Elin Willows: Sisämaa

Elin Willowsin esikoisteos Sisämaa on romaani, joka alkaa elää omaa elämäänsä lukijan mielessä, kaukana painetuilta riveiltä. Pienin, herkin elein muodostuu kertomus naisesta, joka jättää kaiken entisen, lähtee kohti uutta ja joutuu huomaamaan, kuinka painavaksi uusi arki voi käydä.

Nimettömäksi jäävä minäkertoja muuttaa poikaystävänsä kanssa Ruotsin Lappiin, pikkupaikkakunnalle, josta poikaystävä on kotoisin, mutta johon kertojalla ei ole mitään siteitä. Ero tulee kuitenkin jo muuttolaatikoita kantaessa. Kertoja ei kuitenkaan kaikkien yllätykseksi peru muuttoa, vaan hankkii itselleen alivuokralaisasunnon ja menee suunnitelmansa mukaisesti töihin paikalliseen ruokakauppaan.

Sisämaa on romaani, jonka kerronta on tyyntä ja näennäisen korutonta. Willows kirjoittaa päähenkilönsä arjen ja arkiset havainnot raportoiden, suuremmitta kuohuitta. Kertoja käy töissä, ostaa kiskalta viikonloppukarkit, antaa TV:n jauhaa, tarkkailee ympäröivää luontoa ja vuodenaikoja, joiden kierto jatkuu muusta piittaamatta. Hän menee lopultakin autokouluun, uskaltautuu jäälle, lähtee työkavereiden kanssa lauantaisin paikallisen hotellin yökerhoon.

Sisämaa kertoo elämästä ja arjesta juuri niin kuin se on: tasaisesti tai ainakin siltä vaikuttaen, liikoja selittelemättä, aukkoja jättäen. Kertoja on kiehtova henkilö juuri siksi, että hän on niin tavallinen. Lukijalle ei heru tietoja hänen menneisyydestään, taustastaan, elämästään ennen muuttoauton matkan alkua.

Hitaasti aukeaa ymmärrys kertojan mielenmaisemasta. Arjella ja ajankululla saa peitettyä paljon, tarkkaavaisempikin sivustakatsoja joutuu hetken aikaa rakentelemaan käsitystään siitä, mitä on meneillään. Sisämaan tarjoama kuva muutoksesta ja sen käsittelystä, ihmismielen tutkimattomuudesta ja aina uuden päivän nousemisesta on herkkävireinen ja näennäistä arkisuuttaan syvempi.


Elin Willows: Sisämaa
Suomentaja: Raija Rintamäki
Teos 2018
191 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Aina joku kesken, Oksan hyllyltä, Nannan kirjakimara, Täysien sivujen nautinto, Mummo matkalla 

Haasteet: Helmet-lukuhaasteen kohta 1. Kirjassa muutetaan.

Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat (Mielenterveysviikko)

Anni Saastamoinen tekee omaelämäkerrallisella teoksellaan Depressiopäiväkirjat keskustelunavauksen, jota on hankalaa ohittaa olankohautuksella. Saastamoinen kirjoittaa rehdin karusti siitä, miltä masennukseen sairastuminen tuntuu, miten se näkyy elämässä ja kuinka sen kanssa on mahdollista elää.

F32.9 Määrittämätön masennustila. Työkyvyn selvä aleneminen. Itkuherkkyys. Univaikeudet. Vaikeus, jopa mahdottomuus nähdä tulevaan, nähdä siinä jotain tavoittelemisen ja odottamisen arvoista. Mistä sellainen olo tulee? Miksi se tulee?

Saastamoinen elää elämää, josta moni voisi olla kateellinen. Hän asuu trendikkäästi kantakaupungissa, työskentelee sisällöntuottajana ja toimittajana, elää parisuhteessa, harrastaa ja juhlii halutessaan. Kaikki on hyvin. Ei sellainen ihminen voi masentua!

Vaan kyllä voi. Masennus on sairaus, joka ei pyydä lupaa tulla, vaan iskee päälle hyökynä tai hivuttautuen. Se oireilee salakavalasti, hieman liekaa antaen. Voi tulla pieniä varoitusmerkkejä, outoja oireita, jotain omaan arkeen ja elämään kuulumatonta. Ja sitten mennään.

Depressiopäiväkirjat on sairauskertomus, itseanalyysi, raportti ja tiivis tietopaketti masennuksesta. Se on suorin sanoin kerrottu henkilökohtainen tilitys, ruumiinavaus sairaudelle, joka on vähitellen valtaamassa paikkaansa suomalaisten kansantautien joukossa. Saastamoinen kirjoittaa vimmatulla tyylillä, kirosanoja, caps lockeja ja tunneilmauksia välttelemättä.

Tätä kirjaa lukiessa on paljas olo. Sen kirjoittaja tykittää asiansa pelottomasti ja avoimesti – lukijana on annettava virran kuljettaa. Tyyli voi herättää vastareaktion, sillä jos ei pidä ronskista kielenkäytöstä ja suoraan sanomisesta, Depressiopäiväkirjat voi olla vastenmielistä luettavaa. Toisaalta aihe on niin vereslihainen, ettei siihen välttämättä sievistely ja lyyrisyys toimisikaan. Vaikka totta kai jokainen masennus ja jokainen masentunut on erilainen, jokaisen sairauskertomus henkilökohtainen, tavat reagoida, tuntea ja ajatella erilaiset.

Depressiopäiväkirjat antaa vertaistukea, mutta se toimii myös oppaana masennukseen sairastuneen läheisille. Kirjan lopussa on listat siitä, mitä kannattaa ja mitä ei kannata tehdä, jos läheinen on masentunut. Olen masennuksen osalta ihan samaa mieltä kuin itsemurhateemankin: puhuminen on hyvästä, vaikeneminen ei. On parempi ottaa puheeksi ja kysyä, vaikkei olisi ihan varma, miten toinen vastaa. En kannusta mihinkään puoskarointiin ja tee-se-itse-terapiaan, vaan toisen ihmisen kohtaamiseen, suun avaamiseen ja avun tarjoamiseen. Vilpittömin mielin tehtynä silloin ei voi astua pahasti harhaan.


Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat
Kosmos 2017
157 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Tekstiluola, Pieni kirjasto, Mitä luimme kerran, Rakkaudesta kirjoihin, Lukupino, Kirjojen keskellä, Kujerruksia, Bibbidi Bobbidi Book, Usva, Kirjojen kauneudesta   

Haasteet: Kirja on osa Mielenterveysviikon postaussarjaani. Osallistun sillä myös Suomi(ko) 100 -haasteeseen teemalla mielenterveyden vaikeudet ja niiden hoito.

Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään

Katri Rauanjoen Jonain keväänä herään on romaani vuodesta, jonka masennus syö mukanaan. Päähenkilö on luokanopettaja Kerttu, joka sairastuu masennukseen, joutuu jäämään sairauslomalle ja panee tahtomattaankin perheensä, puolisonsa Lassen ja lapsensa Inarin ja Eelin, koville.

Romaanissa vuorottelevat Kertun ja Lassen näkökulma, saapa ääntä Inarikin. Äidin masennus vaikuttaa painavan täkin lailla koko perheeseen, painaa kaikkia alaspäin, vaikka isä tekee paljon arjen eteen. Syksy ja talvi ovat piinallisen pitkiä, päivät toistuvat, pahenevat, joskus paranevatkin.

Jonain keväänä herään paljastaa masennuksesta sen monet rumat puolet, mutta samalla se on toiveikas olematta ällöpositiivinen tai väkinäistä energiaa tuputtava. Rauanjoki kirjoittaa tyynesti ja samalla vaikuttavasti, ja tarina kietoo mukaansa, saa ymmärtämään, kummastelemaan, suuttumaan. Kirjan Kerttu saa apua terapiasta, joka kuvataan ristiriitaisia tunteita herättävänä mutta lopulta hyödyllisenä.

Kirjassa masennuksen konkretisoituminen saa viimeisen sysäyksensä Kertun esimiehen asiattomasta käytöksestä, mutta rakennuspalikat sitä varten ovat olleet olemassa jo pitkään. Kerttu on ollut pitkälti tunnollinen tyttö ja tunnollinen nainen, tunnollinen opettaja ja tunnollinen äiti. Löytyy syitä lapsuudestakin: sisaruskateutta, vanhempien välisiä ja muuhun perheeseen heijastuneita asioita. Näitä seikkoja romaani avaa vähitellen, ja niitä tarkastellaan huolella. Ydin on selvä: masennusta voi olla vaikeaa määrittää, sen syitä ei ole aina aivan yksinkertaista selvittää, ja usein kyse on niin monen osan kokonaisuudesta, että syyttävä sormi kannattaa laskea ennen kuin sitä on nostanutkaan.

Siinä missä Kerttu kirjoittaa unikkokantiseen vihkoonsa suunnitelmia itsemurhastaan, maailma hänen ympärillään kulkee radallaan. Rauanjoki onnistuu masentuneen mielenmaiseman kuvaamisessa hyvin: kuinka ristiriitaista on tiedostaa, että arki jatkaa eteenpäin, vaikka itse jäisi peiton alle päivästä toiseen.

Tällaista aihetta käsittelevän kirjan yhteydessä tuntuu luontevalta verrata sitä omiin kokemuksiin. Opiskeluaikana sairastin lievän masennuksen, johon onnekseni sain hyvää ja asiantuntevaa apua YTHS:ltä. Syitä sen kummemmin tässä ruotimatta on todettava, että monien asioiden summan tuottama kakofonia, ristiriitainen olo, maailman sävyjen muuttuminen harmaiksi ja vääristyneiksi sekä oman käytöksen osittainen kontrolloimattomuus ovat asioita, joihin pystyin tämän romaanin sivuilla samastumaan erinomaisesti.

Jonain keväänä herään on romaani, joka antaa mietittävää ja koettavaa. Lisäksi se on taitavaa proosaa, joka jättää kikkailun ja krumeluurin väliin ja keskittyy kirkkaisiin, selkeisiin lauseisiin, joiden muodostama kokonaisuus on tyylikäs ja ammattimainen.


Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään
Ulkoasu: Anna Makkonen
Atena 2016
270 s.

Arvostelukappale.

_______

Toisaalla: Kirjakaapin kummitus, Illuusioita, Rakkaudesta kirjoihin, Ullan Luetut kirjat, Krista/Suomi lukee  

Juha Itkonen: Ajo

Juha Itkosen uusi kirja on minulle aina Tapaus. Jokin Itkosen tarinoissa ja tyylissä kiehtoo. Hän kertoo hyvin tavanomaisen tuntuisista ihmisistä, joilla useimmiten on kuitenkin elämässään jotain tavallisesta poikkeavaa: intohimoja, menetyksiä, surua, valintoja, tekoja. En ole aina poikkeuksetta ihastunut hänen kirjoihinsa, mutta usemmiten kyllä. Luottoa on.

Ajo on kahden tai kolmen aikatason romaani. On vuotta 1965 elävä abiturientti Jouko, jota musiikki vie ja elämä houkuttaa. Lukea pitäisi, mutta kun niin moni muu asia on paljon kiehtovampaa. Isä ymmärtää, uskovainen äiti ei niinkään. Mitä tulevaisuus tuo?

On vuosi 1966 ja Joukon äiti Heljä on valintojen edessä. Mies Onni ei enää suostu ajamaan autoa, mutta jonkunhan täytyy, joten Heljä menee autokouluun. Talvi on ollut pitkä ja pimeä, jotain uutta on löydettävä. Onko se vanhimman tyttären luona Australiassa? Uskaltaako hämäläisestä pikkukunnasta lähteä? Heljä on aina saanut tukea uskostaan, mutta riittääkö se, kun avioliitto rakoilee, perhe tuntuu hajoavan ja uusi tuttava Kerttu asettaa Heljän uskonkysymykset vahvasti kyseenalaisiksi.

Kolmantena on nykyhetki ja nelikymppinen Aino. Aino ajaa bemarilla kohti Saksaa takapenkillä pieni poikansa ja kotona selityksittä jätetty mies Pii. Aino pakenee, muttei itsekään ehkä tiedä mitä saati minne. Siinä missä autobahnin vierustat katoavat silmistä, oma mieli ja muistot ovat lähempänä kuin koskaan.

Mietin kirjaan tarttuessani, onkohan se ehkä Itkoselta jonkinlainen välityö. Jotenkin se tuntui tulleen niin nopeasti, vastahan julkaistiin edellinen, monitahoinen ja eheä Hetken hohtava valo. Vaikka tarkemmin ajatellen... onhan siitä jo yli kaksi vuotta.

Ei Ajo tunnu välityöltä. Se tuntuu valmiilta ja mietityltä. Kirjan käsittelemät teemat ovat suuria ja ne voisivat tehdä siitä raskaan, mutta Itkonen pitää langat käsissään ja armahtaa lukijaa liian suurelta painolta. Ajo vie surutyöhön, uskonkysymyksiin, avioliittoon ja mielen särkymiseen. Se kuvaa yhtä aikaa ihmisen väistämätöntä yksinäisyyttä ja yhteisiä tunteita. Vai voiko meillä koskaan olla yhteisiä tunteita toisten kanssa? Emmekö aina tunne ja koe vain itsemme kautta, yksin?

Tarinan henkilöt ovat kukin omalla tavallaan hyvin herkkiä. Onni ei kestä raskasta matkatyötään ilman hotellien ja ravintoloiden houkutuksia. Heljä haluaa miellyttää, mutta lähes sortuu yrityksensä alle. Joukon sielu on taiteilijan, mutta onko se oikeastaan syy millekään? Ainon taakkana on lapsuus, johon hän ei voinut vaikuttaa ja halu olla rakastettu ja hyvin kohdeltu – vaikka kuori on kova.

Ajo on surullista ja samalla lohdullista luettavaa. Sen tarina on sellaisten ihmisten tarina, jotka eivät saa valita kaikkea itse ja kohtaavat paljon pyytämättä tulevaa synkkyyttä, mutta jotka selviävät lopulta – kuitenkin.


Juha Itkonen: Ajo
Ulkoasu: Piia Aho
Otava 2014
283 s.

Oma ostos.

_____

Muiden mietteitä: Lumiomena, Mari A:n kirjablogi, Illuusioita, Kirjakaapin kummitus, Hemulin kirjahylly, Kulttuuri kukoistaa

Kirjan vuoden lukuhaasteesta kohta 11. Sellainen suosikkikirjailijasi kirja, jota et ole aikaisemmin lukenut. 

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön
Kansi: Anna Makkonen
WSOY 2014
269 s.

Divariostos.


Niityn metsätila on pitkään kuulunut samalle suvulle. Sodan jälkeen tamperelainen kauppiaantytär Elsi muuttaa sinne vaimoksi Einolle. Kaksi tytärtä, Asta ja Arja, ovat syntyneet kaupungissa. Maalla perheeseen syntyy vielä kolmas lapsi, pieni poika Heikki. Elsi ei vain löydä äitiyden ja perheen onnea sisältään, ei vaikka kuinka kaivaa. Hän ei viihdy maalla, ei perheenäidin ja -emännän roolissa, ei lastensa ympäröimänä ja miehensä huolenpidon kohteena. Mustat pilvet kerääntyvät mieleen ja kielen päälle.

2000-luvulla Niityn tilaa ylläpitää ja pyörittää perheen esikoistytär Asta. Hänellä on yksinvaltijan elkeet ja suuri viha muuta sukua kohtaan. Paitsi ainoaa poikaansa Roopea, josta Asta toivoo työnsä jatkajaa. Harmi, että poika on asettunut Helsinkiin, ei ole jaksanut juurikaan opiskella, vaan työskentelee tarjoilijana – ja nyt vielä raahaa mukaansa Niittyyn tuoreen tyttöystävän, Teresan.

Arjan tyttäret, Roopen serkut Riikka ja Hanna elävät hekin kaupunkielämää pääkaupunkiseudulla. Riikka on runoilija, Hanna koululaisen äiti ja nousujohteisella uralla. Naisilla on patoumia sekä toisiaan, äitiään että lapsuuttaan kohtaan. On paljon sanomatonta, asioita, joista ei voida puhua. On niitä, jotka on itse aiheutettu ja niitä, joiden tausta on kauempana. Tyytymättömyys, tunnekylmyys ja kolhut kulkevat tässä suvussa äidiltä tyttärelle.


Olin alkuvuodesta WSOY:n Lukeva sydän voi hyvin -kirjaillassa, jossa Laura Lähteenmäki kertoi hieman kirjastaan. Haastattelussa nostettiin esiin, kuinka viiltävästi Ikkunat yöhön kuvaa synnytyksenjälkeistä masennusta, ilmiötä, jolle ei aina ole ollut edes nimeä tai jota ei ehkä ole edes tunnettu. Aihepiiri kiinnostaa minua kovasti, joskaan en voi aivan yhtyä olettamukseen, etteikö sitä olisi tunnettu jo ennen modernia maailmaa ja "nykyaikaa". Asioille vain on tapana antaa eri aikoina eri nimiä, ja se, ettei jollain ole nimeä, ei totisesti tarkoita, etteikö sitä olisi olemassa.

Ikkunat yöhön on monella tapaa vaikuttava ja vakuuttava kirja. Nostan siitä esiin muutamia erityisen keskeisinä pitämiäni asioita.


Sopeutumattomuus

Kaukaisimman tarinalinjan päähenkilö Elsi ei millään meinaa sopeutua elämän hänelle tarjoamiin raameihin. Hän on nuorena naisena tulevaisuuteen ilolla katsova optimisti, kauppiasperheen tytär ja varsin välkky. Sattumat ja "ajan olot" ajavat hänet kuitenkin nuoreksi perheenäidiksi, mikä osoittautuu suureksi virheeksi.

Samaan tapaan Elsin tytär Asta tempoilee rooleja ja kehyksiä vastaan. Hän on varsin maskuliininen, omista asioistaan huolen pitävä, kiintymystä välttelevä nainen, joka ei kaipaa ketään tai mitään, paitsi poikaansa silloin tällöin. Roope taas ei sopeudu äitinsä odotuksiin, mutta ei toisaalta piittaa siitä: ilmeisesti suvun miehet eivät ole saman "kirouksen" alaisia kuin naiset. Toisaalta Hannan poika Niklas on haastava lapsi, joka ei tunnu sopeutuvan koululaisen elämään kuten äiti toivoisi.

Kaikkien henkilöiden ongelmaksi nousee kyvyttömyys pyytää apua. Ei tartte auttaa voisi olla tämän suvun tunnuslause.


Vanhat kaunat

Jokaisella suvulla ja perheellä lienee omanlaisensa salaisuudet ja puhumattomat asiat. Niityn tilalla ne vain tuntuvat saavan vahvistusta, mitä kauemmin aikaa vääryyksistä tai sellaisiksi koetuista kuluu. Etenkin kaksi myöhäisempää sukupolvea patoavat sisäänsä niin paljon mustuutta, ettei lukija voi lopulta kuin kohauttaa hartioitaan ja todeta olevansa onnekas, kun ei ole samassa asemassa.

Etenkin Astan kautta kuvataan pahaa oloa, katkeruutta ja vihaa, jonka muiden tekemiset ja tekemättä jättämiset, ylipäänsä olemassaolo aiheuttavat, mutta myös Riikassa on samaa kaunaa. Hän tosin kääntää vihan sisäänpäin, korkeintaan kirjoittaa runon, jonka tuhoaa yhdellä hiiren klikkauksella, kun taas Asta panee tukkeihin vauhtia, tekee jälleen motillisen halkoja ja tuijottaa pihapiirin kutsumattomia vieraita verhojen raosta. Toisaalta hiljaisuuskin voi käydä vaaralliseksi, eikä se, ettei mitään sanota, totisesti kerro, että se olisi unohdettu tai annettu anteeksi.


Muut ihmiset uhkana

Ikkunat yöhön kuvaa ihmisiä, joilla on vaikeuksia löytää omaa paikkaansa yhteisössä. Joko he yksiselitteisesti karttavat muita, tuntevat olevansa väärässä seurassa, itseään paremmassa tai huonommassa tai eivät osaa ottaa vastaan kiintymystä ja hellyyttä, välittämistä ja hyviä tarkoituksia. Väärinymmärrykset seuraavat toisiaan ja moni kirjan henkilöistä koteloituu syvälle omiin, pääosin kuviteltuihin oletuksiinsa siitä, kuinka muut heihin suhtautuvat – ja kuinka he suhtautuvat muihin.

Paikoin kirjan kuvaus satuttaa. Etenkin nuori äiti Elsi on masennuksensa kanssa yksin – muttei kuitenkaan ole, sillä hänellä on ymmärtäväinen ja hyvä aviomies, parhaansa tekevä anoppi ja välittävä sisko. Eikä kukaan heistä voi silti auttaa tai pelastaa Elsiä tämän hivuttautuen etenevältä yksinäisyydeltä ja olemisen mahdottomuudelta.


Ikkunat yöhön on lukemisen arvoinen kirja. Se värisyttää ja surettaa, ahdistaakin. Mutta se on taitavaa, korkealuokkaista kotimaista kirjallisuutta, jota ei parane ohittaa olankohautuksella. Tässä kirjassa on paljon luettavaa, suoraan tekstissä ja sen takana.

____

Kirjasta on kirjoitettu myös Kirjainten virrassa, Lukuisassa, Sinisen linnan kirjastossa, Järjellä ja tunteella -blogissa, Kirjavassa kammarissa, Ilselässä, Kulttuuri kukoistaa -blogissa, Kirjasähkökäyrässä, Annelin lukuvinkeissä sekä Kiiltomadossa.

Doris Lessing: Ruoho laulaa

Doris Lessing: Ruoho laulaa
Suomentaja: Eva Siikarla
Kansi: Markko Taina
Tammi 2007 (1. painos Kirjayhtymä 1978)
281 s.
The Grass Is Singing (1950)

Kirjakauppaostos.


Kaikki alkaa ja päättyy kuolemaan.

Itsellistä elämää pitkään viettänyt, eteläisessä Afrikassa asuva brittisiirtolaisten tytär Mary sattuu kuulemaan vahingossa tuttaviensa käymän keskustelun, jossa hänen elämänvalintansa asetetaan kyseenalaisiksi. Häntä ei pidetään avioliittoon sopivana tyyppinä. Mary hätkähtää ja määrätietoisena ihmisenä häneltä ei mene kauaakaan löytää itselleen sulhanen. Richard "Dick" Turner on ahkera maanviljelijä, yritteliäs ja periksiantamaton. Mary ja Dick avioituvat ja muuttavat Dickin syrjäiselle maatilalle.

Kaupunkilaisnaiselle maaseutu on pelättyäkin ankarampi. Dick ei yrityksistään huolimatta menesty, vaan pellot pysyvät kitukasvuisina, sadekaudet ja kuivuus piiskaavat ja yksinäisyys kalvaa etenkin Marya, joka on tottunut sosiaalisesti vilkkaaseen elämään, jota kykenee itse säätelemään. Mary ei tule toimeen Dickin palkollisten kanssa, vaan palvelusväki tulee ja menee. Kunnes lopulta palvelijaksi palkataan pistäväkatseinen Moses.

Doris Lessingin Ruoho laulaa on odottanut lukuvuoroaan kauan. Se on alelöytö jostain muutaman vuoden takaa ja se on aika ajoin tuijotellut minua hyllystä. Nyt tartuin siihen, ja mitä löysinkään.

Tähän saakka minulle lukematon Lessing yllätti. Kirja iski suoraan sisuksiin. Kovaa. Ruoho laulaa on upea, monisävyinen, voimakas ja koskettava teos. Se kertoo epäonnistuneesta avioliitosta, ihmisten kyvyttömyydestä kohdata toisiaan ja tulla toimeen itsensä kanssa ja se on yksi vaikuttavimmista masennuksen kuvauksista, joita olen koskaan lukenut. Mary Turner vaipuu hitaasti mutta varmasti hyvin syviin vesiin – eikä nouse sieltä enää. Lukijan kurkkua kuristaa.

Sen lisäksi, että kertoo yksilön kamppailusta vääränlaisissa olosuhteissa, Ruoho laulaa on kertomus siirtomaapolitiikasta ja rotusorrosta. Se kertoo ennakkoluuloista, syvällä versoavista oletuksista ja tabuista, joiden voima on mittaamaton. 2010-luvun ihmiselle 1900-luvun alkupuolen ajatusmaailma ja yhteiskunnallinen rakenne on kaukainen mutta pelottavalla tavalla tuttu. Jotain on säilynyt, valitettavasti, eikä aika tai ihminen ole muuttunut niin paljon kuin haluaisimme uskoa. Tai ainakin toivottavasti haluamme.

En voi riittävästi korostaa, kuinka suuren vaikutuksen Doris Lessing minuun tällä esikoiskirjallaan teki. Olen pöllämystynyt, hämmentynyt ja ihastuksissani. Lessing kirjoittaa kuulaasti, kauniisti ja sydämeenkäyvästi olematta piiruakaan selittelevä, alleviivaava tai yksinkertaistava. Tarina on vahva, henkilöt eläviä, tunnelma käsinkosketeltava. Tätä on hyvä kirjallisuus. Tällaista on onni saada lukea.

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Vaikka lienen myöhäisherännäinen Lessingin suhteen, mitään ei ole menetetty. Viime syksynä kuolleen kirjailijan tuotanto tulee taatusti luettavakseni. Ehkä jopa parempi näin: kenties Lessing ei nuorempaan minuun olisi näin edes purrut.

Jos et vielä tätä suuruutta tunne, tee asialle jotain. Ruoho laulaa on upea, upea kirja, joka vaatii ja antaa paljon.

____

Myös Tarukirjan Margit on lukenut tämän.

Osallistun kirjalla haasteisiin 14 nobelistia (Lessing palkittiin vuonna 2007) ja Mikä minusta tulee isona? (kirja kuvaa maanviljelijän elämää viiltävästi). Lisäksi ruksaan yhden kohdan TBR-listallani.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Gummerus 2013
281 s.

Kirjastosta.


Vilja ja Aleksi. Aleksi ja Vilja. Nuori rakkaus herää eräänä kesänä, kun kumpikin on kaukana poissa kotoa. Aluksi kosketus ja yhteys on arka, vähitellen hiukan rohkeampi. Vilja ja Aleksi haluavat rakastaa ja elää, toteuttaa Jumalan valtakuntaa maan päällä, mutta tehdä sen osin omilla ehdoillaan. Voimakas on kuitenkin lestadiolaisyhteisön valta.

Muutamassa vuodessa perhe on kasvanut jo usealla pellavapäällä. Kun Vilja tekee jälleen positiivisen raskaustestin – vain yhden lohtua etsineen yhteisen yön jälkeen – alkaa voimavarojen raja näkyä lähempänä kuin koskaan. Koetukselle joutuvat kaikki perheen jäsenet, ympäröivä yhteisö, Aleksin ja Viljan avioliitto sekä syvimmin kaikista Vilja. Viljan mieli ja ruumis. Viljan usko. Viljan toivo. Viljan rakkaus.

Taivaslaulu on loppukesän ja alkusyksyn kohistuimpia kirjoja kirjablogeissa. Kovat paineethan siitä tulee, lukijallekin.

Taivaslaulu on kaunis kirja. Ja surullinen. Se alkaa kuin kalevalainen runo, ja se hieman pelotti. Kirjan alku on niin runollinen, että kaltaiseni suoraviivaisen proosan ystävä kavahti. Onneksi kieli hieman tasoittuu, kun tarina alkaa kulkea. Silti se etäännytti.

Koin Viljan tarinan aitona, koskettavana ja raivostuttavana. Toisaalta, kuten usein muulloinkin ja aivan muunkinlaisissa yhteyksissä, jäin miettimään ihmisen vapaan tahdon problematiikkaa. Lestadiolaista elämää elävän naisen valinnat ovat niin kaukana omasta arkitodellisuudestani, että minun on niitä vaikea ymmärtää. Taivaslaulu tuo tuota vierasta kulttuuria fiktion keinoin lähemmäs, vaikkakaan ei tee siitä minun näkökulmastani sen ymmärrettävämpää. Mietin, miten paljon ihminen lopulta voi itse päättää. Mistään. Oli uskoa, yhteisöä, ylhäältä asetettuja moraalisääntöjä – tai ei.

Vaikka Rauhalan kieli hätyyttelee, kiusoittelee, sivelee ja hellii, siinä on jotain liikaa. Minusta se ei ole aivan aitoa ja sujuvaa, vaan jää paikoin ulkokultaiseksi. Luovaa se on, rikasta ja kaunista, sitä en tosiaankaan kiellä, mutta pysyin kaikesta huolimatta varpaillani alusta loppuun. Paikoin tylsistyin päällepuskevaan luontokuvastoon ja tunteeseen, kuin lukisin pitkää virttä, jonka sanomaa en ymmärrä.

Tarina pitää otteessaan. Viljan ja Aleksin perhe-elämä tuntuu lapsettoman ihmisen silmin tarkasteluna uskottavalta ja kompleksiselta. Uskonnollisesta elämästä en mitään tiedä, koska en ole koskaan sellaista itse elänyt, mutta kaikessa ristiriitaisuudessaan siihenkin on helppoa samaistua. Rauhala ottaa kantaa, vaikka proosaa kirjoittaa, ja hän tekee sen taitavasti. Ääni annetaan monelle, vaikka se liberaalin alleviivauksen saakin. Tärkein sanoma lienee se, että suuntia ja näkemyksiä on monia, vaikka puhdasoppisuutta korostettaisiin. Yksimielisyys lienee käytännössä mahdotonta.

Vaikken ole kirjasta aivan hurmioitunut, pidän sitä tärkeänä ja vaikuttavana teoksena, monelta osin kohinansa ansainneena. Kiinnostuneena jään myös seuraamaan Pauliina Rauhalan uraa. Mitä kaikkea muuta hän vielä ehtiikään kirjoissaan käsitellä, jos kirjailijana jatkaa? Tällä naisella on sana hallussaan, ja se sana on painavaa.

Toivon jonkun saavan siitä lohtua. Jaksamista seuraavaan päivään. Ja sitäkin seuraavaan.

Carol Shields: Kivipäiväkirjat

Carol Shields: Kivipäiväkirjat
Suomentaja: Hanna Tarkka
Otava 2001
395 s.
The Stone Diaries (1993)

Omasta hyllystä.


Kun Daisy Goodwill syntyy helteisenä heinäkuun päivänä vuonna 1905, kukaan ei osaa odottaa sitä. Hänen äitinsä Mercy ei tiennyt edes olevansa raskaana, eikä vaimoonsa hullun lailla rakastunut Cuyler-isäkään arvannut mitään. Mercy kuolee synnytyksessä, ja siitä alkaa Daisyn rosoinen elämä.

Lähes koko 1900-luvun mittainen elämä on pitkä ja mutkikas. Sen käänteistä ja suvannoista kerrotaan sirpaleisesti, vähitellen tarinan kaarta kasvattaen ja laajentaen. Leikkaukset Daisyn elämään tehdään noin kerran vuosikymmenessä, ja esiin nousevat teemat ovat "niitä perinteisiä" lapsuudesta avioliittoon, rakkauteen, äitiyteen, työhön ja elämän ehtooseen.

Daisy kokee kaksi avioliittoa, synnyttää kolme lasta, elää kotirouvana, menestyy työssään lehtikolumnistina, saa ja menettää ystäviä, kokee surua ja iloa, masentuu, löytää harmonian. Yhtenä massana kuulostaa ehkä tylsältä ja tavanomaiselta, muttei todellakaan ole sitä. Tarina etenee sekä terävien huomioiden, pidempien proosallisten jaksojen että pienten fragmenttien kautta, koko ajan lukijaa koukussaan pidellen.

Kivipäiväkirjat on aivan uskomattoman hyvä kirja. Se on ensimmäinen Carol Shieldsin kirja, jonka olen lukenut, muttei taatusti viimeinen. Ensimmäiseltä sivulta alkaen Shileds imaisi minut mukaansa, sai rakastumaan tapaansa rakentaa tarinaa ja terävöittää sitä. Tämän kirjan lukeminen oli puhdasta nautintoa taitavan kirjallisuuden äärellä.

Daisy jää päähenkilönä lopulta hieman syrjään omassa tarinassaan. Kaikki kietoutuu ja liittyy häneen, mutta kirjan hahmona hän on etäinen. Vaikka sisäistä monologia kuullaan, myös ulkopuolista tarkkailua on luvassa paikka paikoin. Daisy jää lopulta arvoitukseksi sekä jälkeläisilleen että lukijalle. Niin kuin taidamme kaikki jäädä, oikeassakin maailmassa.

Jaksan ihmetellä, miten upea kokonaisuus Kivipäiväkirjat on. Sen sivuilla kohdataan kiinnostavia, outoja ja aitoudessaan hyvin tuttuja henkilöitä, miljöö on herkullinen ja täyteläinen, tarina vie mukanaan, vaikkei kaikkea paljasta. Sivuja on yksinkertaisesti ahmittava yksi toisensa jälkeen, sillä lopettaa ei voi. Keskiviikkoiltana olin jo käymässä nukkumaan, mutta ajattelin lukea "vielä muutaman sivun". Luin kahdeksankymmentä.

Miten tällainen aarre on pysynyt minulta piilossa? Ja onko tästä pääteltävissä, että vastaavia herkkupaloja on jossain vielä vaikka kuinka paljon? (ON!)

Rouva Shields, onneksi tapasimme lopulta. Yhteinen matkamme on vasta alussa.

___

Lue myös Leenan hengästyttävä kirjoitus Kivipäiväkirjoista.

Osallistun Kivipäiväkirjoilla Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen sekä Pulitzer-listani lyhentämiseen.

Naimapuuhia

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia
Suomentaja: Arto Schroderus
Otava 2012
599 s.
The Marriage Plot (2011)

Oma ostos.


Ollaan Yhdysvaltojen itärannikolla, Rhode Islandissa, Brownin yliopistossa. Ollaan myöhemmin myös Cape Codissa, Pariisissa, Intiassa, New Yorkissa, Monacossakin. On kolme nuorta: Madeleine, Mitchell ja Leonard ja heidän kolmiodraamansa. On unohtumattomat yliopistovuodet, vaihtuvat pääaineet, mielenräjäyttävät luennoitsijat, merkittävät kandidaatintyöt. On pohdintaa tulevasta, muistoja menneestä, oman paikan hakemista, maailmanmatkailua. On rakkautta, pettymystä rakkaudessa, rakkauden etsintää. Ja on maanis-depressiivisyyttä kaikissa vaiheissaan.

Kesti aika pitkään, ennen kuin uskalsin tarttua Jeffrey Eugenidesin uuteen kirjaan. Luin alkuvuodesta miehen edellisen teoksen, Middlesexin, johon rakastuin täysin ja estoitta. Sellainen hullaantuminen syö naista ja hänen rohkeuttaan, sillä väkisin tulee pohtineeksi, miten mikään kirja voi koskaan ylittää sellaisen lukukokemuksen.

No, Naimapuuhia ei ylittänytkään.

Kyseessä ei ole huono kirja, ei missään nimessä. Eugenides on sanalla sanoen nero, hän osaa tarinankertojan taidon, ja hän osaa käyttää sitä just eikä melkein. Naimapuuhien tarina kerrotaan pirstaleina, vuorotellen kolmen päähenkilön näkökulmasta, ajassa ja paikassa hyppien. Välillä hieman raotetaan verhoa, sitten se taas kiskaistaan eteen ja menee oma aikansa, ennen kuin seuraava kurkistus on mahdollinen.

Naimapuuhia pohtii, onko onnellista rakkautta edes olemassa muualla kuin vanhoissa romaaneissa. Se on täynnä kirjallisuusviittauksia, kirjallisuustieteen kiemuroita ja niiden keskellä elämistä. Siinä on myös voimakasta oman paikan, oman maailmankuvan ja oman uskonnollisuuden etsintää, mutta kaikki ne esitetään hyvin tuoreesti – ihan kuin olisi muka mahdollista niin puhkikaluttuja aiheita vielä ravistella! Kyllä se vain on! Kaikki kolme kirjan sankaria ovat aitoja, he ovat ihan kuin oikeita ihmisiä, ja heidän elämänsä, valintansa ja tekonsa kiinnostavat lukijaa alusta loppuun.

Mistä sitten kiikastaa, miksi en rakastunut Naimapuuhiin?

Ehkä lukukokemus oli loppujen lopuksi liian pitkään liian tasainen. Pirstaleisuudestaan huolimatta (tai ehkä juuri siksi) paikoin tuntui, että samaa asiaa kierrätetään loputtomiin samalla, kun itse tarinaan upotetut akateemiset viittaukset alkoivat tökkiä. Minäkin olen Derridaa yrittänyt lukea, enkä tajunnut yhtään mitään. Toisaalta Naimapuuhien rakenne on osaltaan oiva: kirjan alkuosa on kuorrutettu akateemisella jargonilla (no ei sitä oikeasti niin paljon ole, että kirjasta katoaisi proosallisuus, ei todellakaan), ja juuri kun lukija alkaa pohtia, kertookohan kirja lopultakaan niistä muista aiheista, tyyli ja tempo muuttuvat ja aletaan rakentaa draaman kaarta. Pidin Naimapuuhien loppupuolesta – ajasta yliopiston jälkeen – alkua enemmän, vaikka rakastankin yhdysvaltalaisten yliopistojen maailmaa.

Ennen kaikkea Naimapuuhia oli minulle kuitenkin kuvaus maanis-depressiivisyydestä. Kyseistä sairautta en ole läheltä kokenut, mutta olen itse sairastanut lievän masennuksen ja varmaankin siksi Leonard tuli hyvin, hyvin lähelle. Hänen sairautensa eri vaiheet tuntuivat niin iholla, että pahaa teki. Eugenides kuvaa upeasti sitä, miltä tuntuu tajuta sairastuneensa johonkin, jota ei päälle päin näe, ja kuinka kovaa se ihmistä alkaa syödä sisältä. Myös läheisen ihmisen tuntemusten ja epätoivon pystyy aistimaan täysin. Kyse ei ole "pelkästä" sairauskertomuksesta, mutta keskeisessä roolissa se kuitenkin on, kun pohditaan, miten monitahoisia me ihmiset kaikessa epätäydellisyydessämme olemme. Eugenidesin henkilöhahmot ovat aitoja romaanihenkilöitä, mutta heistä tulee myös mieleen joku, jonka on joskus tavannut, joku, joka on oikeasti olemassa.

Niin, kaikki ei todellakaan mene maailmassa niin kuin viktorianistisissa romaaneissa. Sen oppivat kaikki Naimapuuhien nuoret. Ja ehkä lukijakin, jälleen kerran.

Tästä kirjasta on kirjoitettu (ja tästä on tykätty) todella, todella monessa blogissa, ja tekstejä löytyy Googlesta hyvin helposti.

Avaan Naimapuuhilla osallistumiseni nooran Mieleni on rajaton -haasteeseen ja jatkan So American -haastetta (Modern Men Writers).