"Tyttö syö pihalla lunta että tulisi kevät."
Tämä kirja on ollut minulle ihastus – ja murheenkryyni. Ostin sen Tulenkantajien kirjakaupasta Tampereelta joskus yli vuosi sitten. Se on kuulunut Mirkka Rekolalle, ollut hänen kirjahyllyssään, etulehdellä on Marianna Kurton omistuskirjoitus Rekolalle ja puhelinnumerokin.
En ole soittanut siihen.
Ihastuin Kurttoon syvästi luettuani viime vuonna hänen esikoisromaaninsa Tristanian. Sen myötä halusin tutustua myös Kurton lyriikkaan, siksi hankin sitä omaankin hyllyyn. Runokokoelmat omassa hyllyssä eivät voi olla kuin hyvä idea.
"Pilvet liikkuvat tulevaisuuteen, siellä on kirkasta, olen nähnyt esitteen."
Luin Kurton esikoisrunokokoelman Eksyneitten valtakunnan jo kesällä. Sen haikeankaunis ja vinkeänveikeä tunnelma osui kohdilleen kesän lämmössä, kun kuljin pitkin Helsinkiä nauttimassa rakkaasta kotikaupungista ennen muuttoa tänne Savoon. Hykertelin sen kanssa: ihastelin kaupunkikuvaa, kuvitteellista kaupunkia ja yksinäisyyttä siellä. Ihmisen elämää, kulkua, teitä ja hetkiä.
"-- Ja niin paljon pelkoa
että taivas peittyy uniin joita ei uskallettu katsoa."
Paikoin Kurtto on tekstissään hengästyttävän monitulkintainen. Uusi ryppy saattoi muodostua otsaani, kun pohdiskelin, miten osan runoista tulkitsisin. Tiesin lukevani tarinaa, jonka saan itse rakentaa sellaiseksi kuin haluan, mutta silti paikoin ponnistelin.
"Kysyn häneltä, millaista on
kun onnistuu aina
(sillä sen hän tekee)
ja hän vastaa
se on kuolemista
(sillä elämä on lauseissa
joita emme saa päätökseen)
Mutta tämä on unta, ja minä
olen hereillä jo. - -"
Luin kokoelman uudelleen nyt, kun siitä kirjoittaminen on vain jäänyt ja jäänyt ja jäänyt. Tiedän, ettei kukaan muu kuin minä itse odota, että kirjoitan mitään mistään, mutta Eksyneitten valtakunta ei jättänyt minua rauhaan kuukausienkaan jälkeen. Sen absurdit kaupunkikuvat kuiskivat perääni, meren ja veden elementit kastelivat jalat ja hiukset.
"Kun tänne sataa ensimmäinen lumi, katson sitä ikkunasta ja kosken.
Se on pehmeää.
Sinä laitat kätesi hiekkaan.
Se palaa."
Eksyneitten valtakunta yhdistää vuodenkiertoa, kaupunkiluontoa, ihmissuhteen kehityskaaren, yksinäisyyden ja yhteisyyden. Siinä on jotain syvän inhimillistä ja kaunista, mutta samalla säröä, karheutta ja omalakisuutta. Se tarjoaa uutta, kun jaksaa katsoa. Siinä on tuttuakin, jotain mihin tarttua. Ihmisen tekstiä.
"Huoltoaseman takapiha
sade lepää muovisilla tuoleilla.
Miten onnellinen
ja miten vähän aikaa."
Marianna Kurtto: Eksyneitten valtakunta
Ulkoasu: Elina Warsta
WSOY 2006
97 s.
Omasta hyllystä.
Haasteet: Runohaaste 2018, Helmet-haasteen kohta 2. Kotimainen runokirja, Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 59. Kirjasammon päivän täkyistä valittu kirja.
Tämän tekstin myötä on aika saattaa päätökseen Reader, why did I marry him? -blogin Runo18-haaste. Luin tämän vuoden aikana viisi runoteosta. Se on vähemmän kuin aioin, mutta enemmän kuin monina vuosina aiemmin. Lukemani kokoelmat ovat seuraavat:
Tomi Kontio: Saattaa, olla (Teos 2017)
Marianna Kurtto: Eksyneitten valtakunta (WSOY 2006)
Wisława Szymborska: Hetki (Like 2004)
Marie Under: Avaran taivaan alla (Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen 1983)
Kuljin siis Viron ja Puolan kautta Karjalaan, kaupunkikuviin ja kuolemaan. Kirjat ovat keskenään hyvin erilaisia ja niiden runoissa on kaikissa omanlaistaan voimaa ja kerrontaa. Eniten vaikutuin Tomi Kontion surumielisestä kokoelmasta Saattaa, olla, jota suosittelen luettavaksi kelle tahansa elämän rajallisuutta pohtivalle. Ja muillekin.
Haasteen henkeen kuului koostaa oma runo lukemiensa teosten nimistä. Koetetaas.
Tämä hetki
avaran taivaan alla
On kuin eksyneitten valtakunta tulisi
"Tuu sie niin mieki tuun!"
se sanoo
ja nauraa.
En vastusta, menen
voin vain
saattaa, olla.