Marguerite Duras: Rakastaja

Marguerite Duras: Rakastaja
Suomentaja: Jukka Mannerkorpi
Kansi: Kauko Allén
Otava 1987 (1. painos 1985)
121 s.
L'Amant (1984)

Kierrätyskirja.


Viisitoista ja puoli vuotta vanha silkkimekkoinen siirtolaisperheen tytär ylittää lossilla Mekong-jokea, kun hän kohtaa limusiinissaan matkustavan miehen. Mies on yli vuosikymmenen tyttöä vanhempi, aikuinen ja kiinalainen. On selvää, että tyttö ja mies päätyvät yhteen – mitä muutakaan he voisivat?

Seuraa intohimon täyteinen ja kaikkia sovinnaisuuden sääntöjä rikkova suhde, joka kasvattaa ja muuttaa epäsuhtaista paria peruuttamattomasti ja järkyttää seurapiirejä perustuksiaan myöten. Tytön perhe on jo muutenkin matkalla syöksykierteeseen: isä on kuollut, äiti konkurssin partaalla, isoveli väkivaltainen ja tunteeton, pikkuveli liian heikko. Opettajataräidin häpeäksi tyttö ei suostu niihin ranskalaisnaisen muotteihin, jotka tälle on suunniteltu ja tarkoitettu.

Tietenkin suhde on tuhoon tuomittu.

Mutta intohimoa se vain kasvattaa.


Marguerite Durasin Rakastaja on kiihkeä, tempoileva ja hyökkäävä lukukokemus. Lyhyin kappalein Duras kuvaa omaelämäkerrallisia keinoja käyttäen 1930-luvulla Ranskan Indokiinassa kokemansa suhteen ja sen vaikutukset myöhempään elämäänsä. Lukijaa hengästyttää, eikä Duras anna armoa: teksti ei anna taukoja eikä pehmennä mitään.

Rakastaja on myös paljon muuta kuin rakkaustarina ja eroottinen seikkailu. Se on kuvaus säpäleiksi menevästä perheestä, jonka jäsenet eivät osaa tai halua kohdata toisiaan, se on tarina yhden despoottisen ihmisen vallasta läheistensä yli, se kertoo heikosta, murtuvasta äidistä ja tytöstä, joka ei kasva sellaiseksi naiseksi, joka hänestä halutaan tehdä.

Kirja kuvaa 1930-luvun siirtomaa-aikaa Aasiassa, kulttuurien yhteentörmäystä ja yhteensulautumista, eroja ja yhtäläisyyksiä. Tytön ja rakastajan kautta kuvataan sekä sukupuolia että yhteiskuntaluokkia: sosiaalisesti mahdoton on ehdottoman mahdotonta etenkin yläluokalle, jonka toimia ei varallisuus tai muut resurssit muuten estä. Sen sijaan sosiaalisten normien häkki on sitäkin paksummin kalterein ympäröity. Myös silloin, kun varallisuus on jo mennyttä ja asema kolhittu.

Tarina ja kerronta tempoilee eteenpäin, eikä anna helpotusta lukijalle. Rakastaja on yhtä aikaa nuori ja kypsä, kokematon ja kaiken nähnyt. Ajat, kokemukset ja muistot sekoittuvat, ja se, mistä kirja lopulta kertoo, jää lukijan itsensä päätettäväksi.

En edelleenkään tiedä, pidinkö tästä kirjasta. Mutta vaikuttava se on, kokonainen ja hallittu, elämänkokemuksella kirjoitettu, kaikkensa antanut.

____

Muualla luettua ja koettua: Mia/Kirjojen lumo, essielina/Sabinan knalli, Marile/1001 kirjaa ja yksi pieni elämä

Osallistun kirjalla Vive la France! -haasteeseen.

Hyppää lavalle: Agatha

Marguerite Duras: Agatha
Suomentaja: Jussi Lehtonen
Like 2000
84 s.
Agatha (1981)

Kirjastosta.


Alkuvuodesta luin jokusen klassikkonäytelmän kirjallisuustieteen tenttiä varten ja tajusin, ettei näytelmien lukeminen noin yleensä olekaan niin kamalaa (joskin edelleen nautin ne mieluummin katsomosta käsin). Niinpä kun Linnea haastoi Hyppäämään lavalle ja lukemaan näytelmiä, vilkuilin Rikhardinkadun draamahyllyä ihan uusin silmin. Jollain kerralla nappasin sitten mukaani Marguerite Durasin Agathan. Olen kuullut Durasista hyvää, mutten ole häpeäkseni koskaan hänen teoksiinsa tutustunut. Nyt on alkukankeudet ohitettu ja lyöty kättä tutustumisen merkiksi.

Agatha on vähäeleinen mutta dramaattinen tarina. Siinä esiintyy kaksi ihmistä, mies ja nainen, sekä moninkertaisesti kielletty rakkaus. Ilmeisen väistämätön ja lopullinen ero on tapahtumassa, ja henkilöt tapaavat toisensa vielä kerran hiljaisessa ja autiossa kesänviettopaikassa meren rannalla. Lapsuuden ja nuoruuden muistot, kipeät valinnat ja yhdessä olemisen mahdottomuus tuntuvat moninkertaistuvan tässä viimeisessä kohtaamisessa.

Ja hiljaista on. On pitkää hiljaisuutta, lyhyttä hiljaisuutta ja merkittävää hiljaisuutta.

Täytyy todeta, että nyt mentiin taas tämän lukijan käsityskyvyn yli korkealta ja kovaa. Ajattelin kyllä jo takakannen luettuani, mahdanko olla aivan tällaisen tarinan kohdeyleisöä, mutta yritän useimmiten olla ennakkoluuloton ja tarttua myös sellaisiin teksteihin, jotka eivät heti tunnu tutuilta tai mukavilta. Tässä valinnassa auttoi myös tämä lukuhaaste ja halu tutustua Durasiin.

Agatha on ihan toivottoman tylsä. Aivan superkuiva. Kaksi toisiaan kunnolla kohtaamatonta jorisijaa tapaa toisensa monin tavoin merkityksellisessä ympäristössä – ok. Mutta minusta näytelmän lukijana tuntui, ettei heillä oikeasti ollut mitään kunnollista sanottavaa toisilleen, eikä mitään kerrottavaa lukijallekaan. Jäin vain pohtimaan, mikä siinä elämässä nyt voi olla niin vaikeaa. Okei, miehen ja naisen suhde oli tuhoon tuomittu idea alunperinkin, mutta voiko se vielä vuosikausia sen jälkeen tulla jonkinlaisena yllätyksenä?

Nainen ja mies hortoilevat vuorotellen jossain nykyhetken ja menneisyyden välimaastossa, kertovat toisilleen asioita, jotka molemmat jo tietävät, ja voi hyvänen aika, ovat niin paljon hiljaa, että en ymmärrä, mitä he edes koko tarinassa tekevät. Ja mitä tällä tarinalla halutaan kertoa.

Kuten sanottua saatan olla väärää kohderyhmää tällaiselle stoorille. En ehkä ole (vielä) kokenut elämässäni riittävästi dramatiikkaa, pieleen menneitä ihmissuhteita ja suuria tunteita. En usko, että haluaisin nähdä tätä näytelmää esitettynäkään, sillä siinä on liian paljon merkitsevää hiljaisuutta ja ristiinpuhumista, että jaksaisin seurata. Hyvien näyttelijöiden tulkitsemana tässä saattaisi tosin olla tasoja, joita en lukemalla löytänyt. Mutta ei. Vaikka huomaisin jonkin teatterin mainostavan Agathaa ohjelmistossaan, jättäisin silti väliin.

Marguerite Durasia en sen sijaan aio jatkossa jättää väliin, sillä hän kiehtoo minua henkilönä suuresti, ja haluan lukea häneltä lisää. Seuraavaksi tosin jotain sellaista, minkä ymmärrän.

Tällä tahmeahkolla, mutta siitä huolimatta jonkinmoisia tuntemuksia herättäneellä lukukokemuksella osallistun siis Linnean Hyppää lavalle -haasteeseen ja tulee tästä yksi pojo Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseenkin, maana on tietenkin Ranska.

Loppuun vielä haastava kuva-arvoitus. Arvatkaa, minkä aarteen postinkantaja minulle tänään toi (onneksi rimputti ovikelloa ja satuin olemaan kotona, sillä paketti ei mahtunut luukusta, joten nyt en joudu tekemään ylimääräistä matkaa Krunikan postiin) ja mitä huikeitä lukuseikkailuja oletan sen kanssa tekeväni? Viiden pisteen vihje: tykkäsin edellisestä osasta aivan hurjan paljon.