Helsinki Noir Amos Andersonin taidemuseossa

Kalpea syksyinen sunnuntai houkutteli kurkistamaan 1930-luvun Helsinkiin ja fiktiiviseen rikosarvoitukseen siellä. Amos Andersonin taidemuseossa on syyskuussa avattu näyttely Helsinki Noir  – Rikostarina ratkaistavaksi, joka on esillä vuoden 2016 loppuun asti. Sinne siis, totesimme ystäväni Jennin kanssa, joka on kirjoittanut tätä tekstiä kanssani ja antanut luvan ottamiensa kuvien käyttöön blogissani. Helsinki Noir -näyttelyssä kuvaaminen ei ole sallittua, joten kuvitus on muualta museosta.

Näyttely levittäytyy museon kolmeen eri kerrokseen ja sitä on helppo seurata lattiamerkkien ja huonenumeroiden mukana. Näyttelyoppaaksi museokävijä saa näppäränkokoisen pienoisromaanin, jonka lukuja luetaan eteenpäin kussakin huoneessa. Tarinassa marraskuisesta Kaivopuistosta löytyy nuoren naisen ruumis. Miten hän on kuollut ja kuka on kuoleman takana? Tarina kuroutuu vähitellen auki, kun todistajia ilmaantuu kertomaan omia näkökulmiaan.

Päähenkilö on nuori Kaarina, junantuoma pankkineiti, jonka ystävättären todistus avaa tämän rakkauselämää. Melkoinen soppa taustalla onkin, ja tarina pitää dekkarimaisesti otteessaan.

Näyttelyyn on koottu kotimaista, pääosin 1930-luvun kuvataidetta (sisältäen joitakin hyppäyksiä ympäröiville vuoskymmenille) sekä veistoksia ja pari nykytaideteosta. Mukana on myös erinäisistä esineistä koottuja interiöörejä, ääntä, valokuvia ja liikkuvaa kuvaa. Mahdollisuus sekavuuteen olisi olemassa, mutta kaikki soi silti yhteen todella hyvin, sekavuus oli vältetty aika täydelleen. Erityistä kiitosta saa äänimaailma, joka on yhtä aikaa minimalistinen ja rikas – huolella mietitty ja toteutettu.

Omaa silmääni viehättivät eniten Marcus Collinin ja Santeri Salokiven työt, mutta näyttely on kokonaisuudessaan miellyttävä. Toisaalta maalaukset sellaisenaan olisivat saattaneet jäädä aika hengettömiksi ilman näyttelyn dekkarikonekstia, joka puhalsi niihin elämää. Maalauksissa esiintyy kasvava ja teollistuva Helsinki katuineen, nurkkineen ja kattoineen, ja erilaiset asetelmat, muotokuva ja sisätilakuvat täydentävät sen tunnelmaa. 

Värimaailma on ihastuttavan seesteinen: se nojaa pitkälti harmaan ja sinisen eri sävyihin. Kauniit kaupunkikuvat sykäyttävät helsinkiläisen sielua, ja ne tekevät näyttelytarinan Kaarinasta elävämmän. Näissä maisemissa hän saattoi kulkea!

Kuva: Jenni

Näyttelyn konsepti on aivan mahtava, lisää tätä! Fakta ja fiktio olivat ihanasti tasapainossa. On ymmärrettävää, että tällainen rohkea "maalailu" voi näyttelyntoteutuksessa arveluttaa (ja meidän molempien mielestä niissä historiallisluonteiseissa faktoissa pitäytyminen onkin hyve), mutta toisaalta tällainen elämyksellisyys ja mielikuvituksen kutkuttelu on omiaan avaamaan aisteja myös sille faktalle. 

30-luvun pääkaupunki tuntui näyttelyssä tulevan todella lähelle nimenomaan Kaarinan elämän (ja kuoleman) kautta. Aiemmin samaa on tainnut kokea vain hyvään kirjaan uppoutumalla, eli oman pään sisällä. Oli aika siistiä saada samankaltainen kokemus olemalla samanaikaisesti, kirjaimellisesti jonkun toisen rinnalla. Kokemus oli siis samanaikaisesti yksityinen ja jaettu.

 

Kuva: Jenni

Dekkarin päähenkilön Kaarinan kohtalo on oikeasti kiinnostava. Tarinan edetessä hänen sulhaseensa liittyvät kiemurat tuntuivat aidosti raivostuttavilta. Älä mene sinne Kaarina! Ei, et mene kihloihin! Rääh! No niin, menit kuitenkin... Samaahan kokee aika ajoin romaania lukiessaan, ainakin jos tarina ja sen päähenkilö ovat missään määrin uskottavia ja koukuttavia. Näyttely onnistuu tässäkin.

Helsinki Noir lienee sopiva hieman aikuisempaan makuun, sillä ihan lapsiasiakkaille suunnattua toiminnallisuutta tai elämyksellisyyttä siinä ei ole. Sen sijaan museon yläkerroksissa on pajatiloja, joissa pääsee vaikkapa piirtämään omaa kuvaansa peiliin, eli perheen pienemmillekin on tarjolla tekemistä.

Kai se on myönnettävä, että itselleni tämä vierailu oli ensimmäinen koskaan Amos Andersonin taidemuseossa. Paikka vakuutti sen verran vahvasti, että viimeiseksi se ei jää, ja odottelenkin jo innolla, mitä näin kekseliäässä ympäristössä vielä kehitellään.

Museotiimimme suosittelee Helsinki Noiria lämmöllä ja vahvasti – menkää ja kokekaa, tällaista museoelämystä ette varmasti ole aiemmin saaneet!

Amos Andersonin taidemuseo

Yrjönkatu 27, Helsinki

Avoinna:

ma, to, pe klo 10–18

ti suljettu

ke klo 10–20

la, su klo 11–17

Pääsyliput:
Aikuiset 12 €
Eläkeläiset 8 €
Opiskelijat ja työttömät 2 €
0–18 -vuotiaat 0 €

Surrealismia ja silmänlumetta Valokuvataiteen museossa

Surrealistista saksalaista kaupunkikuvaa 1900-luvun alusta.

Tulipa tuossa käväistyä bloggaajakollega Linnean kanssa kulttuurin äärellä. Nappasimme metron Ruoholahteen ja marssimme Suomen valokuvataiteen museoon Kaapelitehtaalle katsastamaan kiehtovankuuloisen Surrealismia ja silmänlumetta -näyttelyn, jonka aiheena ovat 1900-luvun alun villit postikortit.

Museoon katselemaan postikortteja? Jep, niin me teimme, ja reissu oli varsin kannattava!

1900-luvun alussa valokuvakortit tehtiin aitoina valokuvina ja kuvantuotannossa hyödynnettiin mekanisoitua valotus- ja kehitysprosessia. Kuviin ahdettiin paljon eri teemoja ja aiheita, kollaasit ja lukemattomat yksityiskohdat kasvattivat kuvien lumovoimaa. Aikana ennen digitaalista kuvankäsittelyä kaikki tehtiin käsin väritystä myöten.

Valokuvataiteen museon näyttelyssä on esillä lähes 500 postikorttia, joista jokaista on ilo katsoa. Kortit on jaettu teemoittain eri osioihin, mutta jokin kumma niitä yhdistää. Kuvamaailma on kiehtova, leikittelevä ja häiritsevä monin tavoin. Hallitsevia teemoja ovat ihmisvartalo eri tavoin ymmärrettynä, sirkusmaailma, erilaiset fantasian elementit sekä urbanisaation ja tekniikan vaikutus. Korteissa lentelevät zeppeliinit siinä missä linnutkin, eikä hämähäkinverkkoon sotkeutunut nainen ole sen kummempi asia kuin lentävä lehmä tai kuun sakaralla istuva pariskunta. Etenkin lapsihahmot tuntuvat kuvaavan jotain salattua, toden ja unen rajalla kulkevaa. Naisvartalosta on yleensäottaen saatu esiin se tavanomaisin, vaikka leikittelyäkin on havaittavissa.

Korttien lisäksi vierailijan on mahdollista tutustua kolmeen erilaiseen kuvainstallaatioon, jotka on sijoitettu sirkustelttamaisiin rakennelmiin. Diashowt pyörittävä uskonto-, sota- ja erotiikka-aiheisia kuvakokoelmia, jotka herättivät ainakin näissä kävijöissä suurta hilpeyttä.

Sotateemainen diashow sirkusteltassa.

Näyttelyssä ei ole korostettu tekstiä, vaan pääosassa ovat kuvat. Sinänsä ratkaisu on ymmärrettävä, sillä näin katsoja pääsee itse pohdiskelemaan kuvien ideoita ja niiden herättämiä ajatuksia. Toisaalta lisätieto kuvista ei olisi ollut pahitteeksi, teema on sen verran kiehtova, että siitä olisi varmasti ollut mahdollista tehdä laajakin näyttelykäsikirjoitus. Koska meitä oli reissussa kaksi, pääsimme saman tien pohtimaan ääneen kuvien herättämiä ajatuksia. Yksin olisi voinut olla tylsempää, ja näyttely olisi tullut luultavasti kierrettyä vauhdikkaammin ja sen kummemmin kuvien äärelle pysähtymättä. Tällainen teema herättää varmasti ajatuksia, joiden jakaminen on ehdottomasti keskeinen osa näyttelykokemusta.

Narratiivisempaa otetta on mahdollista saada museon tarjoaman kännykkäopastuksen kautta. Näyttelyssä on useita selvästi merkittyjä kohteita, joiden kohdalle osuessaan voi rimpauttaa annettuun puhelinnumeroon, josta saa kuunneltavakseen noin minuutin mittaisen opastuksen kyseiselle kuvalle. Testasimme yhtä, ja vaikka nauhoitteen äänenlaatu ei kehuja saa (kohinaa ja erittäin aito puhelinfiilis), idea on hyvä ja toimiva. Lisää vaan kaikkea vastaavaa kotimaisiin museoihin, kiitos! Puhelinopastuksen hinta on 0,37 euroa minuutilta + pvm. Perinteikkäämpiä opastuskierroksia pidetään sunnuntaisin kello 13.

Mukana myös politiikkaa.

Surrealismia ja silmänlumetta on hupaisa, hihityttävä ja paikoin hämmentävä kokonaisuus. Esillä olevat kortit ovat aivan huikeita, vaikka henkilökohtaisesti pidän 3D-osastolle meneviä aidoilla hiuksilla ynnä muulla ylimääräisellä tilpehöörillä koristeltuja kortteja jopa hieman pelottavina. Kuvissa sinänsä on nähtävillä laaja skaala ihmisen kekseliäisyyttä ja mielikuvituksen rajattomuutta. Kortit edustavat kutkuttavaa surrealismia ajalta ennen koko sanan keksimistä!

Näytteilleasettamista olisi kuitenkin voitu miettiä hieman tarkemmin. Tilaa on paljon ja näyttelyesineet ymmärrettävästi varsin pienikokoisia, ja kokonaisuutena näyttelytila jää hyvin kolkoksi. Jäin kaipaamaan vielä lisää kokemuksellisuutta ja elämyksellisyyttä. Plussaa siitä, että näyttelyn loppupäässä on mahdollisuus poseerata itse muutamassa eri korttitaustassa. Tällainen näyttelyaihe olisi kuitenkin antanut mahdollisuuksia vaikka mihin muuhunkin. Eniten olisin toivonut tulevani yllätetyksi ja tosissaan hämmennetyksi. Näin toteutettuna näyttely unohtuu nopeasti.

Joskin veikeät kuvat jäävät kyllä pitkäksi aikaa mieleen. Museokaupasta ostamani hämähäkkinaisen kuvan taidan viedä töihin hämmentämään nuorisoa entisestään...

Suomen valokuvataiteen museo sijaitsee Kaapelitehtaalla Helsingissä. Museon nettisivuille pääsee tästä.

Surrealismia ja silmänlumetta on avoinna 15.12.2013 saakka. Museo on auki ti–su 11–18, keskiviikkoisin 11–20. Pääsyliput aikuisilta 8 euroa, alennuslippu 6 euroa, alle 18-vuotiaat ilmaiseksi.

Hotelli- ja ravintolamuseossa

Tulipa tehtyä toivioretki Kaapelitehtaalle viime viikonloppuna. Ystäväni Tampereelta oli pistäytymässä Helsingissä, ja koska sää oli liian kolea puistokaljoille, päätimme harjoittaa toisenlaista sielunkulttuuria. Siispä nokka kohti Ruoholahtea ja Hotelli- ja ravintolamuseota, jossa kumpikaan ei ollut aiemmin käynyt.

Kaapelitehdas yllätti iloisesti, sillä ennen museoon menemistä oli pakko piipahtaa käynnissä olleessa Kierrätystehdas-tapahtumassa, josta Pihi nainen raportoi jo tuoreeltaan. Ihan muutama kirja saattoi päätyä kassin pohjalle kierrätyslaareista, ja uudet korvakorutkin hankin. Hupsista.

Uudet korvikset, jotka pääsevät tänään neitsytmatkalleen.
Ostettu Uusix-verstaan kojusta.

Uusia kirjoja hyllyyn, kun nehän saattavat vaikka loppua
vahingossa joskus kesken.

Kiertelyn ja taidokkaiden tavaroiden ihastelun jälkeen suuntasimme lopulta alkuperäiseen kohteeseemme eli Hotelli- ja ravintolamuseoon, joka sijaitsee siis Helsingissä Kaapelitehtaalla G-rapussa. Museo on avoinna tiistaista sunnuntaihin klo 11–18 ja liput kustantavat aikuisilta 7 euroa, alennusryhmiltä 4 euroa.

Museo ei ole suuren suuri, mutta se on erittäin virkistävä kokemus. Museorakenteiden välissä saa kulkea rauhassa, värimaailma on samaan aikaan moderni ja retro, eikä tietoa yritetä tunkea kävijän päähän ahdistavia määriä.

Museo opastaa pysyvässä perusnäyttelyssään läpi suomalaisen hotelli- ja ravintolahistorian kevyellä mutta asiantuntevalla otteella. Tavaraa ei pursua, vaan esillä on järkevästi valittuja esineitä ja yksityiskohtia hotelli- ja ravintolamaailmasta.

Helsinkiläisravintoloiden viinilistoja.

Ihastuttava hotellihuone 1950- vaiko -60-luvun hengessä.

Olimme viime lauantain kierroksemme aikana museon ainoat asiakkaat, joten hyvin varmasti mahtuu mukaan joukkoon. Uskoisin lastenkin viihtyvän museossa, sillä siellä on paljon kiinnostavaa katseltavaa. Ehkä ravintolaosuudesta saa kuitenkin enemmän irti näin aikuisnäkökulmasta.

Kieltolakihengessä näyttelystä löytyi salaperäinen ovi, johon kolmesti koputtamalla pääsi tutustumaan salakapakkaan ja kovan teen kulttuuriin. Kieltolaki ja sen kiertäminen on yksi todella kiinnostava 1900-luvun ilmiö Suomessa, ja Hotelli- ja ravintolamuseo on ottanut siihen erinomaisen näkökulman.

Hauska ravintolapeli seikkailuhenkisille.

Museon Tuoksubaari tuo elämyksiä myös nenälle.

Osallistava ja moniaistillinen museo on jees, ja Hotelli- ja ravintolamuseo on ottanut tämän osuuden tosissaan. Näyttelyssä on muun muassa hauska ravintolailtapeli, karaokemahdollisuus (!) sekä Tuoksubaari, jonka avulla museovieras saa kokeilla huumaavia tuoksuja ja arvailla niiden lähteitä.

Ehkä hauskin ja suurin vetonaula ainakin meille oli kuitenkin museon uunituore Flirttikone, josta voi selailla erilaisiin teemoihin sopivia iskurepliikkejä ja tulostaa osuvimmat itselleen muistiin ja lompakkoon sopivaa käyttöhetkeä odottamaan. Museovieras voi myös halutessaan jättää omia ideoitaan Flirttikoneeseen lisättäväksi. Juuri tällaisia juttuja pitää museoissa olla: on ihan turhaa ottaa itseään ja alaansa liian vakavasti.

Tämä kahden hengen testiryhmä suosittelee Hotelli- ja ravintolamuseota lämpimästi!

(Melkein) raatona maantiellä (ja museossa)

Vähitellen alkaa purkautua, stressi nimittäin. Yhteishaku päättyi toissapäivänä kello 16.15, joten se oli sitten siinä. Kaikki hakivat jonnekin, suurin osa mietitysti, osa kuin väen vängällä pettymyksiä janoten. Mutta hakivatpa kuitenkin, mussukat. Viimeistä valintojen vaihtoa tehnyttä nuorta herraa ohjastin vimmaisella tekstiviestien lähettelyllä puoli neljältä perjantaina. Poju kuin katsoi parhaaksi jättää haun ensinnäkin viime tippaan, kieltäytyä tarjoamastani avusta ja tehdä lopulta virhevalintoja. Ja sitten piti lintsata loppuviikko ja olla vastaamatta puhelimeen. Mutta tekstarit tosiaan kulkivat, ja potentiaaliselta katastrofilta vältyttiin.

Voin kuitenkin todeta, että perjantai-illan työpaikan virkistystilaisuus tuli tarpeeseen.

Tuttuun tapaan stressin laukeaminen on aiheuttanut migreeniä ja yleistä huonovointisuutta. Ja äksyilyä. Harmi, että yksin kotona äksyileminen on vähän turhaa, eikä auta mihinkään. Mutta kai tästä vähitellen palataan takaisin raiteille. Töihin liittyvä olotila on hieman erikoinen, sillä tiedän, että huomenna aamulla istun hetken aikaa työpöytäni ääressä luultavasti hämmentyneenä siitä, että mitään absoluuttisen akuuttia ei yksinkertaisesti ole käsillä. Toisaalta jo iltapäivällä alkaa oppilashuoltoryhmän pari viikkoa kestävä intensiivijakso. Että se siitä peukaloiden pyörittelystä.

On tässä ollut muutenkin kaikenlaista. Esimerkiksi viime keskiviikkona kävimme mukavalla kirjabloggaajaporukalla teatterissa (ja asiaankuuluvalla kulttuurilasillisella tietenkin). Kohteena oli Kansallisteatteri ja sen versio Mikko Rimmisen Finlandia-palkitusta Nenäpäivästä. Itse en ole kyseistä kirjaa lukenut, eikä näytelmä herättänyt erityisiä lukuhaluja sekään. En pitänyt näytelmästä, se oli jotenkin kovin kepoinen, huumori ei ihan iskenyt ja vaikka tarina on sanomansa puolesta tärkeä ja kiinnostava, minuun se ei vaikuttanut juuri mitenkään tässä muodossa. Jotenkin tuntuu siltä, että onhan noita nähty. Näyttelijät olivat tosin hyviä, joten siinähän se parituntinen mukavasti sujahti. Mutta parempaakin olen näyttämöllä nähnyt, monesti. Taika kirjoitti Kirjasfäärissä näytelmästä arvion heti tuoreeltaan.

Tänään harjoitimme muutaman ystävättären kanssa lisää kulttuuria, sillä suuntasimme nenämme Luonnontieteelliseen museoon. Edellisen kerran piipahdin siellä pari vuotta sitten Taiteiden yössä katsastamassa Afrikka-aiheisen näyttelyn, mutta koko museon lienen kiertänyt viimeksi 1990-luvulla. Tällä hetkellä vaihtuvana näyttelynä on Vampyyrin varjostamat – lepakoiden salainen maailma, joka on varsin mielenkiintoisesti ja houkuttelevasti toteutettu. Opin muun muassa, että vain kolme maailman lepakkolajeista syö verta ravinnokseen, muut tyytyvät toisenlaisiin luonnonantimiin.

Suomessa esiintyvä korvayökkö.

Muut museon näyttelyt ovat Luut kertovat, Maailman luonto, Suomen luonto ja Elämän historia, joista oma suosikkini oli viimeiseksi mainittu – ei vähiten dinosaurusten takia. Sitä kiertäessä tuli kyllä mieleen, kuinkahan paljon omat koulun penkiltä peräisin olevat tiedot ovat jo ehtineet vanhentua. Ja kuinka paljon sitä onkaan unohtanut...

Dinosauruksia!

Oli kyllä hyvä, että tuli lähdettyä, onhan tuo useamminkin käynyt mielessä, mutta niin ne hienotkin suunnitelmat vain aina jäävät toteutumatta kuin huomaamatta. Opastuskin olisi varmasti ollut mielenkiintoinen, mutta ehkä joskus toiste on sen vuoro.

Tämä viikonloppu on sujahtanut ohi vauhdilla, joskin ajoittainen pään jyskytys on kyllä hidastanut ajan kulkua ikävällä tavalla. Ehkä se tästä vähitellen helpottaa. Reipas iltalenkki ainakin piristi, sillä kävin vähän komeettajahdissa (laihoin tuloksin, mutta tulipa yritettyä). Sitten tulin sisälle ja laitoin pahenevan matkakuumeen helpotukseksi pyörimään iki-ihanan Rakkautta ennen aamua – jonka jälkeen sain tietää, että hienoja revontuliakin olisi jossain vilkkunut. Viltin alta ei kuitenkaan ollut enää paluuta, joten jäivät ne nyt tällä kertaa vilkuilematta.

Wienin-matkaan on tosiaan enää neljä yötä! Sitä odotellessa kelpaa ihastella näitä luonnontieteellisiä harrasteita ja orientoitua uuteen viikkoon. Jospa se stressikin olisi kohta enää muisto vain.