi. Hän ystävystyy perheen tyttären Manjun kanssa ja pääsee hämmästelemään itselleen vierasta elämäntapaa, mutta matkan tarkoitus – äidin löytäminen – ei olekaan niin helppoa, ja koti-ikäväkin alkaa vaivata... Valitettavasti Liljan on opittava, että maailma ei pyöri hänen ja hänen oikkujensa ympärillä.

Odotin Kodittomien kaupungin lukemista kauan. Innostuin kirjasta jo joskus toissavuonna, mutta se ei koskaan suostunut olemaan kirjaston hyllyssä samaan aikaan kun minä sitä selailin. Nyt, kun kirjan lopultakin sain käsiini, aloin saman tien ahmia sitä. Ja mikä pettymys se olikaan!

Tällä kertaa ongelma ei ollut siinä, etten olisi tiedostanut lukevani nuortenkirjaa. Ei, sen pidin kyllä tiukasti mielessäni. Ongelma on siinä, että Kodittomien kaupunki on tylsä kirja. Dystooppinen tunnelma jää kaiken sen tahmaisen tarinankuljetuksen jalkoihin aivan täysin, ja se ainoastaan pilkahtelee paikoin esiin. Lilja on rasittava päähenkilö (huoh, nuortenkirja, joo-o), joka sitä paitsi käyttää tolkuttoman paljon aikaa itsensä kanssa keskustelemiseen. Sekin on tönkköä, kai nyt päänsisäiset ajatukset voisi sujuvamminkin esittää? Lisäksi kirjassa, etenkin noissa Liljan itsensä kanssa käymissä keskusteluissa, käytetään aivan liikaa huutomerkkejä!! !!! Rasittavaa!!!

Osittain veden alle jäänyt Helsinki on herkullinen. Hajut, maut ja värit ovat voimakkaita, ihmisten määrä ja kaupungin kuhina katoilla ja mutaisilla kujilla kuvataan kiehtovasti. Mutta se ei ihan riitä, kun seikkailua varten kaivataan kuitenkin myös kunnon tarinaa. Harmi, etten sitä saanut.

Ihan kiinnostavia teemoja Luther kyllä nostaa esiin. Toki selkeimmin muuttuvan ilmaston ja ympäristön, mutta myös siirtolaisuuden ja sen aiheuttamat hiertymät. Kodittomien kaupungissa Halsingihin uudet asukkaat suhtautuvat ennakkoluuloisesti sekä juoppoina kuvattuihin alkuperäisasukkaisiin että toisiinsa. Kaupunkia kansoittaa niin intialaisten kuin kiinalaisten yhdyskunta, joilla on jonkin verran kähinää keskenään. Alkuperäisasukkaat taas eivät armoa saa, he ovat samoja alan miehiä kuin tämän päivän puistoissa ja asematunneleissa. Tästä voi hyvinkin saada jotain ajateltavaa.

Mutta ei, kirja ei vienyt minua mukanaan. Sen lukeminen tuntui paikoin pakkotankkaamiselta ja mietin taas kerran, miksi en antanut vain olla. Ehkä se, että tosiaan odotin kirjan lukemista pitkään, piti kirjan sitkeästi laukussani. Tosin kirjan loppuratkaisu ja sitä edeltäneet tapahtumat toivat lähinnä vinon hymyn kasvoilleni. Lällyä, niin lällyä. Mutta ehkä niin on hyvä. Kaikki ei aina tuhoudu.


Lukudiplomi-haaste, suoritus VI
Tulevaisuuden taruja


Tehtävä 2. Piirrä teoksen tapahtumien aikajana.

Kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla.

___

Luettu on muuallakin: Nafisan rasittui myös päähenkilöstä mutta vakuuttui maahanmuuttajien kuvauksesta, marjis piti kirjan asenteesta eikä häiriintynyt hitaasta luettavuudesta, Velma luki kirjan alkukielellä ja piti sitä kiinnostavana, Liina piti kirjan kuvaamaa maailmaa raikkaana ja uskottavana, joskin päähenkilöä pöljänä, Rouva Huu piti tarinaa vahvana ja latautuneena.

Osallistun kirjalla Lukudiplomi-haasteeseen (Tulevaisuuden taruja).

Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää
Suomentaja: Leena Vallisaari
Teos & Schildts & Söderströms 2012
366 s.
Is (2012)

Kirjastosta.


Nuoren papin Petter Kummelin perhe muuttaa jatkosodan laannuttua Luodoille, syrjäiseen saaristoseurakuntaan, joka on pitkään ollut vailla pysyvää pappia. Papin vaimo Mona on tehokas ja liikkeissään vikkelä, toimeen kyselemättä tarttuva nainen. Petter itse sen sijaan on hieman haaveiluun ja idealismiin taipuvainen. Pariskunnan pieni tyttö Sanna ihailee ja ihmettelee maailmaa niin kuin vain lapsi voi.

Luodoilla elämä on raskasta mutta antoisaa. Ihmiset ja suvut ovat eläneet siellä ikuisista ajoista lähtien, ja vaikka Kummelit huumaantuvat saaristolaiseksotiikasta, heidänkään tietoisuutensa ei voi välttyä ymmärtämästä kahtiajakoa, joka itä- ja länsiluotolaisten välillä vallitsee. Jos itäluotolainen putoaa jäihin, ei länsiluotolainen välttämättä ojenna kättään. Ja toisinpäin.

Laulava ja sydämellinen pappi ihastuttaa seurakuntalaisia, ja papin rouva on tehokkuudessaan kuin kansanvalistusseuran opaskirjasta. Vähitellen perhe sopeutuu teräväreunaiseen elämään uudessa ympäristössä, ja ympäristö sopeutuu heihin. Taustalla vilahtelevat sekä Petterin että Monan lapsuudenperheet ja haastavat suhteet vanhempiin. Perheenlisäystäkin saadaan, kun sopivasti heinänteon jälkeen syntyy perheen toinen tytär, Lillus. Pastoraalitutkinnon suoritettuaan Petter on valmis nimitettäväksi Luotojen kirkkoherraksi. Hän ei aio enää lähteä.

Mutta saaristo on arvaamaton, eikä elämä siellä ole sellaisten sääntöjen mukaista, joita ihmiset yksin kirjoittavat. Luonto ei kysele mielialoja eikä mielipiteitä, se toimii kuten on aina toiminut. Ja ihmisen on vain sopeuduttava, otettava vastaan se, mikä tulee.

Lopultakin sain tämän viimevuotisen Finlandia-palkitun kirjan käsiini. Laitoin sen varaukseen jo ennen ehdokaslistan julkistamista, mutta kauan siihen kuitenkin meni, että vuoroni tuli. Ahmin kirjaa viikolla aina sopivissa väleissä, ratikassa ja junassa, ennen nukkumaanmenoa ja hetken aamulla.

Sanottakoon se suoraan, mutta olen pettynyt. Jää ei tarjonnut minulle sitä hekumaa, jonka odotin ja toivoin sen tarjoavan. Kirja käynnistyi hitaasti ja jatkui sellaisena aivan liian pitkään, vaikka eläväinen kuvaus ja kaunis kieli imaisivatkin mukaansa. Preesensissä kulkeva kerronta on paikoin jopa tajunnanvirtamaista, ja näkökulmat vaihtelevat kiinnostavasti. Liian pitkään jäädään kuitenkin kuvaamaan papin perheen saarelle asettautumista, arkirutiineja ja kirkollista elämää. En voi kuin ihmetellä, miksi kirjaan on jäänyt niin pitkiä jorinoita jumalanpalveluselämästä ja Jeesuksen pelastuksesta. Tottakai nämä teemat kuuluvat papin elämään, en sitä kiellä, mutta ne toistuivat uudelleen ja uudelleen, mitä ihmettelen. Kerta riittää, kiitos, etenkin, kun en havainnut toiston tuovat teemoihin mitään uusia tasoja.

Perheen sisäinen dynamiikka on mielenkiintoisesti kuvattu. Petter ja Mona sekä täydentävät että torjuvat toisiaan. Nuori pappi on melkein liian jumalinen ollakseen edes totta, ja vaikka miellyin häneen, olisin toivonut enemmän säröä pintaan kuin mitä lopulta annettiin. Hyvät kirjalliset henkilöt ovat mieleenpainuvia ja uskottavia juuri epätäydellisyydessään, eikä pelkkä korostettu nössöys ja sovittelunhalu riittänyt vakuuttamaan minua. Mona taas on kuin pyörremyrsky ja samalla kuin meren rasvatyyni pinta. Hänen vauhdissaan suorastaan hengästyy, ja vaikka en hänen tapaistaan kivikasvoista ihmistä haluaisi lähipiiriini, on hän henkilöhahmona mielestäni huomattavasti miestään uskottavampi ja aidompi. Äitinä hän on lähinnä ahdistava: voi Sannaa ja Lillusta! Vaimon käytännöllisyys tulee kuitenkin vähän turhan alleviivatuksi suhteessa miehensä idealismiin ja haaveiluun. Vähempikin olisi tehnyt selväksi, että Monaan kiteytyy jälleenrakennusta tekevä, tehokas ja toimelias Suomi, jolla ei ole aikaa jäädä unelmoimaan. Mistään.

Jää on joka tapauksessa täyteläinen kirja ja kertomus. Lundbergin tapa kuvata karua mutta kaunista saaristoa on suorastaan huumaava, ja hän paljastaa etenkin sivuhenkilöistä kiinnostavia puolia vähitellen tarinan aikana, vaikka osa niistäkin jää hieman puolitiehen. Ihmissuhteiden merkitys korostuu haastavissa asuinolosuhteissa pienessä ja eristyneessä yhteisössä, mutta eivät ne koskaan ole helppoja mantereellakaan, minkä Kummelin pariskunnan hankalat suhteet omiin vanhempiinsa osoittavat. Niihin olisin tosin kaivannut hieman syvempää selitystä.

Kirja ei missään nimessä ole huono, ei todellakaan. Jotenkin vain odotin jotain aivan taianomaista ja mukaansatempaavaa, mieltä ja sydäntä koskettavaa ja erityislaatuista. Näinhän se taas tuli todeksi, että ennakko-oletukset eivät aina toteudu, ja pettymys on siksi kovempi kuin olisi osannut odottaa.

___

Moni muu on pitänyt Jäästä huomattavasti minua enemmän (ei vähiten presidentti Tarja Halonen, joka sen Finlandia-voittajaksi valitsi). Tällä viikolla kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Kaisa (joka rakastui kirjaan ja sen rauhalliseen tempoon) ja Valkoinen Kirahvi (joka ei päässyt aivan sisään kirjan alkupuolen idylliin ja jota jäi myös vaivaamaan kertomuksen tasaisuus).

Tämä on ensimmäinen Lundbergilta lukemani kirja, joten osallistun sillä Riinan Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.