Työn jälkeen

Riittääkö mielekästä palkkatyötä tulevaisuudessa kaikille? Onko minkä tahansa työn tekeminen millä tahansa ehdoin arvokkaampaa kuin joutilaisuus? Mitä tapahtuisi, jos meille kaikille annettaisiin vastikkeeton perustulo? Mitä yhteiskunnalle tapahtuisi? Mitä sinulle tapahtuisi? Mitä tekisit, jos sinun ei olisi pakko tehdä työtä? Miksi ja mistä lähtien olemme kokeneet velvollisuudeksemme työnteon?

Ruotsalais-italialainen Erik Gandini on mielidokumentaristejani, ja työn tulevaisuuden ja tarkoituksen pohtiminen on pakkomielteitäni. Työn jälkeen -dokumenttielokuvassa (2023) yhdistyvät molemmat, joten sitä on ilo suositella.

1.5.2024 tulee täyteen viisi vuotta omasta ratkaisustani. Työn päivänä juhlin palkkatyöstä poistumiseni viisivuotispäivää. Iloitsen, mutten suosittele kenelle tahansa. En edes kuluttamiseen kyllästyneille. Vähintään oma tarkoitus on hyvä ajatella valmiiksi, ja varata myös vaihtoehtoista puuhaa.

Perustulohack

Sitran Perustulohack vaikuttaa niin fiksulta, että sitä on suorastaan pakko mainostaa:

Perustulohackissa kohtaavat perustulon kehittämisestä kiinnostuneet koodarit, tutkijat, aktivistit, yhteiskunnalliset keskustelijat, ajattelijat, poliitikot, graafikot, informaatiomuotoilijat ja viestijät.

Myös sinut ja ideasi on haastettu mukaan!
https://www.sitra.fi/tapahtumat/perustulokokeilu/perustulohack

Lisäys 11.3.2016: Perustulohackissa saavutetut tulokset:
http://perustulohack.fi/

Toimenpidealoite perustulosta

Sitkeässä flunssassa tunnen oloni vetämättömäksi. Suomalaistalviurheilijoiden kisasuorituksia olen paennut nettiin, jossa silmiini osui toimenpidealoite perustulosta. Aloite ajaa vähintään nykyisen perusturvan vähimmäisetuuksien suuruista perutuloa kaikille täysi-ikäisille Suomessa vakituisesti asuville.

En tällaisena täysin kannata aloitetta. Oma mallini asettaisi perustulon saamiselle työssäoloehdon, esim. 2 vuotta. Työssäoloehtoa olisi mahdollista kartuttaa lyhyissä pätkissä, eikä palkan suuruudella olisi merkitystä. Työssäoloehto siis kannustaisi ottamaan vastaan lyhytaikaistakin työtä, eikä pienellä palkalla raataminen olisi täysin mieltä vailla. Nuori ei voisi siirtyä peräkammarista perustuloon kulkematta työelämän kautta. Pelkkä Suomen kamaralle rantautuminen ei riittäisi maahanmuuttajallekaan, mikä lisäisi järjestelyn kannatusta kantasuomalaisten parissa. Jos kokemus työelämästä osoittautuisi myönteiseksi, useimmat jatkaisivat työntekoa. Taloudellisten pelkojen hellittäessä ehkä hyvinkin nykyistä pidempään.

Kaikkea ei voi saada. Luin aloitteen uudelleen. Hetken harkittuani allekirjoitin sen.

Tällainen verkosto edistää asiaa.

Yrittäjien Aalto?

Olen vältellyt kirjoittamasta yrittäjyydestä, josta ymmärrän aika vähän.

Lähimpänä yrittäjyyttä olin freelancerina. Niin hyväksi en kuitenkaan tullut, että olisin voinut valita asiakkaani tai hintani. Yrittäjyyteni oli jatkuvaa huolta huomisesta. Uudelleenkouluttauduin lopulta päästäkseni säännölliseen palkkatyöhön, eroon itseni kaupittelusta.

Kun sain palkkatyöstä potkut, minulta kyseltiin, harkitsinko yrittäjäksi ryhtymistä. Siteerasin viisasta konsulttia: "Katsokaa nyt edes, että joku on miljoonan tai pari valmis sijoittamaan ideaanne." Minulta puuttui noin suuri idea. Yhden miehen banaanivaltioksi en halunnut.

Kuten on työtä ja paskatyötä, on myös yrittäjyyttä ja "yrittäjyyttä". Yrittäjyys on aito asia. "Yrittäjyys" on usein ansa.

Vasemmistolainen vappuni

Vaelsin kauniin kevätilman kunniaksi työväen vappujuhlaan Hakaniemen torille.


Juhlijoiden joukosta poimin erään entisen ay-juristin.

Tunnelma oli mukavan leppoisa. Paikalla oli runsaasti eri-ikäisiä ihmisiä, ja ohjelma oli sympaattisen kotikutoinen. Vanhaa jurnutusta kuuli vain sen verran, että kuuluttaja muisteli jenkkityyliin pukeutuneiden raggareiden puhkoneen vappumarssijoiden ilmapalloja palavalla tupakalla. Joskus 1970-luvulla.

En ole koskaan ollut kovin vasemmistolainen. Taistelulaulut eivät lapsuuskodissani raikaneet eivätkä punaliput liehuneet. Koska oikeistolaisuuttakaan ei tuputettu, en edes kapinoinut vasemmistolaisittain.  Opiskelija-aktiivina huomioin lähinnä kommareiden suunnattoman tyhmyyden. Chilen, Nigaraguan, El Salvadorin ja muiden mahdollisimman kaukaisten paikkojen työläisiä kohtaan oltiin kyllä solidaarisia, mutta naapurivaltion kokoista vankileiriä ei nähty millään. Ihmettelin näiden näköä, kun vartin kävely Viipurin kaduilla avasi omat silmäni reaalisosialismin totuudelle.

Vaan eipä taida tämän päivän porvari panna paremmaksi väittäessään luovan tuhon tihkuvan automaattista hyvää niin köyhälle kuin rikkaallekin. Ideologiasta, oli se kapitalismi, sosialismi tai mikä muu oman etuilun oikeuttava ajatusrakennelma tahansa, kasvaa dehumanisaation väline. Ideologian avulla haaveilemme kaukaisesta onnesta ja olemme näkemättä hätää tässä ja nyt..

Sydän ei vie minua vasemmalle, mutta heikomman puolelle kyllä. Siksi tovereiden joukossa oli tänään mukava seistä. Tunteen palo oli hyvin hillittyä. SAK:n puheenjohtajan, Lauri Lylyn puhe oli suorastaan tylsä. Se sisälsi kuin yhteiskuntarauhan vakuudeksi kaikki lattean kielenkäytön kukkaset. Miksi nuoria kiinnostava hyvä asia kätketään kamalaan kapulakieleen? Onko Lyly työnantajaleirin desantti? Palkatkaa hyvät ay-jäärät ihan oikeasti leiskuvaan kieleen tottunut puheenkirjoittaja!

Vasemmistoliittolainen toimittaja-kansanedustaja Silvia Modig osasi onneksi ottaa yleisön. Liturgiaa hänkin lateli, kun kehui hallituksen omia ja haukkui vieraita. Mutta sitten Modig puhui perustulosta. Siitä, miten perustulo lopettaisi ihmisten nöyryyttämisen ja auttaisi pienyrittäjiä, pätkä- ja silpputyöläisiä suunnittelemaan elämäänsä.

Puhe oli rohkea, sillä vasemmisto ei edelleenkään osaa pitää perutuloa kulun sijaan sijoituksena. Työn pyhään orjuuteen tottuneita varttuneempia kuulijoita rahan vastikkeeton jakaminen suorastaan kauhistuttaa. Kovin moni saa myös edelleen leipänsä juuri harkinnanvaraisbyrokratiasta. Pelkäänkin, että vasemmiston perustulo tarkoittaa tälläkään kertaa vain vesitettyä syyperustaista viritelmää alkuperäisajatuksesta.

Auringon helliessä tunsin kuitenkin hetkellisen aavistuksen asenteiden muuttumisesta. Näille hoopoille kun niin toivoisin hyvää.

Kadonneiden nuorten arvoitus

Kehittämispäällikkö Pekka Myrskylän Elinkeinoelämän valtuuskunnalle tekemän raportin mukaan 50 000 nuorta, kokonainen ikäluokka, on vaarassa syrjäytyä. 30 000 näistä nuorista ei enää näy missään rekisterissä. He eivät ole sen paremmin koulun penkillä, työnhakijoina, sairaana, eläkkeellä kuin työvoimakoulutuksessakaan.

Syrjäytyminen on minusta vähän hankala sana. Sen käyttäjä olettaa seuransa niin kiehtovaksi, että kaikki sitä automaattisesti tavoittelevat. Jollei tavoittele, on tuen tarpeessa. Oletettavasti nämäkin nuoret ovat silti valinneet kannaltaan parhaimman vaihtoehdon ja pyrkivät ihan aidosti sitä kohti.

Epäilemättä he ovat ainakin jossain vaiheessa olleet "työvoimapoliittisten toimenpiteiden" kohteina. Jos he ovat kokeneet "palvelun" uhkailuna tai nöyryyttävänä palkattomana pakkotyönä, ei pakoon pinkomisessa ole mitään ihmeteltävää. Epäreiluuteen ei kannata sitoutua. Moni nuori elää tässä ja nyt. Hän ei kykene järkeilemään, että orjatyö voisi vuosien kuluttua johtaa pysyvään työsuhteeseen ja aitoon elämänhallinnan paranemiseen. Varsinkin, kun terapiapajastelu on ansioluettelossa pikemmin rasite kuin suositus kunnon töihin.

Kannan minäkin kyllä huolta näistä nuorista. Ymmärrän heidän pakonsa ahdistavista olosuhteista, mutta hyväksyn sen vasta, kun kaikki muut vaihtoehdot on tutkittu. Vetäytymispäätöstä ei saisi tehdä pelkkien mielikuvien perusteella, edes tutustumatta yhteisössä elämisen tarjoamiin vaihtoehtoihin.

Siksi muuten kannattamani perustulo ei näitä nuoria auttaisi. Se kun mahdollistaisi liian helpon vetäytymisen.

Ellei sitten olisi toisinpäin. Työnteko auttaisi perustulolle. Jos esimerkiksi kahden vuoden yhteenlaskettu työhistoria olisi perustulolle pääsyn edellytys, minkä tahansa työn tekeminen muuttuisi nuorelle kannattavaksi.

Nuori saattaisi ensin ajatella huijaavansa yhteiskuntaa, paukuttavansa vasaraa jossain nyrkkipajassa nuo pari vuotta ja palaavansa sitten peräkammariin tapailemaan kitaraansa. Näissä kahdessa vuodessa olisi kuitenkin tilaisuutemme. Jos nuori saisi onnistumisen kokemuksia, työ olisi mielekästä, työyhteisö reilu, liksa kohtuullinen, hän unohtaisi vähitellen alkuperäisen penseytensä ja pikemmin suunnittelisi jatko-opintoja, perheen perustamista, asunnon hankintaa. Kaikkea, mitä työllä voi hankkia, mutta mitä nuori ei koskaan ole tullut ajatelleeksikaan. Pahimmassakin tapauksessa pienipalkkainen pätkätyö löytäisi tekijänsä ainakin hetkeksi, ja nuori saavuttaisi elämässään jotain, vähintään sen perustulon.

Onneksi olen huolineni arvovaltaisessa seurassa. Myös virkaan astuva tasavallan presidentti on ilmaissut erityishuolensa nuorten syrjäytymisestä. Ainakin uusi työryhmä on tekeillä. Se on minulle vähän pettymys, sillä tutkittua tietoa ja hankkeitakin piisaa. Jos olisimme halunneet vielä yhden komitean, olisimme valinneet presidentiksi vielä yhden demarin. Olisiko aika aloittaa itse työt?

Presidentti Sauli Niinistö on julistanut taistelevansa myös ahneutta vastaan. Odotan kiinnostuksella, keitä hänen mielestään ovat ne kaikkein ahneimmat. Etteivät vain juuri nämä nuoret? Nollasta on joka tapauksessa enää vaikea vähentää, joten perinteiseen tapaan etuja karsimalla syrjäytyjiä ei enää voi "kannustaa".

Lähteet:
Hankkeet riittävät jo - nyt töihin. Helsingin Sanomat. Pääkirjoitus 2.2.2012.
Laitinen, J. (24.1.2012). Niinistö haluaa työryhmän nuorten hätään. Helsingin Sanomat.
Liiten, M. (1.2.2012). Raportti: Kymmeniätuhansia nuoria opintojen ja työelämän ulkopuolella. Helsingin Sanomat.
Myrskylä, P. (2012). Hukassa - Keitä ovat syrjäytyneet nuoret? EVA-analyysi no 19.

Omia aiempia kirjoituksiani:
Nuoret ja työ
Perustulosta: http://sisyfoskivi.blogspot.com/search/label/Perustulo

Onko koolla väliä? - ja sananen salaisesta puutarhastamme

Kyselin aikanaan digitalisoituvan työn tekijöiltä, arvelivatko he ryhmätyön lisääntyvän tulevaisuudessa. Puolet uskoi, toinen puoli epäili. Uskovaiset perustelivat näkemystään pääasiassa työelämän muuttuneilla realiteeteilla. Epäilijöistä ryhmätyötä on jo liikaakin. Eräs vastaaja evästi uskoaan sen lisääntymiseen kommentoimalla: "valitettavasti". Myös toisen vastaajan mielestä "sitä on nyt jo niin paljon, että välillä ahdistaa."

Oma kantani häilyy. Molemmissa on puolensa. Yksin olemme vapaita. Vapaus on kivaa. Kun juoksen metsään, valitsen itse vauhtini ja reittini. Kun rustaan omakustanteitani, luon ja tapan henkilöitä mieleni mukaan. Mutta on touhu aika yksinäistäkin.

Työssä ryhmän hyödyt on helppo havaita. Nopeasti muuttuva työ vaatii yhtaikaa erittäin laajaa ja hyvin spesifistä reaaliaikaista osaamista. Kukaan ei voi tietää kaikkea, joten meidän on opittava jakamaan niin yhteisöissä kuin niiden välilläkin. Olemme digitalisoituessamme tavallaan palanneet keräilykulttuuriin, jossa yhden ryhmäläisen löydöt hyödyttävät muitakin. Ajoittainen byrokraattisuus ja pompottavat pomot kannattaa sietää, koska työkavereilta saamme joka tapauksessa enemmän tietoja ja taitoja kuin yksin pystyisimme hankkimaan.

Ei yhteistyö silti totisesti ole ongelmatonta.

Vastakkainasettelun ajan paluu?

Seuraava pohdintani on leikkiä, enkä edes toivo sitä todeksi. Ehkä syysflunssa sai itsekritiikinkin aivastelemaan. Varsinaisen innoituksen antoi vanhasta hesarista löytämäni kauppatieteen tohtori Maria Joutsenvirran talouskasvun ja hyvinvoinnin suhdetta pohtiva mielipidekirjoitus. Joutsenvirta tuskailee, että päättäjämme tarjoavat talouskriisiin ratkaisuksi yksinomaan talouskasvua. Ellemme paisu vähintään muiden tahtiin, seuraa työttömyyttä, alenevia verotuloja, kasvavia kuluja. Lopulta hyvinvointiyhteiskunnan romahdus.

Useimmat meistä uskonevat, kun päättäjät lupaavat tieteen ja teknologian ratkaisevan väestön ja kuluttamisen kasvun aiheuttamat ongelmat. Tietoisesti tai tiedostamattaan he äänestävät valinnoillaan. Hulluilla päivillä, ideaparkeissa ja joulumarkkinoilla paljastuu millainen ajattelu on voitolla. Muutama kasvukriittinen blogi ei valtavirtaa patoa.

Yhä useammat epäilevät kuitenkin Joutsenvirran tavoin, ettei talouskasvu enää turvaa hyvinvointia. Joskus on jopa päinvastoin. Tietyn tulotason jälkeen tulojen merkitys hyvinvoinnille vähenee. Oravanpyöräilijät alkavat haluta vapaa-aikaa enemmän kuin rahaa. Oikeudenmukaisuuskaan, jos sillä tarkoitetaan säällistä elämää kaikille, ei näytä kasvun myötä toteutuvan. Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Köyhä etsii harkinnanvaraista onneaan toimeentulotukiluukulta, keskiluokka jouluvalojen loisteesta, rikas rottweilerin vartioimasta bunkkeristaan. Kukaan ei löydä.

Kasvukriitikon ylivertaisin pointti on tietysti ekologinen. Hän uskoo, että yhdistetty väestön- ja talouskasvu ulosmittaa kaikki tieteen ja teknologian hedelmät, ja enemmänkin. Jatkuva talouskasvu on kuin pahenevien pikavippien sarja, jonka katkeraksi lopuksi luonnonvarojen kulutus ja ilmastokriisi käyvät kestämättömäksi. Palellumme pakkaseen tai paistumme eläviltä tai pyörremyrky vie tai hukumme vedenpinnan noustessa. Ellemme tee parannusta tänään, menetämme koko huomisen.

Tekoihin valmiita kasvuideologian vastustajia, jos unohdetaan suunpieksijät, on aika vähän. Pentti Linkola ja muutama muu. Valinta kasvun ja siitä eroon pyristelyn välillä lienee kuitenkin aikamme keskeisin. Kun toinen haluaa pelastaa maailman jarruttamalla, toinen kaasuttamalla, kompromissia ei oikein taida löytyä.

Fanaattisuudessaan kasvun vastustajat lähentelevät mielestäni välillä fundamentalistiuskovaisia. Me olemme hyviä, muut kadotettuja, kuuluu tämänkin lahkon sanoma. Usko omaan asiaan on järkkymätön. Kasvutalousihminen nähdään narkomaanilta, jota arvaamatonta sekoilua ohjaa silkka silmitön seuraavan piikin tarve. Huomenna on jo saatava uusi annos, uutta kasvua. Yhä enemmän, yhä isompaa.

Vakavimmin sairaita ovat tietysti yhteisöstään itsensä irti repäisseet superrikkaat, joille mikään raha ei riitä tarjoamaan onnea. Heille kasvukriitikko tarjoaa joko nappia otsaan (kun kaikkia ei voi auttaa, älköön autettaako yhtäkään) tai yhteiskunnan kustantamaa psykiatrista hoitoa (pahimmasta alennustilastakin on mahdollista palata ihmiseksi). Nimenomaan maksuttomuuden tarjoama kontakti muihin ihmisiin voisi rohkaista veropakolaisenkin tarttumaan kukkaronsa sijaan jälleen toisen ihmisen käteen.

Miten näihin kiihkeisiin Jumalan hulluihin pitäisi suhtautua?

Pitäisikö heidät kansainvälisen kilpailukyvyn nimissä palauttaa ruotuun ryhtymällä rankaisemaan talouskasvun vastustamisesta? Vai olisiko meillä varaa antaa heidän elää uskonsa mukaisesti? Täydellisesti se ei tietysti onnistuisi, kuten ei mikään muukaan epätäydellisessä maailmassamme. Uusin teknologia tarjoaisi kuitenkin, ehkä paradoksaalisesti, aiempaa parempia edellytyksiä vaatimattomaan elämään palaamiseksi.

Keksin ainakin kolme tapaa helpottaa kasvukriitikoiden vaellusta maan päällä.

Hui, meitä testataan!

Meitä testataan nykyään läpi elämämme. Alkuverryttelyksi pituuttamme ja painoamme tarkkaillaan. Kunnon rumba alkaa koulussa. Kurssimuotoiseksi muutetut peruskoulu ja lukio viestivät, ettei luokkaan tulla olemaan vaan suorittamaan. Sitten omien kouluaikojeni Jumala ja opettaja ovat ulkoistaneet arviointivelvoitettaan myös nuorelle itselleen. Voi sitä, joka joutuu hormonihyökkäyksen tai sairauden uhriksi ja jää tahdista. Meno kiihtyy korkeakouluopinnoissa.

Kannatan silti testaamista, noin yleensä. Ensimmäiset kyvykkyystestit kehitettiin monen muun innovaation tavoin armeijassa. Ne olivat osa renessanssista alkanutta ajattelua, joka haastoi yläluokan perinnölliset oikeudet ja vaati lahjakkuuden ottamista huomioon virkoja täytettäessä. Tänäkin päivänä testit saattavat auttaa ylittämään monia rotua, luokkaa ja sukupuolta koskevia ennakkoluuloja, joiden takia yhteiskunta ei hyödynnä kaikkien jäsentensä lahjakkuutta. Sinänsä epämiellyttävissä Mensan testeissäkin moni alemman yhteiskuntaluokan rivitallaaja on saanut uskoa kykyihinsä. On myös hyvä, että lääkäri solutyyppimme tarkasteltuaan kertoo meille heti kannattaako meidän harjoitella painonnostoa, telinevoimistelua vai kestävyysjuoksua.

Ei koulua vaan elämää varten. Koulussa testataan, koska elämässä testataan. Elämä ei ainakaan tällä hetkellä onneksi viime kädessä tarkoita sotaa, johon koulu ennen pyrki kasvattamaan auktoriteettiuskoista ja sokeasti tottelevaa tykinruokaa. Kenraalit ja Jorma Ollilat ovatkin syystä huolissaan varushenkilöiden fyysisestä rapistumisesta. Koulun tehtävän kannalta fyysinen suorituskyky on kuitenkin sivuasia. Hiihtämisen ja puun takaa ampumisen sijaan se valmistaa sotimaan hienovaraisemmin, kansainvälisen talouskilpailun tantereella. Viime kädessä koulu valmistaa meitä palkkatyöhön.

Jo työhön päästäksemme meidän on alistuttava testeihin. Itse kävin hiljan läpi sekä soveltuvuus- että huumetestin. Yksityiseltä valtion leipiin vaihtanut tuttuni sai yhtä perusteelliseen kohteluun. Yt-neuvotteluihin kyllästynyt toinen tuttuni päätti vaihtaa kokonaan alaa ja joutui koulutukseen hakiessaan hänkin testattavaksi.

Virallisesti löydämme testien avulla kukin oman paikkamme kokonaisuudessa. Tämä on tietysti täyttä puppua. Kaikki eivät ole hyviä jossain vaan lahjakkuus kasautuu. Muutamalla harvalla on valittavaa haaskattavaksi asti. Me muut tyydymme siihen mitä saamme.

Yhdysvaltalainen sosiologi Richard Sennett antaa kirjassaan Uuden kapitalismin kulttuuri työelämän testeihin uuden näkökulman. Työelämän testit ovat hänen mukaansa luonteeltaan hyvin erilaisia kuin koulussa tehtävät testit.

Koulussa voimme yleensä tekemisellämme vaikuttaa menestykseemme. Riittävä pänttääminen parantaa tuloksiamme seuraavassa testissä. Ahkeruus palkitaan viimeistään ylioppilaskirjoituksissa tai yliopiston pääsykokeissa. Ahkera tekee myös laiskaa verrokkiaan paremman gradun ja väitöskirjan.

Työelämän testien laita on Sennettin mielestä toisin. Vanhassa käsityöläismäisessä ammattilaisuudessa, jossa asiat tehtiin niin hyvin kuin osattiin, oli kyse jonkin tiedon tai taidon syvällisestä hallitsemisesta ja omistamisesta. Lahjakkuuden uusi versio ei kuitenkaan enää ole sisällöllistä eikä sisällöistä riippuvaisia. Uuden työn ostaja ei ole kiinnostunut tämänhetkisestä osaamisestamme, joka vanhenee joka tapauksessa nopeasti. Paneutuminen, "ylilaatu", on passé, pinnallinen kiinnostus kaikkeen uuteen on puolestaan in. Kärkiyritykset ja joustavat organisaatiot tarvitsevat ihmisiä, jotka oppivat uusia taitoja eivätkä roiku sidoksissa vanhoihin osaamisiinsa. Ne edellyttävät meiltä myös kykyä työskennellä tehokkaasti tiimeissä, joiden elinkaari on lyhyt ja joiden jäseniin emme ehdi kunnolla tutustua. Uusi lahjakkuus on potentiaalista kyvykkyyttä.

Sosialistisen ja kapitalistisen työn sankarit

Poikkesin työnhaun lomassa Helsingin DocPoint-festivaaleilla katsomassa puolalaisen veteraaniohjaajan Marcel Łozińskin (s.1940) dokumentin How To Live (Jak żyć).

Elokuva kertoi kommunistisen puolueen järjestämästä kesäleiristä nuorille perheille. Mukaan oli valittu perheitä, jotka puolue koki tavalla tai toisella kadottaneensa. Virkistäytymisen lomassa opastettiin takaisin oikeanlaiseen elämään. Leiriajan kestävässä "leikkimielisessä" kilpailussa valittiin sosialistinen malliperhe. Luvassa oli mahtava palkinto, täysautomaattinen jääkaappi.

Kilpailun julistamisen jälkeen seurasi näennäisrentoa meininkiä auktoriteetin valvonnan alla. Tanssiaiset, tietokilpailu, pulikointia uimarannalla, tapakoulutusta, lasten runonlausuntaa. Arvioitsijoiden keskustelua lasten kanssa. Kulissien takaista peliä. Kukin perhe pisteytettiin päivittäin, ja perheet seurasivat edistymistään tulostaululta. Ja kuten ohjaaja Łoziński tilaisuuden jälkeen totesi, ihmiset eivät nousseet vastustamaan sortajaa vaan sitä, joka rikkoi sääntöjä.

Vuosi oli 1976. Łozińskin mukaan jo seuraavana vuonna osa osallistujista kieltäytyi valmiista käsikirjoituksesta. Reaalisosialismi alkoi vähittäinen murentua.

Łoziński onnitteli vuolaasti meitä suomalaisia päätymisestämme rautaesiripun vapaammalle puolelle. Vaikka niin oli epäilemättä parempi, poimin elokuvasta silti pelottavan tuttuja piirteitä.

Miten perustulo muuttaisi oman elämäni?

Etsittyäni töitä turhaan puolisen vuotta päivittäiset rutiinini ovat vakiintuneet.

Arkiaamuisin tutustun Jobsafari.fi -palvelun sähköpostiini lähettämiin avoimiin työpaikkoihin. Enemmistön sivuutan yleensä suosiolla, sillä esimerkiksi suunnittelija-hakusanani tuottaa paljon epärelevanttejakin osumia. Jos olen onnekas, joukkoon osuu alanikin töitä tai sitten muuten vain kiinnostavia mahdollisuuksia.

Kunnollisen hakemuksen tekemiseen kuluu helposti koko päivä. Pelkkä osaamisen luettelointi ei riitä, vaan hakemuksen pitäisi visioida uniikki, harha-askeleeton tarina kehdosta nimenomaan vain ja ainoastaan avoimena olevaan tehtävään. Työnhaun "veteraanina" voin hyödyntää hakemuspohjia ja ajantasaista ansioluetteloa, mutta kussakin hakemuksessa nostan ja sivuutan asioita tilanteen mukaan. Tyyliä vaihtelen tapauskohtaisesti toteavasta asiallisuudesta räväkkään myyntihenkisyyteen.

Liekö syy iässä vai osaamisessa, mutta olen aniharvoin edennyt edes haastatteluun. Monesti rekrytointi on tyssännyt näytetöihin. Vaikka olen ollut alalla pitkään, voin harvoista yhteistyöprojekteista signeerata mitään selkeästi omaa. Monista en voisikaan, sillä ne sijaitsevat suljetuissa verkoissa. Välillä en saisikaan, sillä vaitiolovelvollisuus kieltää. Toisinaan en halua, sillä ennalleen jääneet kokonaisuudet ovat niitä, joita ei vuosikausiin ole kehitetty. Ylpeyden aiheet on puolestaan moneen kertaan jo päivitetty uudelleen. "Leikkinäytteiden" laadintaan en ainakaan vielä ole intoutunut. Osaksi työsaran loputtomuuden vuoksi; näytteetkin kun pitäisi osata ennalta räätälöidä nimenomaan tietylle työnantajalle. Pitkäaikaistyöttömyyden houkutellessa tämäkin vaihtoehto alkaa kuitenkin houkutella enemmän ja enemmän.

Nyt kun olen ennättänyt haastatella entiset työantajat ja useimmat tututkin jo ainakin kertaalleen, ovat päiväni usein työnhaullisesti varsin toimettomia. Sisältöä elämään antaa perhe, ainakin vielä, vaikka nuukailla täytyy. Jonkin verran seuraan myös alani kehitystä, ennen kaikkea netin välityksellä. Blogikirjoittelu, juoksu, lueskelu ja kaikenlainen arjen pikkupuuhastelu täyttävät muita vapaita hetkiä. Isoja omia projekteja en ole aloittanut, koska en voi suunnitella ajankäyttöäni muutamaa päivää pidemmälle.

Miten edellisessä kirjoituksessani luonnostelemani perustulo muuttaisi elämääni?

Perustuloni - ja sen seuraukset

Alustava idealistinen luonnokseni perustuloksi olisi kuukausittainen veroton rahasuoritus, joka maksettaisiin kaikille Suomessa kaksi vuotta työskennelleille ja tänne veronsa maksaneille työikäisille. Sen käyttöä ei valvottaisi mitenkään. Eläkeläisten talouden varmistaisin takuueläkkeellä, kuten SATA-komitea jo tekikin. Vastaavasti lapsilisät ulottaisin vähintään täysi-ikäisyyteen asti, tai alenevana  kunnes perustulon saamisen ehdot täyttyvät. Näistä ehdoista lisää vähän myöhemmin.

Perustulo olisi osittainen eli se korvaisi vain nykyisen sosiaaliturvan vähimmäisetuudet (esim. työmarkkinatuki, työttömän peruspäiväraha, opintotuki ja hoitotuki) kansaneläkettä lukuun ottamatta. Harkinnanvarainen toimeentulotuki ja asumistuki säilyisivät "hätävarana", vaikka niiden tarve esimerkiksi opiskelijoilla vähenisikin. Vasemmistolle rakas ansiosidonnainen työttömyysturva jäisi sekin, sillä kuten Ville Kopra toteaa, sillä on itsessään merkittävä työntekoa kannustava ja työntekijän taloutta vakauttava merkitys (ks. Kopra, 43). Heikoimmista kannettaisiin edelleen huolta, mutta ketään ei ohjattaisi pakkotyöhön tai turhaan koulutukseen.

Perustulon suuruus on mutkikas juttu. Vastikkeeton raha ei saisi houkutella liian monia kokonaan runoilemaan tai perhokalastamaan. Päinvastoin, sen tulisi innostaa työntekoon, kokeiluihin ja riskinottoonkin. Onneksi suuruutta ei tarvitse hakata kiveen, vaan se voi hiukan elää yhteiskunnan tarpeiden mukaan. Liikaa se ei kuitenkaan saa vaihdella, sillä kansalaisten pitää voida luottaa siihen, että perustulo turvaa heidän perustoimeentulonsa kaikissa tilanteissa.

Miksi kannatan perustuloa?

Hämmennyksekseni huomaan kannattavani niin monia hajanaisen prekariaattiliikkeen ajatuksia, että kiirehdin heti sanoutumaan irti osasta heidän keinojaan. "Proleshoppailulla", eli köyhyyden verukkeella ryöstelyllä, pummilla matkustamisella ja muilla laittomuuksilla ei mielestäni ole mitään tekemistä kansalaisvaikuttamisen tai edes kansalaistottelemattomuuden kanssa. Kansalaistottelemattomuudella tavoitellaan aina oman edun tai anarkian (= vahvimman oikeus) sijaan lakien kehittämisestä. Avoimesti lakia rikkomalla vääryydeksi koettu asia kyseenalaistetaan. Kansalaistottelematon, toisin kuin pikkurikollinen, tarjoutuu itse tuomiolle ja ottaa vastaan vallitsevan lain hänelle langettaman rangaistuksen. Jos yhteisö pitää tuomiota vääränä, lakia tai ainakin sen tulkintaa todennäköisesti jatkossa muutetaan.

Mutta itse työ, ja samalla työttömyys, ne ovat muuttuneet. Koska työ on irronnut paikasta ja ajasta, ei enää pitäisi palkita vain työksi mielivaltaisesti määritellyistä hetkistä. Uudet innovaatiot kehittyvät joka puolella yhteiskuntaa, ei vain palkkatyössä. Vanha perusajatus, että ensin on tuotettava, jotta voisimme jakaa, ei uudessa taloudessa ainakaan ihan täysin enää päde. Tieto- ja palveluteollisuuden noustessa keskeiseksi tuotannon aloiksi voimme ajatella päinvastoinkin: on jaettava ennen kuin voidaan tuottaa yhtään mitään. Työtä ei enää tehdä tehtaiden liukuhihnoilla vaan erilaisissa tiimeissä, kaikkialla ja kaiken aikaa. Työntekijä organisoi itse itseään ja kommunikoi jatkuvasti työtovereiden ja asiakkaiden kanssa. Tieto ja uudet innovaatiot ovat yhä tärkeämmässä roolissa yhteiskunnan ja talouden kehityksessä. Tiedon arvo ei kasva pihtaamalla vaan jakamalla. Mitään tulosta ei synny ilman jakamista. Tietotaloudessa työn tuottavuus riippuu mahdollisuudesta hyödyntää erilaisia avoimia yhteisöresursseja, kuten sosiaalisia suhteita ja kulttuurisia taitotietoja. (ks. Korhonen et al, 97, 105)

Luovuudelle on siis oikeasti raivattava ajoissa tilaa.

Perustulo - mistä puhutaan?

Perustuloa puuhaavat Suomessa näkyvimmin Vihreät, mutta myös Kokoomus, Vasemmistoliitto ja Keskusta ovat eri yhteyksissä leikitelleet ajatuksella. Kun suurinta summaa, 850 - 1000 euroa, esittää raharuhtinas Björn Wahlroos ja kun vastaavasti ammattiyhdistysliike ja sosiaalidemokraatit käpertyvät syyperustaiseen sosiaaliturvaan, on syytä yrittää hahmottaa mitä kukin perustulolla tarkoittaa.

Käytän jatkossa selkeyden vuoksi pelkästään termiä perustulo, vaikka samaa tai liki samaa tarkoitetaan puhuttaessa kansalaispalkasta, kansalaistulosta tai negatiivisesta tuloverosta.

Ymmärtääkseni suuria kysymyksiä on kolme:

1. Saavatko kaikki perustuloa vai sisältyykö saamiseen ehtoja, esimerkiksi työvelvollisuus?
2. Korvaako perustulo koko muun sosiaaliturvan (täydellinen perustulo) vai vain osan siitä (osittainen perustulo)?
3. Kannustaako perustulo palkkatyöhön (on riittävän pieni) vai mahdollistaako se myös työstä kieltäytymisen (on riittävän suuri)?

Onko perusturvan vastikkeellisuus osa hyvinvointiyhteiskuntaa?

Olen viime ajat pähkäillyt syyperustaiseen perusturvaan ja vastikkeettomaan perustuloon liittyviä kysymyksiä.

Syyperustainen perusturva sisältyy ymmärtääkseni perinteiseen, maltillisen vasemmiston vaalimaan hyvinvointiyhteiskunnan määritelmään. Hyvinvointiyhteiskuntaa ajatellaan tällöin kansalaisen ja valtion välisenä sosiaalisena sopimuksena. Sopimuksessa yhteiskunta tukee kansalaista hänen omien mahdollisuuksiensa hyödyntämisessä kehdosta hautaan asti. Kansalainen huolehtii vastavuoroisesti työpanoksestaan ja työkuntoisuudestaan. (ks. Kopra, 89)

Hyvinvointiyhteiskunnan rahoitus perustuu siis työntekoomme. Tuotamme työllämme verovaroja, joilla yhteiskunta tuottaa meille laadukkaita palveluja. Koska olemme todenneet järjestelmän tehokkuuden omassa arjessamme, olemme hyväksyneet monia muita maita korkeamman veroasteen. (Työnantajan myötämieltä tosin lisäsi pitkään epäilemättä myös kommunismin pelko.) Edes sosiaalimenot eivät hyvinvointiajattelussa ole kustannus vaan sijoitus, jonka avulla pääsemme vaikeiden hetkiemme yli takaisin taloutta kasvattamaan. Syyperustaisesti.

Pentti Arajärvi kiteyttää näkemyksensä sosiaaliturvan filosofiasta seuraavasti.
1. Terve, aikuinen ihminen hankkii lähtökohtaisesti elannon itselleen ja perheelleen omalla työpanoksellaan.
2. Jos tämä ei onnistu, siihen on jokin järkevä syy. Sosiaalietuuksia maksetaan työtulojen puuttuessa syyn perusteella. Syyperusteinen sosiaaliturva piirtää selkeän ja oikeudenmukaisen kuvan yksilön ja yhteiskunnan välisistä vastuista ja velvollisuuksista. (Kopra, 46)

Luulen yleispiirteittäin ymmärtäväni vastikkeellisen perusturvan periaatteen. Se kuulostaa ihan kauniilta. Tämä teolliseen aikaan sovitettu järjestelmä saattoi hyvinkin toimia niin kauan kuin käytännössä kaikilla, ainakin miehillä, oli elinikäiset kokopäiväiset palkkatyösuhteet. (Fordistinen työ perustui pitkään siihen, että naiset vapauttivat miehet palkkatyöhön kasvattamalla heidän puolestaan ilmaiseksi lapset ja tekemällä kotityöt. Samalla he jäivät riippuvaisiksi miestensä palkasta.)

Ajat ovat kuitenkin muuttuneet.