Téa Obreht: Vedetön maa

 

Luin Téa Obrehtin esikoisteoksen Tiikerin vaimo kahdeksan vuotta sitten (huh, aika, minne menet?). Kirja on jäänyt omaan hyllyyn, ehkä odottamaan, että joskus luen sen uudelleen. Nyt kun kaikkien näiden vuosien ja luettujen kirjojen jälkeen vilkaisin tuota tekstiäni talvelta 2012, en kieltämättä muistanut kirjasta mitään. Mutta kirjailija jäi silloin mieleeni, hyvällä ja vähän ristiriitaisella tavalla.

Vedetön maa on kiehtova, tarinaltaan ja miljööltään virkistävän erilainen romaani ja silti siinä on jotain hyvin tuttua ja tuttavallista, lähes jutustelevaa. Ollaan 1800-luvun lopun Yhdysvaltojen lähes autiossa lännessä, tarkemmin arizonalaisessa pikkukaupungissa Amargossa (vaikka kaupunki on kyllä suureellinen termi tässä tapauksessa, onneton kylä se on). Siellä sitkeä ja paljon nähnyt perheenäiti Nora odottaa puolisoaan jo ylimääräisiin päiviin venyneeltä vedenhakumatkalta. Vesi on ollut lopussa jo pitkään, kuivuus koettelee. Eikä luonnon armottomuus riitä: myös oman yhteisön ihmissuhteissa, paikallispolitiikassa ja tulevaisuuden suunnitelmissa on tiukkaa kitkaa ja kahnausta. Nora on joutunut hautaamaan esikoislapsensa, tyttären, aivan pienenä, mutta kasvattanut sen jälkeen kolme poikaa, joista kaksi jo nuoria aikuisia ja nuorin, Toby, on melkoisella mielikuvituksella varustettu ja samalla hieman onneton tunari. Toby on varma, että kodin pihapiirissä liikkuu peto ja perheen kotiapulainen, kuolleiden kanssa keskusteleva Josie, on samoilla linjoilla. Nora itse keskustelee kuolleen esikoisensa kanssa säännöllisesti, vaikka muuten pitää monia muita henkimaailman hommia höpötyksenä.

Lurie on puolestaan turkkilaistaustainen maankiertäjä, lainsuojaton, sijaton ja koditon. Hän kulkee pitkin lännen autiomaita kamelinsa Burken kanssa, taipumattoman toverin ja itsepäisen eläimen. Lurie on ehtinyt kokea paljon, eikä aina pelkkää hyvää. Hän joutuu niin ikään kohtaamaan menneitä ja kuolleita, sillä vaikka toisin voisi luulla, kuolema ei totisesti ole aina vapautus vaan pikemminkin yhä otettaan tiukentava kahle.

Vedetön maa on miljööltään elävä, vaikkakin pölyn ja hiekan ja kuivan maan kovertama. Kurkkua kuivattava jano, paahteiset päivät ja kituuttava elämä tulevat liki. Syrjäseudun hiljaisuus on musertavaa ja samalla sen käänteet ovat suuria. Paljon on piilossa, sillä Obreht on taitava tekemään leikkauksia, poistoja ja tyhjyyttä: asiat, juonenkäänteet ja totuudet paljastuvat pikku hiljaa, salakavalasti, vaikka ovatkin koko ajan esillä ja saatavilla, kuitenkin taidolla naamioituna.

Kieltämättä romaani on sangen runsas. Se etenee hitaasti, aukenee vielä hitaammin, paikoin tuntuu, että se junnaa paikallaan. Mutta ei se sitten kuitenkaan junnaa, vaan vie koko ajan syvemmälle ja pidemmälle, saa näkemään tarkemmin ja kirkkaammin, avaa tarinaansa vähä vähältä.

Vedettömässä maassa on tosiaan jano. Kaikilla on jano, veden, elämän, kuoleman. Kaiken kestävälle kamelillekin tulee jano, sitten lopulta. Kirja on syvän inhimillinen, koskettavakin, kun vähitellen paljastuvat surut ja haavat paljastuvat. Ja kuitenkin se säilyttää veijarimaisuuden, leikillisyyden, seikkailun. 

Téa Obreht ammentaa taidolla vanhasta perinteestä, historiasta, koetusta ja eletystä, mutta tekee sen omalla tavallaan, omaan kerrontaansa ja taitoonsa vahvasti luottaen.

Téa Obreht: Vedetön maa
Suomentaja: Irmeli Ruuska
WSOY 2020
447 s.
Inland (2019)

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 36. Tunnetun henkilön suosittelema kirja. Presidentti Barack Obama on suositellut tätä kirjaa.

Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään

Matt Haigin Kuinka aika pysäytetään esittelee todellisuuden, jossa vanheneminen ja ajan kulku saavat aivan uudenlaisen merkityksen. Päähenkilö on Tom Hazard, 41-vuotias lontoolaismies, lähiökoulun historianopetteja, yksinäinen susi.

Tomin salaisuus on todellinen, sellainen, jota ei kannata tai saa ääneen sanoa: hän on syntynyt vuonna 1581 Ranskassa ja oikealta iältään siis pitkälle yli 400-vuotias. Hän on kokenut uuden ajan alun noitavainot, Shakespearen menestyskauden, valistuksen, löytöretket, vallankumoukset, sodat, teknologian ja lääketieteen kehityksen. Hänen "vaivalleen" on nimikin: anageria. Hänen kehonsa vanhenee ällistyttävän hitaasti ja on lisäksi terve kuin pukki, sillä esimerkiksi tavanomaiset virussairaudet eivät häneen iske.

Tom on menettänyt perheensä ja rakkaansa jo vuosisatoja sitten. Hänen äitinsä kohtaloksi koitui pojan outo olemus – äiti hukutettiin noitana. Tomin elämän suuri rakkaus Rose kuoli puolestaan ruttoon jo viisikymppisenä ennen 1600-luvun puoliväliä. Rosella ja Tomilla on kuitenkin tytär, Marion, joka peri isänsä harvinaisen ominaisuuden. Häntä Tom etsii, vuodesta toiseen, ympäri maailmaa.

Anageriaa potevat ihmiset, pitkäikäisten albatrossien mukaan itsensä nimenneet Albat, ovat liittyneet yhteen löyhän mutta lopulta sitäkin kontrolloivamman järjestön kautta. Elämä tavallisten ihmisten, Päivänkorentojen, seassa on haastavaa, sillä jossain vaiheessa ikääntymättömyys pistää aina silmään. Niinpä Albat elävät yleensä maksimissaan kahdeksan vuotta samassa paikassa, ennen kuin vaihtavat asuinpaikkaa ja identiteettiä. Ja, niin – rakastua ei saa.

Kuinka aika pysäytetään on viihdyttävä lukukokemus, joka tempaisee mukaansa. Tom on päähenkilönä sympaattinen ja surumielinen, hänen yksinäisyytensä ja kaipauksensa on käsinkosketeltavaa. Historianopettajana hänellä on melkoinen lyömäase: historia muuttuu eläväksi, kun siitä kertoo henkilö, joka on itse elänyt ja kokenut kaiken. Kunhan ei vain möläytä jotain, mikä herättää epäilykset. On raastavaa, kuinka sijattomaksi ja juurettomaksi ihminen muuttuu, kun kiintyminen on kiellettyä.

Vaikka viihdyin Haigin romaanin kanssa hyvin, jokin siinä hiersi. Ehkä kirja yritti jollain tapaa olla syvällisempi kuin osasikaan, alleviivasi sanomaansa ja etenkin tarinan loppupuolella teki helpon tuntuisia ratkaisuja. En voinut myöskään olla kohottelematta kulmiani hyvin ilmeisille valinnoille, mitä Tomin kohtaamiin historiallisiin henkilöihin tulee. Kirjan teema sellaisenaan olisi jo riittänyt pitkälle, ei ajan kulkua olisi ollut mitenkään välttämätöntä korostaa nimenomaan kaikenmoisten julkimoiden kohtaamisella – heitä tuli välillä ovista ja ikkunoista.

Kuinka aika pysäytetään sopii vetävän tarinan ystäville, aikaa, kiintymystä ja yksinäisyyttä pohtiville, historiasta kiinnostuneille ja elämän ihmeellisyyttä janoaville.


Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään
Suomentaja: Sarianna Silvonen
Ulkoasu: Tuomo Parikka
Aula & Co 2018
363 s.
How to Stop Time (2017)

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Vinttikamarissa, Kirjasähkökäyrä, Lumiomena, Mummo matkalla, Kirjan vuoksi, Kirjaluotsi, Kirjojen keskellä

Bianca Turetsky: Muotimatkaaja Titanicin kannella

Bianca Turetskyn Muotimatkaaja Titanicin kannella on kepoista aikamatkailufantasiaa nuorille. Itse asiassa kirja on kirjastossa luokiteltu jopa nuorten aikuisten osastolle, mitä pidän kyllä vähintäänkin epäilyttävänä. Nappasin kirjan luettavakseni, sillä tavoittelin innolla YA-lukuhaastebingon haastavaa ruutua Kirja tapahtuu ennen vuotta 1918, ja vaikka on todettava, että YA-kirjallisuutta tämä ei kyllä ole, aion silti ruksata ruudun suoritetuksi. Melkoinen kovis, vai mitä? Varsinainen sääntöjen venyttäjä!

Kirjan päähenkilö on 12-vuotias (jep, ensimmäinen virhe nuorten aikuisten kirjallisuuden osalta) Louise Lambert, joka rakastaa vintagevaatteita, vaikka hänen paras ystävänsä Brooke tai äitikään eivät ihastusta ymmärrä. Kun Louisen on löydettävä tanssiaismekko ensimmäisiin tanssiaisiinsa (joihin hän ei oikeastaan haluaisi edes mennä ainakaan kenenkään pojan kanssa, koska pojat ovat noin lähtökohtaisesti ällöjä), kuin sattuman kaupalla hän saa kutsun erikoiselta vaikuttavaan vintageliikkeeseen myyjäisiin. Mekkovalikoima onkin huikea, ja kun Louise sovittaa hänelle kuin nakutetusti sopivaa vintageaarretta, hän yhtäkkiä pyörtyy – ja herää laivalta sata vuotta aiemmin.

Hitaampikin lukija tietää jo kirjan nimen perusteella, että laiva on Titanic, mutta Louiselle se selviää vasta hyvän aikaa myöhemmin. Kirjan jännite löpsähtää siis jo lähtökohtaisesti. Lähinnä alkaa kiinnostaa, miten Louiselle kuuluisalla laivalla mahdollisesti käy. Hän ei nimittäin olekaan oma itsensä, vaan 17-vuotias menestyvä näyttelijätär neiti Alice Baxter, joka on matkalla Yhdysvaltoihin uran perässä setänsä holhoamana ja ystävällisen palvelijattarensa Annan avustamana.

Laivamatka sujuu Louisen opetellessa uutta rooliaan ja ihmetellessä sadan vuoden takaista elämää ja ylellistä laivaa, kunnes hänelle paljastuu, mistä laivasta on kyse ja kuivat (!) historiantunnit heräävätkin yllättäen eloon. Miten Louise selviytyy pois tuhoon tuomitulta Titanicilta ja voiko hän muuttaa historian kulkua sitä ennen?

Lukuelämys jäi tosiaan karvaan makuiseksi, kun tajusin sangen nopeasti, etten olekaan lukemassa nuorten aikuisten vaan pikemminkin varhaisnuorten kirjaa. Nuoremmalle yleisölle kirja voikin toimia hauskana katsauksena muotiin, historiaan ja Titaniciin, mutta hyvin viattomaksi, ennalta-arvattavaksi ja mitäänsanomattomaksi tarina jää. Sandra Suyn kaunis kuvitus tuo kuitenkin hienon lisän kirjaan, ja 1910-luvun miljöö ja muoti heräävätkin sen ansiosta sivuilla eloon. Tuotemerkkejä ja brändejä luetellaan hieman liikaa makuuni, mutta varmasti ne voivat toisentyyppistä lukijaa kiinnostaakin.

Muotimatkaaja Titanicin kannella avaa sarjan, joka on Yhdysvalloissa jatkunut jo kahden osan verran. Niissä aikamatka vie muotimatkaajan mukanaan Marie Antoinetten hoviin ja Kleopatran saleihin. Suomennettu niitä ei kuitenkaan ole, mistä en henkilökohtaisesti ole erityisen pahoillani, vaikka jos joku saa tästä kirjasta itselleen lukemisen iloa, ei minulla pitäisi olla mitään sitä vastaan – eikä toki olekaan. Ehkä kuitenkin vinkkaan kirjastolle, että tämän kirjan paikka ei kyllä ole nuorten aikuisten osastolla.


Bianca Turetsky: Muotimatkaaja Titanicin kannella
Suomennos: Aila Herronen
Ulkoasu: Alison Impey
Kuvitus: Sandra Suy
WSOY 2011
268 s.
The Time-traveling Fashionista (2011)

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Kirjakaapin avain, Saran kirjat, Lurun luvut

Haasteet: Jatkumo, (pitkin hampain) YA-lukuhaaste (Kirja tapahtuu ennen vuotta 1918), Yhdysvallat-lukuhaaste (Kirja, jossa ollaan matkalla Amerikkaan), Kirjoja ulapalta

Leena Krohn: Kadotus

Leena Krohnin uusin romaani Kadotus on tismalleen yhtä terävä ja timanttinen kuin aiemmatkin lukemani. Krohnilla on kyky ilmaista paljon vähällä, tiivistää olennainen ja jättää lukija tilaan, jossa pään sisällä kimpoilevat sekaisin hämmentyneet ajatukset ja ihastus upeaan kieleen ja tarinankerrontaan.

Kadotus on erillisten tarinoiden verkko, jonka keskipisteenä on nimettömän kaupungin löytötavaratoimisto. Sinne päätyy tavaroita, joilla ei päällepäin ole suurta merkitystä – sateenvarjo, yksinäinen tossu, talutushihna – tai joita jonkun luulisi kaipaavan – korvakoru, lompakko, puhelin – mutta joita kukaan ei tule hakemaan. Tavaroiden kautta kuljetaan kaupunkilaisten viettämään edelliseen iltaan, taiteiden ja tapahtumien yöhön, jolloin monen elämä on niksahtanut olennaisella tavalla toiseen suuntaan.

Romaanin rakenne aukoo hukattujen tavaroiden taustoja vähitellen, kerros kerrokselta. Niiden kautta tarkastellaan ihmisiä, jotka ovat ne hukanneet ja kuvataan heidän viettämäänsä iltaa. Loppukesän kaupunkitapahtuma on päällisin puolin virkeä ja iloinen, mutta Krohn ujuttaa pienin elein tunnelmaan uhkaavuutta ja pelkoa. Kun ihmiset kokoontuvat kaduille ja puistoihin seuraamaan tapahtumia ja esityksiä, pääsevät myös pelot ja painajaiset esiin, näytille. Ja mikä on satamasta kuuluva pauke ja meteli?

Kadotus kuvaa meidän aikaamme ja sen huteraa pohjaa. Krohn ei saarnaa, mutta jollain tavalla hänen tekstinsä saa kylmän hien pintaan. Miten heikkoja olemmekaan kaiken saamamme edessä. Miten emme tyydy mihinkään, mikään ei ole tarpeeksi. Miten meillä on sellaiset jumalat, joihin ei voi luottaa. Miten olemme kadottamassa kaiken, katoamassa itsekin.


Sillä onhan kaikista esineistä välttämättömin juuri puhelin. Tarve puhelimelle on eksistentiaalinen ja globaali. Jolla on puhelin, hän on olemassa. Jolla ei ole, hän on kadottanut kaiken ja lopulta katoaa itsekin, puff!
   Mitä puhelin ei olisi? Se on kohtauspaikka, avain ja lamppu, käteinen ja pankki, kello ja almanakka, kamera ja kiikari, uutis- ja tietotoimisto, kirjasto ja kirjoituskone, kartta, kompassi, sekstantti ja sääasema, mikä tahansa soittopeli, nauhuri, pelihalli ja konserttisali, elokuvateatteri ja tavaratalo, posti ja passi. Kaiken lisäksi sillä voi soittaa.
   Mitä puhelimen avulla ei voi saada, sitä ei tarvitsekaan saada. Mitä puhelin ei osaa tehdä, sitä ei tarvitsekaan tehdä. Kuten entisaikojen runoilija, mutta paljon suuremmalla syyllä mekin polvistumme, polvistumme, polvistumme puhelimen edessä. (s. 85–86)

Leena Krohnin kirjat ovat lukunautinto. Ne eivät ole aivan helppoja, missään nimessä ne eivät ole yksioikoisia tai -ulotteisia. Ne kutkuttavat mielikuvitusta, häiritsevät, jäävät kalvamaan. Kadotuksessa Krohn näyttää jälleen kerran vastaansanomattoman taitonsa kertoa jotain olennaista ihmisyydestä ja maailmasta. Ja kuinka herkkää, helposti vioittuvaa ja hajoavaa kaikki on.

Leena Krohn: Kadotus

Ulkoasu: Marjaana Virta

Teos 2018

159 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Lukuisa, Kirjasta kirjaan, Kirjareppu 

Siri Pettersen: Kupla

Kineä ottaa päähän lähes kaikki. Koulussa nälvitään, uintitunnit ovat tuskaa, vanhemmat rasittavia ja oma pää jotenkin tahmean tuntuinen. Eräänä harvinaisen typeränä päivänä, jolloin käytännössä kaikki menee pieleen, Kine löytää hautausmaalta pienen lasipallon, jonka sisällä on oudon näköinen riepunukke. Pallo kulkeutuu Kinen mukana kotiin, ja yllättäen se alkaa kasvaa. Pian se on niin suuri, että Kine mahtuu sen sisälle – ja pinta joustaakin niin, että kuplan ja ulkomaailman välillä voi kulkea. Kukaan muu ei kylläkään pääse kuplaan sisälle. Kine huomaa, että pystyy toivomaan kuplaan mitä tahansa, tai ainakin melkein. Mitään elävää sinne ei voi tuoda, ei edes rakasta kissaa Tipsiä, joka onkin ainoa, jota Kine alkuun kaipaa.

Kuplan pinta sitkostuu, ja kulkeminen sisään ja ulos vaikeutuu. Kinen on päätettävä, jäädäkö kuplaan suojaan kaikelta, oman itsensä herraksi vai luovuttava parhaasta pakopaikasta ikinä. Miten sellaisesta aarteesta voisi päästää irti – maailma ulkopuolella on joka tapauksessa ärsyttävä ja monin tavoin pielessä?

Siri Pettersenin uusi (varhais)nuortenkirja Kupla on kiinnostava tarina kasvamisesta, tunne-elämän vaikeuksista ja omaan itseen tutustumisesta. Kine on päähenkilönä oivallinen: murrosiän kynnyksellä, juuri siinä iässä, jolloin omaksi itseksi kasvaminen alkaa joskus niin kovin kivuliaasti. Kinen elämässä se tapahtuu hyvin konkreettisesti, kun hän pääsee tai joutuu tekemään valintoja: olenko valmis päätöksiin ja kantamaan vastuun niistä?

Kupla on paikka, johon Kine voi paeta tilanteita, joissa hän ei osaa tai halua toimia. Kine kokee olevansa arjen orja: hänen on tehtävä kuten vanhemmat ja opettajat määräävät, kestettävä luokkakavereiden kiusaamista ja pakollisia velvollisuuksia. Eihän se mukavalta tunnu, ja pakeneminen tuntuu melkeinpä ainoalta toimivalta ratkaisulta. Kupla tuo Kinelle myös yllättävää valtaa, sillä hän pystyy liikkumaan sen kanssa haluamissaan paikoissa ja saa sinne mitä tahansa keksiikin toivoa. Vallan mukana tulee vastuu, väkisin.

Pettersenin kerronta on toimivaa ja sujuvaa. Tarina etenee vauhdikkaasti ja pitää lukijan mielenkiinnon yllä. Kine on kipunoiva ja kärkäs päähenkilö, mutta huomaamatta häneen ehtii kiintyä, vaikka välillä tekee mieli käskeä häntä lopettamaan kiukuttelun. Eihän se tosin helppoa ole, kyllä minä sen tiedän. Kun kiukuttaa, niin kiukuttaa.

Maagisen realismin elementit sopivat tarinaan hyvin ja avaavat vähitellen kuplan ja sen sisällä olevan riepunuken merkitystä. Vaikka Kuplan tunnelma on synkähkö, se ei ole pelottava tai ahdistava. Kirja saa miettimään, miten tärkeää on opetella toimimaan itsensä ja muiden kanssa vaikeissa tilanteissa ja hankkia itselleen taitoja, joilla pärjää myös silloin, kun on epävarma. Tunne- ja ihmissuhdetaidot eivät ole turhia, ja sen Kinekin tulee huomaamaan.

Kupla on hyvää luettavaa (esi)murrosikäisille ja ilman muuta myös heidän vanhemmilleen. Maailma, elämä ja kaikki sen sellainen tuntuu hieman paremmin käsiteltävältä, kun niiden kanssa on joutunut tosissaan painimaan.


Siri Pettersen: Kupla
Suomentaja: Eeva-Liisa Nyqvist
Jalava 2018
287 s.
Bobla (2017)

Arvostelukappale.

________

Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 40. Kirjassa on lemmikkieläin, Tundran lumoissa -haaste (tapahtumat sijoittuvat talviseen Norjaan).

Meliwas ja muita kaupunkeja

Meliwas ja muita kaupunkeja on kolmentoista kotimaisen kirjailijan ja novellin kokoelma. Julkaisija on Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry, joten novellien tyylilajia ei tarvitsee kauaa arvutella. Niissä on kummaa, outoa, yliluonnollista ja uusia näkökulmia sylin täydeltä.

Kokoelman yhdistävänä tekijänä on kaupunkimiljöö ja yleisesti urbaani tunnelma, vaikka tarkat ajat, paikat ja maailmat vaihtelevatkin. Kaltaiseni kaupunki-ihminen löysi luetusta paljon tarttumapintaa. Kaupungin katujen ja kivitalojen suoma yksityisyys, toisaalta niiden peittelemä yksinäisyys, osattomuuskin ilmenee novelleissa monin tavoin. Jotkut ovat kuin kaupungista itsestään syntyneitä, toiset eivät sopeudu sinne koskaan.

Todellisuuksien rajoja venyttävät Katri Alatalo novellissaan Sinisen yön jälkeen ja Nadja Sokura novellissaan Luiskahduksia. Alatalo vie lukijan Meliwasiin, kaupunkiin, jonka eri vyöhykkeillä tapahtuu ennakoimattomia muutoksia. Muutoksessa jokin osa kaupunkia – huone, kadunpätkä, talon kerros, ihminen – katoaa. Se siirtyy jonnekin toisaalle Meliwasissa tai kokonaan sen ulkopuolelle. Niin ikään muualta voi siirtyä jotakin tilalle. Muutospaikkoja tutkiva Poleck saa eräänä aamuna käsiinsä erikoisen tapauksen, jossa itseään tuhansia vuosia vanhaksi prinsessaksi kutsuva tyttö Chara siirtyy Meliwasiin melkoisen rytäkän myötä. Juttu on huomattavasti monimutkaisempi kuin alkuun vaikuttaa, ja Poleck joutuu mukaan haastavaan pyörteeseen. Pidän erityisesti novellin sujuvista käänteistä ja hiljalleen aukeavasta näkymästä kiehtovaan Meliwasiin.

Nadja Sokuran Luiskahduksia on tunnelmaltaan toisenlainen, melankolinen ja vähitelleen yhä enemmän sisäänpäin käpertyvä. Sen kertoja työskentelee suuressa kaupungissa opettajana eläen pääsääntöisen tasaista elämää, kunnes eräänä päivänä outo kohtaaminen kadulla kääntää suunnan jonnekin muualle. Kertoja alkaa luiskahdella ulos omasta todellisuudestaan jonnekin vieraaseen, limittäiseen maailmaan. Hän ei voi valita luiskahdusten hetkeä eikä kestoa, joten vähitellen ne alkavat vaikeuttaa selvästi arkea, kun työmatka saattaa venyä tuntikausiin tai ei voi tietää, päätyykö koskaan sovittuihin tapaamisiin.

Kauhuelementtejä hyödyntävät erityisesti Teemu Korpijärvi novellissaan Suelo Siniestro ja Merja Mäki novellissaan Kylmä kuin pakkasyö. Suelo Siniestro sijoittuu Espanjaan, jossa suomalainen tosi-tv-kuvausryhmä saa paikallisista kauhutarinoista mainion idean uuteen jaksoonsa. Espanjassa osaa rakentamattomaksi jäävistä tonteista tai onnettomuuden kohdanneista rakennuksista pidetään kirottuina alueina, joihin ei tule nenäänsä työntää. Tämä luonnollisesti vain lisää kuvausryhmän intoa, ja kun paikallinen opas esittelee heille erityisen karmivan raunion, heidän on mahdotonta vastustaa sen vetovoimaa. Hyytävä ja pahaenteinen tunnelma kasvaa vauhdilla, kun ryhmä kulkee yhä syvemmälle kirotuksi sanotun rakennuksen uumeniin.

Mäen Kylmä kuin pakkasyö kertoo puolestaan suomalaista kansanperinnettä uudestä näkökulmasta. Kuolleiden ihmisten henget palaavat joulun tienoossa oleskelemaan vanhoille asuinsijoilleen, muistamaan edes hetken, miltä tuntui olla elossa. Samoissa huoneissa saattaa olla henkiä monen sukupolven takaa. Loppiaisen tienoon nuuttipukit ovat hengille kauhistus, sillä niiden joukossa on myös vahvoja noitia, jotka voivat viedä henkiä mukanaan synkemmille tasoille, joilta ei voi palata. Mäki kiihdyttää tarinansa kierroksia oivalla tavalla ja saa lukijan jännittämään henkien kohtaloa.

Erityisen maininnan haluan antaa Janos Honkosen novellille Toiseksi tulleita ei lasketa. Se sijoittuu Helsinkiin ja vielä tarkemmin omaan kotikaupunginosaani Jätkäsaareen. Seinäkiipeilijät kilpailevat siitä, kuka valloittaa minkäkin rakennuksen katon ensin, ja kun Hotelli Tornin huipusta on käyty katkera kilpailu, uudeksi kohteeksi otetaan Jätkäsaari, joka on peittynyt tuntemattomuuden sumuun jo aikaa sitten tapahtuneen oudon onnettomuuden myötä. Jätkäsaaren pilvenpiirtäjät tarjoavatkin aivan uudenlaisen haasteen, sillä kukaan ei saisi alueelle edes mennä. Läiskäisen novellille Novellihaaste2:n peukun sen paikasta.

Omituisia otuksia ja ihmisten tapaa kohdata nämä käsitellään useammassakin novellissa. Inkeri Kontron Miespelejä tuo kalevalaiset hahmot Helsingin sykkeeseen, Solina Riekkolan Ei loimea vie päähänpotkitun naisen kentaurin henkilökohtaiseksi avustajaksi, Jade Lehtisen Kireä siima paljastaa, mitä ihmiset tekevät merenneidoille, Mia Myllymäen Haltijoista parhaimmat marssittaa tontut mukavuusalueeltaan maaseudulta kaupunkiin ihmisten palvelijoiksi ja Suvi Kauppilan New Yorkin levottomat kuolleet ei anna edes kuolleille ihmisille rauhaa, vaan paljastaa rajun pelin ruumishuoneilta.

Emilia Karjulan Aamunkoitto ja Illankajo, Henry Ahon Kaikkein kauneimmat saapuvat myöhässä ja Anna Malisen Ja sit se eli rikkaana elämänsä loppuun asti pohtivat omalla tavallaan ihmismieltä ja sen tapaa käsitellä yliluonnollisia asioita. On ennustuksiin fanaattisesti uskovia lahkoja, äänet väreinä kuuleva, yksinäinen mies ja kansanperinteestä tuttua tarinankerrontaa ahneudesta ja kohtuudesta. 

Meliwas ja muita kaupunkeja on moniääninen ja -säikeinen novellikokoelma, joka vie mukanaan kiehtoviin maailmoihin, syrjäkujille ja kaupungin katoille. Se käsittelee valtaa ja vallankäyttöä, ennakkoluuloja, opittuja malleja, ihmisen loputonta uteliaisuutta ja kykyä nähdä horistontin ja aina seuraavan kulman taakse.


Meliwas ja muita kaupunkeja
Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry 2017
319 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Aavetaajuus, hyvähuomen


Haasteet: Novellihaaste2, Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 12. Novellikokoelma.

Alejo Carpentier: Valtakunta tästä maailmasta

Kuubalaisen diplomaatin Haitista kertova maagisen realismin elementtejä sisältävä romaani 1940-luvulta. Eipä mikään jokaviikkoinen herkku tässä henkilökohtaisessa kirjakaaoksessa, ja veikkaan, että harvassa muussakaan.

Alejo Carpentier (1904–1980) oli venäläis-ranskalais-kuubalainen, pitkään Haitissa ja Venezuelassa elänyt moniosaaja. Vastasuomennetun Valtakunta tästä maailmasta -romaanin kansiliepeessä häntä tituleerataan maagisen realismin varhaiseksi edeltäjäksi – en tunne skeneä niin hyvin, että osaisin siihen mitään kommentoida. Mutta kirjaa osaan, nyt kun sen uteliaana luin.

Carpentier sukeltaa Haitin orjuuden, väkivallan ja vallankumousten täyttämään historiaan vimmalla ja voimalla. Teoksen päähenkilö on orja Ti Noël, jonka kokemusten kautta tarina etenee jos nyt ei aivan suoraviivaisesti niin vähintään viitteellisesti. Ti Noël on monessa mukana, milloin isäntänsä nöyränä palvelijana, milloin libidonsa vietävänä kyökkipiian rakastajana, milloin kapinallisena maankiertäjänä, milloin vanhana miehenä ja sivustaseuraajana.

Keskeisenä aikarajana on 1700- ja 1800-lukujen vaihde, jolloin orjat ryhtyivät kapinaan isäntiään vastaan ja Haitin kapinakuninkaaksi nousi Henri Christophe (1767–1820). Henri Christophen valtakauden kautta Carpentier tarkastelee vallan ikuista problematiikkaa: kuinka säilyttää ylväs aate, kun valta houkuttaa, koukuttaa ja korruptoi? (Vastaus: eihän sitä kukaan säilytä, ikinä.)

Valtakunta tästä maailmasta on fyysistä mittaansa suurempi tarina. Pienin kääntein mutta muhkein maustein se kasvaa värikylläiseksi, joka suuntaan kurottavaksi romaaniksi, jonka lukeminen on kuin uppoaisi aivan uuteen ja vieraaseen maailmaan, uskallanko jopa sanoa: villiin uneen. Aihepiiri romaanissa on rankka, mutta kerronta säilyttää myös huumorin mukanaan. Ehkä se on melko mustaa, mutta huumoria yhtä kaikki. Ihmisen, hierarkian ja vallan kipupisteiden esiinnostamista ja niiden surkuhupaisuuden näyttämistä.

Jyrki Lappi-Seppälän suomennos on lukijalle kivuton, moniulotteista tarinaa avaava. Kirjaan on jätetty jonkin verran alkuperäistekstissä olleita muunkielisiä sitaatteja (haitinkreolia, ranskaa, latinaa), mutta niiden suomennokset löytyvät kirjan takaa. Kokonaisuutena Valtakunta tästä maailmasta on moniulotteinen, mielikuvitusta kutkuttava romaani, jonka täytyy antaa elää omaa elämäänsä. Liialla järjellä ei tämän kirjan kimppuun kannata käydä, vaan antaa sen kuljettaa omilla ehdoillaan mukanaan voodoon saloihin, kapinoihin ja siirtomaapolitiikan raakoihin seurauksiin.


Alejo Carpentier: Valtakunta tästä maailmasta
Suomentaja: Jyrki Lappi-Seppälä
Aviador 2017
161 s.
El reino de este mundo (1949)

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Mummo matkalla

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä. Kirjallinen maailmanvalloitus (Haiti).

Toinen ja kolmas kertani Haruki Murakamin kanssa

Haruki Murakami (s. 1949) on yksi maailmalla tunnetuimpia japanilaisia kirjailijoita. Hän on myös valistuneen mutuarvioni perusteella varsin pidetty suomalaisissa kirjablogeissa (muunmaalaisia en lue, joten se mutuilusta niiden osalta). Luin jokunen vuosi sitten Murakamin romaanin Norwegian Wood (Tammi 2012), joka nautti laajalti suuria ylistyssanoja (huom. yleistys). En itse saanut kyseisestä kirjasta paljon mitään irti, joten jätin bloggaamatta kokonaan. Harmillisesti ajattelin kai tuohon aikaan (siis silloin 2012 paikkeilla), että jos on jostain kirjasta eri mieltä kuin suurin osa muista lukijoista, on itse oletettavasti väärässä. Onneksi olen sentään jotain oppinut sen koommin. Enää en tosiaankaan ajattele niin.

Ostin tässä joskus Murakamin Kafkan rannalla (Tammi 2009) e-kirjana, kun halvalla sain. Sitä oli myös kehuttu (mutuilu jatkuu) ja suositeltukin minulle. Ajattelin, ettei kai pidä sen yhden muinaisen mitäänsanomattoman lukukokemuksen perusteella vielä tuomita tällaista modernia klassikkoa (tämä määritelmä nyt tuli ihan hatusta).

Lueskelin Kafkaa useamman viikon, ja alkuun (noin sadan sivun jälkeen) olin jättää sen vallan kesken. Kurtistelin kulmiani kummille tapahtumille: oudoille sattumuksille oudossa talossa, puhuville kissoille, teinipojan seksifantasioille. En saanut niiden ideasta kiinni, vaikka yleensä monenlaisesta oudosta viehätynkin. Päätin sinnikkäästi kuitenkin jatkaa: pakkohan kirjasta oli jotain saada irti, pakko! Ehkä se vanha ajatus kolkutteli takaraivossa – onhan tästä pidetty vaikka kuinka!

Kafka rannalla on (laaja) kertomus aikuiseksi kasvamisesta, kirjallisuudesta ja mielikuvituksesta, itsensä ylittämisestä ja omien juuriensa löytämisen kaipuusta. Kafka Tamura on teinipoika, joka elää kahdestaan etäisen kuvanveistäjäisänsä kanssa. Äiti ja sisko ovat kadonneet hänen elämästään jo vuosikausia aiemmin. Kafkaa luonnollisesti kiinnostaa, mihin puolet perheestä on kaikonnut, minkä lisäksi häntä karmaisee isän esittämä oidipaalinen ennustus. Niinpä Kafka karkaa kotoa ja päätyy kauas rauhallisen yksityiskirjaston turvaan. Siellä hän kohtaa persoonallisen kirjastonhoitajan Oshiman sekä kirjastoa ylläpitävän säätiön johtajan neiti Saekin. Samaan aikaan lukutaidoton mutta lempeä mies Nakata (joka osaa puhua kissojen kanssa) lähtee sisäisen tietonsa ohjaamana etsimään jotain ja toteuttamaan hänelle annettua tehtävää. Matkaseuraksi ja avuksi hän saa rekkakuski Hoshinon. Kaikkeen tähän liittyy monenlaista yliluonnollista, selittämätöntä ja kohtalokasta.

Vaikka suhtauduin Kafkaan penseästi, tarina alkoi kuitenkin vetää puoleensa – ehkä juuri selittämättömyytensä vuoksi. Murakamin tyyli ja Juhani Lindholmin suomennos tuovat tarinaan jutustelevan, leikkisän tunnelman, joka kätkee alleen suuria, surrealistisia ja syvällisiäkin ajatuksia. Luulen, että ymmärtäisin kirjaa paremmin, jos tuntisin japanilaista kulttuuria ja perinnettä syvemmin. Nyt moni vihje meni varmasti ohi korvien. Toisaalta oli hetkiä, jolloin nautin tekstistä suuresti. Olin kärryillä, nyökyttelinkin:

"Jokainen meistä menettää jotakin, mikä on meille kallisarvoista", hän sanoo, kun puhelin on lakannut soimasta. "Tilaisuuksia, mahdollisuuksia, tunteita joita ei koskaan voi saada takaisin. Sellaista elämä on. Haluaisin kuitenkin ajatella, että meillä kaikilla on päämme sisällä pieni huone, johon ne muistot on varastoitu. Niin kuin tämän kirjaston kirjat hyllyissä. Ja meidän täytyy jatkuvasti laatia uusia arkistokortteja, jotta ymmärtäisimme, miten oma sydämemme toimii. Aina silloin tällöin pitää käydä pyyhkimässä pölyt, tuulettaa ja vaihtaa vedet kukkavaaseihin. Jokainen meistä elää omassa yksityisessä kirjastossaan.

Päästyäni Kafkan rannalla kanssa loppuun asti huokasin kuitenkin syvään. Tässäkö tämä on, kaiken sen hehkutuksen jälkeen, yritettyäni parhaani ja annettuani uuden mahdollisuuden? Jäljellä oli ärsytystä ja pettymystä. Tarvittiinko todella seitsemättäsataa sivua siihen, että nuori poika saadaan sysättyä kohti aikuisuutta? Olenko tosikko, miksi en ymmärrä kaikkia vivahteita? Ehkä olen. Ehkä vivahteita ei ole, ainakaan minun makuuni kuuluvia.

Ehkä kaikesta ei kuulu pitää. Huokasin uudelleen. Joskus vielä uskonkin sen.

Ja ei, vieläkään en silti suostunut antamaan periksi: kirjastossa tuli vastaan Murakamin uusin suomennos, novellikokoelma Miehiä ilman naisia (Tammi 2016). "Perhana, vielä kerran!", ajattelin. "Jos ei nyt niin ei koskaan!"

Kyllä se kerta kiellon päälle, kolmannen korvapuusti ja kolmas kerta toden sanoo. Pidin nimittäin Murakamin novelleista varsin paljon! Kokoelmassa on niitä yhteensä seitsemän, ja otsikon mukaisesti ne käsittelevät ihmissuhteita ja niiden puutteita pitkälti (hetero)miehisestä näkökulmasta. Näissä on ripaus outoutta ja selittämättömyyttä, mutta toisaalta novellin tiivis mitta ei anna mahdollisuutta jaaritteluun, vaan asiaan on mentävä heti ja siinä myös pysyttävä.

Erityisesti pidin novelleista Drive My Car, Itsenäinen elin ja Kino. Minäkin voisin lähteä autonkuljettajaksi ja kuuntelevaksi korvaksi leskeksi jääneelle näyttelijälle, avata oman baarin jonnekin sivukujalle ja saada asiakkaaksi lukijoita, muita kiinnostavia kulkijoita ja harmaan kissan. Ajatus rakkaudesta kirjaimellisesti riutumisesta, kotini ympärillä parveilevista käärmeistä tai oman kumppanini saattamisesta yhteen ystäväni kanssa ei omana kokemuksena houkuttele, kirjallisena sitäkin enemmän. Samoin mietin, kuinka kiehtova ja kamala ajatus olisi linnoittautua kotiinsa niin, että kaikki palvelut, siis aivan kaikki, tuotaisiin kotiin asti.

Murakamin novelleissa on melankolinen, menetyksen täyttämä tunnelma. Ollaan sellaisten kysymysten äärellä, jotka koskettavat meistä kaikkia jollain muotoa joskus. Rakkaista on luovuttava, tulee sairautta, kuolemaa ja erilleen lähteviä teitä. Toisaalta yllättäen voi kohdata jotain uutta, sellaisia näkökulmia, kokemuksia ja ajatuksia, joita ei yksin voi nähdä.

Miehiä ilman naisia ei herättänyt halua huokailla. Sen sijaan nyökkäsin topakasti: tämä oli hyvä tapaaminen, herra Murakami. Me tapaamme vielä.



Haruki Murakami: Kafka rannalla
Suomentaja: Juhani Lindholm
Ulkoasu (kansi): Kazuko Otsuka
Tammi 2009
639 s.
Umbine no Kafuka (2002)

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Kirjoista ja muista kertomuksista, Lumiomena, Luetut, lukemattomat, Kujerruksia


Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia
Suomentaja: Juha Mylläri
Ulkoasu: Jussi Kaakinen
Tammi 2016
276 s.
Onna no inai otokotachi (2014)

Kirjastosta.

Toisaalla: Ullan luetut kirjat, Mitä luimme kerran, Opus eka, Pieni kirjasto  

______

Nämä kaksi Murakamia tuovat mukanaan kaksi ruksia lisää Kurjen siivellä -lukuhaasteeseen. Miehiä ilman naisia kasvattaa Novellihaastetta seitsemän novellin verran (luettuna minulla on nyt yhteensä 24 novellia).

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Olen tutustunut Pasi Ilmari Jääskeläisen tuotantoon kirjablogien ansiosta. Tokikaan hän ei ole ainoa kirjailija, jolle on käynyt näin, mutta yksi niistä, joka tulee yleensä ensimmäisten joukossa mieleen tästä "lajityypistä". Olen kirjoittanut blogiini Harjukaupungin salakäytävistä sekä uusimmasta romaanista Sielut kulkevat sateessa. Kumpaankaan en aivan ihastunut, mutta Jääskeläisessä on jotain kiehtovaa, sillä hänen tuotantonsa kiinnostaa minua kyllä.

Lumikko ja yhdeksän muuta on Jääskeläisen esikoisromaani. Se kertoo, no, kirjailijasta, tai itse asiassa kirjailijoista, kirjoittamisesta, kirjoista ja mielikuvituksen laukasta. Äidinkielen sijaisopettajana työskentelevä Ella Milana huomaa oppilaansa kirjallisuusesseessä kummallisia piirteitä. Ikään kuin oppilas olisi lukenun Rikoksen ja rangaistuksen, jonka juoni on jotenkin muuttunut.

Ella pääsee julkaisemansa novellin ansiosta osaksi kotikaupunkinsa Jäniksenselän ja ehkä koko maailman kuuluisimman suomalaisen kirjailijan Laura Lumikon kirjallista seuraa. Seuran yhdeksän muuta jäsentä ovat menestyneitä kirjailijoita. Seuran sääntöihin kuuluu Peli, johon voi tulla haastetuksi milloin vain ja jossa voi tapahtua mitä tahansa. Salaisuudet menneisyydestä alkavat paljastua Ellalle – ja muillekin.

Kirjan juonta on turha yrittää tiivistää, se on luettava ja koettava itse. Tarina on monisyinen, viihdyttävä ja jännittäväkin. Sen käänteitä on turha arvailla etukäteen, sillä kirjailija yllättää kyllä, vaikka kuinka yrittäisi olla skarppina.

Jääskeläisen erikoinen tyyli pääsee kirjassa oikeuksiinsa. Hän kirjoittaa toteavasti, kuvailevasti ja koukuttavasti, kaikkea yhtä aikaa. Tarina on jollain tapaa hyvin kirjallinen: lukija tiedostaa koko ajan lukevansa kirjaa, joka kertoo kirjoista ja kirjailijuudesta. Itse en ihan uponnut tarinan vietäväksi, mutta toisaalta se johtuu siitä, etten vieläkään ole ihan sinut maagisen realismin kanssa. Pidän siitä, että kirjallinen maailma on jollain tapaa vinksallaan, mutta samalla se saattaa etäännyttää. Minua ainakin.

Päähenkilö Ella Milana on kiinnostava hahmo, ja niin ovat muutkin kirjallisuusseuran jäsenet. Häikäilemättömiä, hölmöjä, uteliaita, vaiteliaita, ahneita, muistonsa tukahduttaneita. Salaperäinen Laura Lumikko jää taustavaikuttajaksi, eikä hänestä saa kiinni. Liekö koko kirjailijaa olemassakaan? Vai onko kirjailijoita koskaan lopulta olemassa?

Lumikko ja yhdeksän muuta on kirja, joka kannattaa lukea. Se on hyvin erikoinen, muttei ärsyttävällä tavalla. Siitä saa kiinni, ja samalla ei voi olla ihan varma, mitä tuli lukeneeksi. Ihan kaikkea en tainnut huomata ja hoksata, mutta... käykö niin lopulta koskaan? Ainahan jotain jää sivuun ja menee ohi. Mutta eikö se olekin mielikuvituksen voimassa parasta, että tyhjät kohdat täyttyvät kyllä tavalla tai toisella?


Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
Ulkoasu: Susanna Raunio
Atena 2010 (1. painos 2006)
322 s.
E-kirja.

Oma ostos.

______

Muualla: Kirjanurkkaus, Kirsin kirjanurkka, Rakkaudesta kirjoihin, Reader, why did I marry him?, Hyllytontun höpinöitä, Kirjasfääri, Tarukirja, Mustetta paperilla, Lumiomena, Calendula, Hurja hassu lukija, Todella vaiheessa, Oksan hyllyltä, Amman lukuhetki, Nenä kirjassa, Taikakirjaimet, Morren maailma, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjakko ruispellossa, Kujerruksia, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, La petite lectrice, Luettua ja niin edelleen...                 

Jonathan Carroll: Valkoiset omenat

Jonathan Carroll: Valkoiset omenat
Suomentaja: Laura Lahdensuu
Kansi: ?
Loki-Kirjat 2006
317 s.
White Apples (2002)

Kirjastosta.


Vincent Ettrich on elänyt makoisaa ja yltäkylläistä elämää, johon on kuulunut naisia, nautintoa ja menestystä enemmän kuin laki sallii. Eräänä päivänä hän huomaa jonkin muuttuneen, olennaisesti: hän on kuollut ja palannut takaisin maailmaan muistamatta kuolemastaan mitään saati ymmärtämättä, miksi on palannut. Arvoituksellinen Coco-niminen nainen alkaa opastaa Vincentiä totuuden selvittämisessä. Kuvioon sekoittuu myös Vincentin rakastajatar ja elämän suurin rakkaus Isabelle, joka on raskaana.

Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen? Mistä universumi, menneisyys ja elämä oikein koostuvat ja mikä on ihmisen paikka niissä? Entä kuinka suojella rakkaitaan – eläviä, kuolleita ja vielä syntymättömiä – ahneelta kaaokselta?

Jonathan Carrollin Valkoiset omenat on viihdyttävä, vetävä ja arvoituksellinen kirja. Se ilottelee tarinankerronnalla, juonenkäänteillä ja arvaamattomuuksilla. Joka sivulla lukijaa keikautetaan hieman uuteen suuntaan, yllätyksiin kannattaa varautua ja paikoin aivot saavat todella ärsykettä Carrollin hurjista visioista.

Tästä kirjasta ei myöskään kannata liiaksi tietää ennen lukemista. Yllätykset maistuvat makoisammilta, kun niitä ei osaa odottaa. Sen verran voin kuitenkin paljastaa, että keskeisiin rooleihin nousevat ainakin eläimet, sairaalat ja muistot. Ajan kulku käännetään ympäri, koetusta ja eletystä menneisyydestä rakennetaan kuvio, joka kannattelee käytännössä koko maailmanjärjestystä ja toisaalta rakkaus ja kiintymys osoittavat paikkansa ja arvonsa.

Kirjan henkilöt ovat hiukan ärsyttäviä, eikä kukaan heistä ole oikein samaistumisen arvoinen. Vincent on parantumaton elostelija, joskin aivan hyväntahtoinen mies. Hänenlaistaan ikuista optimistia ja eteenpäintarpojaa ei ehkä omassa elämässä oikein jaksaisi: kaveri ei tunnu keskittyvän koskaan oikein mihinkään ihan kunnolla. Paitsi naisten iskemiseen. Isabelle taas tempoilee ja huitoo, on olevinaan kovin salaperäinen ja etäinen, ja tekee niin vain itselleen hallaa, ja muillekin. Toisaalta kaiketi kirja tarvitsee juuri tällaiset henkilöt, sillä tarina on muutenkin niin erikoinen, etteivät tavalliset ja tasaiset ihmiset siihen oikein sopisikaan. Lukijalle tarjotaan myös hieman turhan paljon aukikirjoitettuja selityksiä, sillä vaikka Carrollin luoman maailman lainalaisuudet kaipaavatkin taustaa, lukijaan olisi voinut huoletta luottaa enemmän. Mutta kun tämän antaa anteeksi ja antaa palaa vaan, ei töyssyillä ole niin väliä.

Valkoiset omenat sattui luettavakseni juuri sopivaan aikaan. Olen ollut jumissa lukemisen kanssa jo monta viikkoa, juuri mikään ei oikein maistu. Tämä opus veti mukaansa ensimmäisestä luvusta alkaen ja koin sen parissa pitkästä aikaa aivan puhdasta lukemisen iloa. Seikkailua, outouksia, maailmankaikkeutta, kuolemanjälkeisen elämän selityksiä, yllätyksiä, menoa ja meininkiä. Juuri tätä kaipasin – ja kaiken sen sain.

___

Jonathan Carrollista kuulin ensimmäistä kertaa kujerruksia-blogin Linnealta, joka on suuri Carroll-fani. Valkoisista omenoista ovat kirjoittaneet myös Liisa (joka ei oikein tykännyt), Ilselän Minna vanhassa blogissaan (ei lämmennyt), Satu (jonka mielestä kirja oli kiinnostava, mutta turhan korkealentoinen) ja Penjami (joka nautti yllätyksellisyydestä).

Afrikan tähti: Plumeriaveranta

Mia Couto: Plumeriaveranta
Suomentaja: Sanna Pernu
Kansi: ?
Like 2006
170 s.
A Veranda do Frangipani (1996)

Kirjastosta.


Mosambikilainen timpuri Ermelindo Mucanga on ollut kaksikymmentä vuotta kuolleena – yhtä kauan, kuin maa on ollut itsenäinen – mutta koska häntä ei haudattu perinteiden mukaan oikein, hänen henkensä on jäänyt puoliväliin matkalle tuonpuoleiseen. Ermelindon ruumis lepää plumeriapuun alla siirtomaavallan aikaisen linnoituksen pihalla, ja hänen henkensä tarkkailee nykyisyyden tapahtumia varsin kaikkitietävästä näkökulmasta. Henki on kuitenkin levoton, sillä puolimatkassa oleminen ei tee koskaan lopulta hyvää. Olisi löydettävä sopiva elävä ihminen, johon siirtyä, jotta Ermelindo voisi kuolla uudestaan, saada oikeaoppiset hautajaiset ja päästä perille rajan taakse.

Linnoituksessa on jo pidempään toiminut vanhainkoti, jonka despoottinen johtaja on juuri löytynyt murhattuna. Komisario Izidine Naíta saapuu tutkimaan tapausta, ja Ermelindo päättää siirtyä häneen. Murhatutkimuksien edetessä komisario ja Ermelindo kuulevat kuulusteltujen vanhuksien elämäntarinoita, jotka valottavat Mosambikin historiaa monesta näkökulmasta. Mikään ei ole niin yksinkertaista, miltä näyttää, eikä totuus ole koskaan mustavalkoinen.

Plumeriaveranta on kiehtova, häiritsevä ja monitulkintainen teos. Se alkaa kepeästi ja leikitellen, se vihjailee ja antaa ymmärtää, mutta jo seuraavassa hetkessä lukijan pää sekoitetaan täysin. Tarinan maagiset elementit otetaan annettuina, eivätkä ne ole millään tavoin häiritseviä. Kerrontatekniikka tosin on haastava, ja lukijan on oltava tarkkana, jotta pysyy kärryillä. Komisarion ruumiissa sijaansa pitävä Ermelindon henki vuoroin kertoo itse tarinaa, vuoroin antaa muille äänen. Kerronnallinen ratkaisu olisi voinut olla selkeämpikin.

Jotain oudon kiehtovaa Plumeriaverannassa on. Mosambik on minulle aivan tuntematon maa, ja kirja avaa sen menneisyyttä ja heittelee koukkuja, joihin tekee mieli tarttua tarkemmin. Kirjan henkilöhahmot ovat pääasiassa outoja ja häiritseviä, pitkän elämän eläneitä vanhuksia, jotka ovat kaukana tavanomaisista naapurinmummoista ja -papoista. Siirtomaa-aika ja ennen kaikkea sen historiallinen painolasti kuvataan kirjassa hyvin raskaana ja vaikuttavana. Jäljellä ovat sekä konkreettiset että kuvainnolliset linnoitusten rauniot, henkilökohtaiset ja yhteisölliset traumat, hierarkia ja raivaamattomat miinakentät.

Helppo kirja tämä ei ole. Jouduin pinnistelemään lukiessani, ja vaikka kirja teki kaikkensa, jotta se olisi pitänyt minut etäällä, jäin oudolla tavalla silti koukkuun sen tarjoamiin tarinanaihioihin ja langanpätkiin, jotka eivät kaikki johtaneet mihinkään suureen. Jään luultavasti vielä pitkäksi aikaa miettimään, mitä kaikkea kirjailija halusi minulle kirjallaan kertoa. Ja vähintään palaan vielä Mosambikiin jonkin muun kirjan myötä – niin paljon jäi auki ja kertomatta.

___

Lisää Mia Coutosta ja mosambikilaisesta kirjallisuudesta voi lukea vaikkapa Mafalala-blogista.

Haasteet: Afrikan tähti ja Maailmanvalloitus (Mosambik).