Suhteet ja työurani

Kiinnostava kirjoitus Hesarissa sai pohtimaan oman työurani suhteellisuutta ja suhteettomuutta. Hiukan mutkia oikoen se sujui seuraavasti.

Lukiokaveriani Jari pääsi kahdesti paikallislehteen. Ensimmäisen kerran laiska toimittaja haastatteli ensimmäistä ylioppilaskirjoituksista poistujaa. Toisen kerran laiska toimittaja haastatteli paikkakunnalle avatun uuden Alkon ensimmäistä asiakasta. Siinä merkittävimmät Jarista. Minä kirjoitin kuusi ällää, olin kesätyötön ja suuntasin työvoimatoimistoon selvittääkseni miten elämäni rakentaisin. Työkkärin takana raivosi rakennustyömaa, ja kun olin lähdössä, aidan takaa huudettiin. Jari viittoili iloisesti ja selitti saaneensa isänsä kautta hyvän kesäduunin kaivinkoneenkuljettajana. Minulla ei tätä kaistaa ollut. Olimme kunnollinen, näkymätön, alempaan keskiluokkaan kuuluva, televisiota iltaisin katseleva tiilitaloperhe, enkä ujona itsekään saanut tartuttua puhelimeen saati muutenkaan tehtyä itseäni tykö. Rauma Repolaan kävin jättämässä paperit, enkä sen koommin kuullut asiasta. Leikkasin kesän puolipäiväisesti ruohoa leirintäalueella ja sitten jaoin postia. Molemmat työt valitsin, koska niissä saattoi välttää työpaikan ihmissuhteita.

Pääsin opiskelemaan Taideteolliseen korkeakouluun. Kuvisopettajien linja tuntui turvalliselta valinnalta, koska se valmisti ammattiin, ja oli myöhemmin ajatellen kiinnostava, koska kurssikaverit tulivat ympäri maata ja eri yhteiskuntaluokista. Olin myös kiinnostunut yhteiskunnasta, ja päätynyt mm. kieltäytymään aseista, joten hankkiuduin pääopintojeni ohessa tuhlaamaan yhteiskunnan varoja Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan. Valtsika ei valmistanut varsinaisesti mihinkään, ja sinänsä mukavat kurssikaverit tulivat varsin yhtenäisestä taustasta. Monet saivat ensimmäisen työ- tai harjoittelupaikkansa yliopistolta, ministeriöistä tai lehtien toimituksesta, ja huomattavan monessa paikassa työskenteli ennestään jo joku samanniminen. Fiskuja ja käyttäytymiskoodin valmiiksi taitavia nämä kurssikaverini olivat, ja koska he hoitivat hommansa varmaankin moitteettomasti, heidän urakehityksensä oli nouseva. Moni on nykyään televisiosta tuttu. Niistä samoja arvosanoja saaneista, jotka päätyivät mäkkäriin, en sittemmin ole kuullut.

Kohti 30 kunnan parempaa huomista!

13.4.2025 Suomen 308 kunnassa järjestettävät kuntavaalit tarjoavat hyvän syyn pohtia niiden kaikkien tarpeellisuutta. Kuntarakenteemme periytyy ajalta, jolloin vaivalloista ja vaarojen sävyttämää matkaa pitäjästä toiseen taivallettiin päivätolkulla hevoskärryillä tai reellä. Reaaliaikaiseen sähköiseen tiedonvälitykseen siirtyminen ei ole järkeistänyt kattausta mitenkään, vaan kärrypolkuajattelu vallitsee yhä. Suuri osa kunnista on vain ison koulun kokoisia. Mediaanikokokin oli vuonna 2022 vain 5879 asukasta. Muuttotappioiden ja väestön ikääntymisen myötä yhä useamman kunnan talous on lohduttomassa jamassa, eikä parempaa ole luvassa.

Pitäisikö meidän, sen sijaan että yhä uudelleen ja epätoivoisemmin leikkaamme sote-palveluista ja koulutuksesta, niistä oikeasti kansalaisille ja kansakunnalle tarpeellisista asioista, tarkastella olohuoneeseemme unohtunutta virtahepoa? Kyse ei ole ainoastaan siitä, mihin meillä on varaa, vaan yhä enemmän myös mahdollisuudestamme vaikuttaa kohtaloomme tulevaisuudessa.

Populismi ja internet

Miksi populistit ja salaliittoteoreetikot ovat nykyään keskuudessamme niin vahvoina kuin ovat?

Eivät "maahanmuuttokritiikki", ryssäviha, rokotevastaisuus tai muu sen semmoinen mitään uutta tietysti ole. Sen tietää jokainen, joka menneinä vuosikymmeninä vähääkään tuhosi nuoruuttaan kaikista "woke-ideologioista" vapaissa keskikaljabaareissa. Oli Veikko Vennamo ja SMP rötösherra- ja seteliselkärankaispuheineen. Olivat kylähullut, hyvässä ja pahassa. Olivat vävy- ja miniäkokelaille ensitapaamisissa rivouksia möläyttelevät peräkammarin setä- ja tätisukulaiset. 

Yhteistä näille kaikille oli aikanaan jääminen marginaaliin. Juottolan etnonationalisti ei saanut yhteyttä naapuribaarin uhoajaan, SMP:n viesti päristi eteenpäin Eino Poutiaisen mopedin hitaudella, härskit sedät ja tädit ohjattiin sukukokouksissa sivummalle, ja vieraille selitettiin nolostellen, ettei tuota kannattanut ottaa niin tosissaan. Omissa yhteisöissään erilaiset jurnuttajat jäivät aina kuriositeeteiksi "tolkun" ihmisten varjoon.

Kunnes tuli internet. 

Työn jälkeen

Riittääkö mielekästä palkkatyötä tulevaisuudessa kaikille? Onko minkä tahansa työn tekeminen millä tahansa ehdoin arvokkaampaa kuin joutilaisuus? Mitä tapahtuisi, jos meille kaikille annettaisiin vastikkeeton perustulo? Mitä yhteiskunnalle tapahtuisi? Mitä sinulle tapahtuisi? Mitä tekisit, jos sinun ei olisi pakko tehdä työtä? Miksi ja mistä lähtien olemme kokeneet velvollisuudeksemme työnteon?

Ruotsalais-italialainen Erik Gandini on mielidokumentaristejani, ja työn tulevaisuuden ja tarkoituksen pohtiminen on pakkomielteitäni. Työn jälkeen -dokumenttielokuvassa (2023) yhdistyvät molemmat, joten sitä on ilo suositella.

1.5.2024 tulee täyteen viisi vuotta omasta ratkaisustani. Työn päivänä juhlin palkkatyöstä poistumiseni viisivuotispäivää. Iloitsen, mutten suosittele kenelle tahansa. En edes kuluttamiseen kyllästyneille. Vähintään oma tarkoitus on hyvä ajatella valmiiksi, ja varata myös vaihtoehtoista puuhaa.

OSALLISET — ajankuva nuoruudesta, naiiviudesta ja hetken lepattavasta toivosta

Syyskesä 1991, revennyt rautaesirippu ja vapaus! Interrail-ajan kasvatit Taru ja Santeri syöksyvät rämisevällä Kleinbussillaan leppeän ilmaston ja halpojen hintojen houkuttelemana historian ryöppyävään virtaan. Unkarin maaseudun mökkipahasesta käsin, huolten ja houkutusten tuolta puolen, ystävykset aikovat loihtia maailman taidehistoriaa ravistelevia mestariteoksia.

Idyllin varjossa väijyy kuitenkin ankarampi todellisuus, eivätkä työrauhaa edistä myöskään Tarun onneton rakastuminen vuokraisännän vaimoon tai yhä pahaenteisemmiksi muuttuvat uutiset kotoa.

Kylmän ja sateiden myötä on unelmoijien viimein kohdattava omat ja maailman rajat. Mutta vaikka siihen Suomeen, josta lähdettiin, ei enää ole paluuta, ilmestyy elämänjanoisten silmien eteen aina myös uusia mahdollisuuksia. Tai ainakin uusia kangastuksia.

Osalliset on rosoinen ajankuva nuoruudesta, naiiviudesta ja hetken lepattavasta toivosta. Taiteilija-, rakkaus- ja matkakertomus lienee myös kaikkien aikojen ensimmäinen romaani sarjakuvan tekemisestä.

En enää muista, milloin syntyivät romaanini ensimmäiset rivit. Kun kesällä 2013 tein perehtymismatkan tapahtumapaikoille Unkariin, tiesin kuitenkin jo missä käydä, mihin kiinnittää huomiota. Pelkästään 2018 heinäkuun jälkeen käsikirjoituksesta syntyi 35 itsenäistä versiota. Muun muassa Trump, koronaepidemia ja Ukrainan sota pakottivat arvioimaan uudelleen romaanin elämäntunnetta ja tapahtumahetkeä, kylmän sodan päättymisen jälkeistä aikaa, nyt jo häviävää hetkeä, jolloin tyranneilla oli rajat ja meille muille maailma auki.

Joka tapauksessa tänään Osalliset on valmis. Olet sydämellisesti tervetullut julkistamistilaisuuteen tiistaina 9.5.2023 klo 18 Kallion kirjastoon Helsingissä tai seuraamaan sitä livestriimin välityksellä.

Osalliset on tilattavissa myös kustantajan verkkokaupasta.

Puolueiden eduskuntavaaliohjelmat ja työ

Halusin vuoden 2011 eduskuntavaaleissa selvittää puolueiden työhenkisyyden, minkä vuoksi laskin työn esiintymisen  puolueiden edellisten vaalien vaaliohjelmassa. 

Sanan työ tai jonkun sen johdannaisen mainitsi vuonna 2007 suurimmista puolueista Suomen Keskusta 220 kertaa, Vasemmistoliitto 201 kertaa, Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 163 kertaa, Kansallinen Kokoomus 147 kertaa ja perustuloa puffannut Vihreä liittokin 88 kertaa. (Perussuomalaiset oli tuolloin vielä pienpuolue, joten se puuttui laskelmista.) 

Saadakseni selville työn suosion kehityksen viimeisen 15 vuoden ajalta tein tuoreille vaaliohjelmille vastaavan testin, jonka tulos oli seuraava: 

Miten auttaisimme Ukrainaa?

Kohta vuoden jatkunut, loputtomalta jo tuntuva, turhauttava sota. Kerta toisensa jälkeen Venäjä pommittaa Ukrainan kaupunkeja kivikauteen, ja savun laskeuduttua ukrainalaiset insinöörit purkkavirittelevät sähköverkon hetkeksi uuteen kuosiin. Sillä välin rintamalinjalla lakoaa ihmisiä puolin toisin kuin ensimmäisen maailmansodan juoksuhautojen mutavellissä ikään. Me lännessä, Suomikin sinne matkalla, heilutamme voimattomina käsiämme, jottei harhainen pikku rakettimies räjäyttäisi koko planeettaa. Pakotteet vuotavat ja venäläinen keskiluokka porskuttaa kuin “parempi väki” Titanicin kannella ikään.

En siedä lukea enää ainuttakaan länsimedian varmaa tietoa siitä, miten pakotteet aivan kohta alkavat purra, miten Venäjän ohjukset aivan kohta loppuvat, miten kansa Venäjällä aivan kohta nousee kapinaan, miten Putin on sairas ja aivan kohta kuolee. Eivät pure, eivät lopu, eivät nouse. Putin on, pää pois lukien, terve kuin pukki ja hallitsee fysiikkansa puolesta vielä vuosikymmenet.

Toisaalla mielessä siintää jo miltei unikuvaksi haalistunut muisto mahdottoman muuttumisesta mahdolliseksi. Murtuva, alas rojahtava Berliinin muuri, riemuiten vapauteen loikkivat valtiokeskitysleirin asukit. Tyrannian kaatuminen.

 
Voisiko vastaava ihme toistua?

Oman kansan suuruudesta

Itsenäisyyspäivä ja vastaanoton katselun välttely harhauttivat polveilevat ajatukseni nationalismin kautta rotuoppeihin. Niihin, joilla oman ns. kansan tai rodun etevämmyyttä muihin nähden on yritetty todistella.

Kun tuo etevämmyys, eli käytännössä poikkeuksetta itsemme kaltaisuus, on tunnistettu, on ryhdytty toimiin. Kuten käsihygienialla olemme torjuneet koronaa, olemme rotuhygienialla, esimerkiksi romaneja, saamelaisia ja irtolaisia steriloimalla (ja kehottamalla toisaalta juurevia maalaisia lisääntymistalkoisiin), edistäneet etevämmyyttä ja hankkiutuneet eroon hevoshuijareista, prostituutiosta ja muusta pahasta.

Etevämmyyden yksi keskeinen kriteeri on ollut älykkyys.

Kuukauteni elokapinallisena

Aivan erityisen kauniina ja hartaana koin 6.10.2021 toteutetun aktion, jossa vaiteliaat kapinalliset sulkivat Helsingin Pitkänsillan molemmin puolin liikenteeltä samalla kun keskellä siltaa vaelsi orkesteri loihtimassa tunnelmaan sopivaa surumielistä, mutta särmikästä äänimaisemaa.

Olen tänä syksynä perehtynyt Elokapina-liikkeeseen.

Toisin kuin useimpia, minua eivät epäilyttäneet keinot vaan tavoitteet.

Minulle on ok, että lakia välillä rikotaan, kunhan se tehdään ehdottoman väkivallattomasti, omilla kasvoilla ja seuraukset nahoissa tuntien. Toisin kuin “klassiset” kansalaistottelemattomat Rosa Parks, Martin Luther King tai Mohandas Gandhi, elokapinalliset eivät edes hamua mitään omalle ryhmälleen vaan yhteistä hyvää, ilmastokatastrofin ja luontokadon estämistä. Kansalaistottelemattomuudella he tavoittelevat huomiota, jota muilla keinoin ei ole saatavissa. Minäkin heräsin vuosikymmenten unestani vasta, kun ylireagoivat poliisit sumuttivat pippuria maassa istuneiden mielenosoittajien silmille Helsingin Kaisaniemessä.

Minulle keinoja ongelmallisempia ovat liikkeen konkreettiset vaatimukset. En varsinaisesti vastusta niitä, mutten niin kiihkeästi kannatakaan, että huutaisin iskulauseita tai nousisin barrikadeille.

Perutaan vaalit!

Jos peruttaisiin vaalit? Aluevaalit ja muutkin?

Valittaisiin eduskunta, kunnan- ja aluevaltuustot raskaan ja kalliin vaalitoimituksen sijaan arpomalla jäsenet kaikkien suostumuksensa antaneiden täysi-ikäisten oikeustoimikelpoisten kansalaisten keskuudesta. Saisimme tietyn virhemarginaalin rajoissa yhtä edustavan otoksen yhteiskunnassa tietyllä hetkellä vallitsevista aatesuunnista kuin nykytavallakin. Arvonta voitaisiin järjestää puoli vuotta tai vuosi ennen toimikauden alkua, minkä jälkeen valituille järjestettäisiin intensiivinen perehdytys tulevaan työtehtävään ja myös mahdollisuus tiimiytyä kollegoiden kanssa.

Edut nykyiseen vaalisirkukseen verrattuna olisivat ilmeiset:

• Vaalirahaa säästyisi tärkeämpään, eivätkä rikkaat enää etuilisi lompakolla.
• Nukkuvien puolue saisi edustuksen.
• Vaalivilpin mahdollisuus käytännössä poistuisi. Tarvittaisiin vain iso lottomylly ja pari virallista valvojaa. (Vientituote esim. Venäjälle?)
• Ja tärkein: luonnevikaisten pyrkyreiden osuus päättäjistä vähenisi. Heidän sijastaan valituiksi tulisi "tavallisia" kansalaisia, jotka eivät koskaan ole valtaa hamunneet: edustavasti introvertteja, ekstroverttejä, naisia, miehiä, nuoria, vanhoja, rikkaita, köyhiä jne.

Olisiko vaarana, että pyrkyryyteen taipumattomat peruspulliaiset osoittautuisivat osaamattomiksi tai hoitaisivat yhteisiä asioita laiskasti?

En usko. Nykysysteemissäkin päättäjiä tukevat virkahenkilöt ja avustajat. Jos katsoo ajassa taaksepäin ministerejä ja heidän koulutustaan tehtäviinsä, juuri sattumanvaraisemmin ei voisi mennä? Valtatyhjiöitä voisi syntyä, kuten ennen vanhaan, jos itsevaltiaaksi geeniarpajaisissa päätyi edellisen kunkun vesa, jota ei vähempää kiinnostanut. Mutta silti, aitojen joukkuepelaajien määrän lisääntyminen korvaisi puutteen?

Sillä: jos ja kun politiikka on joukkuepeliä, luettele ensin kaikki nykyiseen ja menneisiin eduskuntiin valitut urheilijaedustajat. Sen jälkeen, luettele joukkueurheilijat. Ei montaa?

Presidentin, jos sellaista jatkossakin tarvitaan, osalta virhemarginaali voisi tosin olla turhan suuri...

Rehellisyys maan perii - vai sittenkin maahanmuuttajan?

Helsingin Sanomat julkisti hiljan tietoja eri puolueiden kuntavaaliehdokkaiden rikostaustoista pääkaupunkiseudulla (Helsinki, Espoo, Vantaa, Kauniainen). Perussuomalaiset olivat selvästi yliedustettuina. https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000007993111.html

Tilastokeskus puolestaan kertoo, että vuosina 2017-2018 maahanmuuttajia epäiltiin rikoksesta keskimäärin 1,2 kertaa useammin kuin kantasuomalaisia. https://www.stat.fi/til/rpk/2018/13/rpk_2018_13_2019-05-16_tie_001_fi.html

Leikittelin hiukan näillä tiedoilla.

Rauman Lukosta, jääkiekosta ja elämästä

Olen näinä päivinä kaivannut isääni.

Olen usein ajatellut, että muistisairaana ja liikuntarajoitteisena kotihoidon asiakkaana isän oli otollinen hetki lähteä ennen koronaeristystä.

Rauman Lukon mestaruuden myötä en enää tiedä. Olisi ollut hienoa, jos isä olisi ehtinyt kokea tämän. Lukko kiertyy monella tavoin isän elämään, ja omaankin, vaikka muutin Raumalta jo 1982.

1960-luvun alussa isä pyysi äitiä ensitreffeille juuri kiekkomatsiin, ja äiti tykästyi karjalaisnuorukaiseen, joka keksi ehdottaa muuta kuin kapakkailtaa. Jo olemassaolostani voi siis syyttää paitsi Josif Stalinia, joka ajoi isän perheen evakkoon, myös Teppo Rastiota, Matti Keinosta ja muuta Lukon jääkiekkojoukkuetta, joka sittemmin voitti Raumalle edellisen mestaruuden, kun olin alle yksivuotias. 

Myöhemmin isä integroitui länsisuomalaisuuteen mm. hankkiutumalla järjestysmieheksi hallin kutsuvieraskatsomoon (joka oli julmetun kylmä betonipenkki, mutta sentään punaviivan kohdalla), millä verukkeella pääsin muutaman vuoden ajan seuraamaan pelejä aitiopaikalta. Ainakin kerran isä vei minut myös pelaajien pukukoppiin kärttämään mailoja. Muutoissani kulkevat yhä mukana mailat mm. Tapani "Tahvo" Koskimäeltä (tosin hän pölli antamansa mailan Juhani Jylhältä).

Muistan yhä ensimmäisen isän kanssa katsomamme matsin. Päivämäärä oli täsmälleen 9.2.1971, ja ottelu Lukko - Hifk. Lukon piti voittaa sarjakärki, tai putoaisimme sarjaa alemmas.

Mihin katoavat valtion rahat?

Helsingin Sanomat on taas julkaissut vuoden suosikkikuvioni, graafisen esityksen valtion ensi vuoden tuloista ja menoista. Petri Salménin laatima graafi on suosikkini siksi, että vaikken ihan kaikkien momenttien tarkkaa sisältöä hahmotakaan, esitys havainnollistaa erinomaisesti ministeriöiden painoarvoa ja eri asioiden välistä suhteellista merkitystä. Absoluuttiset luvut, miljardit ja miljoonat, joita uutisissa aina heitellään, tahtovat mennä minulta sekaisin.

Mielestäni tämä nimenomainen kaavio pitäisi esittää kaikille eduskuntavaalien ehdokkaille. Tehtävänanto olisi seuraava: Tässä on lähtötilanne. Miten olisi toisin, jos sinä saisit päättää? Minne annettaisiin? Mistä karsittaisiin? Maailmaa syleileviä lätinöitä ei poliitikoilta enää hyväksyttäisi, eikä kakun kokoa saisi muuttaa, ainoastaan painotuksia. Kuntavaaleissa vastaavan graafin voisi esittää oman kunnan osalta.

Suhteiden avulla uralla eteenpäin?

Sisko Savonlahti kertoo Hesarissa miten suhteet ovat avittaneet häntä työuralla. Kolumnin innostamana minä unohduin pohtimaan suhteiden vaikutusta omaan työhistoriaani.

Hankaluuksia oli jo alkuun pääsemisessä. Vaikka kirjoitin 1980-luvun alussa kuusi laudaturia, kesätöitä ei pieneltä paikkakunnalta tahtonut löytyä. Työttömyyden, epäselvien tulevaisuudensuunnitelmieni ja hitaan lukunopeuteni vuoksi hakeuduin työvoimatoimiston testeihin. Palautetilaisuudessa kuulin että olin pärjännyt paremmin kuin kukaan koskaan, ja ilmeisesti siksi testin vetäjä sotki aikataulunsa juttelemalla kanssani innostuneesti koko aamupäivän. Kun viimein olin poistumassa, nimeäni huudettiin viereiseltä rakennustyömaalta. Huutaja oli Jari, luokkakaverini, jonka taskumatista olin koulun bileissä saanut ensimmäisen kännini. Jari oli paikkakunnan julkkis, sillä hän oli päässyt sanomalehteen jo kahdesti. Ensin laiska toimittaja haastatteli ensimmäistä ylioppilaskirjoituksista poistujaa. Ja joitain viikkoja myöhemmin laiska toimittaja haastatteli uuden Alkon ensimmäistä asiakasta. Jarilla oli yllään työhaalarit, ja hän kertoi iloisesti saaneensa hyväpalkkaisen duunin isänsä kautta.

Minä päädyin yliopistolle lukemaan valtio-oppia. Minulla ei ollut oppinutta taustaa, joten rituaalit ja käsitteistö tuntuivat välillä oudoilta. Kurssikaverit olivat kuitenkin mukavia, joten viihdyin, olkoonkin ettei koulutus valmistanut mihinkään tiettyyn ammattiin. Kurssikaverit päätyivät kesätöihin ministeriöihin, lehtitaloihin ja yliopistolle, ja usein heitä näytti avittavan joku samanniminen jo valmiiksi paikassa työskentelevä. Heistä tuli tutkijoita, toimittajia, tiedottajia, diplomaatteja, korkeita virkamiehiä jne. Minusta tuli yhdeksäksi ja puoleksi vuodeksi siivooja.

Sellaisiin töihin, joista maksettiin palkkaa, ihmisaran introvertin pelasti vasta vuosituhannen vaihteen IT-buumi. Minulla ei nytkään ollut suhteita mihinkään suuntaan, mutta kun niitä ei ollut uudella alalla vielä muillakaan, se ei ollut tällä kertaa kohtalokasta. Käytännössä nollatasolta (en erottanut printteriä skannerista) päädyin vuoden kurssin päätteeksi satumaisesti töihin maailman suurimpaan IT-taloon.

Tai valehtelen.

Sainhan minä sen työn suhteiden avulla. Kurssikaverini oli nimittäin käynyt työhaastattelussa juuri ennen minua. Mutta kun hän oli jo lupautunut toisaalle, hän ystävällisesti vinkkasi paikasta minulle. En minä sinne ikinä muuten olisi löytänyt. Sillä tiellä vietin parikymmentä vuotta. Pelastauduin keskiluokkaan, jonka jäsenyys oli jo jäädä haaveeksi. Hankin moitteettoman yhteiskunnallisen statuksen, omistusasunnon ja lopulta perheenkin.

Kiitos vielä, Janne!

Ajatuksia syntyvyydestä

Syyskuussa 1945 suursotien jälkeiseen Suomeen syntyi 12 681 vauvaa. Vuonna 2019 koko vuonna alle 45 000.

Miksi näin? Sodan jälkeen kiima oli varmaan hengissä selvinneiden kesken tapissa ja ehkäisy herrassa. Mutta toisaalta tuoreessa muistissa olivat vaikeat ajat kun tosi vaikeiksi äityivät. Paljon vaikeammat joka tapauksessa kuin nyt, edes porvarihallituksen aikaan.

Lapsettomuuden asiantuntijana päätin hetken pohtia lapsettomuuden syitä, olkoonkin että minun lapsettomuudestani on jo aikaa, ja syyt saattavat tänä päivänä olla toiset. Eli setämiehen masentavaa mansplayingia seuraa...

Äänestä, hyvä ihminen!

Vaalien alla alkaa näyttää mahdolliselta, että nykyinen hallituspohja jatkaa, muttei enää Juha Sipilän eikä edes Petteri Orpon, vaan Jussi Halla-ahon viitoittamalla tiellä. Kepu ja kokoomus sössivät mahdollisuutensa soteen, ja kun gallupkärki Antti Rinne sekoili odotetusti niin puheissaan kuin ajatuksissaankin, "mestari" saattoi vaalitenteissä myhäillen kuunnella kannatuksen kasvun kohinaa.

Mestarin aate on tuttu historiasta. Mutta kun aikalaistodistajat ovat manan majoilla, uudet sukupolvet viehättyvät siitä taas.

Mitäpä siitä? Kaikki puolueet vetoavat kansaan, ovat populistisia. Eikö ole vain hyvä että sirkuksen tirehtööri vaihtuu? Miksi Halla-aho olisi huonompi kuin muut? Mistä erottaa hyvän ja pahan populismin?

Ainakin se että hyvä populisti noudattaa pelin sääntöjä. Se tekee valtaan päästyään mitä tekee: aktiivimallin, bisnes-soten, hallintarekisterilain, mutta ei ota haltuunsa tiedotusvälineitä tai vainoa poliittisia vastustajiaan, minkä vuoksi häviää seuraavat vaalit.

Valta vaihtuu. Uudet vallanpitäjät eivät ole entisiä kummempia, mutta kuitenkin uusia. Kun valta vaihtuu säännöllisesti, ei synny klikkejä eikä rakenteellista korruptiota. Muutos on demokratian "se juttu".

Paha populisti sen sijaan tietää alun perinkin lupaavansa katteettomia. Paha populisti, tuo yksinkertaisten viettelijä, poliittinen pedofiili, kylvää pelkoa ja vihaa vaikka itse hyvin tietää, ettei maata kaada kaksi jäähallillista pakolaisia, eivät eriväriset eivätkä eriuskoiset ihmiset, tai rikkaiden suomenruotsalaisten tai juutalaisten salaliitto. Paha populisti ei valtaan päästyään pyri ajamaan aktiivimallia, bisnes-sotea tai hallintarekisterilakia. Paha populisti pyrkii yksinomaan valtaan.

Kun paha populisti pääsee valtaan, se pyrkii yksinomaan valtansa säilyttämiseen. Paha populisti tietää, että sille kävisi seuraavissa vaaleissa yhtä kalpaten kuin muillekin "herroille", kansa buuaisi sen vallasta. Siksi se ryhtyy heti ensimmäisenä vallassaolopäivänään muuttamaan pelin sääntöjä. Vähitellen se ottaa haltuun median, lisää kansalaisten valvontaa, kieltää ehkä osan kilpailevista puolueista. Poliittiset vastustajat alkavat kärähdellä erilaisista rikoksista.

Jos seuraavat vaalit järjestetään, paha populisti voittaa ne häikäisevin numeroin, ja äänestysprosenttikin on huikea.

Kun pahat populistit ovat kaapanneet vallan kaikkialla ja "itsenäisten kansojen Eurooppa" on rakennettu, ja yhteinen vihollinen, kansainväliset korruptoituneet yhteistyörakenteet, on tuhottu ja raunioilla tanssittu, on vallan säilyttämiseksi keksittävä uusi vihollinen.

Kun eri maiden populisteilla on jäljellä enää toisensa, ainoa keino säilyttää valta on uusi maailmanpalo.

Äärimmäinen nihilisti ajattelee ehkä, että ihmislajin nopea loppu on luonnolle paras mahdollinen lahja ja sen vuoksi perussuomalaisten äänestäminen, tai kokonaan äänestämättä jättäminen, on ylivertainen ekoteko verrattuna kasvissyöntiin, lentomatkailusta luopumiseen tai kierrätykseen.

Minä en usko niin.
Minä oikeasti pelkään.
Vetoan sinuun, jumalan tähden, äänestä vaalipäivänä ja raahaa tuttusikin uurnille!

Taas uusi sota, jipii!!!

Sote, koulutusleikkaukset, työttömien ”aktivointi”… Politiikka tuntuu olevan jatkuvaa riitelyä, lehmänkauppoja ja selkään puukotusta. Moni kyllästyy negatiiviseen ilmapiiriin ja suuntaa kiinnostuksensa yhteisten asioiden sijaan kodinsisustukseen, purjehdukseen tai puutarhanhoitoon. Moni muistelee ennen kaiken olleen paremmin, mikä tietysti on valemuisto, jos vertaa vaikka lakkojen määrää nyt ja 1970-1980-luvulla (jolloin tosin juuri kukaan ei tainnut vaatia lakko-oikeuden rajoittamista). Riitelevät länsimaat tuntuvat silti kauttaaltaan olevan keskinäisten ja sisäisten riitojensa takia kaaoksessa.

Miksi emme korvaisi riitelyä myönteisellä ajattelulla, yhteen hiileen puhaltamisella, moni kysyykin.
Miksi uutiset kertovat niin paljon kriiseistä ja onnettomuuksista ja niin vähän vakaasta kehityksestä kohti parempaa tulevaisuutta?

Testataan populistien ajatukset!

Sain syysflunssan. Kuumehoureessani virittelin perustulokokeilun jatkoksi persustelukokeilun.

Sen sijaan, että jaamme kaiken maailman pummeille ja tekotaiteilijoille ilmaista rahaa, voisimme testata kansan syvien rivien tahdon toteutumista.

Suomeksi: mitä seuraa, kun kaikki perussuomalaisten suoraselkäiset toiveet toteutetaan sellaisenaan?

Ehdotan, että kokeilu totutetaan esim. 10 vuoden mittaisena ja paikallisesti rajattuna. Niin, että eduskuntavaalien 2019 jälkeen Suomen perussuomalaisin kunta muodostaa itsenäisen Persunperän vapaavaltion.

Jossa toteutuu mm. seuraavaa:

Turun jälkeen. Lisää kuria ja järjestystä?

Minulta on kysytty ajatuksiani Turun puukotuksista. Ajatellut surra muiden mukana, vaieta, kun olen tyhjä kuten useimmat. Monet ihmiset puukkotyypin ympärillä toimivat rohkeammin kuin minä ikinä olisin pystynyt. Samoin hienosti toimi poliisi. Jenkeissä tyyppi olisi ammuttu tuhannen päreiksi, Venäjällä olisi varmuuden vuoksi ammuttu lisäksi puoli torillista. Hyvä ettei ruikusta tehty marttyyriä vaan hänet tuomitaan varoittavana esimerkkinä oikeudessa kuten lain mukaan kuuluu.

Murhenäytelmän jälkeinen sosiaaliporno on ollut vastenmielestä.

Nettiöykköreiltä tiesti, mitä odottaa, ja pimeyden ruhtinas Halla-aholta, mutta vakavasti otettavilta poliitikoilta olisi odottanut suhteellisuudentajua eikä intomielisyyttä purkaa oikeusvaltiota. Kaikesta tapahtuneesta huolimatta pitäisi muistaa, että elämme maailmanhistorian turvallisinta aikaa, yhdessä maailman turvallisimmista maista.

Yksikin uhri on kuitenkin liikaa? Ei ole. Ei voida ajatella niin, että estämme lapsia jäämästä auton alle katkomalla kaikilta varmuuden vuoksi synnytyslaitoksella jalat.

Myöskään varmuuden vuoksi tehtävässä rajojen sulkemisessa tai turvapaikanhakijoiden massakarkoituksissa ei olisi mieltä. Rajojen yli kulkee paljon enemmän hyvää kuin pahaa, ja pahaa löytyy myös itsestämme. Pelottavia ovat niin radikalisoituneet muslimit kuin natsiaatteen viettelemät breivikit kuin narsistiset perhesurmaajat kuin piripäiset sekoilijat kuin kapakan sulkemisaikaan ilman naista jääneet känniläisetkin. Usein, joskaan ei aina, uhkissa on kyse hukkaan joutuneista nuorista miehistä.

Jokainen, joka on joskus ollut nuori mies, tietää ettei nuoria miehiä mikään uskonto tai ideologia ohjaa. Vaan se, joka itsellänikin, ehkä vähän jo muistumana, on omasta arvostaan tarkka ja roikkuu jalkojen välissä.

Jos terrorismia, perhesurmia, koulusurmia tai huumehörhöilyä vastaan halutaan suojautua, se ei onnistu katkomalla lapsilta jalkoja tai lisäämällä jokaiseen kadunkulmaan poliisipartioita tai sallimalla kaikkien kansalaisten puhelin- ja nettivalvonta. Ei myöskään suojautumalla muilta kulttuureilta, aatteilta tai uskonnoilta. Ei edes ottamalla aseet pois kaikilta.

Vaan luomalla olosuhteet, jossa mahdollisimman monen on hyvä olla. Tulo- ja varallisuuserojen kaventaminen, koulutus, terveydenhoitopalvelut, mielekäs tekeminen ovat arkisia ratkaisuja. Monelle turvapaikanhakijalle mielekästä tekemistä olisi työ. Jopa kotimaisia säädöksiä alemmin palkattu, kun se yhdistetään esimerkiksi kieliopintoihin. Jos vastaavasti isolle joukolle nuoria miehiä ei anneta mahdollisuutta mielekkääseen tekemiseen, he alkavat tehdä mielettömiä tekoja. Sääntöön ei ole poikkeusta. Siihen eivät vaikuta uskonnolt tai poliittiset aatteet tuon taivaallista. Ay-liike hohoi!

Valvontaakin tarvitaan. Mutta kohtuudella. Äärimmäisyyteen ei pidä vastata äärimmäisyydellä, sillä juuri siihen pyrkivät ne uskonnolliset ja poliittiset pedofiilit, jotka nuoria pudokkaita ohjailevat. Heidän hyödyllisiä idioottejaan ovat kotoiset meuhkaajamme, jotka ovat olevinaan terrorismia vastaan, mutta jotka ovat terroristien tärkeimpiä tukijoita. Tynkä-perussuomalaisia voidaan hyvin kutsua Suomen islamistipuolueeksi.

Mitä liiallisesta valvonnasta voisi meille kunnon ihmisille seurata? Eikö valvonta ole samantekevää, jos omatuntomme on puhdas?

Näen, että suurempi vaara kuin kaikki terroriteot yhteensä, on digitalisoituvassa maailmankylässämme päätyminen kaikenkattavaan valvontaan. Kaikenkattavasta valvonnasta on ollut ja on pelottavia paikallisia esimerkkejä. Mutta niin itäblokin kommunistimaissa kuin nykyään Pohjois-Koreassa ihmiset saattoivat kuitenkin haaveilla vapaudesta, joka sijaitsi jossain omien rajojen ulkopuolella. Mutta jos pelko ja sen myötä valvonta pääsevät ulottumaan kaikkialle, ei enää jää ulkopuolista maailmaa, josta käsin valvonnan voisi enää koskaan purkaa. Ja jos ja kun valvonta liukuu ajan myötä väistämättä vääriin käsiin, syntyy painajaismainen maailma, jossa toive paremmasta lakkaa kokonaan.

Ei siis tueta niitä meuhkaajia, jotka nyt raakkuvat perustuslakia pilkaten lisää valvontaa ja kovempia rangaistuksia. Ei tueta pelkureita ja raukkoja.

Nuoruuteni Pentti Linkolan seurassa

Jokaisella on pimeät vaiheensa. Omani muistuivat mieleen kun kuulin Pentti Linkolan tuoreesta elämäkerrasta.

Kun vielä nuorena ja ajattelemattomana harrastin ajattelemista, niissä maisemissa, joissa nykyisin marjastan, fanitin Linkolaa. Hänen varhaisvaiheen pasifismiaan, arviota ekosysteemin tilasta, parhaimmillaan loistavaa tyyliä. Ennen kaikkea henkilökohtaista sitoutumisesta, joka edelleen tekee vaikutuksen, ja erottaa hänet kaiken maailman daideilijoista ja muista kynäilijöistä. Olen ikäni ollut salaa kevytversio Linkolasta. Olen muistaakseni elämäni aikana ostanut uutena n. 4 huonekalua (joista kolme valaisimia), en edelleenkään vapaalla lennä, ja välttelen yksityisautoilua parhaani mukaan (pummaan tarvittaessa kyydin systeriltä). Myös iso sarjakuvaprojekti, jota työstin koko 1990-luvun, oli pitkälti kommentti Linkolan ajatuksille. Linkolan myöhemmän terrorismifanituksen sun muut äärimmäiset heitot olin valmis sivuuttamaan provokaationa.

Linkola katosi ajattelustani vähitellen mm. seuraavista syistä: