Jännitystä 1700-luvun Turusta

Jyrki Heino: Kellari
Schildts & Söderströms 2012
288 s.

Kirjastosta.


Kellari eli kertomus poikkeuksellisista ja järkyttävistä tapahtumista, jotka aikoinaan herättivät suurta huomiota Ruotsin kuningaskunnan Turun kaupungissa...

Eletään alkukesää vuonna 1796. Luutnantti Carl Wennehielm viettää hiljaiseloa Turussa talouttaan hoitavan mamselli Kaisa Mannelinin ja pienen mutta mieluisan ystäväjoukon kanssa. Luutnantin jalka on vammautunut pahasti sodassa kaukana kotoa, ja rakas kuningas Kustaa III on onnistuttu murhaamaan lähes luutnantin silmien edessä. Kun Wennehielm kutsutaan kaupunginviskaali Appengrenin avuksi selvittämään raakaa henkirikosta, jonka uhriksi on joutunut kapteeni Fågelstierna, melankolia saa väistyä kinkkisen tapauksen tutkimisen tieltä. Kuka on halunnut raivata Fågelstiernan tieltään? Onko syynä kaupunkiin levittäytynyt kahvikieltolain synnyttämä kahvin salakuljetusrinki? Onko jollain ollut jotain henkilökohtaista ristiriitaisena tunnettua kapteenia vastaan? Vai voiko taustalla olla jotain vielä pahempaa, vaikutteet kuohuvasta Ranskasta kun tuntuvat nimittäin pohjolassa saakka ja eräs symboli nousee jatkuvasti esiin...?

Miten mukava yllätys tämä Kellari! Nappasin kirjan satunnaisotannalla kirjastosta mukaan ja päätin kokeilla. Kannatti! Biokemian professorina työskentelevän Heinon esikoisteos lupaa hyvää – ehkä kuulemme luutnantti Wennehielmistä vielä lisääkin...?

Tarina on mainio. Se imaisee mukaansa, vaikkei ylettömän dynaaminen olekaan. Siinä on sopivasti yllätyksiä, odottamattomia juonenkäänteitä ja arvoituksen ratkaisun ripottelua matkan varrella. Luutnantti Wennehielm vei sydämeni heti, sillä vaikka hän on hieman syrjäänvetäytyvä ja monissa liemissä keitetty, sellainen "perinteinen" kyynisyys ja eräänlainen välinpitämättömyys loistaa poissaolollaan. Sen sijaan hän on viisas, maailmaa nähnyt ja kovia kokenut, silti sivistystään vaaliva ja avomielinen herrasmies, joka rakastaa hyvää ruokaa, kasvattaa uutuusyrttejä pihamaallaan ja pitää silmänsä auki kaiken uuden ja kiinnostavan varalta. Ihana mies, kaikessa melankolisuudessaankin (vai juuri siksi?). Hih.

1700-luvun lopun Turku tulee elävänä lukijan eteen. Kaupunki valmistautuu kesämarkkinoihin, kiellettyä kahvihammasta kolottaa, arki rullaa eteenpäin, vaikka odottamattomia tapahtuu. Luutnantilla on omat syynsä epäillä tapahtumien taustalla olevan poliittista valtapeliä, mutta muitakin mahdollisia syitä niille on. Lukijaa ei sen enempää harhauteta kuin kädestä pitäen ohjatakaan, vaan tarina kulkee omalla painollaan – viihdyttäen ja ilahduttaen. Vaikka vereltä, väkivallalta ja pelolta ei täysin vältytä, yleisvire Kellarissa on miellyttävän valoisa ja positiivinen, minun silmääni ennen kaikkea aito. (Tai sitten olen vain niin ihastunut luutnanttiin, että olen muulle sokea.)

Tarina toimii, lukukokemus on mieluisa, kirja on juuri sopivan pituinen. Pienenä kritiikkinä esitettäköön, että loppupuolen tapahtumia olisi voinut mielestäni hyvin pohjustaa paremmin jo aiemmin, nyt tuli hieman sellainen olo, että homma kurottiin kasaan liian vauhdilla. Monta mielenkiintoista teemaahan tässä on: henkilökohtaiset, kielletyt ja sallitut suhteet, salakauppa, taloudelliset vaikuttimet, kirkon valta ja vallankumoukselliset aatteet, ja kyllä ne minusta kaikki tarinaan mahtuvat.

Keskeisesti kuvataan myös yhteiskuntarakennelmaa. On herrat ja narrit ja vielä korkeammat herrat. Osa aatelistosta on edelleen katkera Kustaa III:n itsevaltiudesta ja omista kavennetuista oikeuksistaan. Piiat tietävät paikkansa, eivätkä sitä kyseenalaista. Luutnantti itse on hieman outolintu, sillä hänen sukutaustansa ei ole erityisen ylhäinen, mutta hän on siitä huolimatta kyennyt sotilasuransa avulla nousemaan varsin miellyttävään yhteiskunnalliseen asemaan – mikä sekin ärsyttää joitakin piirejä. Kiinnostavia välähdyksiä ajankuvasta tarjoillaan, mutta niitä ei jäädä liiaksi selittämään auki.

Suosittelen viihdyttävän lukemisen tarpeeseen! Itse jään odottamaan, jatkaako Heino luutnantin tarinaa vielä lisää.

Myös Kirjakko-blogissa ihastuttiin Kellariin ja kiinnitettiin huomiota Wennehielmin melankolisuuteen.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Esikoiset. 

Tuntemattomat tyttökirjat: Naamion takana

Louisa M. Alcott: Naamion takana. Kootut kertomukset. Suom. Inkeri Koskinen. Helmi Kustannus 2005. 277 s.

Tämä kirja katseli minua monella kirjastoreissulla hyllystä. Se oli asetettu esille houkuttelemaan ohikulkijaa, ja lopulta sen katse sai minut valtaansa ja lainasin teoksen. Kyseessä on viiden kertomuksen kokoelma, jossa tyttökirjailijana parhaiten tunnettu Louisa M. Alcott näyttää toisenlaisen puolen itsestään, sellaisen hieman vähemmän kiltin ja opettavaisen.

Kokoelmassa on mukana yksi pienoisromaani Naamion takana, eli naisen voima, Alcottin nuorena kirjoittama (ja sisarussarjan oikeasti esittämä) näytelmä Bianca, oopperatragedia sekä kolme eri lehdissä ilmestynyttä jännityskertomusta: Hengenvaarallista huvia, Honorin perintö ja Silmäpari, eli modernia magiaa. Alcott elätti itseään ja perhettään kirjoittamalla, ja ennen kuin hänestä tuli Pikku naisten luoja, hän kirjoitti paljon tilaustöitä ja juurikin suosittuja jännityskertomuksia aikakauslehtiin. Suomentaja Inkeri Koskisen esipuhe kirjan alussa ja lyhyet esittelyt ennen kutakin kertomusta ovat mielenkiintoisia ja antoivat paljon uutta tietoa ainakin tälle lukijalle.

Minähän siis rakastan Pikku naisia, koko sydämestäni ja aivan estoitta. Mikään ei voi himmentää tai heikentää sitä kiintymyssuhdetta, joka minulla Alcottin kuuluisimpaan kirjaan on. Olen lukenut Pikku naiset vähintään kymmenen kertaa (jatko-osatkin melko monesti), enkä näe mitään syytä, miksen lukisi sitä vielä toista tai kolmatta kymmentä kertaa uudestaan. Pikku naisia on minun lohtukirjani, olen kasvanut sen kirjan kanssa ja siitä löytyy joka ikinen kerta jotain uutta. Viime maanantaina tapasimme ystäväporukalla brunssin ääressä, ja silloin tuli puhetta nuortenkirjoista ja myös Pikku naisista. Kieltämättä kriittisetkin äänenpainot ovat ihan sallittuja, ja niitäkin esitettiin: onko nykyaikaisen tytön välttämättä hyvä lukea sellaisista roolimalleista, jotka ovat eläneet maailmassa, jossa naisen paikka on kotona, vaimona ja vaikka kuinka paljon luovuutta, intoa ja älyä olisi, aina on jäätävä miesten varjoon. Valitettavasti minulta ei onnistu Pikku naisten analysointi missään määrin kriittisesti, se on yksinkertaisesti aivan liian rakas kirja, mutta totta toki on, että Pikku naisten maailmaan sukeltavalle nykymuksulle on ehkä ihan hyvä huomauttaa, että se on oman aikansa kuva. Tosin en kyllä itse myönnä saaneeni mitään huonoja vaikutteita Pikku naisista, sen sijaan Jo kannusti kirjoittamaan itsekin ja pitämään mielessä, että jokainen saa tehdä omat ratkaisunsa. Eli täällä suunnalla vaikutteet eivät keskittyneet perhemalleihin, vaan nuoren ihmisen elämänpolkuun. Pisteet siitä Louisalle.

Naamion takana onkin sitten jotain ihan muuta kuin Pikku naisia. Kokoelman tekstit on kirjoitettu aikuisyleisölle suoraan rahaa vastaan, ja niissä tarjotaan lukijoille sitä, mitä he ovat aikakauslehdestä halunneet lukea: jännitystä, vaaraa, karkaamisia, perintösalaisuuksia, yliluonnollisia ilmiöitä. Vahvin kertomus on pienoisromaani Naamion takana, eli naisen voima, jossa salaperäinen kotiopettajatar Jean Muir saapuu ylhäiseen Coventryn perheeseen ja alkaa kuin varkain toteuttaa omia suunnitelmiaan talonväen keskuudessa. Naamion takana on todella viihdyttävä, terävä ja taidokas tarina avioliittopeleihin kuuluvasta vehkeilystä, roolien moninaisuudesta ja keinoista, joita kuvatun ajan yhteiskunnassa ja sosiaalisissa verkostoissa on menestyäkseen käytettävä.

Pikku näytelmä Bianca, oopperatragedia on kaikessa paatoksellisuudessaan aika muikea välipala, mutta suoraan sanoen en ihan ymmärrä, miksi se on valittu kokoelmaan mukaan. Itse olisin lukenut mielummin jonkin Alcottin novellin sen paikalla. Toki fani nauttii kurkistuksesta Alcottin nuoruuteen ja yhtymäkohdista Pikku naisiin, mutta silti koin näytelmän vähän turhana kirjantäytteenä.

Kolme viimeistä jännityskertomusta ovat tarkkasilmäisiä aikansa kuvia. Eniten pidin Silmäpari, eli modernia magiaa -tarinasta, jossa näkökulma on miehen ja aihepiiri kiehtova: hypnotismin ja muiden yliluonnollisten elementtien kautta kerrotaan naisen ja miehen välisestä valtataistelusta ja sen tuhoisista seurauksista. Honorin perintö on tylsähkö stoori salaisuuksista ja niiden selviämisestä – ei kovin kummoinen, kun minulta kysytään. Hengenvaarallista huvia läjäyttää naivin Pikku naisten ystävän eteen jotain odottamatonta: huumeita ja rilluttelua niiden vaikutuksen alaisena! Tällainen teema tuli kyllä ihan puskan takaa, ja kertomus on oikein oivallinen, vaikka siinä onkin tylsähkö loppu.

Huomasin, että olisin ihan mieluusti lukenut lisää Alcottin aikuiskertomuksia. Tällainen genre on minulle hieman vieras, mutta se kertoo paljon 1800-luvun puolivälistä ja aikansa ihmisistä. Viihde oli eittämättä vähintäänkin syntistä, mutta silti sitä rakastettiin ja haluttiin lukea. Ymmärrettävää. Pidän myös ajatuksesta, että tällaiset tarinat ovat antaneet mahdollisuuden kapinoida vallitsevia rakenteita vastaan (vaikka niissä olisikin päädytty joihinkin varsin konventionaalisiin ratkaisuihin) – ja toisaalta ne ovat olleet esimerkiksi juuri Louisa M. Alcottille puhtaasti rahanansaitsemiskeino. Työtä. Mahdollisuus elättää itseään ja köyhtynyttä perhettään. Naisen voimaa.

Kannatti lukea, sillä tämä toi hieman näkökulmaa itse kirjailijaan. Toisaalta nyt tekee taas mieli lukea Pikku naisia jatko-osineen ja upota siihen Naamion takana -kokoelmaan verrattuna äärimmäiseen rauhalliseen, lempeään ja armolliseen 1800-luvun maailmaan, jossa kaikella on tismalleen oikea aikansa ja paikkansa, ja olo on aina turvallinen.

- -

Osallistun tällä kirjalla Sinisen linnan kirjaston Tuntemattomat tyttökirjat -haasteeseen.

Viipyvä vieras kartanossa

Kuva: www.tammi.fi

Sarah Waters: Vieras kartanossa. Tammi 2011. (The Little Stranger, 2009.)



Huhhuh. Sain viime yönä lopultakin luettua Sarah Watersin Vieras kartanossa -tiiliskiven. Eipä siihen mennytkään kuin pari viikkoa. Syy ei välttämättä ollut pelkästään itse kirjassa, vaan myös siinä, että aikani on todella kortilla ja ehdin lukea kirjaa lähinnä iltaisin sängyssä vartin, ehkä puoli tuntia kerrallaan. Olin jo jättämässä koko möhkäleen kesken, koska minusta siinä ei tapahtunut yhtään mitään ensimmäisten parinsadan sivun aikana - eikä tapahtumattomuus sinänsä ole ongelma, vaan se uskomaton junnaavuus ja pitkäpiimäisyys, johon minä en sitten ollenkaan syttynyt.

Ajattelin myös, että kirjoitan kirjasta jonkinlaisen arvion, mutta sitten totesin, että niitä taitaa löytyä intternetin ihmemaasta jo aika paljon, eikä kirja sitä paitsi ole enää edes erityisen tuore - mikä sinänsä ei ole este kirjoittamiselle, mutta tekee siitä minun näkökulmastani hieman turhaa, ehkä. Ainakin tässä tapauksessa, kun kirja on kerännyt jo paljon huomiota.

Olisin joka tapauksessa voinut elää ihan onnellisen elämän lukematta tätä kirjaa. Inhosin, inhosin, inhosin kertojaa, tohtori Faradayta, ja jo mainittu hitaus ja äärettömän tarkka asioiden, asiaintilojen, miljöiden ja olemisen kuvaaminen rasitti minua.

Äh. Olihan tämä ihan viihdyttävä, kai. Ainakin jokin siinä sai pysymään kiinni ja lukemaan loppuun, joko jääräpäisyys tai kirjan lähestyvä palautusaika tai jonkinlainen, minulle tuntemattomaksi jäänyt, viihteellinen elementti kirjassa. En tiedä. Toisaalta ärsytyskin on joskus hyväksi, sillä se saa arvostamaan entistä enemmän itselle sopivampien kirjojen lukemista. Ja niin, ei tämä siinä mielessä mitenkään äärettömän huono kirja ollut, vaan hyvin kirjoitettu ja monitasoinen kuvatessaan brittiläisen luokkayhteiskunnan murtumista ja sen aiheuttamia haavoja ja juopia ja traumoja, mutta tyyliltään ja tunnelmaltaan minulle sopimaton. Loppuratkaisu oli tosin kiehtova (ylipäänsä kirjan viimeiset 100 sivua ovat hyvää tavaraa), ja minulla on siitä tiukasti oma tulkintani, tietenkin.

Kah, tulihan sieltä jotain tekstiä kuitenkin. Mikäli kunnolliset arviot Vieraasta kartanossa kiinnostavat, niitä ovat tehneet muun muassa Sonja, Kirsi, Karoliina, Zephyr ja Morre.