Maria Peura: Tunkeilijat

Maria Peuran novellikokoelma Tunkeilijat on häiritsevä ja häiritsevän hyvä. Sen 34 novellia iskevät lukijaa päin näköä, eivätkä totisesti anna vain lueskella vähän sinnepäin.

Peura on omaääninen, vahva ja anteeksipyytelemätön kirjoittaja. Hän taitaa sujuvasti sekä unenomaisen tulkinnallisuuden, raa'an realismin kuin murrekirjoittamisen. Osa kokoelman novelleista on kirjoitettu meänkielellä, joka on minulle äidin puolelta tuttu kieli, mutta sitä tuntemattomalle varmasti haastavaa luettavaa poljentonsa ja sanavalintojensa puolesta. Ei kannata silti sitä peläten jättää tätä kokeilematta.

Tunkeilijat sisältää novelleja, joiden punaisena lankana on vierauden kohtaaminen. Osassa vieras tulee sisältäpäin, perheestä tai omasta yhteisöstä, jopa omista ajatuksista. Osa novelleista puolestaan käsittelee sellaista vierautta, joka on helpompaa henkilöidä niihin, jotka tulevat muualta. Merkittävä määrä kokoelman novelleista kuvaa pakolaisia ja turvapaikanhakijoita, joko jo Suomeen saapuneina tai matkalla.

Peura käyttää novelleissaan erilaisia kerronnallisia ratkaisuja. On useita minämuotoisia novelleja, mutta myös kaikkitietävän kertojan ääntä käytetään. Miehen katse sijoittuu islamilaisen yhteisön sisälle, ja sen käänne on kutkuttava: mitä katse paljastaa, milloin on aika sulkea ja avata silmät?

Toista henkilöä puhuttelevat novellit joko keskusteluna tai kirjeinä viiltävät, kuten esimerkiksi eteiseen sammunutta äitiä puhuttelevan nuoren näkökulman tarjoava Nuku, nuku pikkupiika tai tyttärelleen kirjoittavan henkisesti epävakaan äidin Kirje tyttärelle. Myös lapsen silmin ja äänellä kerrotaan, usein kauheuksia. Peura ei totisesti tunne armoa lukijaansa kohtaan, vaan tarina tulee vasten kuten sen on tultava.

Uusi iho on koskettava novelli vastaanottokeskukseen saapuneen naisen pään sisältä. Se saa miettimään, kuinka helposti toiset ihmiset pystyy mielessään leimaamaan numeroiksi siitä huolimatta, millaisia tragedioita, persoonallisuuksia ja tarinoita heidän taustallaan ja heissä itsessään on. Hajoava mieli tulee liki.

Novellihaaste2 tarjoaa mahdollisuuden peukuttaa novelleja eri syistä, ja koska Peuran laajassa kokoelmassa on monenlaista luettavaa ja koettavaa, en voi jättää peukutusmahdollisuutta väliin. Tunkeilijoiden novelleista etenkin kaksi, Konkari ja Tulkki, tarjoavat hykerryttävän hienon henkilöhahmon. Molemmat ovat minämuotoisia, ja niiden jännite kiristyy vauhdikkaasti. Konkarin minäkertoja on vastaanottokeskuksen vapaaehtoistyöntekijä, jolla olisi ehkä syytä hoitaa omat asiansa kuntoon ennen muita. Tulkki puolestaan ylittää työtehtävässään ammattietiikan rajat niin että paukkuu. Huikeaa henkilöhahmon rakentamista pienin elein!


Maria Peuran teksti ei ole helppolukuista tai lukijaystävällistä. Muutama kokoelman novelleista oli minulle ylitse- ja luokseenpäästämätön: niiden unenomainen tunnelma ei tarjonnut pintaa, johon tarttua, joten jouduin luovuttamaan. Ajan kanssa olisin ehkä onnistunut. Onneksi vastapainona oli iso nippu herkullisia, sykäyttäviä novelleja.

Peura ärsyttää, vavahduttaa ja ahdistaa proosallaan. Mutta juuri niin sen kuuluu mennä, juuri niin on tehtävä. Tuttuun ja turvalliseen maailmaan tulee väistämättä joskus jonkinlaisia tunkeilijoita, on parempi olla valmis ottamaan vastaan.


Maria Peura: Tunkeilijat
Ulkoasu: Eevaliina Rusanen
Teos 2017
222 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Opus eka

Haasteet: 91. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Novellihaaste2

Maria Peura: Ja taivaan tähdet putoavat

Maria Peura: Ja taivaan tähdet putoavat
Ulkoasu: Kati Rapia
Teos 2014
344 s.

Arvostelukappale.


Anni on elänyt lapsuutensa ja nuoruutensa pohjoisessa, Tornionjoen varressa, lestadiolaisen elämäntavan ympäröimänä. Hänen perhesuhteensa eivät olleet helpoimmasta päästä, ja niinpä hän haluaa oman tyttärensä kohdalla tehdä asiat oikein. Tytär Mirka ei vain ole aivan tavallinen tyttö, vaan reagoi voimakkaasti nuoruuden huumaan ja epävarmuuteen sekä vanhempien avioeroon. Annilla on kova työ päästä yli oman parisuhteensa loppumisesta ja kun samalla pitäisi kannatella teinityttöä, voimat käyvät paikoin vähiin.

Anni tutustuu tarkemmin Laestadiuksen aatteisiin ja nykymaailmaan. Hän löytää yhden elämän netistä, deittipalstoilta. Samaan aikaan Mirkan koulunkäynti ja elämä menee entistä enemmän pieleen, ja vaikka hänet siirretään pienryhmään, ei tuki tunnu riittävän. Vasta omalaatuisen terapeutin Dimitrin luona Mirkan solmut alkavat aueta. Mutta onko tuki vilpitöntä ja ammattimaista, vai soivatko hälytyskellot jo?

Maria Peura on kiinnostava kirjailija. Olen lukenut hänen teoksistaan On rakkautes ääretön (joka ällötti ja vaikutti), Valon reunalla (johon ihastuin) ja Vedenaliset (jota lähes inhosin). Pidän Peuraa taitavana, haastavana ja lukemisen arvoisena kirjailijana, jota kohtaan voi aina osoittaa suuria odotuksia. Niin nytkin. Onnekseni odotukset myös täyttyivät.

Ja taivaan tähdet putoavat on alakuloinen ja vauhtiaan hurjasti kasvattava kertomus vallasta ja manipulaatiosta, identiteetistä ja perhesiteistä. Tässä tapauksessa perhesiteet ovat lähes palasina, eikä identiteettikään kovin helposti määrity, kellään. Sekä Annin että Mirkan osuudet ovat voimakkaita, vaikuttavia. Äiti kärsii omasta menneisyydestään, jolle ei osaa antaa anteeksi ja samalla rakentaa barrikadeja sujuvan nykyhetken ja itsensä väliin. Lapin karuus, uskonnollisen ja tiiviin kasvuympäristön kuvaus ja lohduton parisuhde ovat asioita, jotka saattaisivat väärin kohdeltuina tuottaa vain melodraamaa. Näissä käsissä niin ei käy, vaan Anni kuvataan ristiriitaisena ja monitasoisena naisena, monen roolin kantajana.

Mirka on nuoruudessaan hivenen karikatyyrimäisempi. Kapinoi, haraa vastaan ja samalla on niin vietävissä kuin epävarma teini vain voi. Hän on herkkä ja haavoittuva, muttei mielellään ota tukea vastaan, ei alkuun, ennen kuin... Manipulaatio on taitavasti käytettynä väline, jolla pääsee uskomattomiin tuloksiin. Niin on Mirkakin pian kudottuna seittiin, josta ei enää pääse pois – ehkei haluakaan.

Peuran kieli on elinvoimasta ja villiä. Vedenalisia lukiessani en pitänyt kirjan kielestä, se oli vaikeaa ja pakotettua eikä auennut minulle. Nyt Peura tuntuu tulleen lähemmäs, avanneen itseään, antavan tarinan kulkea. Mukana kirjassa on Lars Levi Laestadiuksen ajatuksia uskosta ja ihmisestä maailmassa, ja niiden kontrasti nykypäivän ajatusmaailmaan ja kieleen on kiehtova. Myös murteet puhuvat puolestaan: Annin kieli kulkee hoon päältä, Mirka on syntyperäinen pääkaupunkiseutulainen. Molemmat kielet ovat itselleni tuttuja, kumpaakin kuulen mielelläni myös kirjoitettuna. Peura osaa sen, mitä tekee.

Kirjan tunnelma on sekä pahaa aavisteleva että valoon päin kurkistava, pilkahdusta etsivä. Tunnelma tiivistyy ja kiristyy loppua kohden, pulssi kiihtyy, pahaa pelkää. Peura kietoo lukijan sormensa ympäri, antaa paljon, mutta jättää myös omaa pureskeltavaa. Loppuun päästyään kirja tekisi mieli aloittaa uudelleen alusta. Se on hyvän tarinan merkki.

Ja ne tähdet, eivät ne lopulta putoa. Sieltä ne katsovat taivaalta maan matosta ja valaisevat tietä, joka on välillä niin kovin kuoppainen. Edelleen.

_____

Muualla: Lapin Kansa, Savon Sanomat, Tuijata.

Kirja on luettua osana Suomen Pakolaisavun #lukuhaaste-kampanjaa.

Maria Peura: Vedenaliset

Maria Peura: Vedenaliset
Teos 2008
166 s.

Kirjaston poistokirja.


Mirja on kasvanut kalastajavanhempien kanssa syrjäisellä saarella. Lapsesta asti hän on tottunut veteen ja luonnon läheisyyteen. Saaressa eletään luonnon kanssa samassa ajassa, otetaan se, minkä luonto antaa ja annetaan oma panos kokonaisuuden ylläpitoon. Mirjan vanhemmat ovat omasta tahdostaan eristäytyneet yhteiskunnasta, ja vain pakottavat syyt tuovat heidät ajoittain kaupunkiin. Askeesi on ankaraa, elämäntapa tarkkaan noudatettu.

Täysi-ikäiseksi tultuaan Mirja muuttaa kaupunkiin, Tampereelle, ja aloittaa saksan kielen opinnot yliopistossa. Yksinäisyys ja hektinen, sykkivä kaupunkiympäristö on paikoin liikaa luonnonrauhaan tottuneelle nuorelle tytölle, jolla ei ole oikein käsitystä siitä, kuinka yhteiskunta toimii. Yhteisön kaipuu on kova, Mirja haluaa olla osa jotain suurempaa, olla jäsen laumassa, kaltaistensa kanssa. Hinnalla ei ole väliä.

Olen pitänyt todella paljon Maria Peuran romaaneista On rakkautes ääretön ja Valon reunalla. Pitänyt ja kammonnut, sillä Peuran aihevalinnat ovat raskaita ja käsittelytapa paikoin karkea, armoton. Myös Peuran kieli haastaa lukijan, se on samaan aikaan runollista, arvoituksellista ja raakaa.

Vedenaliset on Peuran teoksista selvästi arvoituksellisin. Se sekoittaa kuvitelmia ja todellisuutta, muistoja ja pelkoja, tunteita ja luuloja. Mirjan perhe-elämä on erikoista, syrjäänvetäytyvää ja yhteiskunnan laidalla hädin tuskin roikkuvaa. Omien, koettujen ja keksittyjen syiden vuoksi vanhemmat ovat päättäneet erakoitua ja pitää myös lapsensa poissa tavanomaisesta arjesta. Mirja ei esimerkiksi käy lainkaan koulua.

Kontrasti saarella vietetyn lapsuuden ja kaupunkiin muuton välillä on suuri. Mirjan on vaikea sopeutua, vaikka halua on. Lisäksi hänessä on selviä masennuksen ja ahdistuneisuuden piirteitä, eikä elämästä ole helppoa saada kiinni kun on yksin. Lopulta lauma löytyy, mutta silti Mirja tuntee itsensä aina hieman ulkopuoliseksi, erilaiseksi, yksinäiseksi.

Minun oli vaikea saada tästä kirjasta kiinni. Oli vaikeaa päästä sisälle tarinaan, kiinnostua siitä ja kiintyä siihen. Käytännössä mitään niistä ei tapahtunut. Paikoin, selkeämmän kerronnan hetkillä viehätyin Mirjan tarinasta, surin hänen huonoa tilannettaan ja koin ahdistusta hänen puolestaan. Mutta unenomaisemmat jaksot menivät ohi, yli ymmärryksen. Enkä jaksanut nähdä minkäänlaista vaivaa ymmärtääkseni, mistä oli kulloinkin kyse.

Vedenalisissa on paljon symboliikkaa ja sen tunnelataus on vahva. Lukukokemus oli silti epämiellyttävä, väkinäinen ja teksti tuntui paikoin teennäisen hankalalta. Ainakin se oli liian vaikeaa tälle lukijalle. Olen pettynyt, sillä kuten sanottua, aiemmin lukemistani Peuran kirjoista olen vaikuttunut ja pitänyt, vaikkeivät nekään ole mitään miellyttäviä kirjoja. Mutta niistä on jäänyt mieleen vahva muistijälki ja voimakas lukukokemus. Tämän kirjan sen sijaan pikemminkin haluan unohtaa.

___

Vedenaliset muualla: Kirjamielellä, Tarinauttisen hämärän hetket, Jokken kirjanurkka, Kiiltomato-sivusto.

Jälleen yksi kuittaus TBR90+10-listallani.

Maria Peura: Valon reunalla

Maria Peura: Valon reunalla
Kansi: Eeva Koivu/Ilona Ilottu
Teos 2005
164 s.

Saatu lahjaksi.


Kristiina kasvaa pohjoisessa, siellä, minne junakaan ei haluaisi pysähtyä. Hän on perheensä ainoa lapsi, jonka on selvittävä lapsuudesta nuoruuteen lääkkeistä riippuvaisen, masentuneen äidin ja viinaa juovan, vieraita sänkyjä kouluavan isän kanssa. Onneksi on taito selvitä pois kidutuspiirin keskeltä, edes yksi ystävä, ja tietenkin Kari, jonka mopon kyydissä voi paeta erämaamökeille tai junaradan varteen, tekemään sitä, mitä nuoret nyt tekevät.

Valon reunalla on hengästyttävä, mieleenpainuva, ahdistava ja kaunis kirja. Sen tarina on sellainen, jonka on lukenut ennenkin, ja toisaalta se on jotain aivan muuta ja aivan toisin. Nuoren tytön kasvukivut kuvataan raadollisesti ja läheltä, pohjoisen kyläyhteisön elämä samaan aikaan kontrolloi ja on uskomattoman välinpitämätön, perhe-elämä on itsensä irvikuva.

Peura käyttää kieltä niin taitavasti, ettei voi kuin ihmetellä, hidastaa ja palata paikoin takaisin. Luvut ovat lyhyitä, dialogissa kuuluu pohjoinen, kieli taipuu ja kaartuu olematta pätkääkään teennäistä.

Voisi ajatella, ettei kotimaista ahdistusta jaksaisi lukea enää yhtään kertaa. Voisi ajatella, että alkoholismin, masennuksen ja huonon vanhemmuuden tematiikka on loppuun kaluttu. Voisi ajatella, ettei heräävään naiseuteen ja seksuaalisuuteen ole enää mitään sanottavaa. Pyh. Maria Peura osoittaa luulot turhiksi.

Pohjoinen pikkukylä on kaukana eksotiikasta, vaikka joki virtaa vuolaana, metsä huokaa ja ihmiskohtalot jäytävät. Peuran tekstissä koti saa uusia merkityksiä. Se on jotain, missä ei halua olla, jotain, mistä haluaa pois. Se on jotain, jota ei koskaan ollutkaan. Eikä kukaan edes luullut niin.

Valon reunalla kertoo myös pieleen menevästä kasvusta, vinoutuvasta kehokuvasta, mielen sairastumisesta. Kristiinan kasvu naiseuteen ei saa tukea kotoa, jossa sitä ei haluta hyväksyä. Sen sijaan tuloksena on syömishäiriö ja sen tarjoama ahdastakin ahtaampi maailma.

Tuntuu, etten millään saa tehtyä tälle kirjalle riittävästi kunniaa. Se on uskomaton lukukokemus, joka iskee ilmat pihalle keuhkoista, saa ahmimaan itkettävän taitavaa suomen kieltä rivin ja sivun toisensa perään ja vahvistaa käsitystäni Maria Peurasta kenties voimakkaimpana ja puhuttelevimpana kotimaisena nykykirjailijana.

___

Lue myös Mari A:n ja Nooran näkemykset.

On rakkautes ääretön

Maria Peura: On rakkautes ääretön
Tammi 2001
224 s.

Kirjastosta.


Haluan kirjoittaa tästä kirjasta heti, koska se on tuoreena ja verenkarvaana mielen päällä.

En hetkeen ole tuskastunut tällä tavoin kuvitteellisen tarinan ääressä. Paikoin siksi, että kielen kikkailu ja fantasiointi vei suuntaan, josta en pidä. Mutta suurimmilta osin siksi, että teki mieli oksentaa, huutaa ja hakata fiktiivinen henkilö, mielellään kuoliaaksi.

Juu, en yleisesti ottaen ole Hammurabin lain kannattaja, mutta itseään heikompien vahingoittamista en voi sietää missään muodossa.

Kuusivuotias Saara muuttaa kesäksi mummolaan Mummon ja Ukin luokse, koska hänen vanhempansa eivät voi huolehtia hänestä kodin ollessa rikki. (Eli viinaa kuluu ja se kiinnostaa omaa lasta enemmän.) Maalaistalossa Lapissa Saara elää seikkailuja toisensa perään, metsä ja mielikuvitus ovat hänen ystäviään kuten myös naapurin Pentti, jonka saksalaissyntyisiä vanhempia ja isovanhempia Ukki sanoo natsisioiksi. Samainen Ukki käyttää Saaraa hyväkseen, raiskaa ja pahoinpitelee pientä viatonta lasta mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Silloin tällön voi tirvaista myös Mummoa, jonka kasvot ovatkin usein kuin riikinkukolla. Saara uskoo, että Ukki on ainoa ihminen maailmassa, joka häntä rakastaa, vaikka se tekee kipeää. Jossain vaiheessa mummolan ulkopuoliset aikuiset havahtuvat asioiden tilaan.

Ei päästä helpolla tämä kirja, sen voin taata. Murre ja maisema ovat minulle tuttuja, aihepiiri karmaiseva. Vaikka en ylettömästi innostunut Peuran kielellisestä ilmaisusta, joka ajoittain etenee niin mielikuvituksekkaille poluille että tosi ja uni sekoittuvat pitkäksi aikaa keskenään, tämä teos piti otteessaan alusta loppuun. Oli pakko kääntää taas sivua ja selvittää, mitä seuraavaksi kerrotaan.

En yleensä pidä lapsen näkökulmasta kuvatuista tarinoista, mutta tällä kertaa pieni, totaalisen hajalla oleva, kuvitelmiinsa pakeneva tyttö puhui suoraan sisälleni. Teki mieli hypätä kirjaan sisään ja hakea Saara pois, pois niiden ihmissaastojen keskeltä, jonne häntä ei kenenkään olisi pitänyt koskaan jättää. Onneksi Peura suo lukijalle sen helpotuksen, että sulkee ympyrän ja pelastaa Saaran, jos tätä nyt voi koskaan oikeastaan pelastaa.

Ihmiskuvaus on melko lohduton. Ukille annetaan paikoin mahdollisuus kertoa itse ajatuksistaan, jotka eivät sairaan ihmisen aatoksina kovin mieltäylentäviä ole. Eivätkä herätä pätkääkään sääliä. Mummostakaan Peura ei tee kovin helppoa henkilöä: vaikka kaiketi tekisi mieli asettua myös osaltaan pahoinpidellyn ihmisen puolelle, itse en siihen kyennyt – niin huonosti Mummo osaa Saarasta huolehtia, piiskaa vain raiskattua tyttöä lisää ja sulkee silmänsä ilmeiseltä ihmisten juoruilua pelätessään.  Surkea raukka.

Pala kurkussa sai olla, loppuun saakka. Koska tiedän, ettei kaikkia väkivallan uhreja koskaan pelasteta. Koska tiedän, että tällaista tapahtuu ihan koko ajan. Koska tiedän, että näistä saaroista kasvaa rikkinäisiä aikuisia. Koska maailma on paska.

Tämä oli ensimmäinen Peurani, muttei taatusti viimeinen.

- -

On rakkautes ääretön on kolahtanut myös Sannaan.

- -

Maria Peura pääsee tällä teoksella osaksi Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtia, kategoriaan Palkitut kotimaiset kirjat ja kirjailijat. Kirja on voittanut Olvi-, Nuori Aleksis- ja Hyvä teko lapselle -palkinnot ja ollut myös Finlandia-ehdokkaana.