Maarit Verronen: Hiljaiset joet

Maailma loppuu, oletko valmis? Minä en ainakaan ole.

Maarit Verrosen Hiljaiset joet -scifiromaanin päähenkilö Lia sen sijaan tuntuu olevan. Ainakaan hän ei asetu ehdottomaan vastarintaan väistämätöntä vastaan, kun sen lopulta sisäistää. Hän on hieman aiemmin löytänyt joenvarresta viisi pakolaislasta ja tarjonnut näille suojaa ja turvaa, vaikkei hänellä itselläänkään ole ylenpalttisesti mitään. Lapset ovat tulleet Lian asuinmaan naapurista, diktatuurivaltiosta, jossa kansalaisia teloitetaan ja sorretaan estoitta.

Vähitellen maailma ympärillä alkaa järistä pois paikoiltaan. Jonkinlainen kosminen ryppy tai kupru aiheuttaa maapallolle totaalisen tuhon. Maanjäristykset, tulivuorenpurkaukset ja sään ääri-ilmiöt lisääntyvät ensin hitaammin, sitten tuhoavalla voimalla. Vain pieni valikoitu joukko pääsee turvaan, Lia ja lapset porukan jatkona. Mutta turvan olemuskin on muuttuva, ja yhä pienemmäksi käyvä selviytyneiden joukko joutuu yhä tukalampaan tilanteeseen.

Kaiken tämän Lia kertoo toteavalla, raportoivalla tyylillä. Henkilönä hän on tasainen ja rauhallinen, jopa järkyttävien tapahtumien äärellä. Verronen kirjoittaa tarinaansa huolellisesti ja tunnelmaa vähitellen nostattaen. Kaikkea ei avata kokonaan, lukija saa itse pohtia, arvailla ja tulkita. Millainen on maailma, jonka avaruus ympärillä tuhoaa? Ei selvästikään paikka, jonka arvon voisi sellaisenaan laskea korkealle. Epätasa-arvo ja vallan väärinkäyttö ovat vallinneet jo pitkään, eikä väistämätön tuho todellakaan muuta tilannetta oikeudenmukaisemmaksi.

Hiljaiset joet kertoo tilanteesta, johon emme halua joutua. Se saa miettimään, millainen ero on itse tehdyillä ja omasta toiminnasta riippumattomilla päätöksillä. Vaikka romaanissa maailmaa ei voi pelastaa ihmisen teoin, uuden maailman rakentamisessa inhimillistä aspektia tarvitaan. Ahdistavuudestaan huolimatta Hiljaiset joet on antoisa, eheä ja vahva lukuelämys.


Maarit Verronen: Hiljaiset joet
Ulkoasu: Jonna Nisu
Aviador 2018
177 s.

Arvostelukappale.


Toisaalla: Hemulin kirjahylly

Jumaltarustoa ja cozy crimea – Kesäkuun Kuukauden lyhyet

Kesäkuun lukemiset alkavat jo haipua mielestä samalla, kun uudet tuulet puhaltelevat muussa elämässä vahvasti. Muuttostressin keskellä yritän saada kaikenlaisia pöytiä puhtaaksi, niin myös luettuja kirjoja blogatuksi. Muutama aivan oivallinen kesäkuun kirja tulee nyt siis vielä esitellyksi Kuukauden lyhyet -sarjassa.

Lif elää rauhallista ja sisäänpäinkääntynyttä elämää Saarnikaupungissa, jonka keskellä kohoaa salaperäinen Vuori. Jatkuvasti sumun ja pilvien peitossa oleva Vuori on alkanut paljastua yhä enemmän, mikä aiheuttaa suurta levottomuutta Saarnikaupungin väessä. Lif itse työskentelee kaupungin alla olevissa katakombeissa, ja hänen pomonsa Heli antaa Lifille erikoislaatuiset ohjeet: työ katakombeissa päättyy, ja Lifin on syytä pakata kimpsunsa ja lähteä oravaa seuraten kiipeämään Vuorelle. Ymmärrettävästi Lif on epäileväinen.

Kaupungissa tapahtuu kuitenkin koko ajan enemmän erikoisia asioita, ja viimeistään kun katakombeissa pääsee valloilleen tappava virus ja Saarnikaupunkia aletaan evakuoida, Lif saa vauhtia tekemisiinsä. Naapurin muusikkomies Arri liittoutuu Lifin kanssa ja yhdessä parivaljakko lähtee haastavalle ja pelottavalle matkalle Vuoren rinteitä ja sisuksia pitkin. Välietappeja on useita, ja myös muita mitä erikoisempia ohjeita saaneita seikkailijoita kohdataan.

Helena Wariksen Vuori on kiinnostava skandinavisen jumaltaruston uudelleenkerronta, jossa maailmanloppu tulee niskaan hönkien, jumalat kieroilevat omia pelejään ja leikittelevät ihmisparoilla, maagiset ja mytologiset elementit solahtavat sujuvasti osaksi tarinaa ja henkilöt sekä ärsyttävät että ihastuttavat. Tarina etenee vauhdikkaasti, ja se tarjoaa huomattavan määrän viitteitä muihin tarinoihin ja kertomuksiin. Itse en tosin ole missään määrin skandinavisen jumaltaruston asiantuntija, mutta sen pääpiirteetkin tuntemalla Vuoresta saa mukavan lukuelämyksen irti.

Kirjan luokittelu nuorten tai nuorten aikuisten kirjoihin tosin hieman mietityttää, sillä siinä on lukijalle haastetta ja etenkin tarinan alku on hivenen sekava, kun tilannetta pohjustetaan ja maailmaa kuvataan. En myöskään löydä tarinasta mitään sellaista, joka ei sopisi aivan hyvin "tavallisen fantasian" ystäville iästä riippumatta. Toki nuorten aikuisten osasto ei ole kiellettyä aluetta aikuisilta lukijoilta, mutta usein mietin, löydetäänkö sinne aivan yhtä hanakasti kuin olisi syytä. (Tuskin.)

Suosittelen jumaltarustojen, maailmanloppufantasian ja seikkailupelien ystäville.


Helena Waris: Vuori
Ulkoasu: Ea Söderberg
Otava 2014
317 s.

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Kirjanurkkaus, Kujerruksia, Vinttikamarissa

Haasteet: Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja)

Eva Frantzin Sininen huvila on "cozy crime" -genreen luokiteltu dekkari, joka avaa poliisi Anna Gladista kertovan sarjan. Toinen osa Kahdeksas neito ilmestyy tänä syksynä.

Sininen huvila pureutuu lifestyleblogien ja sosiaalisen median maailmaan. Suosittu bloggari Becca löydetään tajuttomaksi iskettynä kotoaan, ja Anna Glad alkaa selvittää tapausta parinsa, jo eläkeikää lähestyvän Rolf Månssonin kanssa. Beccan blogi Sininen huvila on toki suosittu, mutta tutkimusten edetessä alkaa paljastua, että sen taustalla on myös paljon ikäviä puolia: ilkeitä ja uhkaavia kommentoijia, pieleen menneitä yhteistyökuvioita paikallisten pienyritysten kanssa ja Beccan omat, salassa pidetyt taustat. Blogin esittelemä unelmaelämä on myös enemmän ja vähemmän kulissia, sillä Beccan puoliso Peter on muuttanut pois heidän yhteisestä kodistaan ja pariskunnan 5-vuotias poika Bruno käy läpi omia uhkiaan.

Anna ratkoo tapausta kesäviikkoina, jolloin maailma tuntuu pysähtyneen, eikä juttukaan meinaa millään lähteä aukeamaan. Beccan tajuttomuus jatkuu, ja vihjeet on saatava selville muualta. Annalla on myös omat huolensa takaraivossa kopistelemassa, sillä hänen miehensä on jäänyt työttömäksi, eikä tee muuta kuin pelaa kotona päivät pitkät. Vähitellen Sinisen huvilan arvoitus alkaa kuitenkin aueta pala palalta, ja kuten odottaa saattaa, se on monimutkaisempi kuin aluksi olisi uskottu.

Sininen huvila osui omassa kesässäni täydelliseen rakoon, luin sitä juhannuksena, jolloin kaipasin jotain kunnolla mukaansa imaisevaa muttei liian raskasta luettavaa. Frantzin dekkari toimi tehtävässään erinomaisesti, ahmaisin sen lähes yhdeltä istumalta. Ihastuin ajankohtaiseen teemaan ja raikkaisiin henkilöihin, etenkin Anna Glad oli mieluisa kirjallinen tuttavuus. Väkivallalla ei mässäillä, vaikka kyllä kirjassa ruumiskin saadaan aikaiseksi. Kaiken kaikkiaan Sininen huvila on uskottava dekkari (mikä ei sinänsä ole dekkarigenressä välttämätön ominaisuus, mutta toimi minulle nyt erittäin hyvin), joka tarjoaa purtavaa ja ratkottavaa. Jatkoa todellakin innolla odotellen!


Eva Frantz: Sininen huvila
Suomentaja: Ulla Lempinen
Ulkoasu: Emma Strömberg
S&S 2017
249 s.
Blå villan (2017)

Kirjastosta.

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Kirsin kirjanurkka, Kirjakaapin kummitus

Haasteet: Jatkumo, Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama dekkari)

Leena Krohn: Hotel Sapiens

Leena Krohn: Hotel Sapiens ja muita irrationaalisia kertomuksia
Kansi: Eeva Sivula
Teos 2013
164 s.

Arvostelukappale.

Kun meille tapahtuu hyviä asioita, otamme ne vastaan itsestään selvinä, ansaittuina ja asiaankuuluvina. Kun meille tapahtuu pahoja asioita ja kohtalon iskut osuvat meihin, emme koskaan ansaitse niitä, aina ne ovat erehdyksiä, virheitä ja vääryyksiä. (s. 45)


Hotel Sapiens on paikka, jonne sekä päästään että joudutaan. Siellä kokoontuvat ihmiskunnan rippeet, siellä he hoitavat itseään ja muita, keskustelevat, riitelevät ja miettivät, mitä ulkopuolella vielä on – jos mitään. Hotel Sapiens on hotelli ja säilytyspaikka, hullujenhuone ja koulutuskeskus, pakolaisleiri ja tutkimuslaitos, museo ja sairaala. Jokainen on siellä syystä tai syyttään, rikos ja tauti on ihmisyys, taustalla tuho, josta ei puhuta.

Hotel Sapiensia ympäröi maidonvalkea sumuvaippa, eikä ulkopuolelle voi nähdä kuin hetkittäin, silloinkin ehkä vain omassa mielikuvituksessaan. Muistot ja menneet alkavat hämärtyä samalla, kun kiinnostus ulkopuoliseen maailmaan haipuu vähitellen pois. On vain tämä hetki, nämä ihmiset ja joskus koittava kuolema, jonka ajan Eukko ennustaa, jos häneltä sitä kysyy.

Henkilökuntana toimivat koneelliset Nunnat, oudot surisevat laitteet, joiden kasvot eivät liikahda suuntaan tai toiseen. Jossain taustalla hääräävät Kaitsijat, ne, jotka nousivat rengeistä isänniksi ja valjastivat ihmiskunnan omiin tarpeisiinsa. Ne, jotka hallitsevat aikaa – ovat itse aika.

Päivät kuluvat Hotel Sapiensin käytävillä ja huoneissa, jokaisella on oma painolastinsa. Voiko kaikki muuttua vielä, tuleeko vielä suurempi tuho? Vai onko kaikki huijausta, oman päämme luomaa harhaa? Miksi näin kävi?


Nyt on sillä lailla, että minä olen rakastunut. Olen rakastunut Leena Krohniin.

Vuoden vaihteessa luin Krohnin Tainaronin, joka antoi jo olettaa paljon. Kirja jäi mieleeni pyörimään pitkäksi aikaa, mutta mietin kuitenkin, josko kyse oli vahingosta, hetken huumasta. No, nyt tuli todistettua, että ei ollut ei.

Hotel Sapiens on ihan mieletön kirja. Se imaisee mukaansa ensimmäisistä sanoista alkaen ja pitää otteessaan loppuun saakka. Tunnelma on huikea, tummasävyinen, ahdistavakin, mutta sellainen, että haluaa lukea aina seuraavankin luvun.

Parasta on se, ettei lukijalle tarjota mitään lautasella. Itse on haettava annoksensa ja pureskeltava ruokansa, maistettava ja nieltävä. Silti olo ei ole tyhmä, siis sellainen, että tuntuisi kuin kirjailija leikittelisi lukijan (oletetulla) älyllä ja nauraisi lopulta räkäisesti päälle. Päin vastoin: kirjan luettuaan on onnellinen, että on jälleen tullut haastetuksi ja saanut pyöritellä asioita mielessään ja sanoja kielellään.

Krohnin kieli on upeaa. Se on elämänjanoista, kaunista, se soi kuin musiikki. Lukiessa tuntui siltä, kuin joku ottaisi syliin ja silittäisi päätä, vaikka tekstin sisältö on paikoin kaikkea muuta kuin hellää. Harvoin kohtaa näin täydellistä tapaa käyttää sanoja, tapaa muodostaa niistä kokonaisuuksia ilman, että se tuntuu missään vaiheessa teennäiseltä. Hiottua muttei siloteltua, josta kaikki pakottaminen on kaukana.

Teemat kirjassa ovat suuria, sitä ei käy kiistäminen. Ja niitä löytyisi epäilemättä jokaisella lukukerralla lisää. Nähdäkseni Hotel Sapiens on ennen kaikkea ajankuvaa tästä hetkestä ja maailmasta, jossa elämme. Se kertoo ihmisyyden lukemattomista puolista, siitä, miten otamme aina uusia rooleja kantaaksemme ja kuinka joskus sorrumme niiden alle. Kuinka olemme samaan aikaan itsemme ja omien odotustemme, ympäröivän yhteisön ja yhteiskunnan sekä meistä riippumattoman, aina eteenpäin kulkevan ajan vankeja.

Samalla Hotel Sapiens kritisoi meitä ja sitä, kuinka itse huijaamme itseämme:  

Jos ajatusta jatkuvasti ruokitaan, jos monet ajattelevat samoin ja jos ajatus toistuessaan yhä vahvistuu, siitä tulee olio, ymmärrättekö sen? Materia taas, tiedättekö, on tavallaan kuin hallusinaatio, tosin yhteinen ja itsepintainen, mutta silti vain harha. Ajatelkaapa rahaa! Olihan se merkillinen ilmiö, eikö totta? Materian ja kuvitelman ristisiitos, pelkojen ja toiveiden hyppyyttämä haamu, yhdessä sovittu petos, kimaltavaa tuhkaa... (s. 60–61)

Ehkä Krohnin tarkoituksena (yhtenä niistä, luulen) on kiinnittää lukijan huomio ennen kaikkea omaan itseen. Siihen, miten minä itse elän ja olen elämässäni, minkä asioiden kanssa painin, mitä pidän tärkeänä, mihin puutun, mitä kritisoin. Silmien avaaminen maailman moninaisuudelle, aina uusille näkökulmille ja vaihtoehdoille on se taito, jota todella tarvitaan maailmassa, jossa jälleen kerran kaivetaan poteroita ja vallihautoja, huudetaan ja paasataan, suljetaan korvat muilta kuin samanmielisten puheilta.

Hotel Sapiens ei kuitenkaan jätä toivotonta oloa. Vaikka se ei sinänsä anna vastausta siihen, kuinka tulisi toimia, mitä tehdä, ettei tuho tulisi, ja vaikka se heittää piikin jos toisenkin ihmiskuntaa kohden, luovuttaa ei pidä. Lopuksi – jos sitä itse haluamme ja sen päätämme – maapallonlippu on se, joka jää liehumaan, vaikkei edes tuulisi.

___

Ilselän Minnan lailla olen onnellinen, että minua odottaa vielä pitkä rivi Krohnin kirjoja.

Lukunevoja uskoo tämän saattavan olla parasta Krohnia koskaan.

Yksi hyvin erikoinen elämä (tai kaksi)

Ron Currie, Jr.: Juniorin erikoinen elämä. Bazar 2011. (Everything Matters! 2009)

Vietin lauantain äitini luona Järvenpäässä, seurana myös tätini ja serkkuni. Söimme jumalaisen hyvin, joimme hieman viiniä ja puhuimme Asioista ja Elämästä. Illan päätteeksi vanhan huoneeni lattialla patjalla maatessani päätin vähän vielä vilkaista kesken ollutta Juniorin erikoista elämää. Lopulta luin sitä yöhön ja viimeiseen sivuun saakka.

En tarkalleen muista, mistä kuulin tästä kirjasta, mutta se saattoi olla jonkin lehden arvostelu. Jokin napsahti ja klikkasin Currieta varaukseen. Jono ei ollut pitkä. Ihme.

Kirjan päähenkilö on Junior, joka saa jo kohdussa ollessaan kuulla ääneltä, että maailma tuhoutuu reilun 36 vuoden kuluttua komeetan törmäyksessä. Ääni kehottaa silti nauttimaan elämästä ja miettimään sen merkitystä. Ja merkitystä todella mietitään, loppuun saakka. Junior kasvaa alempaan keskiluokkaan kuuluvassa perheessä Yhdysvaltojen Mainessa (joka on sattumoisin osa omaa kirjallista maisemaani hyvin vahvasti...) työtäpelkäämättömän Vietnamin veteraani -isänsä, kotijuopon äitinsä ja toilailuilla itselleen sekä aivovamman että baseballuran hankkivan isoveljensä Rodneyn kanssa. Junior on hyvin lahjakas, ja pienessä kaupungissa se tarkoittaa siirtoa erityisluokalle kehitysvammaisten ja häiriköiden suloiseen sekamelskaan. Luokalle tulee kuitenkin myös Amy, josta tulee Juniorin elämän rakkaus - hyvässä ja pahassa. Annetut 36 vuotta etenevät painollaan, eikä Junior voi päästä pakoon tietoaan tulevasta tuhosta. Mutta kuinka hän käyttää käsissään olevan tiedon? Mitä hän voi tehdä? Onnistuuko hän tekemään kaikesta huolimatta hyviä päätöksiä? Ja, niin, onko millään mitään väliä?

Juonta en viitsi enempää referoida, sillä se veisi varmasti osan lukuelämyksestä. Itse olin ainakin tyytyväinen, etten tiennyt takakantta enempää siitä, mistä kirjassa oikein on kyse. Se nimittäin pääsi yllättämään takavasemmalta aika kovaa. Alkupuoli sujui pienessä hämmennyksessä, sillä tarinassa on useita näkökulmia ja minua vaivasi koko ajan, mikä se Juniorille puhuva ääni oikein on. Vähitellen Currie kuitenkin rakentaa osuvan ja kirpaisevan kuvan Yhdysvalloista ja sen asukkaista, perhesuhteista, pettymyksistä, mokista ja tietenkin rakkaudesta. Minulla oli ajoittain hieman forrestgumpmainen mieliala (yksi ehdottomasti kautta aikojen suosikkielokuvistani muuten, kirjaa en ole lukenut), vaikka Junior ei millään tavalla Forrestia muistutakaan - ehkä se johtui enemmänkin tavasta, jolla yhden erityisen ihmisen kautta kuvataan koko yhteiskuntaa ja sen muutoksia.

Keskivaiheilla olin hieman tylsistynyt, ja kun Amyn luvatonta tupakanpolttoa lentokoneessa käytiin läpi sivukaupalla, meinasin jo hermostua, mutta itse asiassa kyseinen savuke toimii jonkinlaisena lisäbensan kaatona tarinan tankkiin, sillä siitä eteenpäin mikään ei enää pysäytä sitä. Mielestäni Currie onnistuu hyvin draamansa nostatuksessa, ja kirjan loppu, se on perille pääsyn arvoinen. Se kokoaa langat ja asettaa asiat tärkeysjärjestykseen, ja siihen todella tiivistyy Juniorin erikoinen elämä ja sen kaikki merkitys.

Lukukokemuksena tosiaan hieman vaihteleva, mutta parani huikaisevasti loppua kohden. Jotenkin ihastuttavan yhdysvaltalainen (olen USA-tyttö kirjallisuudessa henkeen ja vereen) ja kerronnaltaan raikas. Tykkäsin. Kannatti.

(Kuvassa tarkoituksellisesti pieni kunnianosoitus Steve Jobsille, vaikken ehkä aivan intohimoinen Apple-ihminen olekaan...)

Tuhon tiellä

wsoy.fi

Cormac McCarthy: Tie (The Road, 2006), suom. 2008.

Dystopiat jatkavat matkaansa, mutta minä siirryn seuraavaksi ehkä hieman muunlaiseen kirjallisuuteen ainakin hetkeksi - liian monta maailmanlopun kuvausta yhteen menoon ei voi tehdä hyvää ihmisen elämänilolle.

Tie kertoo nimettömästä isästä ja pojasta, jotka kulkevat pitkin lohdutonta Pohjois-Amerikkaa kohti etelää, merta. Tarkentamaton katastrofi on pyyhkäissyt lähes kaiken muun elollisen maan päältä jo muutamia vuosia aiemmin - luonto on tuhoutunut, vain tuhkaa, harmautta, kaljuja puita ja koleaa valoa näkyy. Ihmiset ovat kuolleet niille sijoilleen, pieni hengissä selvinnyt populaatio yrittää jatkaa hengissä pysymistä. Muut ihmiset ovat kuitenkin vaara, kannibalismia ja väkivaltaa kohtaa todennäköisemmin kuin apua tai edes "turvallista" välinpitämättömyyttä. Isällä ja pojalla on mukanaan vain toisensa, surkeat vaate- ja kenkäriekaleensa, revolveri ja kaksi luotia sekä kellareista ja hylätyistä taloista ihmeen kaupalla löydettyjä elintarvikkeita ostoskärryissä. On kylmää, pimeää, ahdistavaa - kumpaakin pitää hengissä vain toisen seura. Pojan kysyessä isältään, mikä on hänen rohkein tekonsa, isä vastaa: "Se, että nousin tänään aamulla ylös".

Tämä oli aika rankkaa kamaa, vähäeleistä ja niin pirun lohdutonta. Isän ja pojan dialogi kuljettaa tarinaa mukanaan, pelko on koko ajan läsnä, huomisesta ei voi tietää. Miten sellaisessa maailmassa voi elää? Pojalle se on ainoa, jonka hän on koskaan tuntenut, mies muistaa vielä ajan ennen tuhoa ja se ehkä juuri syökin häntä sisältäpäin niin paljon.

McCarthy ei ole järin armelias romaanihenkilöilleen: hän ei anna heidän jäädä paikoilleen edes sinne, mistä löytyy elintarvikkeita ja muita välttämättömyyksiä kukkuroillaan oleva suojaisa bunkkeri, vaan tie kutsuu ja matkaa kurjuudessa on jatkettava. Pojan pelko ja pyrkimys hyvään on musertavaa, hän ei voi ymmärtää, miksi isä ei pysähdy antamaan ruokaa tien varteen luhistuneelle vanhukselle tai lähde etsimään pientä eksyneenoloista poikaa. Eikä isä oikein pysty sitä selittämäänkään - maailma vain on sellainen. Kultaista sääntöä ei enää ole.

Tie on melko visuaalinen olematta kuitenkaan erityisen kuvaileva. Se on hyvin niukkasanainen, typistetty, lakoninenkin. Isän ja pojan välinen kiintymys lohduttaa, muttei auta tai pelasta. Tuholle ei kerrota syytä, tulevaisuutta ei ole. Jokainen päivä on lähempänä väsymystä ja luovuttamista.

Mitä ihmisyydestä jää lopulta jäljelle? Tien sanoma on synkkä, muttei täysin lohduton: isä ja poika ovat vielä olemassa, he "kantavat valoa", yrittävät olla hyviä ja jaksaa jatkaa surkeaa matkaansa. Revolverin ja kahden luodin symboliikka on aika vahva: jokin inhimillinen piirre on jopa maailman tuhossa säilynyt, sillä sen sijaan, että ampuisivat itsensä, isä ja poika kuitenkin jatkavat epävarmaa matkaansa joka aamu. Niin kai meidän kaikkien täytyy joskus tehdä, vaikkei maailmanloppu uhkaisikaan.

Tästä on tehty elokuvakin. Pitää katsoa se joskus hieman myöhemmin.