Kettu, Koutaniemi & Seppälä: Fintiaanien mailla

Yhdysvalloissa Suurten järvien alueella elää vähemmistö, jota ei juuri tunneta. He ovat fintiaaneja, suomalaisten siirtolaisten ja ojibwa-intiaanien jälkeläisiä. Heidän elämäänsä Katja Kettu, Meeri Koutaniemi ja Maria Seppälä ovat kartoittaneet ja kuvanneet.

Suomalaiset siirtolaiset olivat omalla tavallaan pidettyjä 1800-luvun ja 1900-luvun alun siirtolaisaallossa, sillä heidän ajateltiin olevan kovia työntekijöitä, kylmää ja metsiä pelkäämättömiä. Mutta heidät tiedettiin myös viinaanmeneviksi ja toisinaan väkivaltaisiksikin, työväenaatteesta turhan helposti kiinnostuviksi. Yhteys luontoon oli vahva, ja sitä oli Yhdysvaltojen alkuperäisasukkaiden helppo kunnioittaa. Ehkä he kokivat myös jonkinlaista yhteyttä karujen maiden suomalaisia kohtaan, jotka niin ikään tuntuivat olevan hieman syrjässä yhteiskunnan keskiöstä, useimmiten köyhiä ja vaatimattomiin oloihin pakon edessä tyytyviä.

Yhdyvaltojen alkuperäiskansojen kohtelu on kipeä ja suuri aihepiiri, jota amerikkalaiset itsekään eivät tunne erityisen hyvin. Ehkä nämä teemat ovat kotipesässä aina liian likaisia käsiteltäväksi, eihän Suomessakaan edelleenkään myönnetä kaikkia saamalaisia kohtaan tehtyjä alistavia ja halventavia toimenpiteitä – päin vastoin on ollut järkyttävää seurata, kuinka vaikkapa saamelaisaktivistit saavat vihaa niskaansa nostaessaan kansansa kohtelun esiin 2010-luvun lopun Suomessa. Paljon on vielä tehtävää ja opittavaa, se on varmaa.

Yhdysvalloissa on harjoitettu järjestelmällistä ja suunniteltua intiaanikansojen tuhoamista. Wounded Kneen verilöyly on ehkä konkreettisin suora toimenpide, mutta erilaiset lait, asetukset ja sopimukset sekä tavoitteellinen politiikka ovat olleet yhtä tehokkaita heikentäessään alkuperäiskansojen asemaa, elintilaa, terveyttä ja sosiaalista hyvinvointia. Reservaateissa elämiseen pakottaminen, lasten erottaminen vanhemmistaan ja elinolojen kaikkinainen kaventaminen ovat asioita, joilla on ollut merkittävä vaikutus Yhdysvaltojen intiaanien elämään – ja joita on ymmärrettävästi vaikeaa antaa anteeksi ja korjata. Alkuperäiskansoihin kuuluvien terveydentila, koulutustaso, työllisyystilanne, alkoholiongelmat ja varakkuus ovat kaikki keskimäärin hyvin kaukana muiden yhdysvaltalaisten tilanteesta. Esimerkiksi itsemurhatilastot ovat aivan toisista ulottuvuuksista.

Fintiaanien mailla on ansiokas tietokirja, joka kertoo aiheestaan sekä historiallista taustaa avaten että nykytilannetta kuvaten. Fintiaanit eivät ole mikään yhtenäinen heimo, eivätkä kaikki heistä juuri piittaa saamastaan määritelmästä. Moni tekee sinnikästä ja epäkiitollistakin työtä parantaakseen kansansa tilannetta: on pitkän tien kulkeneita, raitistuneita ja pelastuneita, paljon kokeneita – kuitenkin valmiita auttamaan muita. Teos esittelee tarkemmin joitakin fintiaaneja, kuten hyväksikäytettyjen intiaanilasten sijaiskotia pitävän pariskunnan Jim ja Rebecca Gawboyn ja hidasta ja uuvutavaa lääkärintyötä reservaatissa tekevän Arne Vainion. Henkilökuvien kautta fintiaanien elämä tulee käsinkosketeltavaksi ja heidän kohtaamansa ongelmat lähelle.

Vaikka Fintiaanien mailla on realistisuudessaan rujo ja välittämässään tiedossa ja viestissä taipumaton, toivottomuuteen ei vajota. Alkuperäiskansojen elämä ja reservaattien tarjoamat puitteet eivät ole kaksiset, mutta sinnikkyys ja ylpeys omasta taustasta auttavat ponnistamaan eteenpäin. Kirja kertoo kiehtovasti, kuinka alkuperäiskansojen kulttuuri elää eräänlaista nousukauttaan, kun vanhat tavat ja rituaalit palaavat osaksi ihmisten arkea ja juhlaa. Ennen kaikkea yhteys luontoon ja ympäristöön tuntuu olevan vahva pohja identiteetin vankistumiselle.

Monipuolinen, tyylikäs, uusia ajatuksia herättävä tietokirja, jonka ehdoton ansio on toimiva ja runsas kokonaisuus upeine kuvineen, selkeine teksteineen ja pienine tarinoineen. Tästä ei yleistajuinen tietokirjallisuus parane – en pysty keksimään, kelle tämä kirja ei voisi sopia. Itse aion hyödyntää siitä joitakin osia tulevilla historiantunneilla siirtolaisuudesta puhuessamme.


Katja Kettu, Meeri Koutaniemi & Maria Seppälä: Fintiaanien mailla
WSOY 2016
320 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Lukuisa, Kulttuuri kukoistaa, Unelmien aika, Lukupino, Mustetta paperilla, Lumiomena, Kirjojen keskellä, Kirjapolkuni

Haasteet: Yhdysvallat-lukuhaaste (Alkuperäiskansat osana kirjaa), Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama tietokirja), Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 8. Valokuvateos

Maija Salmi & Meeri Koutaniemi: Ilopangon vankilan naiset

El Salvador on yksi maailman väkivaltaisimpia ja vaarallisimpia maita, eikä se ole läheskään kokonaan toipunut vuonna 1992 päättyneestä sisällissodasta. Sen 6,5 miljoonan hengen väestöstä noin 60 000 kuuluu rikollisjengeihin, jotka pitävät maata käytännössä hallussaan kiristämällä ja uhkaamalla yrityksiä ja yksittäisiä ihmisiä. Väkivalta on jokapäiväistä ja näkyvää, ja maasta pakenee jatkuvasti ihmisiä hakemaan turvapaikkaa ympärysvaltioista.

El Salvadorin perustuslaki ja oikeusjärjestelmä mahdollistavat tiukat tuomiot rikoksista, ja toisaalta tuomioissa on valtavasti vaihtelua ja mielivaltaisuutta. Maan aborttilainsäädäntö on maailman tiukimpia: abortti on kielletty kaikissa tilanteissa ja jopa keskenmenosta voi joutua vankilaan. Kohtukuolemat ja pienten vauvojen kuolemat tutkitaan tarkkaan ja äiti voi joutua syytteeseen ja tuomituksi harkitusta murhasta.

Vankilat pursuavat vankeja, ja elinolot niissä ovat ala-arvoiset. Pahamaineisin El Salvadorin naisvankiloista on Ilopango.

Journalisti Maija Salmi ja valokuvaaja Meeri Koutaniemi kävivät läpi pitkän ja uuvuttavan väännön El Salvadorin rikosseuraamusviraston kanssa ennen kuin pääsivät tekemään kirjaansa Ilopangon muurien sisään. Salmi haastatteli ja Koutaniemi kuvasi kymmeniä eri vankeja. Vankilan lisäksi he tapasivat entisiä vankeja, ennen kaikkea entisten vankien yhdistuksen AEIPESin ja sen johtajan Guillermo Garcian kautta ja avustuksella.

Vankeja ja entisiä vankeja yhdistää moni asia, vaikka he ovat tietenkin kaikki yksilöitä ja omien elämänkohtaloidensa kokijoita. Ensinnäkin lähes kaikki ovat alemman sosiaaliluokan kasvatteja, köyhistä, epävakaista ja osa myös väkivaltaisista oloista. Moni on tullut äidiksi teini-ikäisenä, harvalla on pysyvä puoliso. Moni on joutunut tekemisiin elsalvadorilaisten jengien kanssa joko haluamattaan tai tarkoituksella, yleensä poikaystävän ja puolison kautta – osa myös omasta valinnastaan.

Lisäksi pelottavan moni tuntuu olevan vankilassa sattuman seurauksena. On ollut huono tuuri: väärä paikka väärään aikaan väärässä seurassa. Osa vangeista on vankilassa, koska heidät on tuomittu väärin tai vajain perustein. Jotkut ovat syyttömiä.

Salmen ja Koutaniemen perusteellinen, silottelematon tyyli vavahduttaa mieltä. Mustavalkoisissa kuvissa on vahva kontrasti, ja niiden pääosaan nousevat vankilan naiset massan sijaan yksilöinä. Haavoittuvina, haavoitettuina, nujerrettuina, selviytyjinä. El Salvadorissa vankeusrangaistus on yleisyydestään huolimatta häpeä, ja yhteisöllisessä kulttuurissa se vaikuttaa tuomitun koko perheeseen ja lähipiiriin. Jotkut vangeista eivät ole tavanneet lapsiaan, vanhempiaan tai puolisoaan vuosikausiin, osa ei uskalla tai halua vapauduttuaan palata enää kotiin. Toisaalta on myös niitä, joiden omaiset käyvät kaikkina vierailupäivinä tuomassa vangeille hygieniatarvikkeita, ruokaa ja muuta välttämätöntä.

Ilopangon olot ovat järkyttävät. Sellit ovat tupaten täynnä, ja suuri osa vangeista nukkuu lattialla. Ulkoilualueella ei välttämättä ole kunnollista suojaa porottavaa tropiikin aurinkoa vastaan, ja ruoka on pilaantunutta ja ala-arvoista. Hygieniasta voi huolehtia vain, jos ehtii jonon alkupäähän – kaikille ei riitä vettä peseytymiseen, eikä hygieniatarvikkeita saa muualta kuin omaisten toimituksista tai kovaan hintaan muilta ostamalla. Terveydenhuolto on olematonta.

Huumeet, väkivaltarikokset ja prostituutio ovat yleisiä teemoja, jotka pilkahtelevat Salmen haastatteluissa. Jengien kanssa kerran tekemisiin jouduttuaan on niiden vanki aina, sillä jengistä ei voi erota, ja jos joutuu vahingossa väärän jengin hallitsemalle alueelle, voi tulla ammutuksi.

Toisaalta vankila tarjoaa osalle naisista jotain, mihin heillä ei ole koskaan aiemmin ollut mahdollisuutta: siellä voi kouluttautua. Moni käy kesken jääneen peruskoulunsa loppuun, ja vankilassa on mahdollista opiskella erilaisia tutkintoja ja sertifikaatteja esimerkiksi terveydenhuoltoon liittyen. Avovankilan puolelle päässeet vangit pystyvät työskentelemään ja hankkimaan siten sillan vankeusrangaistuksen ja vapautumisen jälkeen koittavan elämän välille.

Kaikkein eniten järkytyin abortista, keskenmenosta, kohtukuolemasta tai lapsen kuolemaan johtaneesta synnytyksestä tuomittujen naisten kohtalosta. El Salvadorissa ei tosiaan ole minkäänlaista joustoa aborttiin liittyvissä kysymyksissä (joskin rahalla saa tietenkin lopulta mitä tahansa), ja jokainen keskenmeno ja kuollut vauva johtaa tarkkoihin lääketieteellisiin tutkimuksiin. Kotikonstein tehdyt abortit uhkaavat terveyttä, ja ottaen huomioon kuinka huonoissa oloissa suuri osa maan asukkaista elää, synnytysolosuhteet ovat haastavat, eikä lapsivuodekuolleisuus ole tietenkään lähelläkään länsimaisia standardeja. Lääkärin lausunto on painava ja voi johtaa pahimmillaan vauvansa synnytyksessä menettäneen äidin elinikäiseen vankeusrangaistukseen.

Maija Salmi ja Meeri Koutaniemi ovat tehneet suuren työn Ilopangon vankilan naisia valmistellessaan. Kirjana se on yllättävän helposti lähestyttävä ja sujuvaksi luettavaksi kirjoitettu, ja vaikka aihe kalvaa sydäntä, tämä kirja on helppo saada luettua. Se saa miettimään, mistä eriarvoisuus kumpuaa ja pohtimaan, kuinka maailmaa voi koskaan saada muutettua, jos se on jossain tällainen.

Sillä ei, tällaista ei saisi olla missään.


Maija Salmi & Meeri Koutaniemi: Ilopangon vankilan naiset
Like 2017
162 s.

Arvostelukappale.

_________

Aiheesta toisaalla: Maailman kuvalehti, Aamulehti, Kotiliesi,

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja. Kirjallinen maailmanvalloitus (El Salvador).