Tässä ja nyt (kun muutakaan en voi..)

On vähän nostalginen olo... (..mutta ei ihan kuitenkaan..)

Palasin laulattamasta reilu tunti sitten. "Tilanteesta" johtuen istun koneella. Siksi tuli niin vahvasti mieleen yöt neljä ja puoli vuotta sitten. Kellonaikakin taitaa täsmätä.

Silloin kuljin laulattamisen jälkeen junalla kauempaa omaan kotiin ja istahdin koneen ääreen rauhoittumaan. Muistatteko? Ne oli niitä "Muurien" alkuaikoja. Pahus, että ne tekstit katosivat bittiavaruuteen eikä niitä saa sieltä pois. Lukisin itsekin niitä joskus ihan mielelläni ja palauttaisin mieleeni mitä silloin ajattelin.

Tällainen 'paluu hälinästä kotiin' vaatii hetken rauhoittumisen. Vaikka kroppa huutaa haluavansa vaakatasoon, niin pää ei vielä siihen kykene. Kun on kuunnellut kuusi tuntia musiikkia, laulua ja sitä kovaa hälinää, niin kestää aikansa ennen kun päässä hiljenee. Nyt on se hetki.

On pakko kertoa yksi tapahtuma menneeltä illalta.

Oli vartin verran lauluaikaa jäljellä kun kaksi nuorta tyttöä tuli sisälle ravintolaan. Tiskin kautta he "parkkeerasivat" minua lähimpään pöytään. Seurasi se lähes joka iltainen kysymys: "enks' mä millään ehtis laulaa yhtä biisiä?". Perään sain ne perinteiset selitykset, että "ku me tultiin ihan vasta" (no olisitte tulleet aikaisemmin!) ja "ku mä en ole laulanut vielä yhtään" (..et niin kun et tullut aiemmin).

Koska jonossa oli vain henkilöitä, jotka olivat ehtineet hoilata useamman kappaleen, niin tein poikkeuksen ja laiton 'mankujan' jonon ohi. Siinä sitä sitten tytöt lauloivat yhdessä Backstreet Boys'ia toisiaan halaillen ja söpösti (?) kikatellen. Eipä siinä mitään.

MUTTA. Jäin lauluhomman lopetettuani auttamaan pöytien tyhjennyksessä ja tuolien omille paikoilleen laittamisessa. Huomasin, että ne samaiset likat tekivät lähtöä. Vaisto sen kai sanoi, että jäin seuraamaan tilannetta. Tai sitten se, että huomasin pöydässä kaksi tuoppia: tyhjän ja TÄYDEN...

Se laulua pyytänyt tyttö lähti ystävättärensä kanssa kävelemään ulko-ovea kohti eikä se täysi tuoppi ollutkaan enää pöydässä. Ei se neitokainen huomannut minua ollenkaan kun seurasin perässä. Ennen ovea koputin häntä olkapäälle ja pyysin jättämään huivin alla kantamansa tuopin ravintolaan sen sijaan, että kantaisi sen mukanaan ulos.

"Osu & uppos", kuten sanotaan.

Mutta "parasta" tässä oli sen tytön selitykset kiinni jäätyään:
- no, ku me ei olla juotu sitä vielä... (Älä? Ihan tosi?)
- mut ku me juotiin sentään niin monta... (Joka kuudes mukaan, vai?)
Ja he joivat ko. ravintolassa ollessaan tasan vain sen toisen niistä ostetuista kahdesta siideristä!

Että minulla oli hauskaa! Tuoppi jäi sisälle, tyttäret eivät.

Sitten se "ei-niin-nostalginen-osio"...

Neljä ja puoli vuotta sitten kotiuduin paitsi omaan kotiini, niin myös yksin minun huusholliin, jossa ei ollut muita kuin minä. Tilanne on nyt toinen. Yleensä se ei haittaa sillä normaalisti täällä on vain Tuppo. Joskus myös Tupon tyttäret. Ei nyt.

Tilanne on nyt vielä erilaisempi.

Nyt sohvalla kuorsaa humalainen Tupon kaveri. Kuorsaa LUJAA, ähkii ja puhisee. Ja Tuppo säestää omalla rohinallaan. Ei ihan hurjasti houkuttele liittyä seuraan, mutta pakkohan minun on sillä minun pitää olla alkaneena päivänä 'huutamassa' bingonumeroita pelaajille. Pitää olla ja hymyillä jo heti puolen päivän jälkeen. Ja kello on nyt neljä, aamulla.

(Koirilta kielletty.. *wink* ?)

Minkäs teet..? Yksiössä ei ole montaa vaihtoehtoa, murr-rur.

Alkanutta sunnuntaita!

Ps. Maanantaina minä vain makaan, syön, katson telkkaria ja nukun. Ai niin, ja menen ostamaan uusia 'mikkejä' vanhojen pask*jen tilalle.