Eternals (2021)

Ohjaus: Chloé Zhao

Kesto: 2h 38min

Julkaisuvuosi: 2021

Pääosissa: Gemma Chan, Angelina Jolie, Richard Madden, Selma Hayek, Don Lee, Lauren Ridloff, Lia McHugh, Brian Tyree Henry, Kumail Nanjiani, Barry Keoghan, Kit Harrington, Harish Patel

// Vuoden 2021 kolmannessa Marvel Cinematic Universen neljänteen vaiheeseen kuuluvassa elokuvassa tavataan Eternalsit, eli Ikuiset. Jokainen Ikuinen on oppinut erilaisen tavan hyödyntää voimiaan ja kymmenen hahmon joukosta löytyy niin mielenhallintaa kuin mahtavia taistelutaitojakin. Jo tuhansia vuosia sitten Ikuiset on lähetetty Maahan Selestiaali Arishemin toimesta taistelemaan ihmisiä uhkaavia Deviaaneja vastaan. Deviaanit hävitettyään Ikuiset ovat sulautuneet elämään ihmisten sekaan kuka mihinkin päin maapalloa. Avengers: Endgamea seuranneiden tapahtumien ansiosta uusi uhka lähestyy taas ja ryhmän on jälleen löydettävä toisensa. Useiden kääteiden jälkeen Arishemin suunnitelma alkaa epäilyttää osaa Ikuisista ja lopulta koetuksella on vuosituhansien ystävyys ja samalla koko maapallon kohtalo. //

Viime vuoden parhaan elokuvan Oscarin saaneen Nomanlandin (2020) ja samasta elokuvasta parhaan ohjauksen palkinnon voittanut ohjaaja Chloé Zhao on päässyt sukeltamaan supersankarien maailmaan ja tuo nyt valkokankaille elokuvan, jonka näyttelijäkaarti koostuu varsin vaikuttavista nimistä. Ikuisten rooleissa nähdään Selma Hayek (Ajak), Richard Madden (Ikaris), Angelina Jolie (Thena), Gemma Chan (Sersi), Don Lee (Gilgamesh), Lauren Ridloff (Makkari), Lia McHugh (Sprite), Brian Tyree Henry (Phastos), Kumail Nanjiani (Kingo) ja Barry Keoghan (Druig). Poppoon täydentää vielä Kit Harringtonin Dane Whitman ja Harish Patelin Karun. 

Elokuvan kesto on huimat 2h 38min, mikä on ymmärrettävästi toisille aivan liian pitkä aika. Koin itsekin aika-ajoin, että jotkin kohtaukset tuntuivat tarinan kannalta hieman irrelevanteilta tai kestivät vähän turhan pitkään. Toisaalta nyt kun ruutuaikaa on vaikka muille jakaa, pääsevät kaikki hahmot esiin melko monipuolisesti ja elokuvalla on aikaa pohjustaa itseään rauhassa. Asiaa on nimittäin paljon ja katsoja joutuu muutaman kerran kertailemaan tapahtumia mielessään. 

Tarinan kaari on Eternalsissa kuitenkin varsin sujuva. Juoni polveilee rauhallisempien dialogien ja toinen toistaan massiivisempien actionkohtausten välillä, pitäen katsojan kiinnostuksen koko ajan yllä. Vaikka esimerkiksi Selestiaalit eivät ole MCU:ssa mitenkään uusia hahmoja, paneudutaan Eternalsissa niihin aivan uudella intensiteetillä. Eternals on siis samalla sekä taustatarina, että katsaus tulevaisuuteen.

Hyvää elokuvassa on sen diversiteetti. Mukana on MCU:n sekä ensimmäinen seksuaalivähemmistöön kuuluva hahmo että viittomakielellä viestivä hahmo. Erilaisia etnisyyksiä edustavat Ikuiset täydentävät ryhmänä toisiaan ja hahmoille on kirjoitettu monia hupaisia keskusteluita. Muutamiin hahmoihin ehtii kiintymään leffan edetessä eikä pientä romantiikkaakaan ole unohdettu tarinasta. Elokuvan pituudesta huolimatta hahmojen määrä on kuitenkin niin suuri, että osa nousee muita enemmän valokeilaan. Tähän on vaikuttanut selkeästi myös hahmon taustalla olevan näyttelijän tunnettavuus, sillä elokuvan suurimpina tähtinä korostuu luonnollisestikin Angelina Jolie, Selma Hayek, Richard Madden ja Gemma Chan. 

Lopputekstien lomassa nähdään Marvelin tuotannoille tuttuun tapaan kaksi erillistä kohtausta, joista varsinkin ensimmäinen on jo ehtinyt herättää sosiaalisessa mediassa paljon kuhinaa. Valitettavasti olin itse spoilaantunut kohtauksesta jo etukäteen joten yllätysmomentti jäi saamatta, mutta odotan mielenkiinnolla mihin suuntaan kohtauksissa vilahtaneet hahmot tarinaa tulevat viemään. 

Elokuvan huonoksi puoleksi jää sen irrallisuus. Marvel-fanille pätkä tietenkin uppoaa melko mukisematta, sillä katsoisin vaikka kolme tuntia pelkkää maisemakuvaa Wakandasta mikäli mahdollista. Satunnaiselle leffassa kävijälle sen sijaan Eternals voi olla hieman vaikea kokonaisuus, jos juonesta haluaa jotain ymmärtää. Täysin uusi katsojakin voi kuitenkin nauttia kauniista kohtauksista ja teknisesti upeasta elokuvista. Tässä kohtaa voin erityisesti suositella elokuvan katsomista IMAX-salissa 3D -näytöksenä. 

Salin ulkopuolella elokuvan parasta antia ovat Ramin Djawadin tekemät upeat sävellykset. Vaikka melodiat eivät välttämättä pitkässä juoksussa ole kovin mieleenpainuvia, vievät ne kuulokkeissa pauhatessaan kuulijan aivan toisiin maailmoihin. Erityisesti seuraavat kappaleet pyörii päässä jatkuvasti:

 

Eternals ei ole Marvelin parhaita leffoja, eikä yllä kärkisijoille kuluvan vuodenkaan tuotantojen joukosta. Se on silti mielenkiintoinen tarina ja mahdollistaa MCU:n laajenemisen taas aivan uudenlaisiin ulottuvuuksiin. Tapahtumien relevanttiuus katsojalle jo tuttujen hahmojen osalta jää vielä hämärän peittoon, mutta sitä suuremmalla syyllä onkin hyvä jäädä odottamaan tulevaa, sillä vastauksia varmasti saadaan. Joulukuussa taisi olla joku hämisleffakin tulossa...

Arvio: 1 2 3 4 5 6 (7) 8 9 10

Lähteet:

Elokuvajuliste - Marvel.com

Kappaleet - Spotify

Traileri - Youtube, Marvel Entertainment

Yö Armahtaa (2021)

 

Ohjaus: Mika Kaurismäki

Kesto: 1h 26min

Julkaisuvuosi: 2021

Pääosissa: Timo Torikka, Kari Heiskanen, Pertti Sveholm, Anu Sinisalo

// Koronaviruksen rantauduttua Suomeen Helsingissä on hiljaista. Heikki viettää vappuaaton iltaa omassa baarissaan Konepajalla, kun Risto ilmestyy oven taakse lasillisen toivossa. Heikin suostuttua ottamaan Riston sisään miehet juovat rauhassa viiniä ja keskustelevat elämästä. Ilta saa uuden käänteen kun mystinen mies ylioppilaslakki päässä saapuu paikalle ja toivoo saavansa ladata puhelintaan. Onko mies vain viaton vapun juhlija vai liittyykö hän jotenkin edellisenä päivänä tapahtuneeseen pahoinpitelyyn? //

Mika Kaurismäen Yö Armahtaa on pandemiasulun aikainen väliprojekti, joka on kuvattu käytännössä kokonaan Vallilan Konepajalla sijaitsevassa baarissa. Puolentoista tunnin aikana ei nähdä sen kummempia actionkohtauksia, vaan elokuva keskittyy täysin kolmen miehen väliseen dialogiin viinilasillisten ääressä. Kaurismäen ohjauksesta ja Sami Keski-Vähälän käsikirjotuksessa avustamisesta huolimatta suuri osa elokuvan repliikeistä on improvisoitua.

Elokuvan henkilöhahmot, Heikki, Risto ja ylioppilas (hänellä oli kyllä nimi, mutten millään muista sitä ulkoa, tai löydä netistä...) ovat kukin melko tavallisia suomalaisia miehiä. Juonen ytimessä on kaikkien kolmen elämän käännekohdat, joihin kukin huomaa keskustelun edetessä päätyneensä. Tarina on varsin yksinkertainen, mutta muutamalla koukulla siitä on saatu sen verta mielenkiintoinen, että katsoja jaksaa istua ja kuunnella. 

En tiennyt etukäteen repliikkien improvisoinnista, mutta se oli kyllä hieman arvattavissa. Dialogi on paikoin hieman töksähtelevää ja epäluonnollista, mikä tuo tunteen käsikirjoituksen hataruudesta. Varsinkin Timo Torikan ylioppilaan hahmo tuntuu repliikkeineen kuin pudonneen puusta aivan väärään paikkaan. Kari Heiskasen Risto on läpi elokuvan porukan uskottavin, mutta jää silti etäiseksi. Pertti Sveholmin Heikki onnistuu olemaan sympaattinen ja liikuttava, mutta varsinkin elokuvan alussa keskustelu Riston kanssa ei tunnu ottavan tuulta alleen. Anu Sinisalo näyttelee Riston vaimoa ja pamahtaa paikalle elokuvan viimeiseksi vartiksi hieman odottamatta ja tuntuu juonen kannalta irrelevantilta.

Yö Armahtaa oli itselleni hyvin uuden tyyppinen kokemus, enkä ole aivan varma osasinko katsoa elokuvaa oikeiden lasien läpi ja saamaan siitä irti sitä mitä ohjaaja on halunnut esille tuoda. Luulen myös, etten ole aivan kohderyhmää. Improvisoitu dialogi ja hyvin pelkistetty juoni tosin saivat kyllä kiinnittämään huomiota entistä enemmän esimerkiksi upeisiin musiikki- ja lavastusvalintoihin, jotka toimintarikkaammissa elokuvissa saattavat jäädä varjoon.. En silti valitettavasti usko, että tulen palaamaan elokuvan pariin toistamiseen tai edes muistamaan sitä hetken päästä. Kokemus kuitenkin ja siinä mielessä käymisen arvoinen.

Arvio: 1 2 3 (4) 5 6 7 8 9 10

Blanka Lipinska - 365 days (2018) // 365 days (2020)

Blanka Lipinskan 365 days ja samaa nimeä kantava elokuva kertovat puolalaisen nuoren naisen, Laura Bielin, tarinan. Laura on lomamatkalla Sisiliassa ja tulee syntymäpäiväjuhliensa yhteydessä nuoren ja komean mafiapomon kidnappaamaksi. Massimo Torricelli on nähnyt Laurasta unia jo vuosia tapaamatta tätä kertakaan kasvokkain ja nyt naisen osuessa nenänsä eteen hän kokee tilaisuutensa tulleen. Massimon tuijoteltua Laurasta tehtyjä maalauksia päivä toisensa jälkeen on hän niin fiksoitunut naisesta, että antaa tälle jopa ruhtinaalliset 365 päivää rakastua itseensä ennenkuin suostuu luovuttamaan ja päästämään naisen vapaaksi. Laura ei aluksi suostu hyväksymään tilannetta, mutta voi perhana, kun on niin kuuma mies ja vielä rikaskin...lopun voinee arvata.

Ohjaaja: Barbara Bialowas ja Tomasz Mandes

Kesto: 1h 54min

Julkaisuvuosi: 2020

Pääosissa: Michele Morrone, Anna Sieklucka, Otar Saralidze, Magdalena Lamparska

Aloitetaan elokuvasta, sillä katsoin sen ensin. 365 days (2020) on puolalainen eroottinen draama, joka pyöri myös Suomen Netflixissä top-10 listalla niin pitkään, ettei siltä voinut välttyä. Omaan jonkin sortin heikon kohdan vastaavanlaisille tekeleille, mutta sain jo etukäteen varoitteluja mahdollisesta terapian tarpeesta elokuvan katsottuani, joten en lähtenyt kovinkaan korkein odotuksin liikkeelle. Eikä mennytkään kovin kauaa, kun olin jo valmis kaivamaan silmät päästäni elokuvan dominantin italialaisen, Massimon, tukehduttaessa poloista polvillaan retkottavaa lentoemäntää minkä lanteistaan kerkesi. Näin ollen toinen päähenkilöistämme ei saanut annettua kovinkaan mairittelevaa kuvaa itsestään. Laura sen sijaan heilastelee alussa kaljun muskelimies Martinin kanssa, joka ei todellisuudessa rakasta mitään muuta kuin omaa kättään ja työläppäriään. Ja silti Laura on olevinaan ihan tyytyväinen. Näitä kahta yhdistävät siis ainoastaan Massimon vuosia näkemät unet Laurasta, vaikka he eivät ole koskaan edes tavanneet. Niinpä siinä kohtaa kun Laura sattuu Massimon nenän eteen tämän kotikaupungissa Italian Sisiliassa, ratkaisu on luonnollisestikin huumata ja kidnapata nainen. Kuulostaa romanttiselta, eikö? Samaa sekoilua jatkuu pitkin poikin leffaa, jonka juonesta on todella vaikeaa saada todellista otetta. Luin kerran hyvän ilmauksen siitä, miten eroottista kirjallisuutta (pätekööt nyt myös elokuva-adaptioihin) on kahdenlaista; sitä missä on juoneen sekoitettuna erotiikkaa - tai sitä missä on erotiikkaan sekoitettuna juonta (=smut) . Tämä oli sitä jälkimmäistä, joskaan ei kunnolla sitäkään.

Lauran ja Massimon hahmot eivät kumpikaan ole millään mittakaavalla uskottavia, saati samaistuttavia. Lauran mieli ailahtelee nopeammin kuin tuuliviiri pyörremyrskyssä, eikä edes katsoja pysy kärryillä onko hän nyt team-massimo vai ei. Massimo itse taas vaikuttaa lähinnä masokistiselta narsistilta, jonka täytyy saada kaikki-heti-nyt ja mielellään vielä hieman väkivallalla höystettynä. Mikäli tämä oli tarkoituskin, ovat elokuvan päänäyttelijät, Anna Sieklucka ja Michele Morrone, tehneet ihan hyvää työtä. Sivuhahmoista ei jää katsojan mieleen oikeastaan ketään, sillä kukaan ei tunnu tarpeeksi relevantilta panemiseen keskittyvän juonen kannalta. Elokuva kiitää eteepäin sellaista vauhtia, että loppupuolella alkaa jo melkein naurattaa. Lauran saamista 365:stä päivästä tarvittiin nimittäin lopulta vain noin kolmekymmentä, kun oltiin jo astelemassa alttarille. Jos oikein kovasti pinnistän, pystyn näkemään ihan kiinnostavan idean kaiken takana. Toteutus on kuitenkin niin surullisen surkea, etten pystyne palaamaan vastaavanlaisten tarinoiden pariin vähään aikaan.

Jos jotain positiivista haluaa löytää, on 365 days -elokuvaan tehty hyviä musiikkivalintoja. Michele Morrone on useamman leffassa soivan biisin takana ja olen ehdottomasti sitä mieltä, että hän voisi pysyä musiikkipuolella jatkossakin. Esimerkiksi leffan alun Hard For Me -kappale on jopa niin kaunis, että saatoin lisätä sen omalle soittolistalleni. Hups. Lisäksi mielenkiintoisen aspektin toi myös hieman odottamaton loppuratkaisu.

Kirjailija: Blanka Lipinska

Alkuperäisteos: 365 Dni

Kustantaja: Simon & Schuster

Kieli: Englanti

Kääntäjä: Filip Sporczyk

Vuosi: 2018

Sivuja: 365

Mistä: Storytel

Haasteet: Helmet-lukuhaaste, kohta 5. kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman

Elokuvan katsomisen jälkeen aloin pohtimaan, tehtiinkö tässä nyt Blankalle kusiset ja mahdollisesti viihdyttävästä kirjasta väännettiin luokattoman huono pehmopornopätkä. Niinpä tartuin härkää sarvista ja päätin lukea koko 365-sivuisen (jep) tekeleen. Voi kunpa olisinkin vain ollut oikeassa. Kirja oli vielä monta kertaa hirveämpää kamaa, kuin elokuva. Leffasta oli onnistuttu jättämään pois monia karmaisevia yksityiskohtia, kuten Massimon mieltymys nekrofiliaan tai se, miten hän asennutti Lauralle kidnappausyönä ehkäisykapselin, just in case. Paitsi että myöhemmin selvisikin, että se olikin paikannuslaite. Mitähän vittua. Juoni pomppi kirjassa ylös, alas, oikealle ja vasemmalle niin, että jouduin useampaankin kertaan palaamaan pari riviä taaksepäin tarkistaakseni skippasinko jotain. Massimon ja Lauran hahmot ovat kirjoitettuna vieläkin raivostuttavammat ja epätodellisemmat, kuin kasvot saaneina. Ylipäätänsä teksti oli englanniksi käännettynä niin huonoa ja väkinäistä, että oma mielikuvitus sai tehdä ihan liikaa töitä tarinan kuvittamiseksi, varsinkin kun palkkaa ei tällä kertaa herunut kyllä ropon roposta.

Blanka Lipinskaa kehutaan kirjan lopulla yhdeksi Puolan suosituimmista kirjailijoista. Tässä kohtaa haluaisin antaa ison halin sekä Blankalle, että kaikille häntä fanittaville puolalaislle, he kaikki kun tuntuvat olevan sen tarpeessa. On surullista ajatella, että Puolan kaltaisessa hieman konservatiivisemmassa maassa tämä on se teos, millä ihmiset irroittelevat iltojen pimetessä. 365 days oli kuin 14-vuotiaan itseään etsivän teinin kirjoittama wattpad-fantasia, jolle ei olisi pitänyt antaa kustannusoikeuksia edes kolmen promillen humalatilassa. Kirja ei millään mittarilla erotu edukseen kaltaistensa joukosta, vaan lähinnä mustamaalaa eroottista draamaa kirjallisuuslajina. Mikäli olet ajatellut joko kirjan lukemista tai elokuvan katsomista, lopeta heti. 

Harvoin joudun sanomaan että mikään kirja tai elokuva on oikeasti huono. Yleensä esiin on kaivettavissa edes jotain kehumisen arvoista, mutta tällä kertaa taskujeni pohjalla ei ole yhtään mitään. Kiteytettynä 365 days ei ole todellakaan se kuuma, seksikäs ja pikkutuhma iltalukeminen joksi sitä saatoit luulla, vaan kirja on kelvollinen ehkä lähinnä takansytykkeeksi ja leffalla voisi heittää vesilintua, mikäli siitä fyysisen kopion käsiinsä saisi. 365 days on vasta ensimmäinen osa kolmiosaisesta sarjasta, mutta joudun myöntämään tappioni tässä kohtaa. Sori Blanka, mutta aivotoiminnastani on tuskin enää mitään jäljellä jos luen sivuakaan tekeleitäsi, saati että poltan ne verkkokalvoilleni.

Arvio: KIRJA (1) 2 3 4 5 6 7 8 9 10  -  ELOKUVA 1 (2) 3 4 5 6 7 8 9 10

Kirjan kansi: Goodreads

Elokuvan juliste: MovieScore

Traileri: Youtube

F9 - THE FAST SAGA (2021)

Ohjaaja: Justin Lin

Kesto: 2h 23min

Ikäraja: 12

Pääosissa: Vin Diesel, Michelle Rodriguez, John Cena, Tyrese Gibson, Ludacris, Nathalie Emmanuel, Charlize Theron, Sung Kang, Jordana Brewster, Helen Mirren, Cardi B

// Dom Torretto ja Letty elävät rauhallista elämää Domin pojan Brianin kanssa, kun tuttu porukka saapuu mukanaan kammottava hätäviesti pudonneesta lentokoneesta. Hukassa on koko maailmaa uhkaava ase ja ainoa, joka pystyy pelastamaan tilanteen on Dom ja muut Hurjapäät. Homma ottaa uusia kierroksia kun perheensä kaiken muun yläpuolelle nostavalle Domille selviää, että juonen takana onkin hänen veljensä Jakob, jolle Dom käänsi vuosia sitten selkänsä. //

Seitsemän päivän työputken päättäjäksi Tennarissa pyöri juuri sopivasti pään tyhjentävää viihdettä, eli The Fast and Furious -sarjan (jo...) yhdeksäs osa; F9 - The Fast Saga. Vaikka elokuvaelämys ei muutenkaan ollut kovin päätähuimaava kuten alta voitte lukea, meinasi salissa mennä täysin hermo takanani istuvaan mekastavaan poikaporukkaan, joka tärsytti penkkiäni läpi leffan ja tunki haisevat sukkansa viereisen penkin selkänojalle alle metrin päähän naamastani. Fun times.

En rehellisesti sanottuna muistanut F9 katsoessani, mitä edellisessä osassa oli tapahtunut tai olenko edes nähnyt sitä. Nopea googlailu äsken kertoi, että kyllä olen, mutten tosiaan muista siitä juuri mitään. Trailerin perusteella The Fate of the Furious (2017) oli ihan samaa kamaa kuin tämä seuraajansakin.

Mikäli olisin ennen elokuviin menoa muistanut mistä edellisessä osassa oli kyse, olisin ehkä osannut muodostaa hieman erilaiset ennakko-odotukset sarjan yhdeksännelle elokuvalle. F9 on selkeästi laittanut viihdearvon uskottavuuden edelle. En varsinaisesti odottanut realismia, mutta lepakon lailla kaupungin yllä vaijerissa roikkuvat agentti-veljet, valtavat sähkömagneetit ja avaruudessa lentelevät rakettiautot olivat minulle hieman liikaa. Koko juonen keskiössä oli katsojalle hyvin hämäräksi jäävä vihreä pallero, millä tietenkin tuhotaan koko maailma. Antagonistin motiivit olivat operaation skaalaan nähden täysin mitättömät ja hahmo jäi varsin etäiseksi. Tarinan edetessä lisävarusteilla leikkiminen lähti koko ajan enemmän ja enemmän käsistä, mitä oli onneksi saatu hieman paikattua F&F leffojen todellisella jujulla, eli kovaa ajamisella. Jo ensimmäisestä actionkohtauksesta alkaen minua alkoi ärsyttää kuinka vaikeaa voi olla osuminen kohteeseen. Mietin samaa The Suicide Squad: The Suicide Missionia ja Bondia katsoessani ja nyt kävi entistä häiritsevämmäksi miten voi olla mahdollista, että sadoista laukauksista, maamiinoista ja ohjuksista huolimatta kukaan ei koskaan kuole, saati haavoitu. F9:n aikana useampi hahmo oli todella tipalla päästä hengestään, mutta lopulta kuitenkin käveli tapahtumapaikalta ilman yhtäkään naarmua. Tämä tosin oli ehkä tiedostettu tekijöiden toimesta, sillä Roman onnekseni heitti läpi leffan vitsiä siitä, miten kaikki tuntuvat olevan mystisen vahingoittumattomia.

Autoja leffassa riitti, mikä itselleni oli yksi parhaista puolista. Ilman kaahailua, toinen toistaan siistimpiä autoja ja niiden virittelyä F9 olisi ollut kuin mikä tahansa humoristinen agenttileffa, joita tursuaa joka tuutista jonoksi asti. Tottakai mukaan oli saatu sujautettua yksi suunnilleen atomipommin kestävä monsterirekka ja magneetilla itseensä auton imaiseva hävittäjä, jotka aiheuttivat allekirjoittaneessa kyllästyneen huokaisun. Silti leffan jälkeen teki mieli päästä ajamaan motarille sataakahtakymppiä ja haave moottoripyöräkortista alkoi polttelemaan entistä isommalla liekillä. 

Fast 9:n ydinsanoma yrittää jälleen olla jo vitsiksi muodostunut perhe. Domin veli päättää kaikkien näiden vuosien jälkeen vetää tarpeeksi ison herneen nenään ja ottaa koko planeetan haltuunsa, ihan vain ettei tarvitsisi elellä isoveljen varjoissa. Juonikuvio on jo ensi minuuteilta asti naurettavan löyhä, eikä valitettavasti parane leffan edetessä. Nathalie Emmanuelin näyttelemä Ramsay onnistuu löytämään neulan heinäsuovasta aivan liian helposti ja porukka pääsee sekoilussa vauhtiin kun johtolankoja tipahtelee jatkuvalla syötöllä suoraan syliin.

Muutkaan hahmot eivät tarjoa katsojalle itsestään mitään uutta. Michelle Rodriguezin Letty ei henkilöhahmona osaa juuri muuta, kuin tuijottaa kulmiensa alta ja tapella. Ludacrisin ja Tyrese Gibsonin hahmojen, Tejin ja Romanin, välinen vitsailu ja vittuilu on ihan hauskaa seurattavaa ja saattaa hymähdyttää silloin tällöin, mutta katsoja ei saa hahmoista niin paljon irti, että pystyisi kiintymään niihin. Elokuvan parhaan hahmon takana on Helen Mirren Queenienina, eli Jason Stathamin näyttelemän Deckard Shawn äitinä. Valitettavasti Queenien ainoa kohtaus kestää ehkä maksimissaan kolmekymmentä sekuntia, eikä hahmoa sen jälkeen enää ruudulla nähdä. Cardi B tekee myös elokuvassa lyhyen roolin eikä valitettavasti vakuuta näyttelijänlahjoillaan. Mielenkiintoisimpia hahmoja taas on yhtenä pahiksista usean leffan jälkeen edelleen operoiva Cipher (Charlize Theron), joka on sopivan psykoottinen pysyäkseen kiinnostavana.

F9: The Fast Sagan parhaita puolia ovat musiikkivalinnat, hyvin valitut lokaatiot ja yleinen fiilis. Biitit ovat iskeviä ja ympäri maailmaa ripoteltu leffa tarjosi tällaiselle mantsa-nörtille mitä upeampia maisemia. Mikäli elokuvaa lähtee katsomaan täysin ilman ennakko-odotuksia ja aikomuksena ainoastaan viihtyä, on F9 ihan okei wannabe-agenttileffa. Sarjan yhdeksänneksi osaksi se on kuitenkin varsin uuvuttava kyhäelmä toinen toistaan epäuskottavampia teknisiä vempeleitä ja epäloogisia motiiveja. Tulossa on näillä näkymin vielä kaksi elokuvaa, joilla sarja olisi tarkoitus saada purkkiin ja allekirjoittanut odottaa niitä epäuskoisin odotuksin. Eiköhän ne katsottua tule, mutta täytyy myöntää ettei juurikaan kiinnosta milloin ne mahtavat ilmestyä.

Arvio: 1 2 3 (4) 5 6 7 8 9 10

Kuva: People.com

Traileri: Youtube

007 No Time To Die (2021)

 

Ohjaaja: Cary Joji Fukunaga

Kesto: 2h 43 min

Ikäraja: 16

Pääosissa: Daniel Craig, Rami Malek, Léa Seydoux, Lashana Lynch, Ben Wishaw, Naomie Harris, Ralph Fiennes, Ana de Armas, Jeffrey Wright, Cristoph Waltz

(Nyt täytyy todeta, että tuntuu todella hurjalta. Edellinen elokuva-arvosteluni on helmikuulta 2016 ja tässä sitä nyt taas ollaan. Ikää on tullut tytölle reippaat viisi vuotta lisää ja elämä on vyörynyt eteenpäin suuntaan jos toiseen. Rakkaus elokuviin ja kirjoihin ei ole missään kohtaa kadonnut, mutta motivaatio blogiin, lukemiseen ja katseluun sammahti jossain kohtaa melkein kokonaan. Vuonna 2021 olen kuitenkin taas askel kerrallaan palaillut vanhojen harrastusteni pariin sillä intensiteetillä, kuin silloin joskus ennen. Olen lukenut enemmän kirjoja kuin monena aiempana vuonna yhteensä ja katsonut esimerkiksi melkein koko Marvel Studiosin tuotannon läpi. 

Aloitin tuossa hetki taaksepäin myös työt Tennispalatsin Finnkinossa ja sen siivittämänä olen päässyt katsomaan monia tämän syksyn tulokkaista suoraan teatterissa, mikä on ihan parasta ja herätti pikku fiiliksen blogin pariin paluusta. Lisäksi tämän inspiraation heräämisen takana on hieman myös Elokuvan Taikaa -blogi ja sitä vuosia intohimolla ylläpitänyt työkaverini. 

Tässä sitä nyt siis ollaan taas - katsotaan mihin asti päädytään. Meininki on samaa rentoa sekoilua kuin ennenkin, tervetuloa mukaan.)

007 - No Time To Die on elokuva, jota on odotettu. Huhtikuussa 2020 ensi-iltaan suunniteltua elokuvaa siirrettiin useampaan kertaan ja lopulta koronaviruspandemian hieman hellittäessä saatiin se valkokankaalle syyskuussa 2021. Ensi-ilta oli viime yönä eli 30.09.2021 klo 00:50 eteenpäin, mutta allekirjoittaneen oltua työvuorossa nappasin itselleni liput heti tälle iltapäivälle ja pääsin näkemään elokuvan ensimmäisten joukossa Suomessa. No Time To Die on kuvattu IMAX-kameroilla ja -kuvasuhteella jolloin Itiksen IMAX olisi tietenkin ollut salina ensisijainen valinta, mutta logistisista syistä päädyin meidän Tennarin omaan iSenseen, mikä oli ihan toimiva ratkaisu sekin. 

// Vuonna 2015 ilmestyneen Spectren jälkimainingeissa komentaja James Bond (Daniel Craig) on vetäytynyt viettämään eläkevuosiaan ihanan Madeleinensa (Léa Seydoux) kanssa. Kummallakin on omat menneisyytensä, salaisuutensa ja ongelmansa, jotka riistäytyvät yllättävän pian käsistä. Vyyhtiin liittyy Spectrestä tuttu Bondin velipuoli Blofeld (Cristoph Waltz), M (Ralph Fiennes), CIA:n Felix Leiter (Jeffrey Wright) ja moni muu. Kaiken takana juoniva superrikollinen uhkaa koko maailmaa ja Bondin on valittava, mitkä asiat hänelle merkitsevät ja kuinka paljon. //

#NOTIMEFORSPOILERS on elokuvan mainonnassa mukana pyörivä hashtag ja pyrin kunnioittamaan sitä myös omassa pohdiskelussani mahdollisimman huolellisesti, sillä spoilereita kyllä riittäisi.

No Time To Die starttaa melko tyypilliseen tapaan pitkillä, actionpitoisilla kohtauksilla joilla luodaan pohja tulevalle parituntiselle. Alku oli mielestäni jopa himppusen pelottava, eikä jump scareilta vältytty vaikka kauhuleffasta ei pitäisi olla kyse. Ehkä olenkin vain säikky. Nopeatempoisten käänteiden kautta päästiin jokaiselle Bondille ominaiseen graafiseen introon ja tunnusbiisiin. Kuuntelin Billie Eilishin No Time To Die:n ensimmäistä kertaa jo sen ilmestymispäivänä pari vuotta sitten ja olen fiilistellyt sitä sieltä asti säännöllisen epäsäännöllisesti. Kappale on mielestäni upea, mutta ei päässyt täysin täyteen loistoonsa sen graafisen intron takia. Skyfallin ja Spectren visuaalisten mestariteosten jälkeen odotukseni olivat korkealla, mutta NTTD:ssä (en jaksa enää kirjoittaa leffan nimeä auki) oli päädytty omasta mielestäni epäsopiviin, räikeisiin värivalintoihin ja lopputulos oli todella sekava.

Itse elokuva oli rytmitykseltään sujuva, eikä tuntunut todellakaan niin pitkältä kuin todella oli. Välillä osa kohtauksista tuntui hieman pitkäveteisiltä, mutta selkeästi Craigin viimeisessä Bondissa painoarvoa oli haluttu antaa enemmän oikealle dialogille kuin pelkälle räiskinnälle. Olikin ihan virkistävää nähdä Bondin välillä olevan oikeasti rehellisen tunteellinen mies, eikä aina vain julma tappokone.

Muista hahmoista positiivisesti mielestäni esiin nousi esimerkiksi Captain Marvelista tutun Lashana Lynchin näyttelemä Nomi, uusi MI6 00 -agentti. Ennen leffan julkaisua Nomin hahmo oli ehtinyt aiheuttaa varmaan yhtä monta p*skamyrskyä kuin vuodessa on päiviä, mutta taas sai huomata että trailerin perusteella ei pidä tehdä liikaa johtopäätöksiä, eikä hahmo todellakaan astellut yhtään ikonisen 007:n varpaille. Ana de Armaksen Paloma oli myös sopivan pirteä ripaus naisenergiaa ja korkeita taistelupotkuja.

007 No Time To Die on elokuvana selkeästi jatko-osa. Aiemmat Daniel Craigin tähdittämät Bond-leffat, eli Casino Royale (2006), Quantum of Solace (2008), Skyfall (2012) ja Spectre (2015) ovat toimineet omina itsenäisinä elokuvinaan, mutta nyt kytkökset ja jatkumo Spectreen oli oikeastaan koko juonen ydin. Koin tämän itse pienenä pettymyksenä, sillä Spectre on Craigin Bondeista mielestäni huonoin ja näin ollen olisin kaivannut elokuvalta enemmän jotain uutta. Bondin ja Madeleinen suhdesotkujen ohella elokuvan kantava teema on pandemiatilannetta tarkastellen jopa kammottavan ajankohtainen ja hieman itseasiassa värisyttää ajatella, että NTTD oli oikeastaan jo valmis ennen koronapandemian alkamista.

No Time To Die tulee jäämään Craigin viimeiseksi Bondiksi, mikä on minusta tässä kohtaa ainoa oikea ratkaisu. Vaikka Craig onkin edelleen todella kovassa kunnossa, näytti komentaja Bond ainakin minun silmiini valkokankaalla jo melko vanhalta. Ja olihan hän sentään eläkeläinen! 007:n tarina ei kuitenkaan pääty tähän, vaan lopputekstien jälkeen seinälle levähti iso lupaus siitä, että "James Bond Will Return". Se, kuka astuu maailman tunnetuimman agentin saappaisiin seuraavaksi, on varmasti tulevien vuosien ajan jatkuvasti ilmoilla leijaileva kysymys. Itse voisin nähdä roolissa hyvin esimerkiksi Bridgerton-tähti Regé-Jean Pagen, jolla riittää charmia ja staminaa runsaasti ruudun toiselle puolelle asti.

007 No Time To Die oli selkeä päätösosa Daniel Craigin James Bondille ja se suoriutui tehtävästään hyvin. Itselleni leffa jäi ehkä liian suuriksi kasvaneiden ennakko-odotusten takia hieman latteaksi, mutta huono se ei missään tapauksessa ole. Viiden elokuvan saaga sai arvoisensa päätöksen ja teki parhaan mahdollisen pohjustuksen tulevia agenttiseikkailuja varten - ne voivat aloittaa puhtaalta pöydältä.

Arvio: 1  2  3  4  5  (6)  7  8  9  10

Huh huh, olipas kivaa kirjoitella ihan naurettavan pitkästä aikaa! 

- Ella

Kuvat: 1) Finnkino.fi/bond, 2) itse otettu

Traileri: Youtube

How To Be Single

Ohjaaja: Christian Ditter

Ensi-ilta: 12.2.2016

Pääosissa: Dakota Johnson, Rebel Wilson, Alison Brie & Leslie Mann

On olemassa oikea tapa olla sinkku, väärä tapa olla sinkku, ja sitten... on Alice. Ja Robin. Lucy. Meg. Tom. David. New York on täynnä yksinäisiä sieluja etsimässä sitä oikeaa, olkoon se rakkautta, hetken huumaa tai jotain siltä väliltä. Ja jossain pikkutuhmien tekstareiden ja yhden illan juttujen välissä näiden naimattomien täytyy oppia elämään sinkkuna maailmassa, jossa rakkauden määritelmä muuttuu jatkuvasti. Öiset seikkailut kaupungissa, joka ei koskaan nuku, eivät ole koskaan olleet näin hauskoja.

Tunsin oloni hiukan alakuloiseksi käydessäni lunastamassa varaamani lipun tähän elokuvaan. Koko muu sali näytti pelkkää vihreää. Olin jo aivan varma, että istun todella maanantai-iltana yksin tyhjässä elokuvateatterissa katsomassa elokuvaa nimeltä How to be Single ja meinasin tirauttaa muutaman kyyneleen ihan vahingossa pohdiskelujeni ohella. Ei siis sillä että sinkkuna olemisessa olisi mitään pahaa, mutta koko mielikuva sai minut jotenkin alakuloiseksi, haha.

Lopulta kyllä saliin ilmestyi lisäkseni muutama muukin ja päätin vain ( taas vaihteeksi ) nauttia omasta hyvästä seurastani ja elokuvasta.

Leffa päättikin sitten startata Martin Solveigin Intoxicated:illa, mikä kyllä kertoi minulle jo että nyt sitä mennään ja hyvää on tulossa. Tässä kyseinen jumputus;

Muutenkin aivan ensimmäisenä on kehuttava aivan loistavia musiikkivalintoja. Tästä ei todellakaan kokonaista scorea voi poimia, vaan leffaa siivitti viimevuoden suurimmat listahitit, muutaman vanhemman niitä loistavasti täydentäessä. Aviciitakin korvani ehtivät poimia muutaman sekunnin verran ja sekös sai hymyn korviin.

Juonellisesti leffa uppoaa perus komedialeffojen riviin oikein sulavasti. Ei mitään ihmeellistä tai maata mullistavaa, mutta hyvä niin. Neljä sinkkunaista, joista kolme taistelee sen oikean löytämisen kanssa ja yhtä ei todellakaan voisi vähempää kiinnostaa miehet muuna hyödykkeenä kuin viihteenä.

Loppupeleissä koko kaksituntinen juostiin bileiden ja eri miesten välillä. Viina virtasi ja suhteet kariutuivat eheytyäkseen jälleen. Näin esitelmän New Yorkin miestarjonnasta suolapähkinöillä esitettynä. Oli kyllä oikein viihdyttävää.

Näyttelijävalinnoista Rebel Wilson on tämän elokuvan ehdoton tähti. Robinin rooli oli hyvin samankaltainen Pitch Perfectien Fat Amyyn verraten ja sellaiset roolit sopivat Rebelille kyllä kuin nenä päähän.

Dakota Johnsonia oli virkistävää nähdä Alicena, vaikka hänestäkin osasin kyllä bongata monia tuttuja piirteitä FSOG:n Analta. Näyttely oli kuitenkin uskottavaa ja samaistuttavaa, joten ei isommin tästäkään valitettavaa. Rakastin Alicen asuvalintoja ja asuntoa. Niin minua. Ah.

Anders Holm toi Tomina tarpeellisen määrän silmänruokaa katsojalle ja oli kyllä elokuvassa vilisevistä miesehdokkaista ehdoton suosikkini. Yritin mielessäni parittaa hänet jokaisen mainitun sinkkunaisen kanssa, mutta en osunut epäilyistäni huolimatta lähellekkään oikeaa. Höh. 

Jos miinuksia kaivamalla kaivetaan, on hetkellisesti tylsähköt kohtaukset ja ärsyttävän ex-poikaystävä Joshin naama ruudussa mainittava. Oli nimittäin harvinaisen ärsyttävä tyyppi. 

Ajatukseni lyövät taas kerran tyhjää. How to be Single on erittäin hyvää viihdettä. Nauroin ääneen monen monta kertaa ja onnistuin jopa kerran pudottamaan vesipulloni meluisasti lattialle. 

Alicen ja kumppaneiden elämän oppitunnit sinkkuuden hienoudesta kyllä muistuttivat itsellekin, että on tärkeää osata olla itsensä kanssa. Yksin. 
Sen isompaa teemaa en oikein osaa nyt poimia, katsoin koko elokuvan todella aivot täysin narikassa.

Ei tästä tule mitään. Hauska ja toimiva elokuva, mahtavat biisivalinnat. Käväiskää katsomassa.

ARVIO   4/5

Heti leffan jälkeen olisin sanonut jopa 6/5, niin fiiliksissä olin. Nyt kuitenkin taas mieli kirkkaana, se saa neljä. 

The Danish Girl (Tanskalainen Tyttö)

Ohjaaja: Tom Hooper

Ensi-ilta: 27.11.2015 (USA)

Pääosissa: Eddie Redmayne, Alicia Vikander, Ben Whishaw, Matthias Schoenarts

Vuoden 1926 Kööpenhaminassa elävä taiteilija Einar Wegener, joka on naimisissa Gerda Wegenerin kanssa, tunnetaan maisemamaalauksistaan. Myös Gerda on taiteilija, vähemmän tunnettu, mutta työllistyy merkkihenkilöiden muotokuvamaalarina. Heidän avioliittonsa on vahva ja täynnä rakkautta.
Kaikki muuttuu, kun Gerda pyytää miestään asettumaan malliksi ja pukeutumaan naisen asuun viimeistelläkseen maalauksensa. Kokemus mullistaa pariskunnan koko elämän. Einar huomaa, että ollessaan Lili hän kykenee toteuttamaan itseään aidoimmillaan ja ryhtyy elämään naisena. Gerda taas löytää Lilistä uuden muusan ja kypsyy taiteilijana uuteen kukoistukseen. Pariskunta joutuu kohtaamaan myös ympäröivän yhteiskunnan ennakkoluulot.
He lähtevät kotimaastaan avomielisempään Pariisiin, missä Gerda etenee urallaan taiteilijana. Heidän avioliittonsa elää ja muuttuu, eikä ongelmiakaan voida välttää. Yhä uudelleen ja uudelleen Gerda kuitenkin osoittaa tukensa Lilille transsukupuolisena naisena matkalla, joka tekee hänestä yhden maailman ensimmäisistä sukupuolenkorjauksen pioneereista. Toistensa kautta molemmat löytävät rohkeutta olla oma itsensä.

Lähdin katsomaan Tanskalaista Tyttöä lähinnä tutustuakseni Eddie Redmayneen. Hän nimittäin tiettävästi näyttelee tämän vuoden puolella ulos tulevassa Fantastic Beasts and 

where to find them -Harry Potter spin offissa pääosaa, Newt Scamanderia.

Lisäksi tarinan sijoittuminen 1920-luvulle herätti kiinnostuksen.

Elokuva oli soljuva, syvällinen ja niin kovin kauniisti kuvattu. Jo alun maisemakuvat vuorista, merestä ja Einarin maalauksissa esiintyvästä suosta ja neljästä puusta koskettivat. Koko elokuvan taustalla soineet ihanan Alexander Desplatin sävellykset imaisivat tunnelmaan mukaan eivätkä päästäneet irti (soittolista on Spotifyssä, kuunnelkaa). Elokuva ei peittele mitään. Se on jopa julman aito, koruton ja koskettava. 

Juonessa ei sen isompia yllätyksiä tullut, mutta eipä tämä niitä kaivannut. En ole lukenut kyseistä kirjaa, mutta arvelisin adaption olleen oikein onnistunut. 

Eddie Redmaynen näyttelijäsuoritus Einarina ja Lilinä on aivan uskomaton. Alan pikkuhiljaa käsittää millä lahjoilla kyseinen näyttelijä on Oscarinsa napannut ja odotan innolla näkeväni hänet Newtinä. 

Jokainen pienikin liike ja ilme elokuvan aikana tuntui osuvan kohdalleen. Eddien kehonkielen, olemuksen ja käyttäytymisen muutos Einarista Liliin on uskottava ja herkistää katsojan. Mielensisäinen taistelu ja itsensä hyväksymisen vaikeus ilmenevät Eddien näyttelystä niin vahvasti, että sydämestä otti. 

Muut elokuvan hahmot olivat yhtälailla vahvoja, aitoja ja tunteikkaita. Ei voi kun kehua.

Kuluneet kaksi tuntia laittoivat minut  itkemään, nauramaan ja pohtimaan taas kerran ihmiselämän ihmeitä. Lääkäreiden reaktion Einarin tuntemuksiin tuntuivat todella pahalta. " Psykopaatti. Skitsofrenikko. Homoseksuaali. Hullu. " Nykypäivänä ihmisten suhtautuminen seksuaalisuuteen ja sen moniin muotoihin on onneksi muuttunut paljon avoimemmaksi, mutta hirvittää, miten joskus on ollut. En usko, että kukaan joka ei ole itse vastaavaa kokenut pystyisi sitä ymmärtämään tai käsittämään, mutta on tärkeintä että hyväksymme.

Loppuratkaisukin oli ehkä arvattavissa, mutta toisaalta se tuntui tässä juuri oikealta. Varsinkin kun kyseessä on tositarina.

Kirjoitin ehkä juuri blogini huonoimman elokuva-arvostelun, mutta jotenkin en nyt saa ajatuksiani sanoiksi. Olen aivan rakastunut tämäntyyppisiin elokuviin. Syksyllä näkemäni Far From the Madding Crowd on jotenkin samankaltainen ja sitäkin on vain kehuttava. Upeita elokuvia.

Käykää hyvät ihmiset katsomassa tämä, aivan upea ja ajatuksia herättävä elokuva.

ARVIO   4,5/5

Nuotin vierestä

Ohjaaja: Lauri Nurkse

Ensi-ilta: 1.1.2015

Kesto: 1h 38 min

Pääosissa: Riku Nieminen, Pihla Viitala, Leena Uotila ja Essi Hellén

- Insinööri-Arto (Riku Nieminen) kuulee kauhukseen, että hänen äitinsä Leena (Leena Uotila) aikoo osallistua Kotkassa järjestettäviin karaoken SM-kisoihin. Pyynnöstä Arto lupautuu kuskaamaan Leenan kisoihin taka-ajatuksenaan matkan aikana ylipuhua tai vaikka huijata tämä muuttamaan mieltään osallistumisesta. Samalla pidättyväinen Arto haluaa estää äitiään häpäisemästä itsensä julkisesti. Karaokekisoissa Arto kuitenkin ymmärtää, kuinka tärkeää esiintyminen äidille on. Lisäksi tuomaristossa istuva viehättävä laulajatar Susanna (Essi Hellén) kiinnittää Arton huomion. Arto tekeekin Otaniemen koulimilla aivoillaan sotasuunnitelman äitinsä kisakunnon kohentamiseksi ja kisassa pitämiseksi mahdollisimman pitkään. Leenalla on myös koko ajan ollut juoni poikansa suhteen. Hän haluaisi että Arto ymmärtäisi irrottautua ahtaasta elämästään, varautuneista asenteistaan ja mielellään myös kireästä vaimostaan Marjukasta (Pihla Viitala). -




Lähdettiin extempore-reissuna tämä kaverini kanssa katsomaan, kun tänään sopivasti oli ensi-illassa ja minulta sattui pari tammikuussa käytettävää ilmaislippua löytymään. 

Nuotin vierestä oli tällä hetkellä Lappeenrannan teattereissa pyörivistä elokuvista selkeästi se kiinnostavin, sillä Star Warseja en ole ennen nähnyt, enkä viitsinyt mennä itseäni sillä uusimmalla turhaan hämmentämään. Joskus nekin pitää kyllä katsoa...



Elokuvassa houkutti pitkälti Putouksesta tutut näyttelijät Riku Nieminen ja Essi Hellén, sekä vähän siellä täällä pyörinyt Pihla Viitala.

Leffan aikana tajuttiin myös, että onhan Arton äitiä Leenaa esittänyt Leena Uotila ( haha ) myös tuttu täti, äänestä tunnistimme hänet Muumien noidaksi. Myöhemmällä googlailulla tosin selvisi, että hän on oikeasti suurinpiirtein puolen Muumilaakson hahmojen ääni ja koko sarjan kertoja, joten kyllähän sitä lapsuuden tuttua ja turvallista puhetta kuunteli mielellään. 




--- Ainakin siihen asti, kunnes Leena täräytti pojalleen, että " On sinusta kyllä kasvanut ihan todellinen kusipää. " ja mielikuvat hieman särkyivät. ---




Nuotin vierestä ( tulee ongelmia vielä tuon taivutuksen kanssa, voih ) tuntui mielestäni aika tyypilliseltä tämän päivän suomalaiselta draamakomedialta. Hyvin samankaltaista tavaraa kuin 21 tapaa pilata avioliitto, Varasto jne ja ehkä tähän voi Luokkakokouksenkin lisätä, vaikka aivan yhtä roisiin tunnelmaan ei ylletty.




Elokuva alkoi mielestäni ehkä jopa ahdistavasti, olen aivan liian tunneherkkä ihminen katsomaan miten lasta suurinpiirtein kiusataan tämän omilla synttäreillä ja välit vanhempiin kiristyvät loppuiäksi. Se toimi kuitenkin oivallisena starttina juonelle ja antoi hyvin valaisevaa pohjaa päähenkilö Arton luonteelle ja olemukselle.




Aukkoja ei sen kummemmin ollut ja tarina vei mennessään suhteellisen mukavasti alusta loppuun. Karoke-teemainen elokuva oli sinäänsä uutta ja jokaisen risteilyaluksen klassikot kuten Aikuinen nainen, piristivät ja nostivat tunnelmaa.

Loppuratkaisu oli muutamaa yksityiskohtaa lukuunottamatta melko ennalta-arvattava, mutta se ei oikeastaan haitannut mitään. Olisin pettynyt, jos elokuva olisi päättynyt toisin.




Henkilöhahmoista ja näyttelijäsuorituksista on mainittava Pihla Viitalan näyttelemä Arton todella pahasti obsessioitunut kontrollifriikki vaimo Marjukka. Aivan käsittämätöntä toimintaa, joka nauratti ja sai moneen kertaan toteamaan Antti Holman Sande ja Suvituuli -videoiden äänellä " hirvveetä...". Jos et tiedä mistä puhun, klikkaa tänne ja nappaa videosta kohta 1:50. Sen jälkeen voitkin katsoa kaikki 5 jaksoa + Antti Holma Shown klipit, nauraa vedet silmissä ja palata lukemaan tätä.

Riku Niemisellä on taipumus tällaisiin vähän surkeiden itseään etsivien miesparkojen rooleihin, se vain toimii. Leena Uotila lauloi upeasti ja kosketti kovasti äitinä, joka oli menettänyt paljon, mutta jaksoi iloita elämästä.

Myös Essi Hellén vaikutti positiivisesti. Putouksesta on jäänyt mieleen vahvasti Jusu, jonka pelkäsin kummittelevan takaraivossa, mutta Susanna oli oikein aidon oloinen, ihanan rempseä hahmo.




Leffassa oli käytetty myös aivan säälimättömällä tavalla mummosympatiaa, jonka seurauksena itkin taas vaihteeksi ja vuolaasti. Kuten jo mainittu, olen todella herkkä ja tunteellinen ihminen, joten en kestä itkemättä kohtauksia, jossa vanhukset kuolevat, tai heitä loukataan ynnä muuta vastaavaa. Tai äitiä. Tai isää. Yleisesti ottaen elokuvien tehokeino tunteisiin vetoaminen on minulle paha paikka. Ja tämä teki niin. Julmasti.




Huumoriakin onneksi löytyy ja kerran jos toisenkin tuli naurahdeltua ääneen. Varsinkin oikein rehvakkaiden herrojen karaoke-esitykset saivat posket koholle. Näin teki myös Arton toilailut.




Leffan syvällisempi sanoma iskee syvälle kuin valtava huutomerkki itselle. Välillä on vaan pakko heittäytyä. Se myös muistuttaa, että on tärkeää pohtia prioriteetteja ja rakastaa läheisiään vaikka mikä olisi. Ja pitää elää täysillä.




Nuotin vierestä on elokuva, jonka voi katsoa rennolla otteella. Se naurattaa ja itkettää, laittaa ajattelemaan ja on kertakaikkiaan oikein käypää viihdettä.










ARVIO:  3,5/5

The Scorch Trials

Ohjaaja: Wes Ball

Maailman ensi-ilta: 18.9.2014

Pääosissa: Dylan O'Brien, Kaya Scodelario, Thomas Brodie-Sangster, Ki Hong Lee, Rosa Salaza

Fantasiajännäri Labyrintti saa jatkoa! Paettuaan labyrintista post-apokalyptiselle aavikolle, Thomas ystävineen viedään militarisoituun W.C.K.D. tukikohtaan, jossa heidän luvataan olevan turvassa. Pian Thomas saa kuitenkin selville kavalan salaisuuden heidän niin kutsutuista suojelijoistaan. Yhdessä ystäviensä kanssa hänen täytyy luottaa labyrintissa opittuihin kykyihinsä ja rohkeuteensa selviytyäkseen vaarallisesta pakomatkasta aavikon halki. Päästäkseen vapauteen heidän on taisteltava rankkoja olosuhteita ja tartunnan saaneita asukkaita vastaan, uhmatessaan voimakasta organisaatiota, joka ei aio päästää heitä pakoon.

( Juonikuvaus Finnkino )

Ennen kuin alan elokuvaa sen enempää ruotimaan, haluan avautua aiheesta joka raivostuttaa ihan suunnattomasti. Se on kirjojen ja elokuvien nimien suomentaminen. Meille kirjaihmisille ja muille asian hahmottaminen ei tuota suuria ongelmia, me muistamme osien järjestyksen helposti ulkoa ja nimet tulevat vaikka latinaksikin.
Mutta auta armias ihmistä, joka ei ole juurikaan perehtynyt. Tietenkään ei ole maailmanloppu jos elokuvaa tai kirjaa väärällä nimellä kutsutaan, mutta minua se vain ärsyttää, minkäs mahtaa. Moni kavereistani on viimepäivinä käynyt tämän elokuvan katsomassa ja sen seurauksena olen taas tätä päätynyt pohtimaan.

Kyseinen elokuvahan on siis nimeltään The Scorch Trials joka pohjautuu James Dashnerin samannimiseen kirjaan ( erittäin simppeliä, eikö ? ) ja se on jatko-osa kirjalle ja elokuvalle The Maze Runner. Tässä ei siis pitäisi olla mitään ongelmaa.
No, sekä ensimmäinen ja toinen elokuva on tietenkin myös suomennettu. MR sai nimekseen Labyrintti ja toiselle osalle valikoitui nimi Aavikkokokeet. Tosin suomalaisia pidetään niin saamarin tyhminä, että etuliitteeksi on ollut pakko lisätä ensimmäisen elokuvan nimi, jotta porukka tietää mitä on menossa katsomaan. Lopullinen nimi elokuvalle suomeksi on siis Labyrintti - Aavikkokokeet.
Olen sinäänsä vielä tämänkin kanssa ihan suht sujut. Mutta. Tiedättekö, mikä toisen KIRJAN suomennos on ?
 " Poltettu Maa. "
Kirjan nimi on suomennettu eri tavalla kuin elokuvan. Ei hyvää päivää. Edelleen, tietäjien keskuudessa on homma ihan okei kun erillisetkin nimet muistetaan, mutta ei tavallinen pulliainen tiedä enää yhtään mistä puhuu...

--- Sunnuntai 18.10

Palaan kesken jääneen arvostelun pariin vihdoin. Leffahan tuli katsottua jo syyskuun puolella, mutta jostain syystä tämä teksti on vain jäänyt leijumaan tuonne lukemattomien luonnosten joukkoon.
Nyt siis itse elokuvaan... Teksti saattaa sisältää hieman juonipaljastuksia.

The Scorch Trials alkaa katsojalle miellyttävästi muistelemalla hiukan yksityiskohtia ensimmäisestä elokuvasta. Lisäksi paljastetaan oikeastaan mitään paljastamatta ( what ? :D ) asioita menneestä, joita katsoja ei kuitenkaan osaa yhdistää oikein mitenkään.

Alun jälkeen homma lähteekin tutulla temmolla käyntiin ja Thomas ei taaskaan osaa pitää päätään poissa muiden asioista. Seikkailtuaan porukan olinpaikassa pitkin öitä Thomas tekee johtopäätöksen, että ihmiset, jotka ovat vakuuttaneet heidän olevan turvassa ja kaukana labyrinttiin kuuluvista ihmisistä, ovatkin tätä yhtä ja samaa W.C.K.D -järjestöä. ( En suostu käyttämään suomennosta PAHA-organisaatio, se on niiin tönkkö. )

Kaverit eivät ole yhtään varmoja Thomasin päätelmistä ja kaiken huipuksi Teresa onkin Thomasta vastaan, mikä on pojalle kova kolaus, sillä hän on jotenkin onnistunut ihastumaan minusta niin ärsyttävään tyttöön.
No, Thomas saa kuitenkin itsensä ja ystävänsä pakenemaan ja mikäs muukaan tutkimuslaitoksen ulkopuolella odottaakaan kuin polttava aavikko ja kulkutautiin sairastuneet, zombiutuneet ruumiit.

The Scorch Trials on kokonaisuudessaan vauhdikas ja mukaansatempaava, synkähkö ja erittäin kiehtovaa tulevaisuudenkuvaa maalaava elokuva. Leffa tuo arvattaenkin todella paljon lisää tietoa maailmasta, jota ensimmäisessä elokuvassa käsiteltiin lähinnä labyrintin sisällä.
Tuhoutunut maailma oli rakennettu mielestäni visuaalisesti todella upeaksi. Varsinkin valtava raunioitunut silta, jonka luulen tunnistaneeni Brooklyn Bridgeksi sai ahdistuksen väreet kulkemaan pitkin selkää, sillä tajusin että sijainti taitaa ollakin täysin tuhoutunut New York.

Juonikuvio oli vahva, eikä elokuva mielestäni töksähdellyt missään vaiheessa. Loppuratkaisukin pisti haukkomaan taas kerran henkeään ja melkein pari kyyneltäkin valumaan ja nyt on vain jäätävä odottamaan milloin The Death Cure mahtaa ilmestyä.

Henkilöhahmojen kanssa olin samoilla linjoilla kuin edellisessäkin. Newt on edelleen ikuinen suosikki ja Thomas Brodie Sangster niin söpö. Uusiakin hahmoja tuli mukaan ja monet vakuuttivat. Pidin paljon Brendan sitkeästä asenteesta ja suhtautumisesta Thomasin ja gangin auttamiseen.
Teresasta mainitsin jo aiemmin ja tosiaan hän ei tässä osassa vakuuttanut yhtään edellistä enempää, lähinnä päinvastoin. Varsinkin viimeisillä minuuteilla kihisin vain raivosta.
Mielenkiintoisena huomiona oli vielä Katherine McNamara, jonka roolihahmon nimeä en nyt satu muistamaan. Kat kuitenkin näyttelee Clarya ensi keväänä ilmestyvässä Shadowhunters- Tv-sarjassa, joten oli erittäin mielenkiintoista nähdä hänen näyttelytaitojaan, sillä en ole kyseiseen naiseen aiemmin missään törmännyt.

Kaikista paras asia tässä elokuvassa kaiken muun yli oli kuitenkin soundtrackit. Olen aivan rakastunut lopputekstien ensimmäiseen sävellykseen. Elokuvateatterissa leffan loputtua en suostunut nousemaan penkistä, vaan jäin kuuntelemaan tätä ja onhan se yhä vaan niin upea;

Musiikki toi koko elokuvan ajan niin jännittyneen ja sci-fimäisen fiiliksen etten meinannut kestää tuolissa paikallaan. John Paesano on tehnyt ihan uskomattoman upeaa työtä ja tämä fani on kiitollinen.

Toki leffa on selkeästi sarjansa toinen osa, joten sitä ei voi ensimmäistä osaa näkemättä oikein katsoa, mutta se on ihan okei.

Lopputiivistelmänä The Scorch Trials jatkoi tarinaa mahtavasti ja odotan jatkoa innolla.

ARVIO:  4,5/5

HUOM; En ole vielä lukenut sarjan kirjoja, enkä siis osaa yhtään verrata elokuvia niihin. Tiedän kuitenkin ihan jo kirjojen takakansien ja juonikuvausten perusteella, ettei tämä jälkimmäinen elokuva ainakaan ollut sinne päinkään. Murehdin tätä kuitenkin myöhemmin sitten, kun olen saanut koko kirjasarjan imuroitua.

--- Viimeisin postaukseni tätä ennen on Elokuulta. Myös 2015 luettujen sivulta voinette huomata, että tahtini on todella lopahtanut syksyn ja koulun alettua. Kirjoja tulee kyllä luettua, mutta vain 1-2 kuukaudessa.

Blogin suhteen yritän todella nyt taas tsempata, eihän tämä tämmöinen ole mistään kotoisin :D

Uuden ulkoasun päädyin kikkailemaan eilen illalla ja on tämä nyt ainakin vähän pirteämpi tapaus.

En tosiaan kuitenkaan ole kuollut, kiireinen ja hieman aikaansaamaton vain. Mukavaa lukusyksyä kaikille ja pikaisiin palaamisiin !

Innarina

Magic Mike XXL

Ohjaaja: Gregory Jacobs

Maailman ensi-ilta: 25.6 ( LV premiere ) - 1.7 USA

Pääosissa: Channing Tatum, Matthew Bomer, Joe Manganiello, Amber Heard

Mike on lopettanut strippariuransa kolme vuotta sitten ja pyörittää nyt omaa puuseppäfirmaa. Elämä hymyilee - kunnes vanhoista piireistä tuttu kaveri Tarzan soittaa ja ilmoittaa porukan pään, Dallasin, kuolleen. Mike luulee menevänsä hautajaisiin, mutta päätyy johonkin aivan muualle. Hän löytää kaikki entiset kaverinsa, jotka haluavat vetää vielä viimeisen keikan ja sitten heittää hyvästit showmaailmalle. Saatuaan pakit kosittuaan tyttöystäväänsä kuukausia aikaisemmin, Mike päättää lähteä seurueen mukaan näyttääkseen, että Magic Mike on vielä yhtä taianomainen kuin muistetaan.

Haluan ensimmäiseksi jakaa kokemuksen, jota en ikinä odottanut tapahtuvaksi omalle kohdalleni. Magic Mike XXL alkaa tarkalla lähikuvalla miettiväisen Channing Tatumin kasvoista. Ja tiedättekö, mitä naisia pullollaan olevassa teatterissa tapahtui ? Yleisö alkoi kirkumaan ja hurraamaan. En ole ikinä kokenut vastaavaa.

Sain ensikosketukseni Magic Miken kanssa vain muutamia viikkoja sitten, kun ystäväni pakotti minut katsomaan ensimmäisen elokuvan. Oli minun pitänytkin se katsoa, mutten vain saanut aikaiseksi. Suureksi pettymyksekseni ensimmäinen elokuva oli mielestäni ihan naurettavan huono. Paljon paljasta pintaa ( nam ) ja huikeaa esiintymistä - varsinkin Channingin käsittämättömät tanssitaidot tekivät suuren vaikutuksen - , mutta kantava tarina oli ihan surkea, ellei jopa olematon. Ensimmäistä elokuvaa oli jopa melkein puuduttavaa seurata. Siitä tuli myös todella tekemällä tehty fiilis ja jäi hiukan paha maku suuhun.

Samainen ystäväni oli tänään lähdössä katsomaan jatko-osaa ilman seuraa ja pyysi mukaansa. Olen yleensä tälläisten elokuvien jatko-osia vastaan erittäin kovasti, sillä melkein poikkeuksetta niistä huokuu vain rahan tekeminen ja juuri se jatko-osamaisuus. Päätin kuitenkin lähteä katsomaan tämän elokuvan pettymyksenkin ohella, sillä mukana on Matt Bomer. 

Empä olisi voinut yllättyä enempää. Magic Mike XXL on huikea. Elokuva päihitti ensimmäisen jokaiselta katsottavalta kantilta ja oli humoristista nautintoa alusta loppuun saakka.
Yksityiskohtiin oli selkeästi kiinnitetty paljon enemmän huomiota ja idea todella toimi. Showt ja tanssijoiden liikkeet olivat erittäin viimeisteltyjä ja jokainen hahmo oma selkeä persoonansa.

Ja siis todella, vaikka en edes ehtinyt laskea elokuvassa näkyvien vatsalihasten määrää paidattomien miesten lukumäärän vuoksi, seurasin Bomeria suurinpiirtein kuola valuen ja minun teki mieleni kirkua aina kun hän vain oli valkokankaalla. Ah.

Tämä poikkeaa tyypillisistä katsomistani elokuvista, sillä on täyttä komediaa. Kaipaan yleensä elokuvalta edes jonkinsorttista syvempää juonta ja draamaa. Mutta ehkä juuri siksi tämä oli erittäin piristävä ja kevyt leffa, vaikka onkin kaukana varsinaisesta elokuvataiteesta. Kunnon musiikkia ja huikeasti tanssivia, paidattomia miehiä - kyllä siitä jo huippuleffan kasaa !

Suosittelen siis ainakin kaikkia naisia ehdottomasti vilkaisemaan tämän, ainakin meilläpäin pyörinee vielä muutaman viikon.

ARVIO:    5/5

Sapphire Blue

Ohjaaja: Felix Fuchssteiner

Ensi-ilta: 2014

Pääosissa: Maria Ehrich, Jannis Niewöhner

Safiirinsinen juoni pohjailee pitkälti kirjan juonta, joten jos et tiedä mistä puhutaan, niin suosittelen lukemaan kyseisen arvion ensin.

Tässä taitaa todella käydä niin, että kahlaan Rakkaus ei katso aikaa-sarjan läpi neljässä päivässä. Paitsi toki että viimeisestä kirjasta, Smaragdinvihreästä ei vielä tietenkään ole elokuvaa...perhana.

Luin siis aluksi ensimmäisen kirjan ja katsoin perään elokuvan, mikä toimi mielestäni mahtavasti. Niistä höpinää täällä. Tänään luin muutamassa tunnissa ylempänä mainitun toisen osan, eli Safiirinsinen. Minun oli tarkoitus pyhittää yö nukkumiselle, mutta kun tajusin että nyt voin katsoa tämän, en voinut vastustaa kiusausta.

Ensimmäinen leffa oli mielestäni erittäin hyvä esimerkki, kuinka kirja voidaan onnistuneesti siirtää valkokankaalle. Niin oli tämäkin. Safiirinsini, englanninkielisenä elokuvana siis Sapphire Blue, seuraa kirjan juonta täsmällisesti, on visuaalisesti upea ja omaa aivan helvetin hyvännäköisen päänäyttelijän, sanokaa minun sanoneen...

Ruby Red:in tavalla tähänkin elokuvaan oli lisätty muutamia asioita, joita kirjassa ei edes vielä kerrottu. Kaikki merkit viittaavat kuitenkin siihen, että nämä asiat tulevat ilmi viimeisessä kirjassa, joten pientä spoilausta oli ilmassa. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä tapahtuneet olivat jokatapauksessa arvattavissa.

En jaksa hölistä enempää joutavia, kihisen halusta puhua lisää pariskunnastamme.

Gideon oli leikannut hiuksensa. Hänellä on lyhyt tukka. Ja tiukkoja t-paitoja. Ja hän oli ilman paitaa, ainakin kahdesti.

--- Krhm niin siis tosiaan. Siinä missä ensimmäinen elokuva pitkälti painottui aikamatkailuun totutteluun ja uuden maailman sisäistämiseen - keskittyy Sapphire Blue paljon enemmän Gwendolynin ja Gideonin väliseen suhteeseen. Enkä pistänyt sitä lainkaan pahakseni, se toimi omasta mielestäni oikein hyvin kantavana voimana, jopa niin hyvin että tihrustin itsekin itkua tätä katsellessa. Saatan myös tietyllä tavalla samaistua Gwendolyniin ja siihen, kuinka pahasti sekaisin hän menee Gideonin käytöksestä. Välillä poika on kuin korviaan myöten rakastunut, kunnes seuraavassa hetkessä tuntuu jopa vihaavan häntä. Varsinkin lopetus - niin kirjan kuin elokuvan - saa katsojan ja lukijan ensiksi onnensa kukkuloille ja samassa hetkessä matto vedetäänkin jalkojen alta.

Kuitenkin elokuvan viimeset sekunnit antavat jälleen hiukan valoa tulevaisuuteen ja laittoivat ainakin minut kuollakseni odottamaan lisää. 

Näyttelijäntyö oli yhä loistavaa. Jannis oli saanut Gideonin charmin hiottua huippuunsa ja eläytyi roolihahmonsa mielialanmuutoksiin huikeasti.

Mariasta pidin erittäin paljon molemmissa elokuvissa. Hän on ilmetty Gwendolyn. Muista henkilöistä en koe tarpeelliseksi mainita, kaikki onnistuivat niin hyvin että voin vain kehua.

Ja hei nyt näin sen vesinokan ! Se näytti juuri siltä pirulehmäyhdistelmältä mitä ajattelinkin, oikein viehättävä hahmo tässä elokuvassa.

Erittäin hyvää työtä Saksasta siis. Olen yleensä todella kriittinen kirjojen filmatisointia kohtaan, kirjaa kohtaa tulee olla uskollinen ja täyden vitosen suoritus vaatii paljon. Mutta tämä ansaitsee sen. Upeaa työtä.

ARVIO:   5/5

Kello on puoli neljä yöllä, joten tekstini on varmasti sen mukaista. Nyt siirryn erittäin käyttökelpoisille muutaman tunnin yöunille, kunnes käyn tämän upean sarjan viimeisen osan, Smaragdinvihreän kimppuun. Ja odotan elokuvaa kieli pitkällä, sillä onhan sen tultava jos nämäkin ovat tulleet.

Rubiininpuna & Ruby Red

Tämä bloggaus sisältää arvion ja höpinää sekä kirjasta, että elokuvasta. Tästä syystä teksti saattaa sisältää pieniä spoilereita, sillä muuten vertailu olisi mahdotonta. Spoilerit on kuitenkin rajattu alleviivauksin.

RUBIININPUNA

Rakkaus ei katso aikaa

Joskus on todella raskasta elää perheessä, jossa on paljon salaisuuksia. Sitä mieltä on varmasti ainakin 16-vuotias Gwendolyn, kun hän eräänä päivänä sinkoutuu ajassa taaksepäin vuosisadan vaihteen Lontooseen. Pian hän huomaa olevansa itse perheensä suurin salaisuus. Muinaisen ennustuksen selvittäminen on Gwendolynin käsissä. Ensin hänen vain pitäisi ottaa selville, keneen hän voi luottaa - historiassa tai nykyhetkessä. Eikä kukaan varoittanut häntä rakastumisesta...

( Takakansiteksti )

Gwendolyn on tuiki tavallinen 16-vuotias lontoolaistyttö, mutta hänen perhetaustansa on jotakin aivan muuta. Joillakin Gwenin sukulaisista on aikamatkaajan geeni, ja hänen sukupolvessaan geeni on hänen nirppanokkaisella serkullaan Charlottella. Koko suku odottaa herkeämättä, koska Charlotten ensimmäinen matka menneisyyteen koittaa. Gwendolynin arki on Charlotten tarkoin vartioidun elämän rinnalla melko tavallista, kunnes hän yhtenä päivänä saa huimauskohtauksen ja hetken päästä huomaa olevansa entisaikojen Lontoossa. Aikamatkageeni onkin piillyt Gwendolynin perimässä!
Osa kateellisista sukulaisista ei tahdo uskoa, että Gwendolyn on valittu osaksi vuosisataista kohtalonyhteyttä, kahdentoista jalokiven ketjua, mutta yhtä kaikki häntä aletaan salaisen veljeskunnan toimesta valmistella tuleviin aikamatkoihin, joilla hän täyttää mystistä tehtävää ikätoverinsa, samaista aikamatkageeniä kantavan komean mutta raivostuttavan Gideonin kanssa.
( Tarkempi juonikuvaus Risingshadowsta )

Rubiininpuna on ollut pöydälläni nyt reilun viikon verran, muiden viimeisimpien kirjastolainojen vieressä, lukuvuoroaan odottamassa. Eilen YouTuben ihanassa maailmassa selaillessani törmäsin kyseisen kirjan pohjalta tehdyn elokuvan traileriin ja voin väittää, että silmissäni syttyi yhtäkkiä kiilto. Sysäsin kaikki muut tavarat tieltäni pois, tempaisin kirjan pöydältä ja uppouduin lukemaan.
En muista millon viimeeksi olisin lukenut mitään näin nopeasti.

Heti alkajaisiksi on sanottava, että tämänkin kirjan idea on jälleen kerran nerokas. Lukemani kirjat jaksavat kerta toisensa jälkeen yllättää luovilla ratkaisuillaan niin paljon, että luen suurinpiirtein leuka lattiaan tipahtaneena.
Aikamatkailijageeni ? Loistavaa ! Ja se todella toimi. Kirja on samalla uskomattoman realistisen tuntuinen, mutta myös syvälle fantasian kiemuroihin mukaansa vetävä. Pidin tästä erittäin paljon.

Henkilöhahmojen takia jouduin aluksi hiukan taistelemaan, kirjan kaikki henkilöt kun tuntuvat alkavan joko G:llä tai C:llä. Samoin löytyi myös jos jonkinmoista misteriä ja kreiviä ja ties mitä. Meinasin pudota kärryiltä, enkä vielä lopussakaan ole täysin varma, että kuka oli kuka. Toki Gwendolyn ja Gideon nyt ovat tuttuja, mutta kuitenkin.
Nauroin Gwendolynille useaan otteeseen lukiessani. Tietyllä tavalla hän on todella tyypillinen naispäähenkilö, homssuinen, kompasteleva ja hiukan ehkä ujokin. Toisaalta häneltä löytyy myös sisua ja tahtoa näyttää muille, ettei ole mikään luuseri.
Gideon oli ihana. Niin ihana. Aluksi vihasin häntä hänen jopa kusipäisyyteenkin asti menevän käytöksensä takia, mutta heti kun hän oppi käyttäytymään, tuli hänestä lempihahmoni juttujensa ja huumorinsa ansiosta.
Ja mainittava on myös niin mahdottoman hauska hahmo, koulun kummitus nimeltään James August Peregrin Pimplebottom. Nauroin hänelle niin paljon.

Romanssi oli ujutettu kirjan juoneen mukaan oikein sulavasti ja pidin sen etenemisestä oikein kovasti. Varsinkin kirjan loppukohtaus saarnatuolissa oli mielestäni niin kovin suloinen, ai että.

Mystiikkaa mukaansa toi kirjan alun prologi ja lopun epilogi, jotka jättivät vielä muun kirjan lisäksi niin paljon asioita auki ja mieleen pyörimään. Pidän Kerstinin kerronasta niin paljon, hän todella koukuttaa lukijansa.

Luin kirjan siis todella nopeasti, ja olin alkaa rääkymään kun se loppui. SIIS KUINKA KESKEN KIRJA VOI JÄÄDÄ ? Aloin tärisemään sängylläni ja itkukin meinasi tulla, kun tajusin että on perjantai ja pääsen kirjastoon vasta maanantaina... YÄÄÄ ! Safiirinsini, minä odotan.

Ainoana miinuksena sanoisin kirjan kannen. Otin sen kirjastosta mukaan täysin sen juonikuvauksen perusteella ja koska olin kuullut siitä paljon, mutta meinasin jättää sen hyllyyn kannnen vuoksi. Jotenkin tämä vaaleanpunainen piiroskuva on todella lapsekkaan oloinen ja pitkään mietin, että mikäs kirja se tämä nyt on. Goodreadissa näkemäni - varmaan englanninkielisen painoksen - kansi oli paljon aikuismaisempi ja kiinnostavamman oloinen.

Silti, erittäin koukuttava trilogian aloitus, tahdon jo sinne kirjastoon kakkososaa hakemaan ! Ja omaankin hyllyyn nämä on saatava.

ARVIO    5/5

Kirjailija: Kerstin Gier

Alkuperäisteos: Rubinrot ( Saksa )

Julkaisuvuosi: 2009

Kustantaja: Gummerrus

Suomentaja: Riitta Virkkunen

Sivuja: 344

Sarja: Rakkaus ei katso aikaa

Haasteet: Kirjankansibingo - Piirroskuva

RUBY RED

Ohjaaja: Felix Fuchssteiner

Ensi-ilta maailmalla: 5.3.2013

Pääosissa: Maria Ehrich, Jannis Niewöhner

No, tottakai minun oli katsottava elokuva heti kirjan jälkeen kun olin kerran juuri trailerin perusteella kiinnostunutkin. Alkuperäisesti elokuva on tehty saksaksi, ja vaikka olenkin saksaa viisi vuotta lukenut ( ei suju... ), etsin englanninkielisen version, minkä onnekseni löysinkin.

Rakastuin leffan Gideoniin, eli Jannis Niewöhneriin samalla sekunnilla kun hän leffassa käveli esiin. Tottakai kohtaus oli oikein klassinen, poika tulee portaita ylös puku päällään ja tyttö jähmettyy tuijottamaan. Silti, niin hyvä näyttelijävalinta.

Myös Gwendolynin näyttelijä, eli Maria Ehrich oli oikein hyvä ja luonteva roolissaan. Hänestä huokui täysin sama fiilis, kuin olin kirjankin Gwenistä saanut.

Juonen pohjalta elokuva myötäili pitkälti kirjaa. Muutama kohtaus oli kiepsautettu toisin päin mikä aluksi hiukan hämmensi, mutta loppupeleissä ratkaisu oli toimiva näinkin. Jäi vain vähän epäselväksi miksi kohtaukset oli vaihdettu päikseen, nojaa.

Mahdolliset spoilerit tulevat nyt

Leffa ei suinkaan loppunut rippituoliin kirkossa, kuten kirja. Katselin ihmeissäni, että miten jäljellä on vielä puoli tuntia ja se pusukin jäi puuttumaan ? Lopun jatko kuitenkin täydensi elokuvan ehkä hiukan hataraksi jäänyttä juonikuvaa ja kertoi jopa vastauksen yhteen kirjassa kysymykseksi jääneeseen asiaan.

Minusta oli hauskaa katsoa, kuinka Gwendolyn ja Gideon yrittivät elokuvassa pussata varmaan ainakin neljästi, mutta joka kerta heidät keskeytettiin erittäin pahasti.

Kuitenkin suurimmaksi pettymykseksi elokuvassa osoittautui sitten juuri tämä "vihdoin" suudelma.

Koulun tansseissa. Hitaitten aikana. Kaikkien keskellä. MIKÄ KLISEE !!! Toki elokuvassa haettiin päätöstä, joka ei jätä leffaa niin auki ja näin se onnistui. Tämä oli elämys, vaikka tulevia osia ei katsoisikaan. Mutta silti. Varsinkin, kun pidin rippituolikohtauksesta kirjassa niin paljon.

Spoilerit loppuvat

Toteutuksen puolesta leffaa voi vain kehua. Visuaalinen ilme oli erittäin kaunis, näyttelijävalinnat onnistuneita ja bongasin taas yhden uuden ihanan soundtrackin, palkitan sen tuohon trailerin alle.

Nyt vain taistelen itseni kanssa; katsonko jo kakkososan elokuvana ( ilmestynyt 2014 ) vai maltanko maanantaihin, jotta saan toisen kirjan käsiini ? YH. Pakko malttaa, minä pystyn siihen. Olen kyllä innoissani, että jos kerran kirjat 1&2 ovat elokuvina, on varmasti kolmannenkin pakko tulla, eikö ?

ARVIO 5-/5 

Valitettavasti huonohko lopetus verotti miinuksen verran, surettaa itseänikin.