Matias Riikonen: Nelisiipinen lokki
Gummerus 2012
156 s.
Kirjastosta.
Miltä on opettaminen tuntunut? sellainen rillipäinen englannin kielen lehtori kysyi minulta opettajainhuoneessa. Vitun pahalta, minä sanoin sille. Historianopettajan pitäisi kai olla tarinaniskijä. Minä olen nilkki. Ei maksa vaivaa kuvailla kutkuttavia historian henkilöitä ja kyhätä kertomuksia ja niihin jännitteitä. Pinna on sen verta kireällä, että siinä on jännitettä kerrakseen.
(s. 34)
Voi Matias! Sielussani kihersi kyynisen historianopettajasi takia. Hieno hahmo, vaikka oli esillä vain kolme sivua.
No, ne tosiaan olivatkin ne kirjan ainoat sivut, joilla oikeasti viihdyin ja jotka tempaisivat minut mukaansa. Muuten jäi varsin kalsea tunne. En kokenut Nelisiipisen lokin kanssa kolmesivuista samaistumista enempää oikeastaan minkäänlaisia tuntemuksia.
Kyseessä on eräänlainen episodiromaani. Novelleiksi en näitä muutaman sivun mittaisia erillisiä tarinoita sanoisi, tuskin kukaan muukaan. Yhdistävänä tekijänä eri kertojille on ankea koulurakennus, joka kätkee sisäänsä ja laitamilleen koviksia ja läskejä, sadistisen liikunnanopettajan (voi huoh oikeasti, plussaa tosin siitä, että se sadismi pysyi opettajan päänsisäisenä huutona), perverssin siivoojan, jo mainitun hivenen pessimistisen historianopettajan, työväenopiston verhoiluopiskelijoita, raksamiehen ja lokkeja, lokkeja, lokkeja.
Kertojat siis vaihtuvat, ja minun oli hankalaa tajuta, kuka kulloinkin puhuu. Toisaalta en valitettavasti jossain vaiheessa enää välittänyt. Huono yhdistelmä. Kaipasin koko ajan kunnollista sidettä kertojien väliin, mutta sellaista ei kokonaisuutena koskaan muodostunut.
Sana on Riikosella kyllä hallussaan. Lauseet soljuvat eteenpäin ja ovat osin varsin oivaltavia. Tunnelma pysyy koko teoksen ajan harmaana ja ankeana, yhtenäisenä kokonaisuutena, mutta minä kaipaan lukijana sille selitystä, perusteita. Miksi minun pitäisi haluta lukea selittämättömästä ankeudesta ilman, että sillä on jokin merkitys? Voin katsoa ikkunasta ulos ja löytää ankeuden sieltä. Se riittää.
Niin. Nelisiipinen lokki ei siis purrut minuun, mutta jokin Riikosen kirjoitustavassa saa kyllä odottamaan, mitä hän vielä keksii. Aineksia on. Voi myös olla, että en vain yksinkertaisesti nyt ymmärtänyt, mitä tällä teoksella halutaan kertoa. Se on aivan mahdollista. Ikävä kyllä en tosiaan jaksanut myöskään välittää. Tämä kirja ei vain tuntunut yhtään miltään.
Nelisiipisestä lokista ovat kirjoittaneet Amma ja Jori.
Aarrejahdissa kohtaa joskus myös pettymyksiä, ei mahda mitään. Menköön silti osaksi Sonjan haastetta, Kotimaisten esikoiskirjailijoiden teokset -kategoriaan.