Margaret Atwood: Uusi maa

Margaret Atwoodin MaddAddam-trilogian päätösosan suomennos oli yksi eniten odottamani kirja tälle vuodelle. Koulujen päättyessä marssinkin saman tien ostamaan sen itselleni lomanaloituskirjaksi. Ja niinhän siinä kävi, ettei kirjaa lukiessa oikein voinut edes nukkua – oli pakko ahmia se aivan järkyttävää vauhtia.

Luin sarjan kaksi edellistä osaa Oryxin ja Craken sekä Herran tarhurit kesällä neljä vuotta sitten. Kun aloitin Uutta maata, mietin, olisiko pitänyt tässä välissä lukea ne uudelleen. Moni asia tarinan kokonaisuudessa oli jo unohtunut, ja jouduin totisesti tekemään aivojumppaa saadakseni juonenpäistä kiinni. Sen verran hieno ja moniulotteinen kokonaisuus on kyseessä.

Uusi maa alkaa siitä, mihin edelliset osat ovat jääneet. Vedetön tulva, rutto, on pyyhkinyt lähes koko ihmiskunnan tieltään, ja vain muutama ihminen on säilynyt hengissä sattuman kaupalla. Kaupungit ovat jo alkaneet metsittyä, geenimuunnellut eläimet ovat uhkana, eikä kehenkään voi oikein luottaa. Laboratorio-olosuhteissa tuotettu uusi ihmisrotu, lempeät crakelaiset, ovat säilyneet hengissä. He eivät ymmärrä valtapeliä, väkivaltaa tai abstraktia ajattelua. Crakelaisten kanssa tuhoutuneille puistoalueille asettuu asumaan entisen bioterroristiryhmän jäljelle jääneet jäsenet. Päähenkilöinä ovat jo Herran tarhureista tuttu Toby ja hänen rakkautensa kohde Zeb, jonka taustoja tarina avaa vähän kerrallaan. Tarinan nykyhetkessä joukkio koettaa lähinnä selviytyä hengissä.

Atwoodin luoma maailma on nurja ja hurja. Tiede ja teknologia ovat vieneet kehityksen tasolle, jossa millään muulla kuin omalla henkilökohtaisella hyvinvoinnilla, korporaatioiden menestyksellä ja vallan hallinnalla ei ole väliä. Yhteisöllisyys, empatia ja hyvinvoinnin jakaminen ovat vieraita käsitteitä. Uusi maa kuvaa nimensä mukaisesti tilannetta, jossa huippuunsa viritetty yhteiskunta on tuhoisan pandemian myötä romahtanut totaalisesti. On uuden ajan ja uuden järjestelmän aika – jos siihen saakka selvitään.

MaddAddam-trilogia on tarkka, hyytävä ja vastaansanomaton kuvaus maailmasta, jossa osin jo elämme. Rakennamme muureja ja tuhoamme siltoja, pyrimme suojelemaan vain sitä, minkä itse omistamme ja koemme ansaitsevamme, haluamme aina vain enemmän, emme suostu luopumaan. Rajat vedetään oman menestyksen ja toisen ihmisen väliin: vain minulla ja läheisilläni – kaltaisillani – on väliä.

Uusi maa ei kuitenkaan ole toivoton. Se kuvaa ihmisen mielikuvituksen ja luovuuden voimaa, hengissä vähällä selviytymisen taitoa, uuden elämän syntyä. Ehkä meillä ihmisillä on vielä tulevaisuus, jos vain osaamme käyttää sen oikein.


Margaret Atwood: Uusi maa
Suomentaja: Kristiina Drews
Ulkoasu: ?
Otava 2015
553 s.
MaddAddam (2013)

Oma ostos.

_______

Muualla: Taikakirjaimien Raija, Kaikkia värejä -blogi.

Kirjan kannen kukka ja kolibri -kuvalla ruksaan Kirjankansibingosta ruudun Luonto.

Dystopiaa kesään

Margaret Atwood
Oryx ja Crake (Oryx and Crake, 2003), Otava, suom. 2003.
Herran tarhurit (The Year of the Flood, 2009), Otava, suom. 2010.

Kuvat: otava.fi ja suomalainen.com

Ai että. Tulipa luettua hyviä kirjoja. Vaikea päättää, mistä aloittaa.

Taisin lukea kirjat väärässä järjestyksessä, koska aloitin Herran tarhureista aiemmin kesällä, ja Oryxin ja Craken sain loppuun tänään. Päätin kuitenkin, etten anna sen suuremmin häiritä, mutta jos joku nyt suunnittelee näihin teoksiin tutustumista, suosittelisin aloittamaan Oryxista ja Crakesta.

Kyse on sisarteoksista, jotka kertovat samasta aiheesta eri näkökulmista eri henkilöiden kautta. Oryxin ja Craken tarinaa vie eteenpäin Lumimies, maailmanlaajuisesta tuhoisasta pandemiasta kenties ainoana eloonjäänyt ihminen, joka koettaa selvitä vaikeissa ilmasto-olosuhteissa vähäisillä resursseilla seuranaan heimo geenimanipuloituja, lempeitä tabula rasa -ihmisiä, crakelaisia. Lumimies, aiemmin elämässään Jimmy, kertoo tarinaansa vähäeleisesti ja turhia jälkiviisastelematta. Maailma, jossa Jimmy eli, oli varsin pitkälle "kehittynyt". Niin sairauksia, ihmisiä, eläimiä kuin kasvejakin voitiin muokata loputtomiin, yhteiskunta oli jakaantunut paremman väen suojeltuihin Piireihin ja roskasakin Rahvaanmaihin. Ympäristöllä ei ollut muuta tarkoitusta kuin palvella ihmiskuntaa, eikä ihmiskunnalle riittänyt mikään. Vastakkaisia mielipiteitä jatkuvaan kasvuun ja "kehitykseen" ei hyväksytty, vaan toisinajattelijat hoideltiin nopeasti pois päiviltä. Ihmiskunnasta oli tarkoitus tulla kuolematon. No, näin ei käy, vaan pieleen mennään. Kovaa.

Herran tarhurit kertoo samannimisestä uskonnollisesta lahkosta, joka harjoittaa äärimmilleen vietyä ekologista elämäntapaa ja pyrkii kaikin keinoin taistelemaan yhteiskunnallista muutosta ja jatkuvaa kasvua vastaan. Tarinan päähenkilöt ovat vanhempi nainen Toby, joka selviää pandemiasta, vedettömästä tulvasta, ja pyrkii selvittämään, mitä on tapahtunut ja kuinka tilanteesta voidaan jatkaa eteenpäin sekä nuori prostituoitu Ren, joka selviää tulvasta, koska sattui sen aikana olemaan bordellinsa eristyshuoneessa odottamassa tautikaranteenin päättymistä. Molemmat naiset ovat eläneet Herran tarhureiden joukossa, Toby jopa kunnioitettuna Eevana, opettajana ja päätöksentekijänä, Ren sen sijaan lapsena äitinsä oikkujen vietävänä. Kumpikin päähenkilö elää sekä kirjan kuvaamassa nykyhetkessä että muistelee menneitä. Kolmantena osiona kirjaa rytmittävät Herran tarhurien johtajan, Aatami ensimmäisen laumalleen pitämät saarnat ja lahkon virret.

Molemmissa kirjoissa käydään surutta jatkuvan kehitysuskon kimppuun. Yhteiskunta kuvataan armottomaksi, välinpitämättömäksi, kylmäksi ja todella julmaksi, ihmisen paikka on käytännössä syntymässä päätetty - joko hän elää Piireissä tai Rahvaanmailla. Luontoa raiskataan, uusia eläinlajeja kehitetään ihmisten tarpeita ajatellen, ruokaa tuotetaan keinotekoisesti. Tavoitteena on - tietenkin - kuolemattomuus jatkuvan kasvun kautta.

Olen viime aikoina innostunut dystopioista taas tavallista enemmän, sillä jokin niissä kiehtoo minua suuresti. Ehkä se on sitä, että monissa toivotonta tulevaisuutta käsittelevissä teoksissa kuvatut asiat ovat niin mahdollisia. Osin jo tätä päivää. Tiede kuvataan usein pahana, kontrolloimattomana, joten kaipaisin ehkä jotain toisenlaistakin lähestymistapaa tulevaisuuden visioihin. Voisiko jokin muukin kuin tiede viedä ihmiskuntaa dystooppisiin näkyihin? Vai johtuuko tieteen valjastaminen kaunokirjallisuudessa pahuuden käyttöön siitä, että elämme nyt sellaista aikaa, jossa tieteellä on väistämätön ja merkittävä rooli elämässämme?

Nämä Atwoodin teokset kietoutuvat tieteen ympärille tiukasti, mutta esimerkiksi joskus aiemmin lukemani Orjattaresi kuvaakin ehkä enemmän juuri yhteiskunnallisen ja kulttuurisen degeneraation vaikutusta. Orjattaresi on toistaiseksi suosikkini Atwoodin teoksista, mutta näistäkin pidin paljon. Ehkä niiden arvoituksellisuus tosin jäi hieman häiritsemään, sillä olisin halunnut tietää kaiken ja vielä enemmän. Ehkä sorrun siinä samaan kuin Oryxin ja Craken ja Herran tarhurien kuvaamien yhteiskuntienkin ihmiset: haluamaan ja vaatimaan liikaa ja aina enemmän kuin on kohtuullista saada.