Lorun loppu

Ellei juoksu kiinnosta, sinun kannattaa tällä kertaa jatkaa matkaa.

Tämä kirjoitus tarinoi siitä, miten vuonna 1988 yliopiston ruokalassa lausutuista harkitsemattomista sanoista alkanut maratonjuoksemiseni päättyi viime sunnuntaina Vantaalla.

Olen tosin lopettanut jo kahdesti aikaisemmin. Vuonna 1992 jalkavaivoihin, kun tiesin asiantuntijoita paremmin miten harjoitella. Vuonna 2004 pelastaakseni parisuhteen, joka hajosi pian päätöksen jälkeen.

Tällä kertaa lopettamiseen ei liity dramatiikkaa. Vaikka urheilijan ei pitäisi nähdä tervettä päivää, voisin terveyden puolesta juoksennella entiseen tapaan. Liikuntaa harrastamattomilla tutuilla sen sijaan remppaa riittää. Kuvittelenko juoksemalla eläväni ikuisesti, kysyvät välillä. Milan Kunderan sanoin päinvastoin: Toisin kuin moottoripyöräilijä, juoksija on koko ajan läsnä omassa ruumissaan, hän joutuu jatkuvasti ajattelemaan rakkuloitaan ja hengästymistään; juostessaan hän aistii oman painonsa ja ikänsä, on enemmän kuin koskaan tietoinen itsestään ja elinajastaan (Kundera, 6-7). Juoksija voi seurata vanhenemistaan reaaliajassa sykemittarista. Hän jos kuka tietää rajansa.

Valmistautuminen Vantaan maratonille. Määrät ja matkat.

Tunnustankin tosiasiat. Välillä harjoittelun kuuluu tuntua raskaalta. Vetotreeni ei ole onnistunut, ellei sen jälkeen puuskuteta kaksinkerroin. Rasitusta ja lepoa oikein suhteuttamalla kunto kehittyy. Vähitellen askel lähtee lentoon ja hengitys kulkee vaivattomasti kymmeniä kilometrejä. Nautin edelleen juoksemisesta, mutta lennokkuuden hetkiä on yhä harvemmin. Yhä useammin eteneminen tuntuu töpöttelyltä. Vuonna 1989 luonnonlapsilenkkeilin helmikuusta elokuulle noin 800 kilometriä. Alkukesän reilasin pitkin Eurooppaa. Tänä vuonna harkitussa suhteessa kevyttä, pitkää, reipasta ja kovaa.harjoittelua on sykemittariin kertynyt 3102 kilometriä. Silti en yllä samaan vauhtiin kuin nuorena.

Poikamainen haaveeni oli sunnuntaina vielä kerran alittaa tietty juoksijat hölkkääjistä erottava loppuaika.

Toisenlainen loma

En tänä kesänä juuri matkustellut.

Kun parisuhde muuttui ystävyydeksi, menetin matkakumppanin. Ihan ventovieraan kanssa en hotellihuonetta välitä jakaa. Jos kaveriksi sattuu hillitön bilehile, lähetyskäskyn riivaama lahkolainen tai väsymätön vitsinikkari, loma on pilalla. "Suvaitsevaiston" tyyppiedustajana suvaitsen minäkin erilaisuutta turvallisen etäällä itsestäni. Riittää, että avokonttorissa sumplin kaikkien kanssa.

En silti monen keski-ikäisen miehen tapaan asettunut tuopin ääreen ruikuttamaan. Olin tosin aikonut juosta jo alkukesällä viimeisen maratonini. Tasolleni kunnianhimoinen tavoite oli määrä saavuttaa säännöllisesti ja monipuolisesti harjoitellen. Sitten sain flunssan, ensimmäiseni puoleentoista vuoteen, enkä voinut startata. Pari viikkoa myöhemmin yritin toisaalla, mutta kunto oli jo tiessään. Treeni jatkuu syksyyn.

Ensimmäisen lomaviikon järjestelin roikkumaan jääneitä asioita ja haahuilin hajamielisenä Helsingin ilmaistapahtumissa. Yritin eheytyä hätäisestä projekti-ihmisestä ihan oikeaksi ihmiseksi. Sellaiseksi, joka saa tyydytyksensä siitä, että haluaa ja pystyy tekemään asiat niin kunnolla kuin suinkin osaa alusta loppuun. Ei se oikein onnistunut.

Virittelin kirjoitusharrastusta. Ilmoittautuduin hetken mielijohteesta kurssille, mutta se oli täynnä. Ilmoittauduin toiselle kurssille. Se oli peruutettu osallistujien puuttumisen takia. Yritin maalata. Tuotos oli niin karmea, että pakenin saman tien asunnostani.

Matkustaminen on huono idea, jos haluaa paeta itseään. Hetken on rentouttavaa vaellella velvoitteista vapaana. Kuljeskella paikoissa, jossa ei ole pelkoa törmätä kehenkään, joka vaatisi muuta kuin maksua tasarahalla tai pienen tipin kera. Pidemmän päälle syntyy kuitenkin vain luettelo satunnaisista paikoista, ja jää epäselväksi, miksi olen niihin päättynyt. Ja pahinta kaikista: sama eksynyt ruttunaama tuijottaa maailman kaikkien hotellien peileistä.

Onneksi on kuitenkin yksi peili, joka heijastaa toisin. Kesämökin vanhan piirongin peili. Se vääristää sen verran, että punkkitarkasta ei sen avulla voi tehdä. Se mahdollistaa kuitenkin täydentämisen ja tulkinnat.

Mökillä on sähköt, mutta sieltä puuttuvat nettiyhteys ja televisio. Aikaa jää tuumailuun. Kulttuuriantropologi Thomas Hylland Eriksen esittää kirjassaan Hetken tyrannia, että kiireettömän pohjoismaisen mökkielämän malli pitäisi tehdä tunnetuksi kaikkialla (ks. Eriksen, 221). Eriksenin mielestä ihmiskunnan tuhoisin ongelma ei ole ilmastonmuutos, velkakriisi eikä edes syrjäytyminen vaan hitaan ajan puute. Arjen ennakomaton sälä: puhelut, sähköpostit, tekstiviestit ja pikapalaverit vaativat jatkuvaa reagointia niin, että aikaa ja keskittymistä vaativat tärkeämmät asiat jäävät aina tekemättä. Eriksen kertoo tutkijakollegastaan, joka ei enää kykene lukemaan kirjoja. (ks. Pohjola) Tunnistan samoja oireita.

Supermies ja minä

Elämänkumppanini löysi supermiehen Hesarin sunnuntailiitteestä.

Supermies työskentelee 70 tuntia viikossa. Hän menestyy kiinteistöalan nettiyrittäjänä piinkovassa Kaliforniassa. Hänen yrityksensä työllistää 300 ihmistä, ja sen verkkopalvelua käyttää viikottain 16 miljoonaa ihmistä. Jos kaikki sujuu suunnitellusti, supermies on ensi vuonna ensimmäinen suomalainen pörssiyhtiön johtaja Yhdysvalloissa. Työ ei estä häntä olemasta 35-vuotiaana ikäluokkansa toisiksi paras amatööritriatlonisti maailmassa. Sosiaalisessa mediassakin hän ehtii brändäämään itseään ja yritystään.

Elämänkumppanini näyttää minulle kokosivun kuvaa supermiehestä. Panen merkille Hollywood-tähden kasvot ja hiukset, valkaistut hampaat, timmit lihakset. Elämänkumppanin mielestä noin sietämättömän hyvännäköisen tyypin on pakko olla epäaito.

Syvennyn juttuun. Taikavoimia supermiehellä ei ole. Sen sijaan hän mittaa pakonomaisesti kaikkea mahdollista. Hän tunnustaa rakastavansa dataa. Jos jotain voi mitata, sitä voi parantaa, on hänen mottonsa.

Forssan tiellä

En kirjoita vuoden 1903 Forssan puoluekokouksesta, jossa sosiaalidemokraatit hyväksyivät tavoitteekseen mm. kahdeksan tunnin työpäivän ja vähimmäispalkan.

Sen sijaan kirjoitan taas juoksemista. Filosofoinut olen jo aiemmin, joten kesän kunniaksi sukellan nyt äärimmäiseen konkretiaan. Kuvaan mahdollisimman tarkasti erään maratonini ja siihen valmistautumisen.

Osallistuin lauantaina 18.6. ensi kertaa Forssan suvi-iltaan. Yritin saavuttaa tämän vuoden tavoitteeni jo alkukesästä. Vaikka pääosin nautin juoksemisesta, ja vaikka oloni on yleensä viimeistään lenkin jälkeen mitä mainioin, oikea treenaaminen on kuitenkin etenkin helteellä rankkaa. Eritoten ikämiehelle, joka haluaisi säilyttää tulostasonsa. Aikaakin kuluu, vaikka juoksija säästyykin esimerkiksi harjoituspaikoille reissaamisesta. Halusin myös tarjota elämänkumppanilleni hikisistä treenivaatteista vapaamman kesän. Pitkästä aikaa ensimmäisen "laillisen" vuosilomani kunniaksi.

Jollen onnistuisi, kesä kuluisi edellisten tapaan harjoitellen. Seuraava kisa olisi vasta syksyllä Kuopiossa tai Vantaalla. Kesäkisoihin en hellevaaran vuoksi osallistu.

Onnistuminen oli kaikkea muuta kuin varmaa. Olen juossut parisenkymmentä maratonia, mutten koskaan alkukesästä, jolloin kärsin siitepölyallergiasta. Luminen ja kylmä talvi olivat myös hankaloittaneet treenaamista epätavallisen pitkään. Lumessa lyllertäminen oli lisännyt lihaskestävyyttä ja suojannut vammoilta, mutta hapottamaan olin päässyt vain satunnaisesti hallissa. Testien mukaan lyhyet matkat sujuivatkin roimasti aiempaa hitaammin.

Ihan epärealistista tavoitteen saavuttaminen ei silti ollut. Olin helmikuun flunssan jälkeen ollut täysin terve. Talven iskiasoireetkin olivat hellittäneet. Harjoituskilometrejä oli kertynyt kuukausittain kolmisensataa, minulle kelpo määrä. Takana oli jo puolisen tusinaa täystehoista kuuden treenin viikkoa. Niihin sisältyy yleensä ainakin yksi kova vetotreeni, esimerkiksi kilometri parin minuutin palautuksella kahdeksaan kertaan, yksi pitkä, miltei tai yli kahden tunnin fiilistely, ja yksi kovahko muutamankymmenen minuutin tasavauhtinen rutistus. Kiitos Harri Hännisen ja Jaakko Honkasen maratonkoulun opin kymmenisen vuotta sitten vaihtelemaan matkaa, vauhtia ja tempoa lenkistä toiseen. Juokseminen on kaikkea muuta kuin tylsää, ellei siitä itselleen sellaista tee.

Viihdyttäjät

Onnistumistani työssä arvioitiin. Sain myönteisintä palautetta sosiaalisista taidoistani. Olen analyyttinen ja rakentava. Yllätyin, sillä yleensä saan syytteitä syrjään vetäytymisestä. Ja kun sydänyön tunteina kysytään, myönnän itsekin viihtyväni mieluummin metsälenkillä kuin coctailkutsuilla.

Euroviisuja hiukan häpeillen katsoessani aloin pohtia viihdyttäjyyttä. Tajusin viihdyttäjän sielunmaiseman olevan minulle täysin vieraan. En ole edes lapsena halunnut näyttelijäksi tai iskelmätähdeksi. Juoksijaksi kyllä, mutta vain 500 metrin hivuttavan olympiakirin ajaksi, ei sitä seuraaviin turhanaikaisiin kissanristiäisiin.

Viisukilpailun pitäisi yhdistää Euroopan kansoja. Ainakin homojen kohdalla kikka kai toimii.

Mutta miksi nimenomaan sortamistamme, kuten homoista tai rotuvähemmistöistä, tulee niin usein juuri viihdyttäjiä? Suomessa vaikkapa romaneista. Miksi juuri ne, joiden luulisi karttavan meitä niin paljon kuin mahdollista, kaipaavat niin kiihkeästi huomiotamme?

Kirjastoille kiitos!

Kirjastot ovat ostaneet kolmekymmentä kuusi kappaletta Oletko valmis? -sarjakuvaani. Myymättä on enää noin kolmekymmentä. Omakustantajana olen olemattomasta markkinoinnista huolimatta omillani.

Marginaalista myyntiä enemmän iloitsen luetuksi tulemisesta. Niin vaatimatonta kuin yritän esittää, niin tokihan toivon tekoselleni huomiota. Kirjastojen kappaleet kiertävät vuosia kädestä käteen ja saavuttavat jokainen vähintään kymmeniä lukijoita.

Olen jo nyt saanut albumista enemmän palautetta kuin yleensä taitaa olla tavallista.

Kustantajista oikeastaan vain iso W vaivautui vastaamaan. Ja ainoana moittimaan, kunnolla ja rakentavasti. Pari artistivetoista pientä kustantajaa valoi uskoa, että muualla tärppää. Muuten vastaanotin parin rivin vakiokirjepohjia. Noin puolet kustantajista eivät vastanneet ollenkaan.

Albumissa pääsemme ääneen myös me bisnesmiehet!

Kujanjuoksuun tuhrautui vuosi ja rapiat. Varoitankin virallisesta tiestä ainakin niitä, joiden työt sisältävät ajankohtaista aineistoa. Jollet valmiiksi tunne oikeita ihmisiä tai jollet ole helposti markkinoitava valmis julkkis tai ilmiömäinen verkostoituja, tee suosiolla omakustanne. "Oikea" kirjallisuuskin on monille kustantajille nykyään vain bisnestä. Sarjakuva on ollut sitä aina.

Myöhempi palaute, pääasiassa toki tutuilta tullut, on ollut sitäkin myönteisempää. Välillä niin myönteistä, etten ilkeä siteerata, jottei epäillä oman kehun haisevan.

Kehut saavat toisaalta epäilemään hampaiden tylsyneen. Olisi surullista kuulua sovinnaisia ennakkokäsityksiä toisteleviin "koko kansan" tunteiden tulkkeihin. Voiko hyvä tuotos olla ärsyttämättä ketään? Parhaimmisto tanssii yleensä sopivuuden rajalla. Ainakin parin pöljäkkeen kuuluisi älähtää työtä näkemättä, jos työ on näkemisen arvoinen.

Ehkä haukkujen puute johtuu siitä, että marginaalisena tekijänä tavoitan vain samanmielisiä? Mediapaniikkiakaan ei demokratiassa saavuteta markkinoimatta. Persut ja uskovaiset innostuvat teilaamaan työn vasta, kun se jo muuten on yleinen puheenaihe. Kun kaikki voivat puhua, mutta kenenkään ei tarvitse kuunnella, ankarin tuomio on hiljaisuus.

Miehenä oleminen

Ystäväni pyysi projektiinsa ajatuksia miehuudesta ja miehenä olemisesta. Arvelin helposti tuottavani muutaman sata sanaa ja lupauduin mukaan. Homma osoittautui kuitenkin yllättävän vaikeaksi. Olin kuvitellut kirjoittavani pitkistä päivistä, velvollisuudentunnosta ja sen sellaisesta. Edes jotakin. Yllätyin, että tuskin sivusinkaan itsensä elättämisen eetosta. Työ tuntuu aivan liian häilyvältä ja epävarmalta, jotta enää sisimmässäni laskisin mitään sen varaan, vaikka mielelläni työskentelenkin. Työn mahdollistama kuluttaminenkin tuntuu vain hetken huumalta. Lääkäreitä ilahduttanee, että naiset sentään edes kävivät mielessä. Ennen kaikkea huomasin kuitenkin kirjoittavani - juoksemisesta.

Kosken sarjikseni markkinoinnin, lumitöiden ja muiden verukkeiden vuoksi ole ehtinyt päivittämään blogiani, läiskäisen kirjoittamani tekstin tähänkin, vaikkei se teemaan oikein sovikaan:

Elämäni siivoojana

Rahoitin opintojani ja sittemmin unelmiani pitkään siivoojana.

Nuo ajat tulivat mieleen, kun luin Kreeta Onkelin kolumnin siivoamisesta.

Onkeli toteaa osuvasti, ettei siivoojia arvosteta, siisteyttä kyllä. Oikeudenkäynnissä, jossa vaimoa epäiltiin miehensä taposta, häntä vastaan todistanut poliisi kertoi, kuinka kotona oli ollut siivotonta. Siivottomuus tarkoitti, että kotona meni huonosti. Suhteen tukipilari ei Onkelin mukaan olekaan läheisyys vaan siivoaminen.

Silti siivoojaksi ei pyritä vaan joudutaan. Syrjäytymiskeskusteluissakin siivooja on Onkelin mielestä pahin esimerkki. Kun rokkarilla meni huonosti, hän siivosi Tukholmassa.

Juuri tuon alhaisen arvostuksen takia minä ryhdyin aikanaan siivoamaan. Vain asuntoni nähneet ymmärtävät koko vitsin. Halusin mieltä vaivaamattoman työn, jossa voisin urakoida, jossa välttyisin työtä hidastavilta ihmissuhteilta ja jota en perfektionismissani innostuisi tekemään kunnolla. Pidin työtäni myös jalkapohjien rasitusvammoilta suojaavana juoksun oheisharjoitteena. Olin tyytyväinen, vaikka kadehdinkin erään julkisyhteisön yövahtimestaria, joka työajalla saattoi kirjoittaa graduaan. Minä sain tyytyä sanelemaan siivouskärryissä kulkevaan sanelukoneeseen hajamietteitä, ja niitäkin vasta konttorien tyhjennyttyä.

Miten uudistaisin koulun?

Viipyilen vielä hetken peruskoulun tuntijakouudistuksessa.

Jotten edellisen kirjoitukseni tavoin vain kritisoisi, kehittelen lyhyesti omien toiveideni mukaisen peruskoulun, lähinnä yläkoulun.

Tarkkoihin tuntimääriin en puutu, enkä kaikkiin oppiaineisiinkaan. Oppilaiden kokonaistuntimäärän pitäisin kuitenkin ehdottomasti ennallaan. Lisättäköön vapaaehtoisten, tai jopa puolipakollisten kerhojen määrää, jos niin halutaan, mutta oppivelvollsuuteen en lisälaitostumista sisällyttäisi. Peruskoulu alkaa mielestäni riittävän varhain, kestää riittävän pitkään, eikä päiviäkään ole nykyisestään syytä pidentää. Luovuus ja eheys edellyttävät niin nuorella kuin aikuisellakin myös joutilasta luppoaikaa ilman tulostavoitteita ja raportointia. Koulua ei saa käyttää nuorten välivarastona, jonka todellinen tarkoitus on mahdollistaa vanhempien pitemmät työpäivät.

Alakoulun valinnaisuutta en lisäisi, koska se johtaisi osaamiseltaan hyvin erilaisiin yläkoululaisiin ja myös alueelliseen eriarvoisuuteen. Yläkoulussakin äärimmilleen viety valinnaisuus vaikeuttaa opetuksen suunnittelua, koska osallistujamäärät voivat vuosittain vaihdella kovastikin. Pätevää henkilökuntaa on vaikea rekrytoida lyhyellä aikavälillä ja toisille päteville on ikävä jakaa pikapotkuja.

Todellisille lahjakkuuksille yksi tai kaksi lisäviikkotuntia ei myöskään merkitse juuri mitään. Jos lapsinerokas viulisti, juoksija, kuvataiteilija tai matemaatikko oikeasti haluaa kehittää taitojaan, tarvitaan ylivirkamiesmäistä intohimoa ja tuhatkertainen tuntimäärä koulun tarjoamaan oppiin nähden.

Järjestettäköön näille superlahjakkuuksille siis laadukasta yksityisopetusta eikä sotketa kaikkia Suomen kouluja. Me tavikset voimme ainakin yläkouluun asti mennä yhtenäisenä ikäluokkana samassa tuubissa.

Mutta niihin muutoksiin. Aloitan karsimalla.

Välillä vapaalla

Vietin viikonlopun kevätleskenä. Elämänkumppanini juhli äitienpäivää vanhempiensa luona, jonne en eläinallergikkona voi mennä. Oma äitini asuu kaukana, ja onnittelin häntä tänäkin vuonna vain puhelimitse. Lopun ajan harrastin urheilua ja kulttuuria.

Lauantaina avasin juoksukauteni Helsingin puolimaratonilla, joka taisi olla osallistujamäärältään kaikkien aikojen suurin suomalainen juoksutapahtuma. Uhkaava vesisade huuhtoi ilmasta siitepölyt ja vaihtui miellyttäväksi pilvipoudaksi kisan alla. Kymmenen asteen lämpötila helli liikkujia eikä tuulikaan puistoisella reitillä sanottavammin kiusannut. Kolme viikkoa sitten sairastin flunssan, ja siihen nähden olin omaan suoritukseeni tyytyväinen. Aluksi etenin suunnittelemaani tasaista vauhtia. 14 kilometrin kohdalla kiristin, kun sain vetoapua hyvällä tekniikalla juosseelta nuorukaiselta. Loppukirissä puristin niukasti ohi, mutta varmaankin viimeistä kertaa. Jos nuori mies malttaa harjoitella, hänessä on ainesta oikeaksikin juoksijaksi.

Tiedän intoiluni olevan lapsellista. Olisin voinut viettää päiväni hyödyllisemmin vaikka vastustamalla ydinvoimaa samanaikaisessa mielenosoituksessa. Tällainen kuitenkin olen, ja läheisteni on hyväksyttävä minut myös numerolappu rinnassa. Kaltaisestani ihmistyypistä Miika Nousiainen on kirjoittanut riemukkaan Maaninkavaara-kirjan. Juoksuun hurahtaneiden tulisi ehdottomasti lukea Nousiaisen kirja.

Sunnuntain lepuuttelin ruumista ja ravistelin sielua. Ensin vierailin Helsingin Taidehallin Isä, poika ja Pyhäjärvi -näyttelyssä.

Palikkatestissä

Päätäni ei aikuisiällä ole testattu. Hakemani työpaikka kustansi tilaisuuden. Osallistuin testiin eilen.

Olin toiveikas. Nuorena yleensä pärjäsin testeissä. Syntymäkaupungin työvoimatoimiston virkailija jopa venytti palautetilaisuuden koko työpäivänsä mittaiseksi, kun ei ollut ennen törmännyt vastaaviin tuloksiin. Myöhemminkin olen hupimielisissä nettitesteissä pommitellut mensan rajaa. Joka tapauksessa ylittänyt keskimääräistohtorin ääoon. Mieluisa työpaikka tuntui olevan miltei näpeissäni.

Testi päätyi katastrofiin ennen kuin kunnolla alkoi.

Maahanmuutto ja työmarkkinat

Viime laman aattona pääkaupunkiseutulainen siivousfirma meinasi ostaa laivan. Visiona oli torjua työvoimapulaa ja polkea hintoja majoittamalla hytteihin vähään tyytyvää virolaista ja venäläistä väkeä. Lama torpedoi laivan ennen sen rantautumista, kun 25 markan tuntipalkan ottajia löytyi omastakin takaa.

Suomessa maahanmuutto ei tuolloin ollut eikä vieläkään ole merkittävää kuin paikallisesti. Täysin merkityksetöntä se ei silti ole. Olen kierrellyt aihetta tarkoituksellisesti, kun olen pelännyt päätyväni vänkäämään siitä, vievätkö ulkomaalaiset työpaikkamme vai loisivatko he ruhtinaallisella sosiaaliturvallamme. Usein nämä väitteet kuulee samalta ihmiseltä.

Perussuomalaista olutsieppoa kohtaan tunnen kyllä sympatiaa. Pudokkikavereidensa seurassa hän jurnuttaa vääränväristen invaasiota kapakassa, jonka ainoat veronmaksajat puhuvat suomea kovin murtaen. Hän sentään kokee arjessaan monikulttuurisuuden ongelmat. Kuulunee systeemin surulliseen luonteeseen, että köyhät käyvät toistensa kimppuun, vahtivat roskamedian viitoittamina sääntöjen noudattamista, sen sijaan, että kyselisivät krakamiesten junailemien oikeiden rahavirtojen perään. Voimme siis heidän ajatustensa kuulemisen sijasta siirtyä suoraan pitämään heitä kädestä.

Onnekkailta odottaisin enemmän. Jo lukioaikojeni viisas äidinkielenopettaja epäsi porvarispojilta oikeuden rasistiseen mölinään. Hänestä heillä oli jo kuusitoistavuotiaana liian korkea yhteiskunnan maksama koulutus populistisiin selityksiin. Arjessaan korkeintaan diplomaatteja kohtaava "uppoavasta Lännestä" kirjoitteleva superkoulutettu eiralainen onkin arkijärjelleni jo täysin käsittämätön olento. Käsittämätöntä ei ole maahanmuuton ongelmiin puuttuminen. Niitähän riittää, kuten ongelmia elämässä muuallakin. Yhteisresurssit, kuten laidunmaat, kalavedet, tieverkko tai vaikkapa sosiaaliturva, voidaan todella ryövätä käyttökelvottomaksi, ellei kukaan valvo yhteisön kannalta tuhoisaa itsekkyyttämme (ks. Rheingold, 38 - 41). Eiralaisenkaan ei tarvitse siis olla naiivi. Minäkin tarjoaisin yhtä yhteisresurssia, perustuloa, uusille tulijoille, eli nuorille ja maahanmuuttajille, vasta työn kautta tapahtuvan initiaatioriitin jälkeen. Käsittämätöntä on kuitenkin se, että nämä maahanmuuton ongelmat näyttäytyvät koulutetulle mielelle ja kylläiselle vatsalle niin keskeisenä, että ne läpäisevät kaiken ajattelun.

Hidastamalla elämänhallintaan?

Monet meistä kiirehtivät koko ajan. Töissä yritämme vimmatusti tehdä kahta asiaa yhtaikaa. Kolmas kuikuilee sermin takaa, neljäs kännykässä, viides pompahtaa sähköpostitse. Touhuaminen ei rajoitu työntekoon vaan vapaa-aikanakin pitää suorittaa. Elämästä on saatava kaikki irti. Omat ja lasten harrastukset, yhteiset aamu- ja iltapalat (jos niitä enää on) ja lomamatkat tehdään yhä aikataulutetummin. Marraskuussa joulupukki avaa uuden rintaman ostoparatiisien tuli(ais)helvettiin. Sairastuminen vapauttaa meidät, tosin usein vain siksi hetkeksi, että ehdimme antaa hätäisen haastattelun arvomaailmme pysyvästä muuttumisesta. Jo kohta jatkamme vanhaan tapaan. Eläkeläisetkään eivät poistu tayloristisesta suorittamisesta vaan tuskailevat, ettei koskaan ole kiireempi ollutkaan.

Minäkin tunnen itseni levottomaksi. On ollut hätkähdyttävää huomata, etten puolen vuoden työttömyydenkään jälkeen pysty keskittymään mihinkään kunnolla. Jään aamulla jahkailemaan vaihtoehtojen välillä, lamaannun ja päädyn illalla syyllisenä tuskailemaan, etten ole saanut ainuttakaan edistetyksi. Pelkään koko elämän tuhraantuvan tolkuttomaan touhuamiseen. Olemme saavinamme kovasti aikaan, mutta kun jotain viimein pitäisi jälkipolville muistella (mikä sinänsä on turha vaiva, koska kiireinen kodinhoitaja, joka huolehtii meistä vielä kiireisimpien sukulaistemme sijaan, ei kuitenkaan ehdi kuunnella), mieleemme ei tulekaan mitään erityistä. Muistamme vain itse kiireen. Vielä letkuissa maatessamme olisi kiirehdittävä: paikka olisi vapautettava jonossa seuraavalle.

Helpottaisiko tietoinen hidastaminen levottomuuttamme?

Asennetta työhön: Personal development

Vaikka huippuosaajuus ja markkinointitaidot tarjoavat meille menestymisen mahdollisuuksia muuttuvassa työssä, motivaatio-ongelmiin ne auttavat huonosti. Moni kokee laiminlyövänsä perhettään tai ystäviään tehdessään pitkää päivää. Toinen kamppailee jaksaakseen informaatiotulvassa. Kolmatta mietityttää vierasmääritteisen työnsä epämääräiset tulokset. Kesken ennätyksellisen tulosjulkistuksen hän harhautuu pohtimaan, onko ympäristöuhkien, ylituotannon ja eriarvoisuuden maailmassa todellista tarvetta hänen tekemälleen asialle. Ongelma ei koske enää pelkästään asetehtailijoita, mainosmaakareita tai moottoriurheilijoita. Mitä abstaraktimmaksi itse työ muuttuu, sitä hankalampaa meidän muidenkaan on vastata kysymykseen työmme perimmäisestä tarkoituksesta.

Jottei se pääsisi unohtumaan (tai muistumaan), kiiruhtaa moni työnantaja tarjoamaan motivaatiovalmennusta, jolla työntekijä yritetään saada sisäistämään johdon asettamat visiot ja missiot ja vakuuttumaan siitä, että hän on mukana jossain paljon suuremmassa ja tärkeämmässä hankkeessa kuin vain omassa työssään.