Tammikuun lyhyitä: Tikkurila-Minecraftista Algeriaan, Beniniin ja pimeään kellarikomeroon

Tammikuu oli oivallinen lukukuukausi. Luin 12 kirjaa, paljon enemmän kuin viime aikoina ylipäänsä ja suuremmalla innolla kuin pitkään aikaan. Toki sillä oli suuri vaikutus, etten ollut tammikuussa lainkaan töissä: ensimmäisen viikon olin joululomalla ja siitä alkoikin sitten äitiysvapaa. (Ei, pieni lukutoukka ei ole vielä(kään) osoittanut kiinnostusta poistua kotelostaan.)

Muutamasta tammikuun kirjasta aion kirjoittaa vielä myöhemmin lisää, mutta tähän postaukseen kasaan neljä sellaista, joista kerron lyhyesti. Viime vuoden blogialhon jälkeen tuntuu tärkeältä kirjata edes hieman tarkemmin talteen luettuja kirjoja ja niiden herättämiä ajatuksia - edes lyhyesti.

Antti Arnkil on kirjailija ja kustannustoimittaja, jonka kolmas kirja Sunnuntaiesseet julkaistiin viime vuonna. Olen lukenut hänen esikoisteoksensa Lauantaiesseet viitisen vuotta sitten, ja pidin siitä todella paljon.

Sunnuntaiesseet sisältää kymmenen esseetä erilaisista kulttuurin muodoista. Arnkil käsittelee esimerkiksi liikkuvaa kuvaa, runoja, proosaa, lastenkulttuuria ja pelimaailmoja. Aiheet lentelevät laidasta laitaan ja ilahduttavat monipuolisuudellaan.

Arnkilin esseiden ansioksi on ilman muuta annettava se, että vaikka aihe ei olisi itselle edes tuttu, sitä käsittelevän esseen lukeminen on silti suurta iloa. Itse en esimerkiksi ole koskaan katsonut tv-sarja Breaking Badia tai lukenut Pauliina Haasjoen runoja, mutta silti luin mielelläni Arnkilin ajatuksia niistä. Toisaalta en erityisemmin piittaa Tuntemattomasta sotilaasta tai Petri Tammisen Meriromaanista (jonka sentään olen lukenut, mutta joka ei jättänyt oikein mitään tuntemuksia) - ja kappas, silti luin niitä käsittelevät esseet tyytyväisenä.

Arnkil käsittelee myös Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaania (johon perustuvan immersiivisen näytelmän olen kokenut), Tikkurilaa Minecraftin kautta ja Ryhmä Hauta. Monipuolista ja ilahduttavaa, kerta kaikkiaan. Teksti on tyylikästä, älykästä ja konstailematonta, ajattelu kirkasta ja selkeää. Voihan esseet, ne ovat niin mainioita!


Antti Arnkil: Sunnuntaiesseet
Siltala 2019
176 s.

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli

Joann Sfarin Rabbin katti on kolmen albumin sarjakuvakokoelma, joka vie lukijan 1930-luvun Algeriaan. Ei kovin tuttu aihe, ei tosiaan. Pääosassa sarjakuvassa on juutalainen rabbi, hänen kaunis tyttärensä Zlabya ja heidän kissansa, joka oppii puhumaan ja on muutenkin aika poikkeuksellinen kaveri.

Tripla-albumi koostuu kolmesta osasta, jotka ovat Bar mitsva, Leijona-Malka ja Exodus. Sfar herättää miljöön ja kulttuurin eloon ilahduttavilla yksityiskohdilla, seesteisellä värimaailmalla ja vinkeällä tarinalla kiinnostavine hahmoineen. Rabbi itse on hieman hölmö mutta sympaattinen, Zlabya-tytär nokkela ja kissa sopivan kiero ja kuitenkin mainio.

Rabbin katti oli hauska tuttavuus tarinallisesti, mutta kuvatyyliltään se ei ehkä ole minulle kaikkein mieluisin. Sfarin tyyli on melko kulmikas ja osin karski, ja etenkin ihmishahmot ovat tietyllä tavalla "tönkköjä", vaikka totta kai taidolla tehtyjä.

Periaatteessa erikoisen poppoon seikkailuja voisi mielellään seurata lisääkin.


Joann Sfar: Rabbin katti
Suomentajat: Kirsi Kinnunen ja Saila Kinnunen
Egmont Kustannus 2006
142 s.
Le Chat du Rabbin 1: La Bar-Mitsva, Le Chat du Rabbin 2: Le Malka des Lions, Le Chat du Rabbin 3: L'Exode (2001-2003)

Kirjastosta.


Haasteet: Pariisi-Dakar-kirjaralli (Algeria)

Vuoden ensimmäiseksi kirjaksi valikoin kirjahyllyssäni vuodesta 2004 majailleen Vivi-Ann Sjögrenin omaelämäkerrallisen kirjan Kasvokkain - Muistiinpanoja Beninistä. Olen lukenut sen ensimmäisen kerran jo tuolloin viitisentoista vuotta sitten, jolloin luin muutenkin Sjögrenin ihania muistelmakirjoja. Ajattelin (ja ajattelen edelleen), että Sjögren on elänyt kiehtovan, kokemusrikkaan elämän.

Kasvokkain on Sjögrenin kirjoituskokoelma Beninistä. Hän vieraili siellä olevassa taiteilijaresidenssissä Villa Karossa vuosituhannen vaihteessa ja palasi Beniniin vielä uudelleen asumaan joksikin aikaa sen jälkeen. Kirja kuvaa kokemuksia, kohtaamisia ja ajatuksia, joita Benin ja Afrikka laajemmin Sjögrenin eteen toivat.

Itse en ole koskaan käynyt Afrikan mantereella, toivottavasti jonain päivänä pääsen. Ja vaikken monessa muussakaan maailmankolkassa ole käynyt, muiden kokemukset niistä kiehtovat ja kiinnostavat kovasti. Sjögrenin ote omiin kokemuksiinsa on lempeä, konstailematon ja avarakatseinen. Hän myöntää omat heikkoutensa ja kompastuskivensä, eikä toisaalta rakenna kohtaamistaan vieraan kulttuurin muodoista sen enempää uhkakuvia kuin ihanteitakaan.

Sjögreniä lukiessa on aina sellainen olo, että maailmassa on hyvää ja lempeää, inhimillistä ja aitoa. Kaikesta pahasta ja kolhivasta huolimatta suuri osa elämää on edelleen ihmisten välisiä kohtaamisia, onnistunutta kommunikointa ja uuden oppimista ja ymmärtämistä. Miten lohdullinen ajatus.


Vivi-Ann Sjögren: Kasvokkain - Muistiinpanoja Beninistä
Suomentaja: Saara Villa
Schildts 2003
291 s.
Detta möte (2002)

Omasta hyllystä.


Haasteet: Kirjallinen maailmanvalloitus (Benin).

Tuuve Aron novellit ovat olleet minulle ilahduttavaa luettavaa vuosien varrella. Ne ovat useimmiten hieman absurdiin taipuvaisia, villejä ja hyväntuulisia, vaikka aiheet voivat olla karujakin.

Kirjaston suositushyllystä bongasin Tuuve Aron tuotannolle harvinaisemman teoksen: romaanin. Karmiina on Aron esikoisromaani ja tarinaltaan ehdottomasti yhtä villi kuin monet hänen novelleistaankin.

Päähenkilö on 17-vuotias tyttö Karmiina, joka on elänyt koko ikänsä lukittuna saunan kellarikomeroon. Hänen kasvojensa ja kehonsa toinen puoli on ruhjoutunut jo vauvana, kun äiti viskasi Karmiinan ja hänen kaksoissiskonsa kaivoon. Nyt aikuisuuden kynnyksellä Karmiina on päässyt vapauteen, ei ehkä siisteimmällä mahdollisella tavalla, mutta päässyt kuitenkin.

Karmiinalta puuttuvat ymmärrettävästi sosiaaliset taidot ja "normaalit" käytöstavat. Hän ei osaa kohdata muita ihmisiä, mutta sentään osa muista ihmisistä osaa kohdata hänet. Kaikki tosin eivät, eikä taakse jää pelkkää hymyä. Käänteet tarinassa ovat melkoisia, ne ilahduttavat ja vähän karmivatkin.

Aron omaperäinen tyyli on mieleenpainuva. Itse pidän siitä enemmän novelleissa, Karmiina alkoi pidemmän päälle käydä hieman raskaaksi luettavaksi erikoislaatuisuutensa vuoksi.


Tuuve Aro: Karmiina
WSOY 2004
270 s.

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin

Ghanalais-yhdysvaltalainen Yaa Gyasi on kirjailija, josta toivottavasti kuullaan vielä paljon. Hänen esikoisromaaninsa Matkalla kotiin pyöri muutamia vuosia sitten kirjamaailmassani, kun se ilmestyi suomeksi. Nyt myös minä luin sen, ja ilahduin.

Episodimainen romaani kertoo kahden toisiaan tuntemattoman ghanalaisen sisaruspuolen ja heidän jälkeläistensä tarinan 1700-luvulta 2000-luvulle. Etusivulla sukupuussa esitellyt henkilöhahmot astuvat vuorotellen esiin ja rakentavat omalta osaltaan sukupolvien ketjun tarinaa. Toinen sukuhaara kokee elämän pääosin Ghanassa, toinen rakentuu Yhdysvaltoihin, jonne kantaäiti Esi Asare viedään orjaksi.

Vuosikymmenten ja -satojen kulkuun mahtuu paljon inhimillistä historiaa, kärsimystä, onneakin. On hyvin valittuja puolisoja ja huonosti valittuja. On nimettömäksi jääviä isiä, ikuisesti kadoksiin joutuvia äitejä. Sisarussarjat ovat suuria tai pieniä, jotkut menetetään ja toiset pysyvät. Köyhyyttä ja kurjuutta koetaan, mutta niin myös yhteiskunnallinen nousu ja oman paikan vakiinnuttaminen ovat mahdollisia.

Gyasin kerronnassa henkilöt saavat oman äänensä, oman lukunsa ajan he ovat kaiken keskipisteenä, vaikka heitä ennen on ollut jo monta ja heidän jälkeensäkin tulee vielä seuraavia. Jokainen tarinan henkilö tuntuu sen pääosan esittäjältä sen aikaa, kun saa olla parrasvaloissa. Edelliset sukupolvet jäävät tarinoihin ja muistoihin, vaikka ajan kululla on oma raadollinen puolensa: joskus on menneenkin aika unohtua.

Matkalla kotiin käsittelee isoja teemoja. Kolonialismi, orjuus, orjakauppa, rasismi, näköalattomuus, yhteiskunnallinen epätasa-arvo: suuria asioita pohdittavaksi, kuvattavaksi saati ratkaistavaksi. Gyasin tarinassa ne sijoittuvat luontevasti osaksi ihmisten elämää, kokemuksia, muistoja ja pyrkimyksiä. Mitään teemaa ei hierota lukijan kasvoihin, alleviivata tai muuten jankuteta, vaan ne kaikki saavat sijansa tarinassa kuin luonnostaan. Se ei tee niitä yhtään hyväksyttävämmiksi tai helpommiksi niellä, vaan pikemminkin saa tunteet vahvemmin esiin myös lukijassa. Kirja saa ajattelemaan, se on aina tarpeen myös kaunokirjallisuudessa.

Ilahduttavan taitava, vahva romaani, joka elävöittää historiaa ja ihmisten kokemuksia vahvalla tavalla. Aivan loppupuolella siirappimittarini hieman ylittyi lankojen solmiutuessa yhteen, mutta se ei vie kärkeä muuten terävältä ja taitavalta kirjalta ja tarinalta. Suosittelen tutustumaan, jos Yaa Gyasi on vielä tuntematon tekijä.


Yaa Gyasi: Matkalla kotiin
Suomentaja: Sari Karhulahti
Otava 2017
373 s.
Homegoing (2016)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjaluotsi, Kartanon kruunaamaton lukija, Mummo matkalla, Kirjojen kuisketta, Kirja hyllyssä, Mitä luimme kerran, Reader, why did I marry him?, Kirjahilla, Kosminen K, Kaikkia värejä       

Haasteet: Kirjallinen maailmanvalloitus (Ghana), Helmet-haasteen kohta 42. Kirjassa on isovanhempia.

Kokemuksia Sudanista ja Elämä, kerta kaikkiaan! -haasteen kooste

Tammikuu 2020 on ollut todellinen lukukuu, ja olen lukenut poikkeuksellisen paljon Afrikkaan sijoittuvaa ja afrikkalaista kirjallisuutta. Valinta on ollut tietoinen: olen halunnut edistää Kirjallista maailmanvalloitustani nimenomaan Afrikan mailla, vaikka kovin helppoa se ei olekaan. Luen mieluiten suomeksi, eikä läheskään kaikista Afrikan maista ole saatavilla suomeksi käännettyä kirjallisuutta.

Kaksi omaelämäkerrallista teosta vei minut Sudaniin ja sen eteläiseen naapuriin, maailman uusimpaan itsenäiseen valtioon, Etelä-Sudaniin. Sudanista tulevat helposti mieleen lähinnä erilaiset humanitaariset kriisit ja inhimillinen kärsimys. Lukemani kirjat eivät tuota mielikuvaa erityisemmin kirkastaneet.

Toimittaja Lubna Ahmad al-Husseinin kirja 40 raipaniskua - Tositarina nyky-Sudanista (suom. Aura Sevón, Minerva 2010) on karu tilitys tapahtumasarjasta, jonka absurdi kauheus saa pyörittelemään päätään pala kurkussa. Kirjan keskiössä on Ahmad al-Husseinin läpikäymä oikeustaistelu, jossa hänet tuomittiin 40 raipaniskun rangaistukseen housujen käyttämisestä ravintolaillallisella. Sudanin äärimmäisen tiukka sharialain tulkinta on luonut maahan järjestelmän, jossa valtion ylläpitämät poliisijoukot voivat käyttää käytännössä mielivaltaa. Ahmad al-Husseinin pidätti siveyspoliisi, joka katsoi hänen käyttäytyneen lainvastaisesti. Puolustautuminen osoittautui käytännössä mahdottomaksi, mutta korkeakoulutettu ja muillakin tavoin etuoikeutetussa asemassa oleva Ahmad al-Hussein ei antanut tuumaakaan periksi, vaan oikeudenkäynnistä tuli kansainvälistäkin huomiota herättänyt mediaspektaakkeli.

Kirjassa Lubna Ahmad al-Hussein kertoo oikeudenkäynnin lisäksi oman elämäntarinansa tiiviisti. Hän ei peittele tekemiään valintoja eikä myöskään tyydy hyväksymään kotimaansa ongelmia ja kipukohtia. Sudanilaisen naisen asema ei ole häävi, sillä yhteiskunta nojaa tiukkaan islamintulkintaan, ja ennakointi ja looginen toiminta osoittautuvat Ahmad al-Husseininkin elämässä käytännössä mahdottomiksi, sillä laki, säännöt ja niiden tulkinta muuttuvat jatkuvasti ja riippuvat suuresti niitä valvovista ja toteuttavista virkamiehistä ja viranomaisista. Hän onnistuu kuitenkin opiskelemaan yliopistossa toimittajaksi ja pääsemään merkittävään työhön, solmimaan avioliiton itse valitsemansa puolison kanssa ja tekemään kohtaamastaan epäoikeudenmukaisuudesta julkisen huomion kohteen.

Leo Siliämaa on puolestaan suomalainen kehitysyhteistyön emeritus, joka työskenteli Etelä-Sudanin alueella eripituisissa projekteissa 1970-luvulta eläköitymiseensä 2010-luvulla asti. Etelä-Sudanin synnytystuskat - Valtataistelu tuhosi unelman (Like 2015) on omaelämäkerrallista kerrontaa ja tietokirjallisia elementtejä yhdistävä teos, joka esittelee lukijalle Etelä-Sudanin haastavaa historiaa 1900-luvulta ja maan kehitystä (ja osin myös kehittymättömyyttä) kohti nykytilannetta. Siliämaalla on runsain mitoin kokemusta haastavista olosuhteista, mutta kirja ei ole mikään seikkailukertomus tai kauhisteleva koonti, vaan monin tavoin hyvin neutraali ja selkeä esitys aiheestaan.

Etelä-Sudanin ongelmana on kirjan alaotsikonkin mukaisesti eri ryhmittymien välinen taistelu vallasta ja maan hallinnasta. Niin ikään erilaiset luonnonilmiöt haastavat ihmisten elämää aiheuttaen esimerkiksi nälänhätää. Erilaiset kansainväliset avustusjärjestöt ovat pyrkineet tekemään pitkäjänteistä työtä alueella, mutta rajut konfliktit ja sodan uhka vaikeuttavat sitä.

Siliämaan kirja on kiinnostava katsaus maahan, jonka tilanteesta tuskin Suomessakaan liikoja tiedetään. Ilmaisultaan se on jäänyt hieman kotikutoiseksi, olisin kaivannut tekstiltä selkeämpää yhtenäistä tyyliä tai vastaavasti jakamista omaelämäkerralliseen kirjoitteluun ja tietokirjaosuuksiin. Nyt ne limittyvät ja tuovat kirjaan tietynlaisen jutustelevan, päiväkirjamaisen tyylin, josta itse en erityisemmin piittaa. Joku toinen voi toki pitää tyyliä hyvänä.


Lubna Ahmad al-Hussein: 40 raipaniskua - Tositarina nyky-Sudanista
Suomentaja: Aura Sevón
Minerva 2010
204 s.
Quarante coups de fouet pour un pantalon (2009)

Kirjastosta.


Leo Siliämaa: Etelä-Sudanin synnytystuskat - Valtataistelu tuhosi unelman
Like / Suomen Rauhanpuolustajat 2015
155 s.

Kirjastosta.


Haasteet: Molemmat kirjat edistävät Maailmanvalloitustani uusilla mailla kuten myös tänään päättyvää Elämä, kerta kaikkiaan! -haastetta. Helmet-haasteeseen ne sopivat seuraavasti: Ahmad al-Husseinin kirja kohtaan 35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa ja Siliämaan kirja kohtaan 39. Kirjassa lennetään.

Kirjaluotsi-blogin vuoden kestänyt Elämä, kerta kaikkiaan! -haaste päättyy tänään. Haasteessa luettiin elämäkerrallista kirjallisuutta melko löyhin kriteerein. Haaste oli todella mieluisa, ja luin vuoden aikana 11 siihen sopivaa teosta:

Lubna Ahmad al-Hussein: 40 raipaniskua. Tositarina nyky-Sudanista (Minerva 2010)
Vilja-Tuulia Huotarinen: Heistä tuli taiteilijoita (WSOY 2019)
Kari Häkkinen: Hannu Lauerma - Psykiatrin päänavaus (Into Kustannus 2019)
Helmi Kekkonen: Olipa kerran äiti (Siltala 2019)
Primo Levi: Tällainenko on ihminen (Gummerus 2019)
Irene Naakka: Hullu kuin äidiksi tullut (Minerva Kustannus 2017)
Michelle Obama: Minun tarinani (Otava 2018)
Jussi Saarikoski: Eurooppa, pyörä ja jussi (BoD 2019)
Leo Siliämaa: Etelä-Sudanin synnytystuskat. Valtataistelu tuhosi unelman (Like 2015)
Vivi-Ann Sjögren: Kasvokkain. Muistiinpanoja Beninistä (Schildts 2003)
Aino Vähäpesola: Onnenkissa (Kosmos 2019)


Kaikista en saanut kirjoitettua erillistä bloggausta, mutta hyviä lukukokemuksia sain yhtä kaikki.

Erityisen hyvin mieleeni jäivät Helmi Kekkosen Olipa kerran äiti ja Irene Naakan Hullu kuin äidiksi tullut. Luin ne viime syksynä, kuten luin monenlaista muutakin raskaus- ja äitiyskirjallisuutta. Kumpikin teoksista on vahvasti omakohtainen ja murtaa osaltaan äitiyteen liittyviä mielikuvia, jopa tabuja. Itse en toki vielä tiedä, mitä tulossa on, kun vauva on edelleen kohdussa, mutta sikäli kuin yhtään itseäni tunnen, Kekkosen ja Naakan kokemukset ovat sellaisia, että uskon saavani niistä samastumispintaa myöhemmin. Minulla ei ole harhakuvitelmia siitä, että olisin täydellinen superäiti eikä siitä, että säästyisin kritiikiltä ja arvioinnilta. Olen myös miettinyt jo etukäteen äitiyden vaikutusta mieleni hyvinvointiin ja valmistautunut tarkkailemaan sitä esimerkiksi synnytyksen jälkeisen masennuksen varalta. Minun on vaikeaa ajatella vain heittäytyväni äitiyteen, kaikkea muuta. Olen varautuja, riskejä arvioiva, toisinaan turhiakin asioita pelkäävä. Pelkään menetystä, pelkään hallinnan puutetta. Ja samalla odotan malttamattomasti, mitä tuleman pitää.

Selkeimpiä elämäkertoja lukemistani kirjoista olivat Kari Häkkisen kirjoittama Hannu Lauerma - Psykiatrin päänavaus ja Michelle Obaman Minun tarinani. Hannu Lauerma on maankuulu oikeuspsykiatri, jota haastatellaan aina, kun pitää saada kommentteja ihmisten pahuuteen liittyen. Hän on rautainen ammattilainen, joka avaa elämäkerrassaan oman elämänsä käänteitä ennen kaikkea ammatillisesta näkökulmasta sekä työelämässä kohtaamiaan asioita. Michelle Obama on puolestaan Yhdysvaltojen edellinen ensimmäinen nainen, presidentti Barack Obaman puoliso ja taistelukumppani. Elämäkerta tarjosi todella kiinnostavan näkökulman Yhdysvaltoihin: yhteiskunnalliseen nousuun, kovaan työntekoon ja Valkoisen talon kulissien taakse. Nämä molemmat kirjat kuuntelin äänikirjoina.

Elämä, kerta kaikkiaan! -haasteeseen liittyy lukemisen lisäksi pieni lisätehtävä. Luettujen kirjojen pohjalta on tarkoitus rakentaa fiktiivisen ihmisen elämäkerta, jossa on elementtejä haasteen kirjoista. Kokeillaan, mitä saan aikaiseksi.

K:n tarina

K syntyi joskus mainitsemattomaan aikaan 1900-luvulla niin sanottuun sivistyneistöperheeseen, jossa lapsia kannustettiin taiteelliselle uralle. K kokeili pienestä pitäen erilaisia taiteenlajeja: piirustusta, maalausta, teatteria, kirjoittamista (Heistä tuli taiteilijoita). Tärkeimmäksi hänelle muodostui kirjoittaminen.

K pääsi yliopistoon opiskelemaan kirjallisuustiedettä ja osoittautui lahjakkaaksi myös kirjallisuustieteen, ei pelkästään oman ilmaisunsa näkökulmasta. Hän kuitenkin koki kirjallisuustieteen maailman jäykäksi ja konservatiiviseksi ja ajatui kahnauksiin ohjaajiensa kanssa (Onnenkissa), joten sivuaineopiskelu vei hänet journalistiikan pariin, josta hän lopulta valmistuikin (40 raipaniskua - Tositarina nyky-Sudanista).

K kietoi itsensä syvälle journalismiin, muttei halunnut pysyvää työsuhdetta. Hän menestyi erinomaisesti freelancerina ja onnistui myymään juttujaan laajalle. Eräänä kesänä hän päätti lähteä pyörällä Eurooppaan (Eurooppa, pyörä ja jussi) nähdäkseen jotain sellaista, jota pelkästään urbaaneissa lomakohteissa ei ehkä näe. Matka vei Baltian läpi Itä-Eurooppaan, jossa K vieraili ensimmäistä kertaa Auschwitzin keskitysleirillä (Tällainenko on ihminen). Kokemus oli ravisteleva.

K koki, että hänen olisi saatava uusia näkökulmia elämäänsä ja kirjoittamiseensa. Niinpä hän pestautui kehitysyhteistyöhankkeeseen, joka vei hänet Etelä-Sudanin kriisialueelle (Etelä-Sudanin synnytystuskat - Valtataistelu tuhosi unelman). Vuosi tyystin erilaisessa ympäristössä teki hyvää ja asetti K:n ajatukset uusiin uomiin. Vuoden aikana hän todella teki kädet savessa töitä, mutta pääsi myös kohtaamaan merkittäviä ihmisiä, ei vähäisimpänä Barack ja Michelle Obaman (Minun tarinani).

Palattuaan Suomeen K kohtasi merkityksellisen ihmisen, jonka kanssa tuntui luontevalta perustaa perhe. Raskausaika, synnytys ja vauvavuosi eivät olleet K:lle helppoja: hänellä oli erilaisia pelkoja ja ahdistusta. Synnytys oli vaikea ja osin siitä syystä K sairastui synnytyksen jälkeiseen ahdistukseen ja masennukseen (Olipa kerran äiti, Hullu kuin äidiksi tullut). Hoitoa ei ollut aivan helppoa saada, mutta sinnikkään journalistin luonteella K onnistui sen piiriin pääsemään.

Omat kokemukset mielen järkkymisestä saivat K:n aloittamaan suuren kirjoitusprojektin mielenterveydestä. Hän tutustui sen äärimmäisiin ilmiöihin kenttätutkimuksella oikeuspsykiatrisessa vankisairaalassa (Hannu Lauerma - Psykiatrin päänavaus). Aineistoa oli niin paljon, että siitä alkoi muodostua lehtijuttujen lisäksi kirja. K haki ja sai projektinsa työstämistä varten mahdollisuuden matkustaa Beniniin Villa Karoon kahdeksi kuukaudeksi (Kasvokkain - Muistiinpanoja Beninistä). Projekti valmistui menestyksekkäästi ja toi K:lle näkyvyyttä ja palkintoja. Sen jälkeen oli aika jatkaa kohti uusia haasteita, joita ei maailmasta ja elämästä puutu.


Kiitos Kirjaluotsille haasteesta!

Clark Accord: Paramaribon kuningatar

Surinamessa syntyneen, sittemmin Alankomaihin kotiutuneen Clark Accordin (1961–2011) esikoisromaani Paramaribon kuningatar on elämäkertaromaani Surinamen pääkaupungin Paramaribon kuuluisimmasta ja omaehtoisimmasta prostituoidusta Wilhelmina Rijburgista eli Maxi Linderistä (1902–1981). Se koostuu tuokiokuvien, välähdysten, muistojen, juorujen ja arkistotietojen virrasta, jossa Maxi Linder nähdään muiden katseen kautta. Itse hän ei ääneen pääse: tämä on muotokuva, jota malli ei itse näe.

Suriname on minulle totaalisen vieras maa, ja veikkaan, että niin on aika monelle muullekin. Paramaribon kuningatar onkin paitsi historiallinen romaani kiehtovasta ja ketään kumartamattomasta naisesta, myös kurkistus eteläamerikkalaiseen valtioon, joka on saanut tempoilla siirtomaavallan alla vuosisatoja. Vaikka romaani itsessään kuvaa "vain" 1900-luvun kahdeksaa ensimmäistä vuosikymmentä, sen sivuilla on mahdollisuus aistia Surinamen alistettua historiaa kauempaakin menneisyydestä.

Maxi Linder on nainen, jonka varhaisnuoruuden kokemukset sysivät sivuun rakastavien mutta hieman neuvottomien vanhempien viitoittamalta tieltä. Ei hänestä pitänyt prostituoitua tulla – harvasta varmaan pitää – mutta niin kuitenkin kävi. Maxi teki urastaan nousujohteisen ja kunnioitettavan: sisukkaalla ja määrätietoisella työllä ja asenteella sekä ehtymättömällä rohkeudella hän lunasti paikkansa useiden yhteiskunnan valtaapitävien verkostoissa ja sosiaalisten piirien rappusilla.

Samalla Maxi Linder kartutti omaisuuttaan ja kaikessa hiljaisuudessa myös rahoitti köyhien lasten opintoja ja mahdollisuuksia edetä yhteiskunnassa päättäviin asemiin. Paramaribon kuningatar kertoo ehkä ensisijaisesti päähenkilöstään, mutta siinä samalla aukeaa näköala kovaan ja epätasa-arvoiseen yhteiskuntaan, jossa on osattava tismalleen oikeat tanssiaskeleet selvitäkseen eteenpäin ja omia tavoitteitaan kohti. Rahaa, kultaa ja oikeita omistuksia on oltava – mikään ei tule ilmaiseksi tai hyvällä tahdolla.

Kerronnallisesti romaani etenee Maxin elämänvirran mukana. Hänestä muodostuu ristiriitainen ja kiehtova kuva, jonka kaikista elementeistä ei kuitenkaan voi olla aivan varma. Kuinka paljon näkemykset värittyvät, kun kertojalla on vaikkapa jotain hampaankolossa, jotain syytä katkeruuteen tai jopa vihaan? Paljon, väistämättä. Niin ikään tilaa saavat ihailevat katseet, kunnioitus ja kiitollisuus   – vaikka ne joskus peitetäänkin visusti.

Aivan ongelmaton romaani ei ole. Se esimerkiksi kuvaa karua väkivaltaa useampaan otteeseen, eikä tunnu mitenkään kyseenalaistavan alistavaa voimaa ja sen käyttöä. Tuntuu melkein kuin väkivalta nähtäisiin luonnollisena ja "asiaankuuluvana" niin, ettei sitä tarvitsekaan perustella tai pohtia. Paikoin siinä on myös hieman päälleliimattuja dialogeja, joissa Maxia käsitellään alleviivaten ja rautalangasta vääntäen.

Kokonaisuutena Paramaribon kuningatar on joka tapauksessa romaani, joka kannattaa lukea. Ei vähiten siksi, että se laajentaa omaa kirjallista maailmankuvaa maantieteellisesti, mitä pidän arvona sinänsä, vaan myös siksi, että sen kuvaama maailma ei ole lainkaan niin kaukana kuin joskus haluaisimme ehkä kuvitella. Epätoivoa, vallan väärinkäyttöä ja kiinni pysyviä ovia on lähempänä kuin aina huomaakaan.

Ja silti on aina joku sisupussi, joka ylittää esteet eikä kumartele ketään.


Clark Accord: Paramaribon kuningatar. Maxi Linderin kronikka
Suomentaja: Lili Ahonen
Gummerus 2000
293 s.
De koningin van Paramaribo (1999)

Kirjastosta.


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot, Maailmanvalloitus (Suriname)

Sotaa, pakolaisuutta, itää, länttä

Syksyyni on kuulunut useampia teoksia, joissa käsitellään jollain tapaa sotaa, pakolaisuutta ja ihmisen onnetonta paikkaa kaaoksen keskellä. Teoksia yhdistää myös se, että niiden kirjoittajilla on monikulttuurinen siirtolaistausta Lähi-idässä tai Aasiassa.

Luin pakistanilaissyntyisen Mohsin Hamidin tuoreen suomennoksen Exit West (suom. Juhani Lindholm, Otava 2018), maailmankuulun Khaled Hosseinin uuden, Välimeren pakolaistilanteeseen tarttuvan Meren rukouksen (suom. Lotta Sonninen, Otava 2018) ja afganistanilaistaustaisen Atiq Rahimin Goncourt-palkitun pienoisromaanin Kärsimysten musta kivi (suom. Kristina Haataja, Like 2009).

Mitään helpointa luettavaa nämä teokset eivät olleet. Ne tarjoavat näkökulman, josta Länsimaissa voidaan saada vain aavistus, vaikka teemat ovatkin jatkuvasti esillä. Ne eivät varmasti tulevaisuudessakaan haivu sen enempää pois, vaikka niitä kuinka koettaisi vältellä tai torjua. Maailma on yhtä.

Exit West kuvaa nimetöntä sodan jaloissa olevaa maata, jossa nuoret Nadja ja Saeed kohtaavat, tutustuvat ja rakastuvat jatkuvasti kiristyvissä olosuhteissa. He tietävät – kuten kaikki – että on olemassa ovia, joiden kautta siirtymä turvallisempiin oloihin on mahdollinen, tai ainakin jonnekin pois. Ovesta astuessaan ei voi tietää, minne päätyy, mutta lähes mikä tahansa on parempi kuin yhä tiukentuva fundamentalistinen ja väkivaltainen ympäristö kotimaassa, joka hivuttaa ihmisen väkisin hengiltä.

Kärsimysten musta kivi ei tarjoa mitään pakokeinoa henkilöilleen. Se on taistelussa haavoittunutta ja koomassa makaavaa miestään hoitavan naisen hiljainen yksinpuhelu, tarina jossa aukeaa katsottavaksi yhä suurempia ja kipeämpiä kerroksia, yhä rajumpia tapahtumia ja tekoja, joista sota ei vapauta ketään.

Meren rukous on upeasti kuvitettu kertomus isästä ja pienestä lapsesta, jotka pyrkivät pakoon Syyriasta. Ainoa tie on meren yli, suoraan hengenvaaraan. Ainoastaan pahempaa on jäädä. Isä kertaa mennyttä ja taaksejäänyttä lapselleen, ettei tämä unohtaisi mistä on tullut. Tulevaa ei voi ennustaa, voi vain luottaa ja koettaa uskaltaa.

Tarinoiden yhdistävä tekijä ja voima on jokin syvän inhimillinen elementti kerronnassa ja henkilöhahmoissa. Hamid tuntuu Exit Westissä ajoittain jopa leikittelevän tarinallaan: tekstin tyyli ja Juhani Lindholmin suomennos rakentavat kokemuksen, jossa ei vakavasta teemasta huolimatta ole tilaa epätoivolle tai tragedialle. Ihmiset elävät, kokevat, kohtaavat, uskaltavat, perääntyvät ja pettyvät aivan kuten ihmiset vain tekevät riippumatta siitä, millaisissa oloissa he joutuvat olemaan.

Hosseinin ja Rahimin teoksissa ei puolestaan ole tilaa huumorin rippeillekään. Ne ovat vakavia, karuja teoksia. Etenkin Rahimi tavoittaa jotain hyvin hyytävää kuvaamallaan suljetulla maailmalla ja todellisuudella. Naisen kärsimysten määrä kasvaa, mitä pidempään miehen kooma kestää, eikä ulkoa tulevaa uhkaa voi paeta ikuisesti, ei edes piiloutua aina. Ja jossain on kärsimysten mustan kivenkin ääripiste ja loppu.

Khaled Hosseinin teos oli minulle näistä kolmesta siinä mielessä vaikein, että minun oli kirjan upeasta ulkoasusta huolimatta haastavaa suhtautua siihen. Tai pikemminkin vaikeinta oli löytää yhteinen sävel kirjan kanssa. Teoksessa on vain 48 sivua ja sen teksti on runoelman muodossa. Suurimman tilan ottavat ansaitusti Dan Williamsin upeat maalaukset, jotka kertovat Hosseinin tekstiä syvemmin siitä surusta, pelosta ja luopumisesta, jota pakolaisen on käytävä läpi matkallaan kohti jotain parempaa. On myönnettävä, että Hosseinin teksti jätti minut kylmäksi. Näen kyllä sen kantaaottavuuden ja ajankohtaisuuden, mutta siitä huolimatta jäin ajattelemaan tarinan kerronnan perusteita. Hosseini lahjoittaa tekijänpalkkionsa pakolaisjärjestölle, mutta silti Meren rukouksesta jää päällimmäiseksi ulkokultainen olo. Toki syy voi olla luentatavassakin – ehken vain jaksanut keskittyä näin lyhyeen tarinaan, en antanut sen kertoa itselleni kaikkea, mitä sillä ehkä oli kerrottavanaan.

Aiheena pakolaisuus sodan ja vainon tieltä kohti jotain uutta, parempaa ja turvallisempaa on universaali ja koskettava. Siitä on syytä lukea, sillä vaikka siltä kuvittelisi itse olevansa "turvassa" länsimaisessa kuplassaan, on kaikki perustoissamme silti hyvin helposti murenevaa, aina vaarassa jäädä vahvempien voimien jalkoihin. Niin voi käydä syistä, joihin emme itse voi vaikuttaa ja joista emme voi pitää itseämme vastuullisina – ihan yhtä vähän kuin voimme syyttää pakolaisia omasta matkastaan.


Mohsin Hamid: Exit West
Suomentaja: Juhani Lindholm
Otava 2018
182 s.
Exit West (2017)

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjaluotsi, Oksan hyllyltä, Reader, why did I marry him?

Haasteet: Maailmanvalloitus (Pakistan)


Khaled Hosseini: Meren rukous
Kuvitus: Dan Williams
Suomentaja: Lotta Sonninen
Otava 2018
48 s.
Sea Prayer (2018)

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjarikas elämäni

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa, Kirjoja ulapalta, Yhdysvallat-lukuhaaste (listan ulkopuolelta)


Atiq Rahimi: Kärsimysten musta kivi
Suomentaja: Kristina Haataja
Like 2009
132 s.
Syngué Sabour – Pierre de patience (2008)

Kirjastosta.

Toisaalla: Silja Ylitalo / Kiiltomato, Ankin kirjablogi

Haasteet: Maailmanvalloitus (Afganistan)

Lapsuus Lähi-idässä ja vanhuus Alaskassa – Syyskuun Kuukauden lyhyet

Lukeminen ja bloggaaminen ovat tuntuneet ankeilta ja kankeilta harrastuksilta viime aikoina. Into molempiin on alamaissa. Huomaan, että keskittyminen on vaikeaa ja tyydyn lähinnä selailemaan aivottomana puhelinta sellaisina aikoina, jolloin aina ennen olisin uppoutunut kirjoihin tai niistä kirjoittamiseen. Asiaintila ei ole mieluisa, ja joitain korjausliikkeitä olen nyt vähitellen aloittanut. Kyllä se varmaan tästä taas iloksi muuttuu.

Tällä viikolla minulla on syysloma. Nukuin tänään yllättävän pitkään (univaikeuksia on ollut), join aamukahvia ja varasin talvirenkaiden vaihdon autolle. Nyt istuskelen vain ja katselen kirkastuvaa päivää. Yöllä oli kova tuuli ja sade, joita kuuntelin pimeydessä. Tämän ja huomisen päivän aion vain oleskella, keskiviikkona lähden Tampereelle ja perjantaina Helsinkiin.

Kirjamessut! Nehän siellä Helsingissä odottavat! Eilen hieman vilkuilin messuohjelmaa, mutta en vielä tehnyt sen tarkempia suunnitelmia. Kaipaisin kovasti paperista messuohjelmaa, netin lista tuntuu uuvuttavalta. Mutta kyllä minä sen selätän ja muutaman must see -tärpin sieltä löydän! Palaan niihin myöhemmin.

Nyt yritän sen sijaan selättää muutaman ikivanhan (eli syyskuisen) lukukokemuksen tiiviisti ja lyhyesti. Niitä yhdistää kurkistus itselleni vieraaseen kulttuuriin: Lähi-itään ja Alaskan alkuperäiskansan elämää.

Riad Sattouf on ranskalainen sarjakuvataiteilija, jonka omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaanisarja Tulevaisuuden arabi – Lapsuus Lähi-idässä on ollut menestysilmiö Ranskassa. Sarja alkaa osalla, joka kuvaa vuosia 1978–1984, jolloin Sattoufin perhe asui ensin Libyassa ja sitten Syyriassa.

Sattouf on syyrialaisen isän ja ranskalaisen äidin esikoispoika, ihmeellisen kaunis ja täydellinen vaaleine kiharoineen. Vanhemmat tapasivat toisensa yliopisto-opiskelijoina. Isä väitteli tohtoriksi, muttei halunnut jäädä Eurooppaan työskentelemään, vaikka saikin mahtavan työtarjouksen – sen esittänyt taho ei osannut kirjoittaa hänen nimeään oikein, mikä loukkasi omanarvontuntoista miestä kovasti.

Niinpä perhe muuttaa Libyaan, joka on Muammar Gaddafin rautaisen otteen alla. Talot rapistuvat, kuka tahansa saa asettua asumaan minne vain, päivittäistarvikkeita saa hankittua, kun on tuuria. Sattoufin isä pyrkii edistämään asioita ja kehitystä tehdäkseen arabimaista jälleen kunniakkaita ja toimivia. Sattoufin äiti puolestaan vajoaa jonkinlaiseen koti-ikävän ja tilanteeseen alistuvaan puolikoomaan. Pikku-Riad tarkkailee elämää ja perhettä lapsen näkökulmasta, ihmetellen ja välillä ahdistuen.

Libya ei tarjoa riittävästi rakennuspalikoita hyvään elämään, joten perheen seuraava osoite on Syyria. Siellä isä sopeutuu tuttuihin tapoihin ja ihmisiin, muulla perheellä on edelleen vaikeaa. Riad saa myös pikkusisaruksen, joka tietenkin mullistaa omalla tavallaan huomion keskipisteenä olleen pojan maailman.

Tulevaisuuden arabi oli kiinnostavaa mutta hieman haastavaa luettavaa. Tarina on ristiriitaisia ajatuksia herättävä, se kiskoo ajatuksia eri suuntiin. Henkilöhahmot lähinnä ärsyttävät: Riadin isä on rasittava, omahyväinen ja itsepäinen, äiti puolestaan kummallisen alistuva, vähitellen selvästi jonkinlaiseen masennukseen vaipuva. Riad joutuu pohtimaan omin päin isoja asioita, kun vanhemmilla ei ole halua tai taitoa selittää hänelle, miksi jotakin tapahtuu.

Sattoufin piirrostyyli ei aivan osunut makuhermoihini, se on turhan pyöreää ja yksinkertaistavaa, vaikka onkin ilmeikästä ja kuvaavaa. Saa nähdä, luenko jatko-osia: teoksen pohjavire tuntui minusta ahdistavalta.

Velma Wallisin pienoisromaani Kaksi vanhaa naista vie puolestaan aivan toisenlaiseen maailmaan ja ympäristöön: Alaskan luontoon. Se pohjautuu Athabaskan-kansan Gwich'in heimon kansanperinteeseen ja tarinaan, jota heimon keskuudessa on kerrottu pitkään.

Heimo on kärsinyt pitkään nälästä ja voimien uupumisesta. Päällikkö ja heimoneuvosto päättävät tehdä jotakin rajua: heimon kaksi vanhinta naista on jätettävä jälkeen, sillä heistä huolehtiminen vie liikaa muutenkin vähäisiä resursseja. Niinpä Ch'idzigyaak ja Sa' joutuvat jäämään viimeiselle leiripaikalle, kun muut jatkavat matkaansa.

Aluksi naiset ovat järkyttyneitä ja lamaantuneita kokemastaan kohtelusta. He eivät kuitenkaan alistu kohtaloonsa ja jää odottamaan hidasta näivettymistä nälkään ja kylmään, vaan rakentavat itselleen suojan, keräävät ravintoa ja alkavat myös metsästää pienriistaa jo lapsena oppimillaan taidoilla. Talvi tulee, mutta naiset selviävät siitä paremmin kuin hyvin. Eivät ehkä yltäkylläisesti, mutta hengissä kuitenkin. Muulla heimolla on samaan aikaan suuria vaikeuksia selvitä päivästä toiseen, ja lopulta neuvokkaiden ja sisukkaiden vanhojen naisten apu on korvaamatonta – jos he suostuvat antamaan anteeksi.

Kaksi vanhaa naista on perinteinen kansantarina käänteineen ja opetuksineen. Se kertoo olennaisia seikkoja ihmisenä olemisesta ja yhteisön merkityksestä. Kiinnostavana pidin etenkin heimon arkipäiväisiä tapoja ja taitoja: luonnossa ja luonnosta elämistä, metsästämistä, käsitöitä ja asumuksia.



Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi. Lapsuus Lähi-idässä (1978–1984)
Suomentaja: Saara Pääkkönen
WSOY 2015
158 s.
L'arabe du futur. Une jeunesse au Moyen-Orient (1978–1984) (2014)

Kirjastosta.

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Oksan hyllyltä, Kirjojen keskellä

Haasteet: Maailmanvalloitus (Libya), Sarjakuvahaaste, Jatkumo


Velma Wallis: Kaksi vanhaa naista
Suomentaja. Tuomas Kilpi
Like 2002
88 s.
Two Old Women (1993)

Kirjastosta.

Toisaalla: Mummo matkalla, Kirja vieköön!, Ullan luetut kirjat

Haasteet: Yhdysvallat-lukuhaaste, Tundran lumoissa

Vetelehdintää, kasvukipuja ja kuviteltuja menneisyyksiä – Maaliskuun Kuukauden lyhyet

"Veikolla on kaikki ihan hyvin", todetaan jo kirjan takakannessa. Onko aikuisuus 2010-luvulla kuitenkaan ihan niin helppoa kuin puitteet antavat ymmärtää? Sitä pohtii Erkka Mykkänen romaanissaan Something not good (WSOY 2018).

Päähenkilö on nuori mies Veikko, joka ponnistaa kohti aikuisen elämää rikkonaisesta perheestä mutta vanhempiensa, tai ainakin äitinsä, tuella. On tyttöystävä Kaisa, kirjastossa suoritettu sivari, kirjallisuuden opinnot yliopistolla, matkustelua maailmalla... ja silti jotain olennaista tuntuu koko ajan olevan hukassa.

Mykkäsen kerronta on selkeälinjaista ja toteavaa, niin kuin ehkä Veikon elämäkin on (ainakin jälkimmäistä). Tuntuu kuin päähenkilömme lähinnä ajelehtisi paikasta, valinnasta ja päätöksestä (tai niiden tekemättömyydestä) toiseen, pysähtymättä ollenkaan miettimään, mitä itse oikeasti haluaa ja millä ehdoilla on valmis sitä saavuttamaan.

Ehkä Veikko ei tiedä. Ei tiedä varmaan moni muukaan. Something not good on temmoltaan rauhallinen, juoneltaan hillitty ja ajankuvaltaan terävä romaani. Sen henkilöt ovat ehkä lopulta vain heijastumia itsestään, mutta jotain olennaista heihin piirtyy. Mukavat ja monella tapaa turvatut, mutta silti epävarmat ajat ja tottumus siihen, että periaatteessa kaikki on mahdollista, vaikkei ehkä ihan kuitenkaan sitten ole, tuntuu tutulta ja samastuttavalta. Mykkäsen romaanissa näkyy ristiriita, joka vallitsee, kun paljon on käsillä, mutta mitään ei saa ilmaiseksi.


Erkka Mykkänen: Something not good
Ulkoasu: Elina Warsta
WSOY 2018
153 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjaluotsi, Amman lukuhetki

Haasteet: Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 26. Kirja, jossa matkustetaan (Thaimaahan, Trans Siperialla, Yhdysvaltoihin, Ruotsiin, mummolaan...)

Félix Ventura on angolalainen albiino, joka on tehnyt itselleen uran kuvitelluista menneisyyksistä. Sisällissodasta toipuvan maan eliitti haluaa itselleen loistavan sukutaulun ja kiillotetun historian, ja siihen rakoon Félix on onnistunut itsensä asettamaan. Hän pystyy luomaan kelle tahansa lähes millaisen menneisyyden tahansa, mutta tietyistä ehdoista on pidettävä kiinni.

Eräs Félixin asiakas, José Buchmann, tuottaakin tässä suhteessa ongelmia, sillä menneisyys alkaa hänen käsissään elää turhan tarkkaan yksityiskohtiin tarrautuen. Niin ikään Félixin asiakkaana oleva Ângela Lúcia herättää uinuneita salaisuuksia, jotka olisi ollut syytä pitää horroksessa.

Félixin puuhia ja muita tapahtumia seuraa katonrajassa elelevä lisko, jolla on sangen inhimillisiä piirteitä. Tarinan kertojana lisko on kiehtova mutta hitusen epäluotettava. Mitä todella tapahtuu ja mikä on vain unta?

José Eduardo Agualusan Menneisyyksien myyjä on kirja, johon tartuin vailla ennakko-oletuksia. Olin vain etsinyt kirjastosta mitä tahansa luettavaa, joka liittyisi Angolaan, jota en vielä ole Kirjallisessa Maailmanvalloituksessani päässyt suorittamaan. Lyhyistä luvuista koostuva teos on periaatteessa nopealukuinen, mutta jokin sen maagisrealistisessa tunnelmassa ja unenomaisuudessa pinnisteli sinnikkäästi vastaan, eikä päästänyt minua nikottelematta eteenpäin.

Ajatus kuviteltujen menneisyyksien rakentamisesta silmäätekeville on kiehtova, ja epäilemättä se on myös totta jossakin päin maailmaa. Samalla tulee miettineeksi, miksi annamme niin paljon painoa menneelle, kun voisimme keskittyä tulevaan? Varmaan kerettiläistä puhetta historioitsijan suusta, mutta yksilötasolla en rehellisesti sanoen ymmärrä, miksi painotetaan menneitä, useimmiten muiden (perheenjäsenten, sukulaisten) tekemiä asioita sen sijaan, että suunattaisiin katse siihen potentiaaliin, joka on vielä käyttämättä.


José Eduardo Agualusa: Menneisyyksien myyjä
Suomentaja: Pirkka Valkama
Kampus Kustannus 2015
162 s.
O vendedor de passados (2004)

Kirjastosta.

Toisaalla: Anna Pöysä / Maailman kuvalehti, Eeva Salonius / Kiiltomato

Haasteet: Maailmanvalloitus (Angola)

Kahden kuun kuukauden kielet

Kuukauden kieli -haasteessa on edetty jo 1/4 verran. Tammikuun kieli oli ranska. Huhtikuun kieli on portugali, ja sopiva kirja onkin sitä varten jo hankittuna.

Palataan kuitenkin ajassa taaksepäin. Helmikuussa vuoroon pääsi aina yhtä kiehtova japani. Kuun lopussa luinkin sattumalöydön kirjastosta, japanilaisen Ihara Saikakun 1600-luvulla kirjoittamista novelleista koostuvan kokoelman Päässälaskua.

Novellit sijoittuvat kirjoitusaikaansa ja paikkaansa, 1600-luvun Japaniin. Ne ovat lyhyitä tuokiokuvia kaupunkielämästä, rahankäytöstä ja moraalista. Päähenkilöinä on kauppiaita ja monenlaisia kuluttajia, teemana useimmiten ahneus ja tapainturmellus. Novelleihin sisältyy opetuksia ja viestejä, joiden mukaan paha saa lähes aina palkkansa ja ahneudesta sakotetaan. Ehkä.

Ihara Saikakun tyyli on nokkela ja pisteliäs. Martti Turunen on suomentanut tekstit niin, että nykyihmisenkin on niitä helppoa lukea ja ymmärtää. 1600-luvun japanilainen kaupunkikulttuuri herää eloon turuilla, toreilla ja kotialttareilla. Iso osa novelleista sijoittuu vuodenvaihteeseen, siihen hetkeen, jolloin uusi, parempi elämä on taas mahdollinen ja vanhat synnit saa harteilta – jos saa. Esi-isillä on suuri merkitys, kuten myös veloilla ja niiden perinnällä.

Ihara Saikakun (1642–1693) tuotannosta on suomennettu muutakin, ja saatanpa hyvin tarttua niihin jossain vaiheessa. Sinänsä novellit eivät tarjoa nykyproosan ystävälle kovin suuria oivalluksia, mutta sitäkin enemmän ihastuin historialliseen Japaniin ja sen tapakulttuuriin, josta Päässälaskua tarjoaa hyvinkin rahvaanomaisen ja siksi niin kiehtovan kuvan.

Maaliskuun kielikokemukseni sijoittui puolestaan Puolaan. Valikoin luettavakseni puolalaisen Nobel-kirjailijan Wisława Szymborskan (1923–2012), jonka tuotantoon olen jo pitempään halunnut tutustua. Luettavakseni päätyi lähes koko Szymborskan uran kattava kokoelmateos Hetki, jossa on runoja vuosilta 1945–2004 eri kokoelmista.

Szymborska kirjoittaa sangen suorasanaista lyriikkaa, jolla hän kuvaa muutosta, historiaa ja elämän käänteitä niin yksilön kuin yhteisön näkökulmasta. Osa kokoelmaan valituista runoista on pidempiä, tarinamaisia runoelmia, osa lyhyempiä, kuin siivuja. Szymborskan kieli on Martti Puukon suomentamana kaunista ja taipuisaa.


" - - Niin on käynyt, että olen ja katselen.
Ilmassa yläpuolellani lentää räpyttelee valkoinen perhonen,
siivillä, jotka kuuluvat vain sille
ja käsieni ylitse liikkuu varjo,
ei muu, ei mikä tahansa, vaan juuri sen oma.
Tuollaisen näkymän edessä katoaa varmuuteni
siitä, että se mikä on tärkeää
on tärkeämpää kuin se mikä ei ole."


Runoissa on kuitenkin paljon sellaista, mikä pitää minua loitolla, eikä anna sujahtaa mukaan niiden maailmaan. Koska tiedostan Szymborskan olevan kirjallisuuden nobelisti, lukemisessakin on omat kynnyksensä. Ehkä kuvittelen, että Szymborska on niin korkealentoista ja kunnioitettua, ettei minulla ole sen kimppuun mitään asiaa. Tämähän on tietenkin aivan virheellinen oletus, typerä asenne, josta ei ole mitään iloa.

Jokin silti piti etäällä. Ehkä minun oli vaikeaa keskittyä, ehkä yritin löytää syvempää liian sinnikkäästi, liian tietoisena.

Onneksi osa kokoelman runoista solahti sisääni sujuen. Olen valmis tutustumaan Szymborskaan vielä tarkemminkin, sillä uskoisin selkeämmistä, yhteen tarkoitetuista kokoelmista löytyvän minulle enemmän tartuttavaa. Niissä on ehkä suurempi mahdollisuus tyylin omaksumiselle ja tutuksi tulemiselle.



Ihara Saikaku: Päässälaskua
Suomentaja: Martti Turunen
Otava 1982
175 s.
Seken munezanyō (1692)

Kirjastosta.


Wisława Szymborska: Hetki
Suomentaja: Martti Puukko
Like 2004
215 s.

Kirjastosta.

_________

Haasteet: Kuukauden kieli -haaste siis etenee helmi- ja maaliskuun osalta. Maailmanvalloitukseen nappaan Puolan. Novellihaaste2 paisuu 20 novellilla. Szymborskan kirja sopii Runo18-haasteeseen ja Seinäjoen kirjastohaasteeseen (kohta 14. Nobel-palkitun kirjailijan teos).

Gaël Faye: Pienen pieni maa

Perheen kolhut vai koko valtion? Lapsen silmin se on melkein sama asia: kaikki tuttu ja turvallinen tärisee liitoksissaan, eikä mihinkään voi luottaa enää.

Gaël Fayen Pienen pieni maa kertoo Ruandan ja Burundin verisestä historiasta 1990-luvun alussa, lapsuudesta ja muistamisen epävarmuudesta. Gaby on 10-vuotias, kun sota syttyy ja perhe hajoaa. Lapsuus on ollut suhteellisen vakaata Burundin taivaan alla: perheessä on ollut omia mutkiaan, mutta Gabyn ja pikkusiskon elämä on kuitenkin ollut turvallista. Äiti on Ruandan tutsi, isä ranskalainen. Kaikki muuttuu vanhempien erotessa ja sodan pyyhkäistessä rauhallisten kotikatujen yli.

Kaikkea tätä Gaby muistelee muutamaa vuosikymmentä myöhemmin, jo aikuisena miehenä. Hän ei ole löytänyt rauhaa mielelleen.


Elämäni on kuin pitkä harharetki. Olen kiinnostunut kaikesta. En suhtaudu mihinkään intohimoisesti. Mikään ei järisytä minua sydänjuuriani myöten. Olen hortoilijoiden velttoa sukua. Joskus nipistän itseäni. Tarkkailen itseäni sosiaalisissa tilanteissa, työpaikalla kollegojeni seurassa. Olenko minä tuo kaveri hissin peilissä? Kahviautomaatilla seisova, väkinäisesti naurava heppu? En tunnista itseäni. Olen tullut niin kaukaa, että ihmettelen edelleen, kuinka päädyin tänne. (s. 12)


Fayen rakentama tarina on yhdistelmä lapsuuden viattomuutta ja veristä kansanmurhaa. Gabyn silmin maailma muuttuu oudoksi, mutta sitä on vaikeaa selittää, eikä kukaan oikein suostukaan kertomaan, mistä todella on kyse. Samalla kun ympärillä olevat rakenteet murtuvat – palvelusväki pakkaa tavaransa, naapurissa koetaan menetyksiä, aseiden pauhu kuuluu jostain etäämpää – Gabylla on kasvun paikka. Ystävyyssuhteet horjuvat, oma perhe murtuu.

Pienen pieni maa on palkittu romaani ja käännösmenestys maailmalla. Sen vire on vaikuttava, sen rakentama kirjallinen maailma moni-ilmeinen. Silti se piti minut etäällä. Gabyn kertojanrooli on ristiriitainen: yhtäältä lapsen näkökulma, toisaalta kehystarinassa Gaby on jo aikuinen ja muistelee mennyttä, yrittää tehdä tiliä sen kanssa. Kymmenvuotiaaksi Gaby käyttää turhan kirjallisia ilmaisuja, on liian lyyrinen makuuni:


Bujumbrassa sataa yötä päivää lunta. Kerroinko jo? Hiutaleita kasaantuu hiljalleen, ne peittävät kaiken ja silaavat maailman valkoisella luuytimiämme myöten. Ei ole enää paratiisia eikä helvettiä. Huomenna koirat vaikenevat. Tulivuoret uinuvat. Kansa äänestää tyhjää. Hääasuiset haamumme astelevat jäähileisillä kaduilla. Meistä tulee kuolemattomia.

Lunta on satanut jo monta päivää ja yötä.
Bujumbura on tahraton.
(s. 208)


Toisaalta olen myös lähtökohtaisesti ongelmissa aina, kun joudun tekemisiin lapsikertojien kanssa. Jokin hiertää, pitää etäällä – ansioista huolimatta.

Pienen pieni maa on raaka ja suorasukainen kuvaus menetyksistä ja väkivallanteoista, joiden uhreiksi viattomat joutuvat. Järjetön etninen viha hutujen ja tutsien välillä konkretisoituu Gabyn perheessä, kun hänen äitinsä perhe ja suku joutuu vainojen uhreiksi Ruandassa. Äidin kuvaus tekemästään etsintäretkestä on järkyttävää luettavaa.

Tarina jätti minuun jäljeksi ristiriitaisen olon, jossa yhdistyy suru sodan uhrien puolesta ja pettymys siitä, että jäin lopulta etäälle.


Gaël Faye: Pienen pieni maa
Suomentaja: Einari Aaltola
Like 2018
217 s.
Petit pays (2016)

Arvostelukappale.

________

Toisaalla: Kirjaluotsi, Mitä luimme kerran, Kirjojen kauneudesta


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta. Maailmanvalloituksessa matkaan Burundiin.

Dalia Grinkevičiūtė: Dalian kirja

Dalia Grinkevičiūtė karkotettiin perheineen Liettuasta Siperian vankileireille vuonna 1941, kun Dalia oli 14-vuotias. Perhe hajotettiin, ja isä Juozas joutui eri leirille kuin vaimonsa ja lapsensa. Dalia, äiti Prane ja veli Juozas lähetettiin syvälle Siperian tundralle, Jäämeren rannalle Trofimovskin saarelle.

Olot leirillä olivat hirveät. Jo vallitsevat ympäristöolosuhteet tekivät elämästä selviytymiskamppailun, mutta olematon ruokahuolto, hygienia, terveydenhoito ja asuinolosuhteet haastoivat sen joka päivä.

Dalia onnistui pakenemaan leiriltä vuonna 1949. Hän kirjoitti kokemuksistaan muistoja irtopapereille, jotka hautasi kiinnijäämisen pelossa lasipurkissa vanhempiensa talon puutarhaan. Dalia ei onnistunut löytämään purkkiaan enää myöhemmin, joten hän kirjoitti muistelmat uudelleen 1970-luvun alussa. Lasipurkki löytyi vuonna 1991.

Dalia joutui vielä 1950-luvun alussa KGB:n käsiin ja vietti useita vuosia eri vankiloissa, hetken myös vankileirillä Jakutskissa. Hänestä tuli lopulta kaiken kokemansa jälkeen lääkäri. Hän kuoli vuonna 1987.

Dalian kirja on järkyttävää ja ahdistavaa luettavaa. Sen kuvaamia olosuhteita ei pysty edes kuvittelemaan, vaikka Dalia niistä paljon kirjoittaakin. Jokin osa mielestä pyrkii kaiketi suojelemaan itseään ja kieltäytyy hahmottelemasta, millaista vankileirin elämä oli.

Ihmisiä kuolee kuin kärpäsiä, täit ja luteet vainoavat, punatauti leviää, nälkä hivuttaa voimakkaatkin henkilöt varjoiksi. Kaikki ovat valmiita lähes mihin tahansa saadakseen palan leipää, ja jauhotkin syödään suoraan veteen sekoitettuina. Nukutaan onnettomissa hökkeleissä, jotka ovat Siperian ja Jäämeren tuulien armoilla, eikä lepoa saa. Raskasta fyysistä työtä tehdään tuntikausia, kesäaikaan puolestaan kalastetaan ja perataan kaloja niin paljon kuin vain ehditään.

Lapset ja nuoret tekevät työtä, mutta heille järjestetään myös koulua. Kuri on kova ja opetussuunnitelma suurpiirteinen. Myös alaikäiset joutuvat "kenttäoikeuteen" rikkoessaan sääntöjä tai kun joku vain epäilee heidän tehneen niin. Rangaistukset ovat ankaria.

Dalian kirja ei ole mikään makoisa välipalalukeminen. Se on raaka kuvaus Neuvostoliiton vankileireistä, todistus epäinhimillisyydestä ja vihasta. Kirja on tärkeä historiallinen dokumentti ajasta, jonka ei pidä antaa koskaan tulla takaisin. Samalla se on nuoren tytön kasvutarina, täynnä teräviä huomioita ja kaiken pahan keskellä pilkahtelevasta, sinnikkäästä elämästä.


Dalia Grinkevičiūtė: Dalian kirja. Siperiaan karkotetun liettualaistytön tarina
Suomentaja: Reeta Tuoresmäki
Absurdia 2016
175 s.
Lietuviai prie Laptevų jūros (1997)

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Sheferijm – Ajatuksia kirjoista


Haasteet: Maailmanvalloitus (Liettua), Naisen tie, Helmet-haasteen kohta 8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja, Tundran lumoissa

Vielä lisää tammikuisia sarjistuttavuuksia

Olen innostunut sarjakuvista ihan uudella tavalla, kuten on ehkä ollut havaittavissa. Ponnahduslautana on toiminut Hurjan Hassun Lukijan Sarjakuvahaaste, ja eteenpäin on puskenut se yksinkertainen huomio, että maailma on pullollaan erinomaisen kiinnostavia sarjakuvia. Kirjaston hyllytkin parhaimmillaan notkuvat niitä! Vaikka vuosi (ja haaste) ovat vasta aluillaan, uskallan jo väittää löytäneeni vakituisesti uuden suosikkigenren, jonka matkassa kulkea tulevaisuudessakin.

Juuri tästä syystä kirjabloggaaminen, kirjablogit ja lukuhaasteet ovat niin mahtava juttu! Ihminen ajautuu uusille luku-urille kuin huomaamatta.

Tammikuussa luin sarjiksia mukavan määrän. Blogannutkin olen jo seuraavista mainioista: JP Ahosen Villimpi Pohjola, Guy Delisen Merkintöjä Burmasta, Lorina Mapan Duran Duran, Imelda Marcos, and Me, Alison Bechdelin Hautuukoti sekä Timo Mäkelän Emil ja Sofi – Yhden yön muisto Helsingistä kesältä 1909.

Lisäksi luin kaksi muuta sarjakuva-albumia, joista nyt koetan saada jonkinlaista sanottavaa aikaiseksi. Näitä yhdistää rohkea värien käyttö ja päähenkilön olemus: tavalla ja toisella hylätty poika.

Sunday Ngakaman ja Sanna Hukkasen Karkuteillä (Artbox Irja 2012) on suomalais-tansanialaisen yhteistyön tuloksena syntynyt sarjakuva. Päähenkilö on 12-vuotias Shida, joka karkaa kotoaan joutuessaan jättämään koulun kesken. Vanhempansa menettänyt Shida on päätynyt isoisänsä ja tämän uuden vaimon huollettavaksi, ja uusi isoäitipuoli on sitä mieltä, ettei kouluun pidä tuhlata aikaa, kun kotonakin on niin paljon tehtävää. Isoisä on tossun alla ja Shida päättää ottaa hatkat.

Shida lähtee Viktoria-järvellä sijaitsevasta kotikylästään miljoonakaupunki Mwanzaan. Siellä hän kokeilee ensin elämää katulapsille tarkoitetussa asuntolassa, mutta huomattuaan kuinka korruptoitunut ja mätä järjestelmä on, hän suuntaa kadulle. Siellä saa sentään olla vapaa.

Shida löytää itselleen muista katupojista muodostuvan jengin, jossa olo on kotoinen ja pääosin turvallinen. Nukkua pitää taivasalla ja pian taipua myös kyseenalaisiin keinoihin rahan ja ruoan hankintaan, mutta Shida on valmis melkein mihin vain, jottei joudu takaisin isoisänsä taloon.

12-vuotias on kuitenkin vielä kovin nuori, ja kun Shida jää kiinni varkaudesta, on seinä vastassa.

Karkuteillä perustuu mwanzalaisten katulasten haastatteluihin ja on siksikin kiinnostavaa ja koskettavaa luettavaa. Sarjakuva on nuoremmalle lukijakunnalle suunnattu, joten vaikka aihe on synkkä ja raskaita käänteitä koetaan, tarina pysyy toiveikkaana eikä ole liian karu.

Ngakama ja Hukkanen ovat tehneet yhdessä koko teoksen käsikirjoituksesta puhtaaksi piirtämiseen. Pidän erityisen paljon kirjan värimaailmasta (liekö vesivärein tehty?), jossa on sävyjä ja eloa. Ihmishahmot ovat selkeitä ja ilmeikkäitä, mutta asennoiltaan paikoin hieman jäykkiä.

Tarina on avartava ja herättää pohdintoja. Esimerkiksi katulapsille tarkoitetun asuntolan korruptoitunut johtaja ja sinisilmäisyydessään täysin huijattavissa olevat länsimaiset rahoittajavieraat saavat nikottelemaan. Karkuteillä on albumi, josta voisi saada paljonkin juteltavaa esimerkiksi historian, yhteiskuntaopin tai elämänkatsomustiedon opetukseen. Ylipäänsä tarinan käänteistä olisi kiinnostavaa kuulla suomalaisnuorten näkemyksiä: mikä on oikein ja mikä väärin, mistä tarinan kinkkiset tilanteet johtuvat, miten ne voitaisiin ratkaista.

Jan Anderssonin piirtämä ja Katja Ketun kirjoittama Peräkammarin poika (Otava 2015) sijoittuu avaran taivaan alustan sijaan ahdistavaan taloon, joka joskus oli koti, mutta josta on tullut vankila. Päähenkilö on Jalmari, pahkakelloja rakentava vanhapoika, joka asuu edelleen lapsuudenkodissaan iäkkään ja sairaan äitinsä kanssa.

Jalmari on ehkä päällisin puolin kiltti ja rauhallinen, mutta mielikuvituksessaan hän on sankari, joka selviytyy mistä tahansa kinkkisestä tilanteesta.

On kuitenkin uhka, jonka edessä sankarinkin on taivuttava lopulta: Kuoleman ujuttautuessa taloon joutuvat kekseliäisyys, osaaminen ja kyvyt todelliseen koetukseen.

Peräkammarin poika on todella näyttävä ja dramaattisin värein ja sävyin piirretty ja kirjoitettu tarina. Ympärillä huokuva talo herää sananmukaisesti eloon, seinät ja putket natisevat, visvaa, roskaa ja mätää tihkuu ja pursuaa.

Sarjakuvasta jää vahvoja aisti- ja tunnetiloja. Kuvakulmat ovat dramaattisia ja tarina etenee useiden aukeamien verran ilman suurtakaan tekstimäärää. Lukija saa keskittyä kuviin ja niiden tunnelmiin, jotka ovatkin voimakkaita.

Peräkammarin poika ei ole erityisen miellyttävä tarina. Jalmarin kuvitelmat sekoittuvat todellisuuteen, muutokset ovat nopeita ja niiden rajat häilyvät. Tarinassa on paljon tulkittavaa, eikä se aukea aivan helpolla. Menneisyyden pettymykset konkretisoituvat, eikä armahdus ole hellä – jos sitä on ollenkaan.

Äidin hahmo on päällekäyvä ja painostava, vaikka häntä ei fyysisesti nähdäkään. Jalmari on aina joutunut olemaan ensin syntyneen kaksoisveljensä varjossa saamatta koskaan kiitosta mistään, ja alkaahan sellainen kalvaa miestä vähitellen ihan väistämättä.

En osaa sanoa, pidinkö Peräkammarin pojasta. Sen visuaalisuus on vahvaa, mutta tarinassa on paljon sellaista, mikä jäi vaivaamaan. Se ei ole hyvän mielen tarina, kaikkea muuta. Perhesuhteiden, muistamisen, kiintymyksen ja sen puutteen, velvollisuuksien ja painolastien kokonaisuus kieppuu ja tärisee antamatta lukijalle armoa.


Sunday Ngakama & Sanna Hukkanen: Karkuteillä
Ulkoasu: Pirkko Valtonen
Artbox Irja 2012
112 s.

Kirjastosta.


Jan Andersson & Katja Kettu: Peräkammarin poika
Otava 2015
134 s.

Kirjastosta.

________

Karkuteillä toisaalla: Kirjavinkit

Peräkammarin poika toisaalla: Luettua elämää, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Hurja Hassu Lukija

Haasteet: Molemmat kirjat kasvattavat Sarjakuvahaasteen pottiani. Karkuteillä vie lisäksi Maailmanvalloitukseni Tansaniaan.

Kurkistuksia Kaakkois-Aasiaan

Innostuin Kukko kainalossa -haasteen loppumetreillä poimimaan vielä joitakin puuttuvia maita kokoelmaan. Ei muuten mikään ihan yksinkertainen homma, sillä haasteen kattamalta alueelta ei ollut helppoa löytää luettavaa – ainakaan muiden kuin muunmaalaisten kirjoittamaa. Pienellä vaivannäöllä selviydyin kuitenkin vielä Burmaan/Myanmariin ja Itä-Timoriin.

Ruotsalaisen Per Ole Perssonin Jaco on erikoinen romaani vieraudesta, unen, harhan ja toden rajasta, uhasta ja pelosta. Nuori mies saapuu Itä-Timoriin juurettomana ja pelottomana. Hän ei oikein osaa sanoa, missä oma paikka maailmassa on, tuskin ainakaan "kotona", missä se sitten onkaan. Itä-Timor on outo, köyhä ja kiehuva. Väkivallan, köyhyyden ja näköalattomuuden uhka käy päälle heti lentokoneesta poistuessa.

Mies kohtaa paikallisen pariskunnan, nuoren miehen Eliasin ja tämän raskaana olevan puolison Miriamin. Kolmikko pakenee sisällissodan ja väkivallan varjoa Jaco-nimiselle saarelle, joka on paikallisten keskuudessa kiellettyä aluetta. Matka sinne koituu kohtalokkaaksi – tabua ei pitäisi kenenkään rikkoa.

Jaco on kuin ilkeämielinen houreuni, joka aiheuttaa vilunväristyksiä, harhakuvia ja kipua. Romaani on mitaltaan lyhyt, mutta tunnelmaltaan tiukka ja ahdistava. Vieraus, outous ja oman kontrollin ulkopuolelle joutuminen kuvaavat sitä kautta linjan. Mitenkään erityisen miellyttävää luettavaa Jaco ei ole, mutta se herättelee ärsykkeitä ja vaatii tarkkaavaisuutta loppuun saakka.

Guy Delisle on kanadalainen sarjakuvapiirtäjä, joka on asunut useissa itselleen vieraissa maissa etenkin Aasiassa joko omien tai puolisonsa töiden vuoksi. Merkintöjä Burmasta on sarjakuvaromaani Delislen perheen ajasta Burmasta, jonne he päätyvät Guyn vaimon saatua komennuksen Lääkärit ilman rajoja -järjestöltä.

Guy on Burmassa koti-isänä perheen pienen pojan Louisin kanssa. Hän saa rauhassa tutustua erikoiseen, kontrolloituun ja omalakiseen maahan, jota sotilasjuntta pitää rautaisessa otteessaan, mutta jossa länsimaalaisilla ekspateilla on suhteellisen hyvät oltavat – mitä nyt maan pääkaupunki saatetaan yhtenä päivänä päättää muuttaa monen sadan kilometrin päähän, kaikkeen tarvitsee monta leimaa ja virkamiehen päätöstä ja media sensuroidaan surutta.

Delislen kirjassa ei kuitenkaan anneta surkeudelle valtaa, vaikka se kriittisenä pysyykin. Delisle osaa pitää käsissään huumorin, tarkat huomiot ja moni-ilmisen yhteiskunnan kontrollin alla. Hän myöntää oman vajavaisuutensa niin ulkomaalaisena kuin ylipäänsä ihmisenä, mutta on aina valmis tutustumaan uuteen ja ottamaan selvää.

Delislen perheen arjen lisäksi Merkintöjä Burmasta kertoo yhteiskunnallisista epäkohdista, historiasta ja tulevaisuuden varovaisista toiveista. Maan tilanne on muuttunut reilussa kymmenessä vuodessa paljon – Delislen perhe asui Burmassa vuosina 2005–2006 – ja esimerkiksi toisinajattelija Aung San Suu Kyin asema on nykyään aivan toinen. Sarjakuvassa hän on vielä tiukasti sotilasjuntan määräämässä kotiarestissa, mutta on sittemmin noussut ensimmäiseksi valtiokansleriksi ja ministeritehtäviin. Hän on saanut osakseen niin merkittäviä tunnustuksia ihmisoikeustyöstään kuin voimakasta kansainvälistä kritiikkiä oltuaan pitkään puuttumatta Burmassa tapahtuneeseen rohinghya-kansaan kohdistuneeseen etniseen puhdistukseen.

Merkintöjä Burmasta on näennäisen yksinkertaisella tyylillä piirretty ja koostettu, mutta sitäkin huolellisemmin se paneutuu aiheeseensa ja imaisee lukijan mukanaan vieraaseen ympäristöön ja haasteita ja ristiriitoja täynnä olevaan elämään. Delislen kynänjälki miellyttää minua, ja hän hyödyntää albumin sivuja ja ruutuja sekä perspektiivejä, ihmishahmoja, ympäristöä ja toimintaa yksinkertaisin mutta toimivin elein.

Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta
Suomentaja: Saara Pääkkönen
WSOY 2008
263 s.
Chroniques Birmanes (2007)


Kirjastosta.


Toisaalla: Kujerruksia, Kirjanurkkaus, Kirjojen keskellä, Tarinoiden taikaa, Aamuvirkku yksisarvinen


Per Ole Persson: Jaco
Suomentaja: Sanna Manninen
WSOY 2013
147 s.
Jaco (2012)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjavinkit, Kirjasähkökäyrä

Haasteet: Kukko kainalossa ja Maailmanvalloitus (Itä-Timor ja Myanmar), Sarjakuvahaaste, Kuukauden kieli -haaste (tammikuun kielenä oli ranska)

______________

Kukko kainalossa -haaste päättyy siis nyt. Vuosi on mennyt nopeasti, ja olen päässyt tutustumaan minulle vieraaseen osaan maailmaa, Kaakkois-Aasiaan. Aivan niin mittavasti en kirjoja tuolta seudulta lukenut kuin olin ehkä suuruudenhulluna ajatellut, mutta seitsemän sentään. Mitä pidemmälle Kirjallinen maailmanvalloitukseni etenee, sitä selvemmäksi käy, että niin sanotusti harvinaisemmista maista on todella vaikeaa löytää luettavaa.

Tässäkin haasteessa käytännössä kaikki lukemani kirjat ovat ulkopuolisen kirjoittamia. Lorina Mapa, Tash Aw ja Nam Le ovat alunperin Kaakkois-Aasiasta kotoisin, mutta muuttaneet sieltä Eurooppaan, Yhdysvaltoihin tai Kanadaan jo lapsina tai nuorina. Neljä lukemistani kirjoista on puolestaan täysin muualta tulleiden näkemyksiä Kaakkois-Aasiasta. Arvokkaita toki nekin.

Kukko kainalossa oli minulle mieluinen ja kiinnostava haaste. Kiitos sannabanana!

Luettuna: 7 kirjaa

Filippiinit
Lorina Mapa: Duran Duran, Imelda Marcos, and Me

Itä-Timor
Per Ole Persson: Jaco

Kambodža

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Malesia
Tash Aw: Silkkimies

Myanmar
Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta

Thaimaa
Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

Vietnam
Nam Le: Merimatka

Sarjakuvamuistelmia kahdelta mantereelta

Sarjakuvien ja sarjakuvaromaanien kautta on mahdollista käsitellä näennäisen kepeästi aiheita, jotka jossain toisessa kirjallisuusmuodossa saattaisivat musertaa alleen. Alison Bechdelin Hautuukoti ja Lorina Mapan Duran Duran, Imelda Marcos, and Me tekevät juuri niin. Molemmat ovat sarjakuvaromaaneja tekijänsä elämän käännekohdasta: kun isä yllättäen kuolee, joutuu aikuinen tytär väistämättä pohtimaan, millainen suhde isään oli, mistä oma lapsuus ja nuoruus rakentuivat ja miten elämä jatkuu tästä eteenpäin.

Alison Bechdel on palkittu yhdysvaltalainen sarjakuvataiteilija. Hautuukoti on ensimmäinen hänen tuotannostaan lukemani teos, muttei jää taatusti viimeiseksi. Pidin ennen kaikkea tarinan tiukasta sävystä ja Bechdelin tyylikkäästä piirrosjäljestä. Vihertävänharmaa värimaailma tuntuu raikkaalta ja rakentaa tarinalle muistoja vahvistavaa sävyä. Bechel käyttää hienoja perspektiivejä ja kuvakulmia, joita voi jäädä vain ihastelemaan.

Hautuukoti on Bechdelin omaan elämään perustuva muistelmateos. Hän joutuu kohtaamaan isänsä yllättävän kuoleman varoittamatta ja valmistautumatta, vain vähän sen jälkeen kun on kertonut vanhemmilleen olevansa lesbo. Oma lapsuus ja nuoruus nousevat väistämättä mieleen, kun isän menetystä on käsiteltävä.

Tarinaan tuo särmää se, ettei Bechdelin perhe ole missään määrin tavanomainen. Vanhempien avioliiton taustat alkavat vähitellen aueta ja isän persoonasta aukaistaan yhä uusia kerroksia – eivätkä ne ole pelkästään positiivisia.

Hautuukodin henkilöhahmot ovat hivenen hyytäviä. Heidät on piirrettykin niin, ettei pelkkää pumpulia ole luvassa. Perheen sisäiset suhteet ovat osin jäiset, osin välinpitämättömät. Ja silti yhteys on mahdollista löytää.

Tarinassa on merkittäviä kirjallisuusviitteitä. Bechdeliä ja isää yhdistää kiinnostus kirjallisuuteen, ja mitä pidemmälle isän kuoleman ja kasvuvuosien käsittely etenee, sitä syvempiä kirjallisuusviittauksista tulee. Bechdel tuntee ymmärtävänsä isäänsä, ainakin osittain, mutta petollisesti liian myöhään.

Oman konfliktinsa tarinaan tuo isän kuolemaan liittyvä epävarmuus. Oliko kyse puhtaasta onnettomuudesta vai olisiko se voinut olla itsemurha? Sitä ei saada selville, ehkei aivan halutakaan saada.

Hautuukoti käsittelee perhesuhteiden ja menetyksen lisäksi paljon identiteettiä, sen muodostumista ja merkitystä. Bechdelin perhe pitää pikkukaupungissa hautaustoimistoa, mutta oikeasti perheenisä haluaisi olla jotain muuta. Hän rakastaa antiikkia, entisöintiä ja taidetta, ja perheen kotikin on monella tapaa kuin museo. Synkkä puoli on isän peitelty homoseksuaalisuus ja hänen suhteensa nuoriin miehiin, myös alaikäisiin poikiin, joista hän ei joudu vastuuseen.

Bechdelin perhetausta ei ole onnea täynnä, mutta siitä huolimatta Hautuukoti on muistelmateos, jossa on myös lämpöä – mustan huumorin kuorruttamana, mutta kuitenkin. Bechdel ei jää säälittelemään itseään, vaan hänen asenteensa on pikemminkin raa'an rehellinen. Oma aikuiselämä on väistämättä lapsuuden sävyttämä, mutta sen uhriksi ei pidä heittäytyä.

Lorina Mapan Duran Duran, Imelda Marcos, and Me on Hautuukotia positiivisemman lapsuuden kuvaus. Mapan isä kuolee auto-onnettomuudessa ja Kanadassa vuosikaudet asuneen sarjakuvapiirtäjän on palattava kotiin Filippiineille surutyötä tekemään ja hautaamaan isä. Samalla tuntuvat hautautuvan vuosikaudet turvaa tuoneet muistot ja perhesuhteet.

Mapa kertoo rehdisti omasta menneisyydestään ja esimerkiksi kipuilustaan sukupuoleen liittyvissä oletuksissa ja asenteissa. Hän on aina ollut "poikatyttö", mitä ei Filippiineillä ollut helppoa niellä. Mapa on hyväosaisen, rikkaan perheen tytär, mikä teoksessa myös vahvasti näkyy. Kouluttautuneet ja korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa olevat vanhemmat pystyvät takaamaan perheelleen huomattavia etuja maassa, jossa yhteiskunnalliset epäkohdat ovat suuria.

Duran Duran, Imelda Marcos, and Me on muistelmateos erään naisen matkasta omaksi itsekseen, mutta lisäksi se on Filippiinien yhteiskunnan historiaa avaava kirja. Yksinvaltiaaksi julistautunut presidentti Ferdinand Marcos ja hänen vaimonsa Imelda Marcos, 1980-luvun poliittinen kuohunta ja lopulta Marcosien syrjäyttäminen vuoden 1986 vaaleissa käsitellään Mapan ruuduissa tietopohjaisesti mutta niin, että kokemusten vaikutus yksilö- ja perhetasolle välittyy.

Mapa on asunut vuosikaudet Pohjois-Amerikan mantereella, mutta sarjakuvamuistelmat sijoittuvat pääosin ja vahvasti nimenomaan lapsuuden ja nuoruuden maisemiin Aasiaan. Mapan perheen korkea asema yhteiskunnassa näkyy monella tapaa: käydään yksityiskouluja, on varaa teknologiaan ja länsimaiseen viihteeseen, köyhät maatyöläiset ovat suvun omistamien tilusten luonnollinen resurssi, elämässä muutenkin on helpotuksia, joihin läheskään kaikki filippiiniläiset eivät voi edes kuvitella pääsevänsä kiinni.

Toisaalta koetaan turtumusta ja voimattomuutta maan korruptoituneen hallinnon takia, joudutaan kohtaamaan kolhuja, riitoja ja erimielisyyksiä. Nuoruus ei ole helppoa aikaa missään päin maailmaa, mutta ainakin Lorina Mapalla on mahdollisuus muuhunkin kuin raatamiseen.

Mapan piirrosjälki on selkeää ja hän hyödyntää sivujen pinta-alaa monipuolisesti erikokoisilla ruuduilla, ihmisjoukkojen kuvauksilla ja yksityiskohdilla. Aikatasot nykyhetkessä ja menneisyydessä limittyvät luontevasti, ja viimeisten sivujen tunnekuohu päättää albumin koskettavasti.

Sarjakuva on luonteva esitystapa perhe-elämän muistoille, lapsuuden ja nuoruuden kuvauksille ja toisaalta myös poliittisen historian käsittelylle. Sekä Bechdel että Mapa vievät lukijan mukanaan omiin muistoihinsa, syvälle perheiden salaisuuksiin ja yksityisiin hetkiin ja asioihin. Kumpikin teos on vahva sarjakuvaromaani, joiden lukeminen on ilo.

Alison Bechdel: Hautuukoti. Tragikoominen perheeni
Suomentaja: Taina Aarne
Like 2009
238 s.
Fun Home: A Family Tragicomic (2006)

Kirjastosta.


Lorina Mapa: Duran Duran, Imelda Marcos, and Me. A Graphic Memoir
Conundrum Press 2017
131 s.

Kirjastosta.

_________

Haasteet: Kummallakin teoksella osallistun Naisen tie -haasteeseen ja Sarjakuvahaasteeseen. Bechdelin kirjalla kuittaan lisäksi Helmet-haasteen kohdan 16. Kirjassa luetaan kirjaa ja Yhdysvallat-lukuhaasteessa sijoitan sen kategoriaan Pikkukaupunkiin sijoittuva kirja. Mapan kirjalla nappaan Helmet-haasteen kohdan 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin sekä johdattelen Kukko kainalossa -haasteen ja Maailmanvalloituksen Filippiineille.