Raija Harju: Minäkö piittaisin miehistä

Ooh, mitä ihastuttavaa hupsuttelua tämä kirja olikaan!

Nuori musiikinlehtori Anna Alanko lähtee Helsingistä maakuntaan ensimmäiseen työpaikkaansa Peltoniemen kouluun. (Paikan saa vain kirjeen lähettämällä, työhaastatteluja tai muita ikäviä muodollisuuksia ei ole.) Vastassa on pikkukaupungin elämä sympaattisen Alma-rouvan vuokralaisena ja opettajainhuoneen nuorimpana jäsenenä. Anna on särkenyt sydämensä huithapelin matemaatikon vuoksi, eikä aio korvaansa lotkauttaa miesasioille. Paitsi että rehtori Pekka Hela on jollain ärsyttävällä tavalla kovin kiehtova, ja pyytää Annaa vielä säestämään omaa viulunsoittoaankin.

Lukuvuosi etenee omalla painollaan, Anna kotiutuu ja sopeutuu, mutta sitten rehtorista ja eräästä hurmaavan oloisesta vaaleatukkaisesta naisesta juoruillaan tavallistakin enemmän. Ovatko kaikki miehet sikoja? Sen saa Anna selvittää.

Löysin Raija Harjun Minäkö piittaisin miehistä -viihderomaanin kirjaston kierrätyshyllystä, ja pakkohan se oli takakannenkin perusteella napata kotiin luettavaksi. Kirja on hupaisa, todellista nollausviihdettä, etenkin näin tutun ammattikunnan ja työympäristön puolesta. Teksti ei edes ole mitään höpöhöttöä, vaan napakkaa ja nasevaa, hauskaakin. Kirja koostuu Annan vanhalle ystävälleen Lenalle kirjoittamista kirjeistä, joissa tuoreimmat käänteet ja tapahtumat kuvataan veikeästi.

Kirjan juonikuvio ei mitään valtaisia päättelykykyjä vaadi, mutta se ei ehkä olekaan se olennaisin puoli. Nostaisin tarinan ansioiksi hyvän otteen ja tempon, hauskat henkilöhahmot ja toimivan kielen. Tämän makupalan ahmaisee muutamassa hetkessä, ja se jää lukemisen jälkeen kutkuttamaan mieltä juuri sopivalla tavalla: itse en juuri koskaan lue mitään vastaavaa, joten siksikin on hauskaa aika ajoin  laajentaa lukutottumuksia, ja toisaalta näin kouluvuoden viimemetreillä kolmenkymmenen vuoden takainen koulumaailman kuvaus antoi vilpittömiä hörähtelynaiheita.

Peltoniemen koulua käydään kirjan kuvaamalla 1980-luvulla monin tavoin aika samaan tyyliin kuin pääkaupunkiseudulla kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Ja samalla hurjan paljon on tietenkin muuttunut. Opettajainhuoneen karikatyyrit saivat aikaan muutaman aidon hekotuksen, ja käydäänpä illanvietoissa ja välituntien aikana melkoisen kantaaottavaa koulutuspoliittista keskusteluakin esimerkiksi tarkkisoppilaista ja opettajan työssä jaksamisesta.

Aika on tietenkin osaltaan kuluttanut kirjaa. Kihloja odotellaan ja vaihdellaan melkoista vauhtia, pikkukaupungin kaduilla juoruillaan etenkin koulun henkilökunnan tekemisistä ja tekemättä jättämisistä, mutta toisaalta deittaillaan, lähdetään seuramatkalle etelään ja juostaan kulttuuririennoissa. Ajan patinaa ja ajattomuutta samalla kertaa, aika mainiota.

Kaiken kaikkiaan Minäkö piittaisin miehistä on aivan erinomainen ohimennen tehty vahinkolöytö. Ilahduin tämän kirjan lukemisesta hämmentävän paljon.

Pakko oli myös selvittää, mitä muuta Harju on kirjoittanut. Kirjasampo paljasti ilokseni, että hänen tuotantoonsa kuuluu kaksi muutakin viihderomaania: Suntiotar selvittää sotkun (1988) ja Rakas kiukkupussi (1989). Joudun ehkä väistämättä lukemaan nekin.


Raija Harju: Minäkö piittaisin miehistä
Ulkoasu: Eino Tepponen
Karisto 1987
144 s.

Kierrätyskirja.

______

Helmet-haasteen kohta 13. Kirjan nimi on kysymys.

Kun Tolstoi saarnaa, lukija kuuntelee

Leo Tolstoi: Kreutzer-sonaatti
Suomentaja: Eero Balk
Kansi: Tommi Turunen
Basam Books 2011
144 s.
Kreitserova sonata (1891)

Omasta hyllystä.


Nimetön kertoja kohtaa alkukeväisellä junamatkalla miehen, jolla on synkkyyttä sydämellään. Hän on tappanut vaimonsa, saanut tuomionsa ja haluaa kertoa tarinansa. Vaunun muut matkustajat poistuvat yksi kerrallaan kuvioista, vain kertoja jää kuuntelemaan koko pitkän ja lohduttoman tarinan.

Vaimonsa surmannut mies ei päälle päin vaikuta tappajalta, eikä kyse olekaan hetkellisessä mielenhäiriössä tehdystä väkivallasta. Kuvio on suurempi. Mies pohtii pitkään avioliiton olemusta, ihmisen tuntemaa himoa, tunteiden vaarallisuutta, mustasukkaisuutta, leipiintymistä omaan puolisoon, yhteiskunnan rakenteita. Kertoja saa kuulla, kuinka tilanteet johtivat toisiinsa, ja kuinka oletettavasti väistämätön lopulta tapahtui.

Tolstoi on minulle tuttu toissasyksyisen Anna Kareninan verran, ei vielä enempää. Tämä kirja on joskus päätynyt hyllyyni alennusmyynnistä. Nyt oli sen aika.

Kerronta on Kreutzer-sonaatissa tiivistä. Tapahtumia ei kehyskertomuksessa juuri ole, ollaan vain junassa ja matkustetaan kohti määränpäätä. Se, mitä tarinan sisällä kerrotaan, on sen sijaan huomattavasti olennaisempaa.

En voi sanoa pitäneeni kirjaa erityisen miellyttävänä lukukokemuksena. Vaikka vaimonsa tappanut mies on yliviritetty hahmo, jonka mielipiteisiin sidotaan huomattavasti äärimmäisyyksiä, en osannut etäännyttää itseäni hänestä, vaan ärsyynnyin koko ajan lisää. Mies on rasittava kiihkoilija, joka ei näe mitään hyvää missään: hän pitää ihmisen kokemaa himoa puhtaana syntinä, avioliittoa ainoastaan himon teennäisenä laillistajana, naisia lähestulkoon paholaisina ja miehiä aivottomina viettiensä orjina. Melko yksipuolinen maailmankuva, vaikka se – myönnettäköön – varsin herkullisesti esitetäänkin.

Paasaaminen ei kuitenkaan jaksanut viihdyttää minua koko 144 sivua. Onneksi muitakin elementtejä tuodaan mukaan, kun mies alkaa kuroa auki oman avioliittonsa tarinaa ja surmatyöhön johtaneita tapahtumia. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että mies itse ei kykene käsittelemään omia tunteitaan, ei sen enempää suhdetta vaimoonsa kuin vieraan muusikon herättämää mustasukkaisuutta. Kirjan alkupuolella mies siis tuomitsee lähestulkoon kaiken, ja lopuksi lukijalle selviää, että kyse on pääasiassa jälkiviisaudesta, kun mies on havahtunut omaan vajaavaisuuteensa, jota ei voi itsessään hyväksyä.

Kreutzer-sonaatti jättää kitkerän maun suuhun. Vaikka se käsittelee kiinnostavaa aihepiiriä, paljastaa oman aikansa murroskohtia ja vaikka tunnelma on tiivis, saarnan puolelle lipuva osuus oli minulle liikaa. Itsensä provosoiminen on aika ajoin ihan hauskaakin, mutta tästä lukukokemuksesta ei loppujen lopuksi jäänyt minulle kovin paljon käteen. Toisaalta ehkä nyt tekee taas mieli lukea lisää 1800-luvun kirjoja, joiden kuvaama maailma ja yhteiskunnallinen tilanne on monin tavoin erittäin mielenkiintoinen.

___

Lue myös Marissan kiinnostava näkökulma Kreutzer-sonaattiin.

Osallistun kirjalla haasteisiin 1800-luvun kirjat ja Venäjää valloittamaan. Lisäksi ruksaan ensimmäisen kirjan TBR90+10-listaltani tälle vuodelle.