Muuttoliikkeessä-haaste vei laajalle

Viime vuoden ajan minä ja moni muu kulki siirtolaisten, pakolaisten ja maahanmuuttajien mukana Muuttoliikkeessä-haasteessa. Haaste päättyi vuoden 2017 lopussa, mutta koontia on pitänyt odotella – nyt se kuitenkin tulee!

Kolmetoista bloggaajaa itseni lisäksi ilmoittautui haastekoonteineen matkansa loppuun saattaneeksi. Kiitos teille! Jos olen huolimattomasti unohtanut jonkun matkasta tai jos osallistuit haasteeseen, mutta koontilinkkaus unohtui, edelleen voi viime vuonna lukemansa kirjat toki ilmoittaa – lisään ne kyllä tähän koosteeseen.

Ilahduttavan laajalla kattauksella teemaa käsiteltiin. Kirjoja, jotka useampi kuin yksi bloggaaja vuoden aikana luki, ei lopulta ollut kovin montaa. Yhteensä haasteeseen luettiin 109 eri kirjaa, vau! Useampia lukijoita ja bloggauksia keräsivät Cilla & Rolf Börjlindin Uinu, paju pienoinen, Yaa Gyasin Matkalla kotiin, Jhumpa Lahirin Tuore maa, Juuli Niemen Et kävele yksin, Miika Nousiaisen Juurihoito, Katriina Ranteen Miten valo putoaa, Elina Rouhiaisen Muistojenlukija, Asko Sahlbergin Amandan maailmat, Maija Salmen Paholaisen juna, Cristina Sandun Valas nimeltä Goliat, Marjane Satrapin Persepolis 2. Kotiinpaluu ja Antti Tuurin Tangopojat.

Allaolevasta listasta löytynee luettavaa moneen makuun siirtolaisuuteen, muuttoliikkeeseen ja uusiin maisemiin siirtymiseen liittyen. Linkit olen laittanut paikoilleen, kun ne ovat olleet saatavillani. Toivon niiden menneen edes sinne päin.

Teema pysyy ajankohtaisena, eikä ilmiö katoa minnekään. Parempi kuin piiloutua siilipuolustukseen onkin ottaa selvää, hyväksyä muuttuva maailma ja pyrkiä kohti sellaista tulevaisuutta, jossa väistämättä kehittyvät konfliktit, vaikeudet ja haasteet voidaan ratkaista inhimillisin ja kestävin keinoin.

Kiitos vielä kaikille haasteeseen osallistuneille, tämä oli hyvä ja avartava lukuvuosi!


Haasteeseen luettiin seuraavia kirjoja:

Abu-Hanna, Umaya: Alienin silmin (Mrs Karlsson lukee)
Adichie, Chimamanda Ngozi: Huominen on liian kaukana (Sivutiellä)
Adichie, Chimamanda Ngozi: Kotiinpalaajat (Kaikkia värejä)
Arnaldur Indridason: Varjojen kujat (Kirja hyllyssä)
Aykol, Esmahan: Hotel Bosphorus (Kartanon kruunaamaton lukija)
Bainbridge, Beryl: The Bottle Factory Outing (Hyönteisdokumentti)
Boyle, T. C.: The Tortilla Curtain (Iltatähden syttyessä)
Buchanan, Rowan Hisayo: Harmless Like You (Kartanon kruunaamaton lukija)
Börjlind, Cilla & Rolf: Uinu, paju pienoinen (Kaikkia värejä, Eniten minua kiinnostaa tie)
Coezee, J. M.: Nuoruus (Oksan hyllyltä)
Cormier, Robert: After the First Death (Iltatähden syttyessä)
Craven, Tracy Leininger: Vaara vuorilla (Sheferijm)
Damkani, Jakob: Sionin poika (Sheferijm)
Doerr, Anthony: Kaikki se valo jota emme näe (Kirja hyllyssä)
Donald, Jason: Dalila (Kartanon kruunaamaton lukija)
Dovlatov, Sergei: Ulkomuseo (Hyönteisdokumentti)
Draculić, Slavenka: The Taste of a Man (Hyönteisdokumentti)
Draculić, Slavenka: As If I Am Not There (Kartanon kruunaamaton lukija)

Euripides: Electra and other plays (Hyönteisdokumentti)
Fleming, Melissa: A Hope More Powerful Than the Sea (Kartanon kruunaamaton lukija)
Fried, Hédi: Skärvor av ett liv (Mrs Karlsson lukee)
Graham, Robin Lee: Kyyhky (Sheferijm)
Guo, Xiaolu: Once Upon a Time in the East (Kartanon kruunaamaton lukija)
Gyasi, Yaa: Matkalla kotiin (Kartanon kruunaamaton lukija, Kirja hyllyssä)
Haasse, Hella: The Black Lake (Hyönteisdokumentti)
Haggard, H. Rider: Kuningas Salomon kaivokset (Hyönteisdokumentti)
Hauru, Hanna: Muuttoliike (Evarian kirjahylly)
Havaste, Paula: Maan vihat (Kirjan pauloissa)
Havaste, Paula: Veden vihat (Kirjan pauloissa)
Havaste, Paula: Lumen armo (Kirjan pauloissa)
Hiekkapelto, Kati: Tumma (Kaikkia värejä, Kirjan pauloissa)
Hietala, Nelli: Kielillä puhumisen taito (Sivutiellä)
Hiidensalo, Venla: Sinun tähtesi (Kirjan pauloissa)
Hjärne, Gustafva Sofia: Hämeen linna (Hyönteisdokumentti)
Hornfeck, Susanne: Torte mit Stäbchen (Iltatähden syttyessä)
Hubara, Koko: Ruskeat tytöt (Kirja vieköön!)
Hussein, Abdirahim: Minä Husu, suomalialainen (Mrs Karlsson lukee)
Huttunen, Joni: Barrfiolernars rike (Mrs Karlsson lukee)
Jones, Susanna: The Earthquake Bird (Kartanon kruunaamaton lukija)
Kallas, Aino: Polttoroviolla (Hyönteisdokumentti)
Kappelin, Kristiina: Italiensk dagbok (Mrs Karlsson lukee)
Katajavuori, Riina & Savolainen, Salla: Mennään jo naapuriin! (Kirja vieköön!)
Kazakevitš, Emmanuil: Sininen vihko (Hyönteisdokumentti)
Kettu, Katja: Piippuhylly (Kirja hyllyssä)

Khemiri, Jonas Hassen: Allt jag inte minns (Sivutiellä)
Kohonen, Laila: Hakkapeliitan poika (Kirjan pauloissa)
Krasikov, Sana: Vielä vuosi (Oksan hyllyltä)
Kuusisto, Olli: Pakolaiskissa (Kirjan pauloissa)

Kwok, Jean: Käännöksiä (Sivutiellä)
Kytömäki, Anni: Kivitasku (Lukuaikaa etsimässä)
Lahiri, Jhumpa: Tuore maa (Kirja vieköön!, Kirja hyllyssä)
Lahiri, Jhumpa: Tulvaniitty (Kirja vieköön!)
Lahiri, Jhumpa: Kaima (Kaikkia värejä)
Latvus, Sisko: Kaksi sateenkaarta (Sheferijm)
Lawson, Julie: A Ribbon of Shining Steel (Iltatähden syttyessä)
Le, Nam: Merimatka (Eniten minua kiinnostaa tie)
Lee, Janice Y. K.: The Expatriates (Kartanon kruunaamaton lukija)
Liikanen-Reger: Maman finlandaise (Mrs Karlsson lukee)
Lindén, Zinaida: Rakkaus kolmeen appelsiiniin (Eniten minua kiinnostaa tie)
Lindstrøm, Merethe: Days in the History of Silence (Hyönteisdokumentti)
Lipasti, Roope & Korhonen, Karoliina: Elovena-tyttö (Kirjan pauloissa)
Lundberg, Ulla-Lena & Eriksson, Pamela: Herttuatar ja kapteenin vaimo (Lukuaikaa etsimässä)
Matilainen, Jesse: Suomen suurin kommunisti (Klassikkojen lumoissa)
McKinley, Tamara: Viinitila (Evarian kirjahylly)
McKinley, Tamara: Merten taa (Evarian kirjahylly)
Mikkanen, Raili: Laulu tulipunaisesta huoneesta (Kirjan pauloissa)
Mikkanen, Raili: Nasima (Kirjan pauloissa)
Montero, Rosa: La ridícula idea de no volver a verte (Kirja vieköön!)
Namioka, Lensey: Ein Meer dazwischen, eine Welt entfernt (Iltatähden syttyessä)
Niemi, Juuli: Et kävele yksin (Iltatähden syttyessä, Kirja hyllyssä, Eniten minua kiinnostaa tie)
Nothomb, Amélie: Nöyrin palvelijanne (Lukuaikaa etsimässä)
Nousiainen, Miika: Juurihoito (Kirja vieköön!, Eniten minua kiinnostaa tie)
Okorafor, Nnedi: Kabu-Kabu (Hyönteisdokumentti)
Parkkinen, Leena: Galtbystä länteen (Kirja hyllyssä)
Partanen, Anu: Pohjoinen teoria kaikesta – parempaa elämää etsimässä (Eniten minua kiinnostaa tie)
Petrovskaja, Katja: Ehkä Esther (Kirja hyllyssä)
Pyy, Mari: Kadonnut (Kirjan pauloissa)
Que Du Luu: Im Jahr des Affen (Iltatähden syttyessä)
Rabinowich, Julya: Splithead (Hyönteisdokumentti)
Ramadan, Somaya: Leaves of Narcissus (Hyönteisdokumentti)
Ranne, Katriina: Miten valo putoaa (Kirja vieköön!, Eniten minua kiinnostaa tie)
Richert, Hannele (toim.): Mitä sä täällä teet? (Sivutiellä)
Rouhiainen, Elina: Muistojenlukija (Kaikkia värejä, Eniten minua kiinnostaa tie)
Rämö, Satu: Islantilainen voittaa aina (Mrs Karlsson lukee)
Sahlberg, Asko: Amandan maailmat (Kirja hyllyssä, Eniten minua kiinnostaa tie)
Salmi, Maija: Paholaisen juna – matkalla kohti amerikkalaista unelmaa (Oksan hyllyltä, Eniten minua kiinnostaa tie)
Sandu, Cristina: Valas nimeltä Goliat (Kirja vieköön!, Eniten minua kiinnostaa tie, Kaikkia värejä)
Satrapi, Marjane: Persepolis 2. Kotiinpaluu (Sivutiellä, Oksan hyllyltä)
Selinko, Annemarie: Désirée (Iltatähden syttyessä)
Sendker, Jan-Philipp: Sydämenlyönneissä ikuisuus (Lukuaikaa etsimässä)
Sendker, Jan-Philipp: Sydämen ääntä ei voi unohtaa (Lukuaikaa etsimässä)
Shepard, Lucius: Kalimantan (Hyönteisdokumentti)
Spark, Muriel: Mandelbaumin portti (Hyönteisdokumentti)
Teräs, Mila: Jäljet (Kirjan pauloissa)
Thor, Annika: Meren syvyyksissä (Sheferijm)
Tsvetajeva, Marina: Piru ja muita kertomuksia (Hyönteisdokumentti)
Tuuri, Antti: Ameriikan raitti (Eniten minua kiinnostaa tie)
Tuuri, Antti: Ameriikan raitilla – muistoja, matkoja (Eniten minua kiinnostaa tie)
Tuuri, Antti: Tangopojat (Evarian kirjahylly, Kirja hyllyssä)
Ugrešić, Dubravka: Kiputilahallitus (Eniten minua kiinnostaa tie)
Ulitskaja, Ljudmila: Iloiset hautajaiset (Hyönteisdokumentti)
Voorhoeven, Anne C.: Liverpool Street (Iltatähden syttyessä)
Väisänen, Tuula: Ida (Kirjan pauloissa)
Walker, Alice: Häivähdys purppuraa (Sivutiellä)
Willans, Joel: 101 Very Finnish Problems (Kirja vieköön!)
de Wolff, Kaarina: Rakkahin sisko (Kirja vieköön!)
Wong Ng, Eva: Chinatown Girl (Iltatähden syttyessä)
Wyld, Evie: Kaikki laulavat linnut (Kirja vieköön!)
Zoboi, Ibi: American Street (Oksan hyllyltä)

Muuttoliikkeessä-lukuhaaste päättyy – kerro osallistumisestasi

Vuosi on vierähtänyt muun muassa lukiessa. Moni lukuhaaste kestää kalenterivuoden ajan, niin myös oma, vuosi sitten heittämäni Muuttoliikkeessä-lukuhaaste. Sen tarkoituksena on ollut lukea siirtolaisuuteen ja maahanmuuttoon liittyvää kirjallisuutta, vähintään kolme kirjaa vuoden aikana.

Nyt on aika päättää muuttoliike tältä osin tähän. Haasteeseen osallistuneet voivat linkata oman koosteensa tai vastaavasti listata lukemansa kirjat tämän postauksen kommentteihin. Alkuperäiseen haastepostaukseen tulleet kommentit on huomioitu, eikä sinne linkanneiden tarvitse tehdä tuplatyötä.

Linkkaathan oman osallistumisesi viimeistään sunnuntaina 7.1., jotta pääsen tekemään koosteen ennen kuin uusi kirjavuosi vie kaikki jo mennessään.

Itse luin haasteeseen kuluneen vuoden aikana 14 kirjaa:

Suomalaisten siirtolaisuus
Antti Tuuri: Ameriikan raitilla – muistoja, matkoja (Otava 2016)
Antti Tuuri: Ameriikan raitti (Otava 1986)
Miika Nousiainen: Juurihoito (Otava 2016)
Anu Partanen: Pohjoinen teoria kaikesta – Parempaa elämää etsimässä (Tammi 2017)


Pakolaisuus
Nam Le: Merimatka (Like 2009)
Cilla & Rolf Börjlind: Uinu, paju pienoinen (S&S 2017)
Asko Sahlberg: Amandan maailmat (Like 2017)
Dubravka Ugrešić: Kiputilahallitus (Like 2007)


Siirtolaisuus, paperittomuus
Maija Salmi: Paholaisen juna. Matkalla kohti amerikkalaista unelmaa (Atena 2015)
Elina Rouhiainen: Muistojenlukija (Tammi 2017)
Katriina Ranne: Miten valo putoaa (Gummerus 2017)
Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat (Otava 2017)


Maahanmuutto Suomeen
Juuli Niemi: Et kävele yksin (WSOY 2016)
Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin (Into 2017)


Näistä kirjoista parhaiten jäivät mieleen Anu Partasen Pohjoinen teoria kaikesta – Parempaa elämää etsimässä, joka on erinomainen katsaus pohjoismaisen hyvinvointivaltion ylivoimaisuuteen sekä Maija Salmen reportaasikirja Paholaisen juna – Matkalla kohti amerikkalaista unelmaa, jossa kerrotaan Meksikon läpi kulkevan tavarajunan kyydissä parempaa huomista kohti henkensä uhalla matkustavista laittomista siirtolaisista. Tietokirjallisuus jyräsi siis tässä haasteessa minun kohdallani, ja ihan hyvä niin.

Lukuhaasteen aihepiiri ei ole vanhentunut vuoden takaisesta yhtään. Teema on jatkuvasti esillä mediassa ja herättää voimakkaita tunteita. Itse aion jatkaa aihepiirin parissa aktiivisesti edelleen, sillä vaikka tieto lisää tuskaa, siirtolaisuus ei tule tulevaisuudessa ainakaan vähenemään, vaan ilmiökokonaisuutta on syytä kyetä jollain tasolla ymmärtämään, ihan meidän kaikkien.

Kiitos kaikille haasteeseen osallistuneille, toivottavasti saitte siitä irti jotakin olennaista!

Dubravka Ugrešić: Kiputilahallitus

Dubravka Ugrešićin Kiputilahallitus kertoo maanpakolaisuuden, sodan ja kansallisen identiteetin murtumisen aiheuttamasta surusta ja kauhusta, sen voimasta murskata ihminen alleen. Romaani sijoittuu pitkälti Amsterdamiin, jonne joukko Jugoslavian hajoamissotia paenneita nuorehkoja ihmisiä on asettunut etsimään uutta ja parempaa elämää.

Tanja Lucić on kroatialainen kirjallisuudenopettaja, joka on kotoisin Zagrebista, mutta joutunut muuttamaan sieltä pois, ensin Saksaan ja sitten Hollantiin. Mies lähti Saksasta kohti itää, Tanjan suunta oli tasainen ja harmaa maa, jossa on silti pirullisen turvallista olla, vaikka ihmiset ovatkin sulkeutuneita ja hitaastilämpeäviä. Tanja saa sijaisuuden yliopistolta, hän opettaa joukolle sotapakolaisia serbokroaatin kieltä ja kirjallisuutta.

Kieli ja sen vaikutus identiteettiin on romaanissa valtavan olennaisessa roolissa. Tanja pohtii opettamansa kielen ilmenemistä ja käyttöä paljon. Kieli jakautuu serbian, kroatian, bosnian ja montenegron kieliin – kuka puhuu ja ymmärtää mitäkin, se on toinen tarina.

Kieli- ja kulttuuriopintojen sijaan Tanjan vetämästä kurssista muodostuu balkanilaisnuorille jonkinlainen terapiaistuntoryhmä. Kotimaiden kaaos, sodan uhka, oma status pakolaisena ja maahanmuuttajana, vieraalla maalla asuminen, erilaiseen kulttuuriin sopeutuminen, kaikki vie aikansa ja vaatii veronsa. Toisilta ne kerätään suurempina kuin toisilta, minkä ryhmä joutuu raadollisesti lukuvuoden aikana huomaamaan.

Kun Tanja vierailee äitinsä luona Zagrebissa pitkän ajan jälkeen, hän saa huomata, ettei ole kotonaan enää sielläkään. Mitä maanpakolaisuus ihmiselle tekee? Antaako se yhtään rauhaa?

Kiputilahallitus on haastava ja raastava kirja. Se saa uppoamaan sijattomuuden ja vierauden tuntemuksiin, herättää levottomuutta, tuntuu oudoltakin. Ymmärrys maansa menettäneitä kohtaan kasvaa vähitellen, vaikkei siihen täysin voi samastua turvallisissa oloissa ja vakaassa maassa asuvana. Päällimmäiseksi tunteeksi kirjan kansien sulkeuduttua jää kuitenkin usko sinnikkyyteen. Ihminen pärjää, muiden kanssa tai tarvittaessa yksin, selviytyy ja jatkaa matkaansa, vaikka huonolta näyttäisi.

Balkanin kriisin vaikutukset näkyvät edelleen Euroopassa ihmisten mielissä ja politiikassa, vaikka sodasta on jo parikymmentä vuotta. Niinkin raastava ja monitahoinen konflikti kuin Jugoslavian hajoamissodat olivat, on ihme, että rauhan tilaan on ylipäätään koskaan päästy. Ihmisten mieliin sota on tietenkin jättänyt lähtemättömän jäljen, jonka korjaamiseen on varattava edelleen aikaa ja vaivaa.

Dubravka Ugrešić: Kiputilahallitus

Suomentaja: Kari Klemelä

Like 2007

328 s. 

Ministarstvo boli (2004)

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Katja Matikainen / Kiiltomato, Mari A:n kirjablogi, Jäljen ääni  

Haasteet: Frau, Signora & Bibi (kirjan alkukieli on kroatia), Muuttoliikkeessä (pakolaisuus)

Valaita, avaruutta ja ainahan sitä saa hävetä itseään – Marraskuun Kuukauden lyhyet

Marraskuu meni, luin jälleen mukavalla vauhdilla ja monenlaista. Lyhyissä esittelyissä on tällä kertaa luvassa mieluisaksi käyneen scifisarjan päätösosa, yksi kaunokirjallisuuden tämän vuoden Finlandia-ehdokas ja huomattavaa samastumispintaa tarjonnutta sarjakuvaa.

Tuhannenkahdensadan valovuoden päässä Maapallolta on kuumat paikat, kun Kepler62-retkikunnan välit kiristyvät ja piilotellut salaisuudet paljastuvat yksi toisensa perään. Matkaa ei ole tehty lainkaan niin viattomista lähtökohdista, kuin voisi luulla, vaan taustalla on erittäin vakavia ja harkiten tehtyjä päätöksiä, joilla on mittavia seurauksia niin elämälle uudella planeetalla kuin Maapallollekin.

Kuudes ja viimeinen osa tästä "tuotantokaudesta" solmii langat, tarjoaa jännitystä ja toimintaa ja jättää myös loppunsa sopivan houkuttelevalla tavalla avoimeksi, jotta jatkoa tietenkin taas kaipaa. Ilokseni olenkin kuullut, että Kepler62:n saaga jatkuu ensi vuonna uudella tarinalinjalla. Huikeaa – tämä kirjasarja jos jokin on madaltanut kenen tahansa kynnystä a) lukea kokonaisia kirjoja ja b) tutustua scifiin.

Viimeisen osan kuvitus on jälleen kerran aivan priimaa. Pasi Pitkänen, ottaisin näitä Kepler62-kuviasi julisteeksi seinälleni milloin vain! Tosin aivan nuorimpia lukijoita kuvat saattavat hieman ahdistaa, sillä osassa niistä on voimakkaita tapahtumia ja vihaisia henkilöitä, mutta silloinhan onkin tärkeää puhua kirjan herättämistä tuntemuksista jonkun toisen kanssa. Pidän Kepler62-sarjasta erityisen paljon siksi, että sen kohderyhmä on niin laaja. Jo pienemmät alakoululaiset voivat hyvin tutustua tähän sarjaan, mutta ihan hyvin se uppoaa vielä yläkoululaisiinkin – ja tietysti meihin omaa avaruusmatkaamme edelleen odottaviin aikuisiin. Yhdessä lukeminen ja kokeminen, mikäs sen mukavampaa! Ehdoton suositus Parvelalle, Sortlandille ja Pitkäselle!

Bjørn Sortland, Timo Parvela & Pasi Pitkänen: Kepler62 – Kirja kuusi: Salaisuus

Suomentaja: Outi Menna

WSOY 2017

187 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjojen keskellä, Yöpöydän kirjat, Kirjahilla

Tänä vuonna kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokaslista herätti monenlaista keskustelua kokeilevuudellaan ja haastavuudellaan. Innostuin listan kirjoista paljon, sillä en ollut ehdokasasettelun julki tullessa lukenut niistä vielä ainuttakaan.

Cristina Sandun Valas nimeltä Goliat olisi saattanut jäädä ilman ehdokkuuttaan lukematta, sillä kansi ei kutsunut minua lainkaan luokseen, ja takakansitekstikin lähinnä hämmensi. Mutta onneksi tulin tutustuneeksi tähän suomalais-romanialaisen esikoiskirjailijan teokseen, sillä se on kipeä, haikea ja monitulkintainen tarina perheestä, suvusta ja kansojen käänteistä – tiiviissä paketissa.

Päähenkilö on Alba, jonka sielu ja mieli on jakautuneena kahtia Suomen ja Romanian välille. Alban oman aikuiseksi kasvamisen kautta tarkastellaan myös Romanian kokemia muutoksia kommunismin aikana ja sen jälkeen.

Maahanmuutto ja siirtolaisuus nousevat myös olennaisiksi tekijöiksi. Alban suomalainen äiti on ensin koettanut onneaan Romaniassa miniän roolissa, mutta lopulta perhe on muuttanut Suomeen pois kommunismin ikeen alta, jotta Alban romanialainen filosofi-isä voisi vihdoin toteuttaa itseään ja akateemisia intohimojaan.

Sandun kerronta on vahvaa ja värikästä. Ajat, paikat ja ihmiset lomittuvat, muistot ja kuvitelmat sekoittuvat. Ihmisissä on paljon enemmän kuin uskoisi, heidän teoissaan, sanoissaan ja ajatuksissaan on pintaa myös piilossa. Vaikka tarina on elävä ja moniulotteinen, jokin piti minua siitä hieman etäällä, tarkkailemassa vain. En elänyt mukana. Ei se aina lukiessa ole välttämätöntä, mutta nyt sen puute jätti aukon lukukokemukseen, sillä Valas nimeltä Goliat jäi lopulta juuri sen olennaisen kädenmitan päähän.


Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat
Otava 2017
265 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Mitä luimme kerran, Reader, why did I marry him?, Luettua elämää

Haasteet: Muuttoliikkeessä

Tätä sarjista lukiessa nauroin ääneen lähes koko ajan. Sarah Andersenin Aikuisuus on myytti on aivan hulvaton, itseironinen, lempeän ymmärtäväinen ja silti terävä sarjakuvakokoelma aikuisuuden haasteista. Sarjisten päähenkilö, joka on ehkä Andersenin jonkinlainen alter ego, kamppailee itsetunnon, erinäisten kehitysaskeleiden, aikuismaisten tekojen ja omien mielihalujensa ristipaineessa. Välillä homma onnistuu, välillä ei.

Tunnistin pelottavan paljon erinäisiä hölmöjä, irrationaalisia ja vähän säälittäviäkin tapoja reagoida kohtaamiinsa haasteisiin, tapaamiinsa ihmisiin ja ajattelemiinsa ajatuksiin. Oi voi, jospa joskus vielä eläisi jonkinlaisessa tasapainossa itsensä ja muiden kanssa. Sitä odotellessa hekottelen Andersenin yksinkertaiselle, hieman lapsekkaalle piirrosjäljelle ja oivallisille teksteille, jotka on suomentanut Aura Nurmi.

Kiitos tästä sarjakuvasta, Sarah ja Sammakko. On taas hieman kevyempi olo.


Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti
Suomentaja: Aura Nurmi
Sammakko 2017
109 s.
Adulthood Is A Myth (2016)

Kirjastosta.

Toisaalla: Ei vain mustaa valkoisella, Kirjojen pyörteissä, Sivutiellä

Katriina Ranne: Miten valo putoaa

Katriina Ranteen Miten valo putoaa on arrogantti, kiehtova, kaunis ja hieman vastenmielinen romaani yksinäisyydestä, fysiikasta ja siirtolaisuudesta. Sen lukeminen oli seikkailu: kurkistus itselle vieraaseen maailmaan, sellaisten verhojen taakse, jonne ei useinkaan tule katsottua.

Tarinan juoni on yksinkertainen. Pienillä tuloilla elantoaan kartuttava, Lontoossa asuva bulgarialaisnainen Lala vastaa marketin ilmoitustaululla olevaan ilmoitukseen, joka mahdollistaa hänelle pienet lisätulot sangen pienellä vaivalla. Kirjeen- ja muun tavaranvaihdon toinen osapuoli on eläköitynyt fysiikko Aaro, joka on niin ikään maahanmuuttaja Isossa-Britanniassa. Hän ei ole toipunut sen enempää vaimonsa menetyksestä kuin kesken jääneistä tutkimuskysymyksistäkään.

Lalan ja Aaron suhde muodostuu kirjeiden ympärille, he eivät tapaa toisiaan. Kaksi hyvin erilaista maailmaa kohtaa ja historian ja menneisyyden kierteet aukeavat. Lalan lapsuus ja nuoruus Bulgariassa eivät ole rakentaneet elämälle vahvinta mahdollista pohjaa, mutta valokuvauksen taidon hän on sieltä saanut ja sitä voinut myös myöhemmin hyödyntää. Valokuviin vaaditaan valoa, ne tallentavat hetken, joka on ohi nopeammin kuin silmä ehtii reagoida. Lala näkee niissä ja muussakin maailmassa kauneuden, jota muut eivät huomaa. Hän on tyytyväinen vähään, eikä vaadi paljoa – kunhan on kauneutta.

Aaro on päätynyt fysiikan maailmaan, ja löytänyt nuorena yliopiston penkiltä vaimonsa, ihmeellisen ihanan vaimonsa, jonka menettäminen sattuu ja raapii. Vaimo on aina ollut heistä se selkeästi lahjakkaampi, se jonka mukaan on kuljettu ja jonka ura on luonut selkärangan avioliitolle ja elämälle.


Vaimo oli Aaron tukipylväs, kumppani jonka kanssa kaikki tuntui mahdolliselta ja jota ilma hän liikkui kodin ulkopuolella hiukan varoen, kuin vaarassa paljastua yhtäkkiä alastomaksi. Jos vaimo ei ollut mukana, todellisuus noudatti usein unien mielivaltaista logiikkaa, ja mitä tahansa saattoi tapahtua. Me näemme avaruudesta vain sen osan, josta on ehtinyt tulla meille valoa. Rakkaus vaimoon oli valo jonka varassa Aaro näki maailman. (s. 118)


Ei Aaron ja vaimon suhde ongelmaton ollut, kaikkea muuta. Mutta merkitykseltään se on mittaamaton, jotain jota Aaron on vaikea, ehkä mahdotonta, ylittää ja ohittaa.

Miten valo putoaa on kiehtovaa luettavaa, mutta aivan helpoin romaani se ei ole lähestyä. Fysiikan lainalaisuudet vaihtelevat ihmiselämän huomioiden kanssa, kuvailu keinuttaa lukijan mukaansa lähes ajattomaan tilaan. Ranne kirjoittaa maailman, joka on kiireetön vaan ei tunteeton. Hieman etäällä se kuitenkin pysyy, selvästi kirjan sivuilla, eikä nouse sieltä omaksi todellisuudekseen, lukijan ulkopuolelle.


Katriina Ranne: Miten valo putoaa
Gummerus 2017
176 s.

Kirjastosta.

___________

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa, Lumiomena, Kirjaluotsi, Kirjakirppu, Kirja vieköön!  

Haasteet: Maailmanvalloitus (Bulgaria), Muuttoliikkeessä (siirtolaisuus)

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija (Väki I)

Kiuru on päättänyt peruskoulun ja edessä on pitkä kesä lukion alkua odottaen. Periaatteessa kaikki on niin kuin sen ikäisellä kuuluukin. Kiurun perhe ei ole varakas, mutta turvallinen se on. Ensihoitajana työskentelevä äiti on hylännyt romanijuurensa ja biologi-isä tekee keikka- ja pätkätöitä lintututkimuksen parissa. Kavereita Kiurulla ei juurikaan ole, paitsi lapsuudenystävä Samuel. Onneksi on kirjat.

Kiurulla on kuitenkin sangen erikoinen taito: hän näkee muiden ihmisten muistot lintuina ja pystyy halutessaan pyydystämään ja vaikka poistamaan niitä. Kun hän hetken mielijohteesta tekee niin tuntemattomalle pojalle metrossa, Kiurun kauhuksi poika huomaa, mitä tapahtuu eikä pidä siitä.

Kiuru tutustuu paperittomina kiertolaisina eläviin romanialaisiin romaniveljeksiin Daihin ja Neluun sekä näiden ystävään, intialaistaustaiseen gender-queeriin Bollywoodiin. Myös heillä on omat taitonsa: unien, tunteiden ja aistien hallintaa. Kiurun ystävä Samuel pystyy puolestaan lukemaan ajatuksia.

Kesäpäivät sekalaisen porukan valtaamassa itähelsinkiläisessä talossa Shangri-Lassa kuluvat omia ja muiden taitoja ihmetellen, maailman virheitä pohtien ja ystävyyttä kasvattaen. Kiuru tuntee kerrankin ja lopultakin kuuluvansa porukkaan, ja suhde Samueliinkin muuttaa muotoaan. Onni on kuitenkin hataraa, sillä pian selviää, että salaperäinen Väki-niminen seura haluaa nuorista irti enemmän kuin nämä ovat valmiita antamaan. Hengenvaara on väistämätön.

Elina Rouhiaisen urbaani fantasiaseikkailu Muistojenlukija on ensimmäinen osa Väki-sarjasta. Jännittävään vaiheeseen tarina jääkin, joten jatkoa odotan kieli pitkällä. Tarina on temmoltaan rauhallinen mutta silti koukuttava, ja se käsittelee laajoja teemoja raikkaalla otteella. Ensinnäkin eriarvoisuus yhteiskunnassa nousee hyvin keskeiseen rooliin, kun vastakkainasettelua on niin Kiurun ja Samuelin perheiden kuin toisaalta ylipäänsä suomalaisten ja muualta tulleiden paperittomien välillä. Varallisuus ja sen puute näkyvät valinnoissa ja vaihtoehdoissa (ja niiden puutteessa), mutta yhtä lailla olennaista on, miten ihmistä kohdellaan ja millaisia mahdollisuuksia hänellä on omasta kulttuuritaustasta ja sen aiheuttamista ennakkoluuloista johtuen.

Kiuru on kiehtova hahmo, sillä hän ei ole valmistautunut sankarittaren rooliin eikä lopulta sellaista mitenkään yksioikoisesti saakaan. Yksinäisyys ja ulkopuolisuus tuntuvat syvällä kirjan selkärangassa, ja tunnetila pysyy vahvana. Sama koskee muitakin tarinan henkilöitä, sillä kellään heistä ei ole ylettömän helppoa. Ei lopulta edes Samuelilla, vaikka hän on kaikista etuoikeutetuin ja siten ehkä vahvin, ainakin ulkoisilta resursseiltaan.

Rakas kotikaupunkini Helsinki on oikeastaan yksi kirjan henkilöhahmoista, niin suurella intensiteetillä Rouhiainen miljöötään kuvaa ja käyttää. Tapahtumat sijoittuvat eniten Itä-Helsinkiin, varsinkin Vuosaareen ja Kallvikiin. Merellisyys ja kaupunkimaisuus näkyvät vahvoina.

Fantasiaelementtejä Rouhiainen käyttää harkiten. Nuorten erikoislaatuiset taidot eivät näy päällepäin, eivätkä he käytä niitä holtittomasti vaan hyvin harkiten. Veikeä ajatus ammentaa yliluonnollisiin kykyihin pohjaa ja tukea suomalaisesta kansanperinteestä, väen voimasta. Toisiaan täydentävät taidot ovat nuorille ennen kaikkea uteliaisuuden aiheuttajia ja oman identiteetin rakennusosia, mutta niiden tuoma uhka on myös selkeä. Voiman tasapaino, ikiaikainen teema.

Vaikka Muistojenlukija on muhkeaa luettavaa (lähes 400 sivua), siinä ei ole ylimääräistä. Tarina on jäntevä, perusteltu ja huolella rakennettu. Se tarjoaa pohdinnan aiheita, herättää uteliaisuutta, viihdyttää ja koskettaa. Voiko muuta vaatiakaan hyvältä lukukokemukselta?

Ainoa vaatimukseni Rouhiaiselle onkin, että jatkoa on saatava ja pian!


Elina Rouhiainen: Muistojenlukija – Väki I
Ulkoasu: Laura Lyytinen
Tammi 2017
387 s.

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Luetaanko tämä?, Kujerruksia, Mustetta paperilla, Kirjapöllön huhuiluja, Carry on reading, Neverendingly, Sivujen välissä, Lukijan roolissa, Teatterinna, Keijumetsästä   

Haasteet: Muuttoliikkeessä (paperittomat siirtolaiset)

Asko Sahlberg: Amandan maailmat

Maailman mureneminen silmissä on traaginen hetki. Amanda on pitkän elämänsä aikana kokenut sen monesti, mutta pysytellyt maailmojensa laidalla, poissa keskipisteestä ja toiminnasta. Hän elää yksikseen lapsuudenkodissaan, pienessä mökissä, josta puuttuu sisävessa ja muut mukavuudet. Ilmankin pärjää, onhan perunamaa ja omenapuut, polttopuutakin. Vanhemmat ovat kuolleet vuosia sitten, eikä Amanda ole koskaan lähtenyt kotoa sen kauemmas. Hänelle ovat riittäneet ne muutamat kolhut, joita elämä on vastaan tuonut. Seurana on lähinnä naapurin leskimies Jansson, joka tulee säännöllisesti tyydyttämään tarpeitaan Amandan avustuksella.

Kun eräänä päivänä nuori turvapaikahakijapoika näpistää Amandan vasta nostamat käteiset, alkaa hänen maailmansa saada aivan uusia, ennen kokemattomia piirteitä. Ne valuvat sisään kuin vesiväri paperilla, ujuttautuvat nurkkiin ja päälle. Maailmalta ei voi piiloutua, jos maailma on vastassa omalla kuistilla. Sen Amanda tulee huomaamaan, ja ylittää aiemmat kokemuksensa vielä moneen kertaan.

Asko Sahlberg on yli kaksikymmentä vuotta Ruotsissa asunut suomalaiskirjailija, joka on lunastanut paikkansa suurimpina kotimaisina kirjailijasuosikkeinani. Hän kirjoittaa viiltävän hyvää tekstiä, tarinoita joissa on syvyyttä ja pintaa. Sahlberg hallitsee suvereenisti niin laajat historialliset eepokset kuin tiivistäkin tiiviimmät pienoisromaanit. Aihepiiri tuntuu syvimmillään olevan aina sama, se merkittävin: ihmisyys ja sen eri puolet.

Mitä on olla ihminen yhteiskunnassa, jossa yksilöltä odotetaan suurta vastuuta omasta itsestä ja kykyä selvitä viranomaisten, odotusten ja yhteisön paineiden kanssa? Mitä on olla silloin ihminen, joka ei halua eikä tarvitse muita, on tyytyväinen vähään ja haluaa vain olla rauhassa maailman melulta ja hälyltä? Amandan hahmossa tiivistyy jokin sellainen, jota emme halua nähdä ja tunnustaa: jos ei toimi oletettujen sääntöjen mukaan, jos ei halua kaikkea sitä mitä muutkin, on jotenkin epäilyttävä, erilainen, väärä.

Amanda on tottunut koko ikänsä olemaan laidalla, mutta kun pakolaiset saapuvat pikkukaupunkiin, on selvää, että hyljeksittyjä ovat muutkin kuin hän. Sahlberg kirjoittaa melankolisesti ja ymmärtäväisesti niistä, jotka hiipivät varjoissa ja jotka myös aktiivisesti siellä pidetään. Jokainen lause on mietitty, tarinan pienet ja suuret eleet koostavat kokonaisuudesta elävän ja koskettavan.

Näen mielessäni sateisen, syksyn alla jo hieman harmaantuneen maiseman, taittuneita oksia ja alastomat puut. Onko se kuva inhimillisyydestämme, onko se ainoa, mitä on jäljellä? Mitä sen jälkeen tulee, kun tämäkin pyyhitään pois. Tyhjyyskö?

Maailmat jatkavat murenemistaan, ihminen niiden mukana. Ja me annamme sen tapahtua.



Asko Sahlberg: Amandan maailmat
Like 2017
137 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kulttuuri kukoistaa, Reader, why did I marry him?, Kirja hyllyssä, Järjellä ja tunteella

Haasteet: Muuttoliikkeessä (pakolaisuus)

Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin

Zinaida Lindén on vakuuttanut minut sympaattisella mutta särmikkäällä tyylillään kirjoittaa niin lyhyttä kuin pitkääkin proosaa. Uusin suomennettu novellikokoelma on nimeltään Rakkaus kolmeen appelsiiniin ja se jatkaa hyväksi havaitsemaani linjaa ansiokkaasti.

Kokoelmassa on kahdeksan novellia, joita yhdistää muutos. Henkilökaarti on laaja, tapahtumapaikat vaihtelevat Atlantin ylittävältä lennolta Japaniin ja kotoisaan Suomeen. Useimmiten Lindénin novelleissa ollaan tavalla tai toisella matkalla, joko fyysisesti tai psyykkisesti. Ja entä kun pääsee perille, mitä sitten tapahtuu? Vai onko "perillä"-nimistä paikkaa olemassakaan?

Ei hääppöinen aviomies on tunnelmaltaan tragikoominen ja viestiltään vahva: elämää on elettävä nyt, ei sitten joskus, sillä tielle voi tulla monenlaisia mutkia järjestelmällisestä suunnittelusta huolimatta. Päähenkilö rouva Hayasaka on päätynyt järkevään avioliittoon japanilaisittain. Hänen puolisonsa tekee pitkää päivää toimistossaan ja rouva Hayasaka puolestaan keskittyy kodin hoitamiseen ja kotirouvan elämän haasteisiin. Hän päättää kuitenkin, että oman elämän vuoro on sitten, kun kymmenen vuotta vanhempi puoliso jää lopulta eläkkeelle. Silloin rouva Hayasaka muuttaa Suomeen ja perustaa suomalaisen ystävänsä kanssa japanilaisen ravintolan! Muutto lopulta tapahtuukin, muttei aivan siinä muodossa kuin rouva Hayasaka suunnitteli. Novellin suurin ansio on sen ihastuttavan ilkikurinen tunnelma, joten peukutan novellia sävy-kategoriassa Novellihaaste 2:ssa.

Valencianassa filippiiniläis-suomalainen perhe matkustaa filippiineiltä kotoisin olevan vaimon sisarten luokse Japaniin. Matka paljastaa kaikista perheenjäsenistä uusia puolia, ja ennakko-oletukset saavat kyytiä vauhdilla tai hieman hitaammin. Matkan aikana ylitetään niin kielimuureja kuin sukulaisuussuhteiden kitkoja. Islantilaisen Eyjafjallajökull-tulivuoren yllättävä purkautuminen sotkee matkaa omalta osaltaan. Pinnan alta löytyy paljon.

Lentäjän poika aiheutti minussa suurta haikeutta. Stuerttina työskentelevä Henrik on tottunut olemaan liikkeessä. Hän pitää hotellien hiljaisuudesta ja anonyymiudesta ja siitä, että siteet muihin ihmisiin ovat löyhiä. Kun Yhdysvaltojen lennolle osuu yksin matkustava pikkupoika, Henrik huomaa yllätyksekseen kiinnostuvansa huomattavan paljon vieraan ihmisen elämästä. Ehkä hän oppii muutenkin uusia asioita itsestään ja siitä, miten suuri vaikutus nopeasti ohimenevilläkin kohtaamisilla voi olla.

Keskustelukurssi on veikeä toisilleen vieraiden kulttuurien kohtaaminen. Suomen kielen keskustelukurssilla novellin venäläistaustainen kertoja kohtaa puolalaisen nunnan, Teresan, joka tekee häneen lähtemättömän vaikutuksen. Kurssin jatkuessa he oppivat paljon toisistaan, taustoistaan ja valinnoistaan. Novelli on hersyvä, Teresa on mainio hahmo, eikä kertoja peittele kiintymystään tuohon salaperäiseen nunnaan.

Anastaja on kertomus helsinkiläisestä Matti Pellonpäästä, joka liimaa öisin rasistisia tarroja lyhtypylväisiin, ihmettelee aikuisen tyttärensä edesottamuksia maailmalla ja on ikuisesti katkera kuuluisalle kaimalleen, jonka kokee anastaneen itseltään nimen lisäksi paljon muutakin. Matilla on kuitenkin vielä paljon kohdattavaa edessään, ei vähiten, kun Norjassa tapahtuu terroriteko, ja Matin tytär puolisoineen on vaarassa. Hieno novelli muutoksesta ja erilaisuuksien törmäämisestä.

Lindénin novelleissa ihmisiä kuvataan lempeydellä mutta silti tarkkanäköisesti. Kaikissa meissä on heikkoutemme, sellaiset piirteet, jotka mielummin jättäisimme muille näyttämättä. On kuitenkin tilanteita, joissa omat suunnitelmat pettävät ja on toimittava vaiston varassa, eri tavalla kuin tekisi mieli.

Lindén on itse maahanmuuttaja, joten hänellä on vahva ymmärrys vierauden tunteesta, muutoksesta ja tuntemattoman kohtaamisesta. Rakkaus kolmeen appelsiiniin kuvaa ihmistä vahvuuksineen ja heikkouksineen, hyvinä ja huonoina hetkinä. Tuntemattoman äärellä opimme väistämättä uutta itsestämme ja maailmasta ympärillämme. Sen opin hyöty on mittaamaton.


Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin
Suomentaja: Jaana Nikula
Ulkoasu: Ninni Kairisalo
Into 2017
210 s.
Valenciana (2016)

Arvostelukappale.

____________

Toisaalla: Hemulin kirjahylly, KosminenK

Haasteet: Muuttoliikkeessä (maahanmuutto Suomeen), Suomi(ko) 100 (maahanmuuttajat), Novellihaaste 2.

Kirjametron kyydissä: Antti Tuurin Ameriikan raitti

Oksan hyllyltä -blogin MarikaOksa haastoi alkukesästä muita kirjabloggaajia Oulun kirjaston lanseeraaman Kirjametron kyytiin. Miten hauska idea Oululta ja miten paljon innostavaa luettavaa metrokartta tarjoaakaan! Luonnollisesti uhosin mielessäni kulkevani ties kuinka monen pysäkinvälin mittaisen matkan ja vaihtavani risteysasemalla linjaakin. Yhtä luonnollisesti tilanne on nyt sovitun yhteispostauspäivän hujakoilla se, että olen lukenut tismalleen yhden (1) kirjan. Tähän rooliin valikoitui Kulkurit ja kodittomat -linjalta Antti Tuurin Ameriikan raitti.

Erkki Hakala on sössinyt yrityksensä tilit ja verot sellaiseen kuntoon, että maa alkaa polttaa jalkojen alla. Kun Erkin ystävä Taisto on samantyyppisessä tilanteessa, eikä lähes viimeisillään raskaana oleva vaimo Kaisukaan pane hanttiin, Erkki karistaa Pohjanmaan pölyt kintereiltään ja painuu Ruotsin kautta Floridaan. Floridassa on useampiakin vanhaan maailmaan kylläsyneitä tai sillat polttaneita heimoveljiä, joten Erkki ja Taisto otetaan avosylin vastaan kuumankosteaan ympäristöön.

Pian on kuitenkin selvää, ettei kaljan tissuttelu uima-altaalla riitä pitämään raavaan miehen mielenkiintoa yllä. Työtä ja tekemistä pitäisi olla, vaan työluvat ovat tiukassa, etenkin kun veropakolaisina ollaan liikenteessä. Niinpä pimeän työn tekeminen tietyömailla ei osoittaudu pitkäikäiseksi ratkaisuksi. Erkki päättääkin lähteä apukuskiksi hummerinkuljetusrekkaan kohti Kanadaa. Lasti tosin on ehkä hieman arvokkaampi, kuin miltä se päällepäin näyttää.

Kanadassa Erkkiä alkaa kiehtoa oman sukunsa historia, sillä hänen isoisänsä Johannes lähti 1920-luvulla Kanadaan siirtolaiseksi jättäen perheensä Pohjanmaalle. Selviää, että Erkillä on sukua Kanadassa. Identiteetti saa uusia rakennuspalikoita vanhojen päälle.

Minulla on siinä mielessä ristiriitainen suhde Antti Tuuriin, että pidin joskus teininä hänen Pohjanmaa-sarjasta lukemistani kirjoista (ainakin Lakeuden kutsusta) ja tv-versiostakin. Sitten kului reilusti yli vuosikymmen ennen kuin luin Tuurin matkakirjoja, joista pidin niin ikään.

Sen sijaan Ameriikan raitti laahasi ja laahasi, en saanut siitä oikein millään otetta. (Myös Erkin isoisästä Johanneksesta kertova Uusi Jerusalem on ollut kesken kuukausitolkulla.) Tuurin jutusteleva ja toteava kirjoitustyyli tuntui jankkaavalta, ja kyllästyin kirjan "äänettömyyteen": dialogia ei ole ollenkaan, vaan Tuuri on kirjoittanut kaikki keskustelut tekstin sisään. Sanajärjestys virkkeissä on myös paikoin erikoinen, minkä olen tosin huomannut jo aiemminkin Tuuria lukiessani – lienee tyyliseikka.

Romaani etenee tasaisella tahdilla eteenpäin, ja siihen nähden, että tapahtumat ovat aika raisujakin (pakomatka Suomesta, setelinippujen salakuljetus Yhdysvaltoihin, kaikenmoinen ryypiskely ja uhittelu, avioliiton solmukohdat, bordellivierailu ja kuuma moottoritie, tuntemattomien sukulaisten kohtaaminen, isäksi tuleminen), tunnelma ei tunnu muuttuvan mihinkään. Erkki kokee ja kertoo tapahtumat tasaisella tyylillä, sen kummemmin niistä innostumatta tai masentumatta. Vasta aivan viime metreillä Erkki havahtuu maanpakolaisuutensa olemukseen ja alkaa laskea, paljonko sitä on vielä jäljellä, ennen kuin voi palata kotimaahan rikosten vanhennuttua.

Ajankuva 1980-luvun alkupuolelta on kiistämättä kiehtova, ja maailmanmeno yhtä aikaa hyvin toisenlaista kuin nyt 30 vuotta myöhemmin – ja samalla silti tuttua. Tiedonkulku on luonnollisesti hitaampaa ja elämän rytmi muutenkin verkkaisempi, mutta uuden ja vieraan äärellä ihminen on aina ihmeissään ja joutuu löytämään itsestään keinot sopeutua.

Ehkä saan sen Uuden Jerusaleminkin joskus vielä loppuun, kun nyt oikein armolliseksi heittäydyn.


Antti Tuuri: Ameriikan raitti
Ulkoasu: Hannu Taina
Otava 1986
330 s.

Omasta hyllystä.

______

Toisaalla: Kujerruksia, Kaiken voi lukea! 

Haasteet: 95. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Muuttoliikkeessä-haaste (suomalaisten siirtolaisuus)

Maria Peura: Tunkeilijat

Maria Peuran novellikokoelma Tunkeilijat on häiritsevä ja häiritsevän hyvä. Sen 34 novellia iskevät lukijaa päin näköä, eivätkä totisesti anna vain lueskella vähän sinnepäin.

Peura on omaääninen, vahva ja anteeksipyytelemätön kirjoittaja. Hän taitaa sujuvasti sekä unenomaisen tulkinnallisuuden, raa'an realismin kuin murrekirjoittamisen. Osa kokoelman novelleista on kirjoitettu meänkielellä, joka on minulle äidin puolelta tuttu kieli, mutta sitä tuntemattomalle varmasti haastavaa luettavaa poljentonsa ja sanavalintojensa puolesta. Ei kannata silti sitä peläten jättää tätä kokeilematta.

Tunkeilijat sisältää novelleja, joiden punaisena lankana on vierauden kohtaaminen. Osassa vieras tulee sisältäpäin, perheestä tai omasta yhteisöstä, jopa omista ajatuksista. Osa novelleista puolestaan käsittelee sellaista vierautta, joka on helpompaa henkilöidä niihin, jotka tulevat muualta. Merkittävä määrä kokoelman novelleista kuvaa pakolaisia ja turvapaikanhakijoita, joko jo Suomeen saapuneina tai matkalla.

Peura käyttää novelleissaan erilaisia kerronnallisia ratkaisuja. On useita minämuotoisia novelleja, mutta myös kaikkitietävän kertojan ääntä käytetään. Miehen katse sijoittuu islamilaisen yhteisön sisälle, ja sen käänne on kutkuttava: mitä katse paljastaa, milloin on aika sulkea ja avata silmät?

Toista henkilöä puhuttelevat novellit joko keskusteluna tai kirjeinä viiltävät, kuten esimerkiksi eteiseen sammunutta äitiä puhuttelevan nuoren näkökulman tarjoava Nuku, nuku pikkupiika tai tyttärelleen kirjoittavan henkisesti epävakaan äidin Kirje tyttärelle. Myös lapsen silmin ja äänellä kerrotaan, usein kauheuksia. Peura ei totisesti tunne armoa lukijaansa kohtaan, vaan tarina tulee vasten kuten sen on tultava.

Uusi iho on koskettava novelli vastaanottokeskukseen saapuneen naisen pään sisältä. Se saa miettimään, kuinka helposti toiset ihmiset pystyy mielessään leimaamaan numeroiksi siitä huolimatta, millaisia tragedioita, persoonallisuuksia ja tarinoita heidän taustallaan ja heissä itsessään on. Hajoava mieli tulee liki.

Novellihaaste2 tarjoaa mahdollisuuden peukuttaa novelleja eri syistä, ja koska Peuran laajassa kokoelmassa on monenlaista luettavaa ja koettavaa, en voi jättää peukutusmahdollisuutta väliin. Tunkeilijoiden novelleista etenkin kaksi, Konkari ja Tulkki, tarjoavat hykerryttävän hienon henkilöhahmon. Molemmat ovat minämuotoisia, ja niiden jännite kiristyy vauhdikkaasti. Konkarin minäkertoja on vastaanottokeskuksen vapaaehtoistyöntekijä, jolla olisi ehkä syytä hoitaa omat asiansa kuntoon ennen muita. Tulkki puolestaan ylittää työtehtävässään ammattietiikan rajat niin että paukkuu. Huikeaa henkilöhahmon rakentamista pienin elein!


Maria Peuran teksti ei ole helppolukuista tai lukijaystävällistä. Muutama kokoelman novelleista oli minulle ylitse- ja luokseenpäästämätön: niiden unenomainen tunnelma ei tarjonnut pintaa, johon tarttua, joten jouduin luovuttamaan. Ajan kanssa olisin ehkä onnistunut. Onneksi vastapainona oli iso nippu herkullisia, sykäyttäviä novelleja.

Peura ärsyttää, vavahduttaa ja ahdistaa proosallaan. Mutta juuri niin sen kuuluu mennä, juuri niin on tehtävä. Tuttuun ja turvalliseen maailmaan tulee väistämättä joskus jonkinlaisia tunkeilijoita, on parempi olla valmis ottamaan vastaan.


Maria Peura: Tunkeilijat
Ulkoasu: Eevaliina Rusanen
Teos 2017
222 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Opus eka

Haasteet: 91. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Novellihaaste2

Cilla & Rolf Börjlind: Uinu, paju pienoinen (#dekkariviikko)

Dekkariviikko jatkuu ja nyt vuoroon pääsee uunituore ruotsalaisdekkari, Cilla ja Rolf Börjlindin Uinu, paju pienoinen, jonka sain mukaani viime viikolla Atenan ja S&S:n kesä- ja syyskirjojen esittelytilaisuudesta. Olen pitänyt sen kummemmin asiaa pohtimatta melko pitkää dekkaritaukoa, sillä niiden lukeminen ei vain ole kiinnostanut. Kesän tullen mieli usein muuttuu, niin nytkin. Apuna toimi tämä sangen vauhdikas ja viihdyttävä opus.

Kyseessä on Olivia Rönningistä ja Tom Stiltonista kertovan sarjan neljäs osa, mutta vaikken olekaan aiempia lukenut, pääsin erinomaisen hyvin kärryille tapahtumista. Rönningin tiimi saa tutkittavakseen metsästä löytyneen noin kymmenenvuotiaan pojan raa'an murhan, ja tiimin vetäjä Mette pyytää apuun poliisin työn taakseen jättäneen Tom Stiltonin. Tutkimukset vievät Rönningin ja Stiltonin Bukarestin viemäreihin ja rikollisjärjestöihin siinä missä Ruotsin maaperällä käynnissä olevaan pakolaiskriisiin ja häikäilemättömiin hyväksikäyttötapauksiin. Ruumiitkaan eivät valitettavasti lopu yhteen. Toisena tarinalinjana Stiltonin tuttu Muriel ottaa hoiviinsa kadulta löytämänsä pakolaistytön Folamin, jolla on olennainen yhteys tapahtumiin.

Börjlindit ovat käsikirjoittajia, ja sen huomaa myös kirjan napakasta rakenteesta ja vauhdikkaista näkökulmavaihdoksista. Sarjan ensimmäisestä osasta, Nousuvedestä, onkin jo tehty tv-sovitus, josta muistan nähneeni mainoksia. Jos en olisi maailman huonoimpia tv:n katsojia, saattaisin väittää vilkaisevani sen jossain vaiheessa. Nyt sen sellaisia höpise. Kirjana Nousuvesi on kuitenkin jo ladattu Kobolleni, sen verran alkoi nimittäin kiinnostaa.

Uinu, paju pienoinen on oivallista rikoskirjallisuutta. Siinä on särmikkäät henkilöhahmot, kiristyvä tunnelma, isoja teemoja ja lukijaa palveleva rakenne. Yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus nousee näkyväksi teemaksi, jota käsitellään ennen kaikkea Eurooppaa viime vuosina kohdanneen pakolaiskriisin ja sen tuottamien valoarkojen lieveilmiöiden kautta. Kansainvälisen rikollisverkoston toiminta kutkuttelee jo hieman korkealentoisia juonenkäänteitä, mutta tässä kontekstissa se tuntuu aivan hyväksyttävältä. Loppuhuipennuksesta olisin kyllä jättänyt ukkosmyrskyn pois, se ainoastaan latisti tunnelmaa, joka oli jo muutenkin saatu viritettyä ihan kohdilleen.

Vaikka kirjalla on mittaa päälle 400 sivua, se ei tunnu pitkitetyltä, vaan päin vastoin imaisee mukaansa onnistuneesti. Siihen nähden, että mukana on runsaasti elementtejä erilaisista yhteiskunnallisista ja globaaleista epäkohdista ja kauheuksista, ne eivät tunnu päälleliimatuilta vaan olennaisilta osilta kerrottua tarinaa. Näköjään viihdekin saa pohtimaan, kuinka onnekas itse on, kun ei ole vaaraa päätyä narkkariksi bukarestilaiseen viemäriin tai hädänalaiseksi pakolaiseksi vieraan maan kylmään järjestelmään.


Cilla & Rolf Börjlind: Uinu, paju pienoinen
Suomentaja: Sirkka-Liisa Sjöblom
Ulkoasu: Valentin&Byhr
Kustantamo S & S 2017
443 s.
Sov du lilla videung (2016)

Arvostelukappale.

________

Haasteet: 74. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa. Muuttoliikkeessä-haaste.

Maija Salmi: Paholaisen juna – Matkalla kohti amerikkalaista unelmaa

Siirtolaisuuden taustalla on yleensä halu saada jotain sellaista, mikä ei kotimaassa ole mahdollista. Kelle se on parempi työ, koulutus, elintaso, kelle yksinkertaisesti halu selvitä. Toimittaja Maija Salmen kirja Paholaisen juna – Matkalla kohti amerikkalaista unelmaa kertoo erään jatkuvana virtana siirtolaisia imevän reitin tarinan. Tuo reitti kulkee Etelä-Meksikosta Yhdysvaltoihin ja se kuljetaan "Paholaisen junalla". Kyse on tavarajunasta, jonka kyytiin siirtolaiset hyppäävät suoraan vauhdista, ja jolla kulkiessa on muistettava kolme sääntöä:

Älä nuku

Älä luota kehenkään

Rukoile

Salmen kirja on hengästyttävää ja ahdistavaa luettavaa. Keski-Amerikan maista lähtevät siirtolaiset, joita Salmi on haastatellut kirjaansa varten kymmeniä, lähtevät pakon edessä. Joko he ovat päätyneet rikollisiksi tai rikollisten uhreiksi, vailla työtä ja toimeentuloa tai kykenemättömiä jatkamaan elämäänsä sellaisena kuin se on ollut. Vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ole.

Suurimmalla osalla suuntana on Yhdysvallat, mutta läheskään kaikki eivät koskaan pääse edes rajalle asti. Osa jää Meksikoon matkan varrelle, osa käännytetään, osa kääntyy itse takaisin, osa kuolee. Matkakertomukset ovat hyytävää luettavaa. Salmi on itse ollut mukana ylittämässä laittomasti Guatemalan ja Meksikon rajaa, yöpynyt siirtolaisten turvakodeissa ja kulkenut siltojen alla ja raiteiden vierustoilla. Kirjaan nostetut tarinat ovat kauhistelemattomia mutta ankeita. Vaihtoehdottomuuden tuntu on käsinkosketeltava.

Turvakodit ovat oma maailmansa, jonka säännöt ja lainalaisuudet Salmi esittelee samalla kun kuvaa silminnäkijän kokemuksia. Turvakodit ovat joko kirkon tai erilaisten järjestöjen ylläpitämiä, eikä niiden organisoijia aina katsota hyvällä. Paholaisen junan ohituspaikkakunnilla siirtolaiset näkyvät voimakkaasti, eivätkä paikalliset ihmiset suhtaudu heihin välttämättä kovin suurella ilolla.

Oma ulottuvuutensa on siirtolaisvirran yhteys rikollisuuteen. Rikollisjärjestöt käyttävät sumeilematta hyväkseen jo valmiiksi altavastaajana olevia siirtolaisia: ryöstöjä, raiskauksia ja kidnappauksia tapahtuu jatkuvasti. Lunnaiden vaatiminen, kidutus, murhat ja uusien jäsenten pakottaminen mukaan rikolliseen toimintaan kuuluvat junareitin varren todellisuuteen massiivisella voimalla.

Paholaisen junan lukeminen avaa silmiä. Se tuo epäoikeudenmukaisuuden konkreettisesti esiin, pakottaa katsomaan asioita, joiden olemassaoloa ei ole aiemmin juuri pohtinut ja kolkuttaa omatuntoa olematta saarnaava tai moralisoiva. Maailman globaali epätasa-arvoisuus, hyvinvoinnin kasautuminen yhä pienemmälle marginaalille ja keinot, joilla rikkaat länsimaat pyrkivät ratkomaan siirtolaisuuden tuomia massiivisia ongelmia (saati ongelmia, joista siirtolaisuus saa alkunsa) mietityttävät pitkään.

Ihminen menee, minne ihmisen on mentävä ja tekee, mitä on tehtävä. Mutta millä hinnalla?

Maija Salmi: Paholaisen juna – Matkalla kohti amerikkalaista unelmaa

Ulkoasu: Ville Lähteenmäki

Atena 2015

222 s.

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Toinen todellisuus, Kirjavinkit

Haasteet: 66. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa. Muuttoliikkeessä-haaste.

Perheiden kiemuroita mantereelta toiselle – Huhtikuun Kuukauden lyhyet

Hyvää toukokuuta! Tämä kevät on kyllä imenyt naisesta kaikki voimat, eikä huhtikuussa tullut edes oikein luettua. Jumittaa ja harmittaa, kun apeus valtaa mieltä ja arki on puurtamisesta painavaa. Viikonloppuna koettu lumisade ei piristänyt mieltä sen suuremmin, mutta ehkä nyt kuun vaihduttua on olemassa jokin toivo oikean kevään alkamisesta.

Alkuvuodesta aloittelin Kuukauden lyhyet -postaussarjaa, jonka toinen osa tulee nyt. Lukeminen ei tosiaan ole oikein maittanut huhtikuun aikana, ja valitettavasti bloggaaminen luetusta vielä vähemmän. Tässä siis kootusti kolme kirjaa, jotka kaikesta huolimatta luin. (Han Kangin Vegetaristista aion kirjoittaa vielä täyspitkästi.)

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni. Elämänkuvia
WSOY 2014
200 s., e-kirja

Omasta hyllystä.


Joni Skiftesvik on minulle jostain syystä tuntematon kirjailija, vaikka muistan hänen tuotantoaan suositellun minulle täällä blogissanikin. Minulle kirja-alet ovat helppo tapa "tyrkyttää" luettavaa, joten tämänkin kirjan klikkailin itselleni joskus e-kirja-alesta.

Kyse on eräänlaisesta muistelmakirjasta, jossa Skiftesvik alkaa keriä auki muistojaan, kun hänen vaimonsa Hilkka pääsee sydämensiirtoleikkaukseen ja hän joutuu itse omien sydänvaivojensa vuoksi sairaalaan. Vakava paikka oman ja puolison terveyden äärellä synnyttää halun muistella, mitä kaikkea elämän varrelle on mahtunutkaan.

Skiftesvik kertoo lapsuudestaan Perämeren rannalla, elämästään yksinhuoltajaäidin poikana, jonka norjalainen isä tuli ja meni meren mukana, nuoruusvuosien touhuista ja sittemmin perhe-elämästä ja lehtimiehen urasta. On koettu ja nähty paljon, suuria henkilökohtaisia surujakin siinä missä historian käännekohtia. Kirjailijan uran alku paljastuu myös.

Valkoinen Toyota vei vaimoni on leppoisa, rauhallinen teos, jonka lukeminen tekee mielelle hyvää, vaikka paikoin aiheet ovat kaikkea muuta kuin kepoisia. Se ei tempoile eikä touhota, vaan antaa lukijankin rakentaa rauhassa mielikuvansa ja käsityksensä. Luen ehdottomasti lisää Skiftesvikiä!

Haasteet: 59. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Miika Nousiainen: Juurihoito
Otava 2016
334 s., e-kirja

Kirjastosta.


Miika Nousiainen on minulle haastava kirjailija siinä mielessä, että pidän todella paljon hänestä julkisuuden henkilönä ja esiintyjänä. Valitettavasti taitaa kuitenkin olla niin, että hänen kirjansa sen sijaan eivät oikein kolahda minuun. Olen lukenut aiemmin Vadelmavenepakolaisen ja nyt lukupiiriä varten tuoreimman Juurihoidon.

Pekka Kirnuvaara on juuri eronnut mainostoimiston copywriter, joka päätyy surkeassa kunnossa olevan purukalustonsa kanssa kalliolaiselle hammasklinikalle hoitoon. Hammaslääkäri on nimeltään Esko Kirnuvaara, eikä Pekalla mene kauaa selvittää, että se ovat velipuolet, jotka isä Onni on hylännyt jo varhain. Sukua alkaa paljastua lisää vähitellen, ja tuoreet veljekset lähtevät selvittämään omia juuriaan ensin Lieksaan ja sieltä Ruotsin kautta Thaimaahan ja Australiaan asti. Mukaan joukkoon liittyy yhä uusia sisaruspuolia, sillä Onni on ollut ehtiväinen perheenperustaja.

Juurihoito on lempeänhumoristinen perhesaaga ja tarina juurista ja juurettomuudesta. Sangen erikoinen perhekuvio on pitkällä absurdin puolella, mutta se ei ole tarinan ongelma. Omalla kohdallani haasteeksi muodostui eräänlainen naiivius: lukijalle tarjoillaan kaikki valmiiksi pureskeltuna ja selitettynä henkilöiden moraalisia pohdiskeluja ja päätelmiä myöten. Kirjan huumori on jotenkin vaaratonta, eikä naurattanut minua sen kummemmin. Latteaksi jäänyt lukukokemus, valitettavasti.

Haasteet: 54. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Muuttoliikkeessä-haaste (suomalaisten siirtolaisuus).

Rodrigo Hasbún: Kiintymyksiä
Suomentaja: Sari Selander
Like 2017
132 s.
Los afectos (2015)

Kirjastosta.


Hans ja Aurelia Ertl ovat muuttaneet toisen maailmansodan jälkeen Saksasta Boliviaan Hansin natsimenneisyyden vuoksi. Boliviassa koittaa uusi elämä, ympäristö ja kieli. Perheen kolme tytärtä taistelevat paikasta uudessa maailmassa ja perheen hierarkiassa. Isä on etäinen, omissa maailmoissaan ja äiti liian heikko tehdäkseen asioille mitään. Niinpä perheen sisäiset suhteet joutuvat koetukselle, eivätkä koskaan löydä tasapainoa. Vanhimmasta tyttärestä Monikasta tulee vasemmistosissi, joka sekaantuu Che Guevaran murhan jälkilöylyihin.

Kiintymyksiä on lyhyestä mitastaan huolimatta hyvin tiivistä ja intensiivistä luettavaa. Jouduin hidastelemaan useassa paikassa, selailemaan kirjaa takaisinpäin ja selvittelemään tapahtumia, kertojia ja teemoja mielessäni tavallista tarkemmin. Hyvä niin – ei kirjallisuuden pidäkään aina päästää lukijaa helpolla – mutta valitettavasti kirja osui luettavaksi sellaisena aikana, jolloin en varmastikaan saanut siitä kaikkea irti.

Perhesuhteiden ajautuminen kohti väistämätöntä irtaantumista ja välien katkeamista on romaanin hienoin anti. Kuinka pieleen voivatkaan asiat mennä, kun ei kyetä tai haluta selvittää niitä, puhua ja sopeutua. Toisaalta voi miettiä, kuinka paljoon ihmisen on perheensä vuoksi taivuttava, mikäli joku perheenjäsenistä on henkilö, jonka kanssa ei voi tehdä yhteistyötä tai päästä yhteisymmärrykseen.

Kiinnostava mutta haastava pienoisromaani, joka oli ensimmäinen kosketukseni bolivialaiseen kirjallisuuteen.

Haasteet: 55. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Nikotteleva Maailmanvalloitus etenee Boliviaan.

Anu Partanen: Pohjoinen teoria kaikesta – Parempaa elämää etsimässä

Ylläolevassa kuvassa näkyy ehdottomasti arvokkain omaisuuteni, eikä se ole kirjastosta lainassa ollut Anu Partasen erinomainen tietoteos Pohjoinen teoria kaikesta. Sen sijaan Partasen kirjan lukeminen sai minut silittelemään aarrettani ja miettimään, kuinka voin omalta osaltani huolehtia siitä, että sen arvo vain nousee.

Suomi on muiden Pohjoismaiden ohella yksi maailman parhaista maista monilla mittareilla. Meillä on erinomainen koululaitos, turvallinen yhteiskunta, lähes paras lehdistönvapaus (kröhöm pääministerille meileineen), mahdollisuuksien tasa-arvo ainakin periaatteen tasolla, toimiva vankeinhoito ja niin edelleen. Yhdysvaltoihin maahanmuuttanut Anu Partanen on journalisti, joka on päättänyt uppoutua pohjoismaisen yhteiskuntarakenteen salaisuuksiin huolella ja hartaudella verraten sitä Yhdysvaltoihin.

Partanen on asunut jo vuosikaudet Atlantin toisella puolella, ja kirjoittaa kirjassaan sekä omien kokemustensa että haastattelujen ja tekemänsä tutkimustyön perusteella elämästä, mahdollisuuksista ja valinnanvapaudesta siellä. Hyytävää luettavaa, totean. Vaikka Yhdysvaltoja pidetään vapauden paratiisina ja äärettömien mahdollisuuksien aarreaittana, arki on monelle perheelle ja yksilölle täynnä ylitsepääsemättömiä haasteita ja jatkuvaa taloudellista epävarmuutta. Kun yhteiskunnan varaan ei voi laskea juuri mitään, perheiden on varauduttava kaikkiin elämän käänteisiin itse. On maksettava itse äitiyslomat, lasten koulutus esiopetuksesta yliopistoon ja avustettava aikuisiakin lapsia. Kun itse vanhenee, on tukeuduttava omiin lapsiin – joilla samaan aikaan on jo omakin perheensä elätettävänään. Työelämä vaatii äärimmäiset panostukset ja sitoutumisen, jonka vastineeksi saattaa toki saada erinomaista palkkaa, mutta eniten toivotaan työnantajan tarjoamaa sairausvakuutusta. Jos sairastuu, on vain toivottava, että monikymmensivuisten vakuutusehtojen viidakosta löytyy korvausperuste juuri itseä koskettavalle operaatiolle, hoidolle tai lääkitykselle. Jos se vakuutus siis ylipäänsä on.

Partasen mukaan Pohjoismaissa luotetaan Yhdysvaltoja huomattavasti enemmän yksilöön, niin nurinkuriselta kuin se saattaakin kuulostaa. Täällä halutaan olla tilanteessa, jossa ihmiset eivät ole ainoastaan sitovissa ja velvoittavissa verkostoissa keskenään, vaan voivat luottaa siihen, että yhteiskunta kannattelee ja tukee tietyissä elämänvaiheissa ja tilanteissa. Näin niin sanottu pohjoinen rakkauden teoria toimii: ihminen on vapaa elämään omien läheistensä kanssa ilman, että joutuu olemaan täydellisessä vastuussa sekä heistä että itsestään kaikissa kuviteltavissa olevissa tilanteissa.

Kirja on kirjoitettu alunperin englanniksi pohjoisamerikkalaiselle yleisölle, ja ymmärtääkseni se on jonkin verran herättänytkin keskustelua. Tästä lähtökohdasta johtuen osa kirjan sisällöstä – suomalaisen vanhempainvapaa-, päivähoito- ja koulutusjärjestelmän selittäminen esimerkiksi – on selvästi nimenomaan suunnattu yhdysvaltalaisille, mutta hyvää tekee suomalaisillekin kerrata mielessään, kuinka hienosta järjestelmästä saamma nauttia. Partasella on jo sen verran pitkä etäisyys Suomessa asumiseen, että vaatimattomuus on karissut kehuista. Tietenkään suomalainenkaan elämänjärjestys ei ole täydellinen, mutta vaikka Partanen ei sen kolhuja ja virheitä korosta, hänen suomansa kehut eivät ole turhia.

On tosiaan paikallaan havahtua miettimään, kuinka paljoon hyvään on oikeutettu omistamalla Suomen passin tai asumalla vakituisesti täällä. Itse olen asunut vain hetken väliaikaisesti muualla, enkä ehtinyt silloin vielä alkaa kaipaamaan kotimaata etuineen, mutta jos nyt lähtisin, ikävä voisi tulla nopeasti. Kuten todettua, Suomikaan ei ole täydellinen maa, mutta sangen hyvällä tolalla asiat ovat – ainakin toistaiseksi.

Partanen on tehnyt työnsä laadukkaasti. Pohjoinen teoria kaikesta on kirja, jonka haluaisin iskeä kaikkien suomalaisten poliittisten päättäjien luettavaksi. Vastaansanomattomalla tavalla se todistaa, että suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on puutteistaan huolimatta paras mahdollinen vaihtoehto, jonka erinomaisten rakenteiden heikentämisessä ja alasajamisessa ei yksinkertaisesti ole mitään järkeä.


Anu Partanen: Pohjoinen teoria kaikesta – Parempaa elämää etsimässä
Suomentajat: Sami Heino ja Anu Partanen
Ulkoasu: ?
Tammi 2017
362 s.
The Nordic Theory of Everything: In Search of a Better Life (2016)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: INAhdus

Haasteet: 57. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Muuttoliikkeessä

Juuli Niemi: Et kävele yksin

Ensirakkaus, oi voi. Onneksi se ei palaa, onneksi se sai aikanaan palaa oman aikansa ja sammua sitten. Juuli Niemen Finlandia-palkittu romaani Et kävele yksin piirtää kuvan raastavasta ensirakkaudesta, raja-aitojen ylittämisestä, oman itsen löytämisestä. Siinä samalla nähdään pilkahdus pääkaupunkiseutulaisten nuorten elämää ja maahanmuuttajaperheen haavoja.

Ada on yhdeksännellä luokalla, oman elämän kynnyksellä. Yksinhuoltajaäiti on kuvataiteen opettaja ja taiteilija, juureva eno perheineen Pohjanmaalla. Isästään Ada ei tiedä, eikä niin välitäkään. Polkkatukkainen ystävä Sanni on kulkenut vierellä pikkutytöstä. Erään äidinkielentunnin loppumetreillä opettaja ehdottaa isänpäiväkorttien tekemistä. Silloin kosovolaistaustainen Egzon kiinnittää Adan huomion: Egzon protestoi tehtävänantoa vastaan ja poistuu luokasta. Ada kokee löytäneensä hengenheimolaisen, toisen isättömän kulkijan. Jolla on vielä jumalaisen pitkät ripset.

Ada ja Egzon tutustuvat vähitellen toisiinsa ja Egzon samalla myös Adan äitiin. Egzon on kuvataiteellisesti lahjakas, mikä ei jää huomaamatta. Ihmissuhteissa hänellä on sen sijaan vielä paljon opeteltavaa, mutta niin on Adallakin. Vaikka rakkaus kolahtaa ja täyttää kaiken, ei raatelultakaan vältytä. Väärinymmärrykset, sanomatta jätetyt, vältellyt sanat. Toisaalta liiat tunteet, liiat puheet, fyysinen järisyttävä tunnevyöry.

Niemi kirjoittaa runollista proosaa, lauseet, tunnelmat ja kuvat leikittelevät itsellään ja toisillaan. On paljon lunta ja pakkasta, rapisevia oksia, aidan ohi kulkemisia, hämärtyviä talvi-iltoja. Samalla tarinassa on käsinkosketeltavia tosia kokemuksia: se kerta, kun juo ensimmäistä kertaa liikaa kuohuviiniä, se hetki, kun ymmärtää, ettei äidin kanssa enää halua jakaa kaikkea, se päivä, kun tutut suhdekiemurat ja hierarkiat ovatkin yhtäkkiä toisin, ne vaatteet, jotka yllään on ensimmäistä kertaa selvästi jotain muuta ja uutta.

Nuorten maailma heijastuu romaanissa silmien eteen vahvana ja aitona. Et kävele yksin ei selittele liikoja, ei alleviivaa eikä osoita. Lukija luo oman näkemyksensä tarinasta ja sen henkilöistä, miettii omia odotuksiaan ja oletuksiaan, keikuttelee muistojaan (jos voi). Niemi on kirjoittanut kauniin romaanin, joka antaa tilaa tulkinnalle ja pohdinnalle, muttei jää liian etäiseksi.

Kieli on soljuvaa, runoudestakin ammentavaa. Minua runollinen kieli piti etäällä, töykki hieman kauemmaksi, puuduttikin pidemmän päälle. Niemi ei päästä lukijaa aivan helpolla, vaan romaaniin on todella keskityttävä, maisteltava sen sanoja, joista tarina kasvaa.

Maahanmuuttajaperheen keskimmäisenä poikana Egzon on ristiriitainen hahmo. Hän on syntynyt Suomessa, mutta hänen Kosovosta pakolaisina lähteneiden vanhempiensa suru ja sopeutumisen vaikeus heijastuvat myös lasten elämään. Et kävele yksin on paitsi rakkaustarina myös kuvaus maahanmuuttajataustaisten nuorten elämästä. Kovin syvälle se ei maahanmuuttotematiikkaan sukella, mutta raapaisukin on tehty taiten. Kun pitää sopeutua sekä valtaväestön että oman perheen taustan vaatimuksiin, voi olo syystäkin olla joskus palasiksi revitty.

Et kävele yksin on romaani, jonka tunnelma on haikea mutta toiveikas. Se näyttää hetken ja ajan, jonka muistaa aina. Ja jonka mielellään kietoo takaisin armeliaan unohduksen harsoihin.


Juuli Niemi: Et kävele yksin
Ulkoasu: Laura Lyytinen
WSOY 2016
362 s.

Kirjastosta.


_________

Toisaalla: Mari A:n kirjablogi, Luetaanko tämä?, Kirjasähkökäyrä, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Sivujen välissä

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 25. Kirja, jossa kukaan ei kuole. Muuttoliikkeessä-haaste (Maahanmuutto Suomeen). 45. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.