Heidi Viherjuuri ja Nadja Sarell: Hilja ja vihreän talon kesä

Heidi Viherjuuri: Hilja ja vihreän talon kesä
Kuvittanut Nadja Sarell.
Mäkelä 2017, 75 sivua.

Hilja on seitsemänvuotias tyttö, joka asuu vähän repsottavassa vihreässä talossa isänsä, äitinsä ja kahden siskonsa kanssa. Perheen äiti on kampaaja ja isä muusikko, jonka remonttitaidot eivät ole ihan vanhan talon edellyttämällä tasolla. Siskosten perään katsovat vuorollaan myös naapurissa asuva vaari sekä persoonalliset naaapurit Valkoherukkamummo, Mansikkatäti ja Sadetakkimummo.

Tällaisille helppolukuisille, mutta vivahteikkaille lastenromaaneille on aina tilausta. Hiljan kieli on rikasta ja hersyvää, episodimaisessa juonessa riittää hauskoja käänteitä ja luvut ja kappaleet ovat sopivan lyhyitä. Nadja Sarellin piirroskuvitus on sympaattista ja kirjan tyyliin sopivaa: kodikasta, humoristista ja paikoin vauhdikasta. Sisäsivuilla kuvitus on mustavalkoista, mutta kannessa kukkivat pirteät värit.

Kirjan maailma on turvallinen ja paikoin jopa idyllinen, mutta siinä on sopivaa säröä ja rosoa. Vanhemmat ja muut tutut aikuiset ovat rakastavia ja huolehtivia, mutta eivät suinkaan täydellisiä. Arjen pyörittämisestä kumpuavat ristiriidat aikuisten välillä ja uusperheen taustat selitetään lapselle ymmärrettävästi.


Helmet-lukuhaaste, 3. kohta: Kirja joka aloittaa sarjan. (Sarjan toinen osa, Seikkailu kutsuu, Hilja, on ilmestynyt alkuvuodesta 2018.)

Marjatta Kurenniemi: Putti ja pilvilaivat

Marjatta Kurenniemi: Putti ja pilvilaivat
Kuvittanut Maija Karma.
Wsoy 1987, 109 sivua.

Onnelin ja Annelin kauniin köynnösruusut olivat janoissaan ja pudottelivat kukkansa jo nuppuina, vaikka tytöt koettivat kastella niitä ahkerasti jokivedellä. Mutta myös joen uoma alkoi kapenemistaan kaveta, kunnes se oli enää uneliaasti soliseva puropahanen. Kaunis sininen savi sen rannalla oli harmaata ja halkeillutta ja kovettunut kivikovaksi, niin että Urho ja Rosina Ulpukka eivät enää voineet valmistaa kukkopillejään ja säästöporsaitaan. Ruusukodin lapset eivät päässeet uimaan ja eivätkä rantaan vilvoittelemaan, he olivat nuutuneita ja riitaisia.
           Kaikkein surullisimmin olivat asiat kuitenkin Tingelstiinan ja Tangelstiinan puutarhassa. Kaikki heidän ihmeelliset ja harvinaiset kasvinsa kituivat veden puutteessa. Kaikki heidän ihmeelliset ja harvinaiset kasvinsa kituivat veden puutteesta. Oli syytä pelätä, että ne kuolisivat kokonaan.

Vappu ei ole kovin riemukas, jos myynnissä on vain pari kitukasvuista ilmapalloa ja vappuhuiskaa. Tingelstiinan ja Tangelstiinan keksijäveli Vekotiitus Vappunenkin on ymmällään, kun sadetta ei ole kuulunut viikkokausiin. Ruusukujan asukkaat Onneli ja Anneli mukaan lukien pärjäävät miten kuten, vaikka kasteluvettä ei riitäkään puutarhaan, mutta monissa muissa maailman kolkissa tilanne on kuivuuden takia todella vakava ja lapset näkevät nälkää. Taivaalla näkyy kyllä pilviä, sadepilviäkin, mutta jostain syystä ne laskevat aina kauan kaivatun vesisateen mereen.

Jo monta sukupolvea ihastuttaneet Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -kirjat ovat kokeneet uuden tulemisen Saara Cantellin elokuvasovitusten myötä. Mekin olemme käyneet katsomassa kaikki tähän mennessä valmistuneet kolme elokuvaa. Viimeisin, Onneli, Anneli ja salaperäinen muukalainen tuli elokuvateattereihin tammikuun lopussa. Elokuva perustuu kolmanteen Onneli ja Anneli -kirjaan Onneli, Anneli ja orpolapset. Kirja Putti ja pilvilaivat on sille juonellisesti lähes suoraa jatkoa, vaikka välissä ilmestyikin Onneli, Anneli ja nukutuskello ja tällä kertaa pääosassa onkin Putti Vaaksanheimo, Onnelin ja Annelin minikokoisen ystäväperheen poika.

Reippaalla ja vähän omapäisellä Putilla on toki ollut tärkeä rooli jo aiemmissa Kurenniemen kirjoissa: ensi kerran Vaaksanheimoihin tutustutaan kirjassa Onnelin ja Annelin talvi, jossa perhe muttaa väliaikaisesti tyttöjen nukkekotiin asumaan. Onneli, Anneli ja orpolapset -kirjassa Putti toimittaa salaisen viestin orpokotiin ja samalla hieman pelottelee johtajatar Minna Pinnaa hiiren valepuvussa. Onneli, Anneli ja nukutuskello -tarinassa Putti muun muassa sujahtaa "pullopostiksi" tyhjään hajuvesipulloon vakoillessaan keljua tehtailijaa, jonka suunnitelmat uhkaavat Ruusukujan idylliä. Pilvilaivat-kirjassa Putilla on jälleen hyötyä rämäpäisyydestään ja pienestä koostaan, kun hän selvittää pakenevien sadepilvien arvoitusta.

Onneli ja Anneli -kirjoista on otettu tasaisin väliajoin uusintapainoksia: pitkään kolmen tai neljän kirjan yhteisniteitä, mutta elokuvien siivittämänä myös erillisinä kirjoina leffakansilla, mutta onneksi Maija Karman ihanalla alkuperäiskuvituksilla. Putti ja pilvilaivat -kirjasta sen sijaan ei ilmeisesti ole otettu uusintapainoksia sen jälkeen, kun se ilmestyi vuonna 1987. Pari vuotta myöhemmin ilmestynyt Putti Puuhkajasaarella on ilmeisesti kokenut saman kohtalon. Omat kappaleeni näistä Putti-kirjoista ovat kirjaston poistoja. Kunpa kustantaja ottaisi kirjoista uusintapainokset!

Mieheni luki Putti ja pilvilaivat lapsille ääneen sen jälkeen, kun olimme käyneet katsomassa Salaperäinen muukalainen -elokuvan. Muut sarjan kirjat onkin taidettu lukea lapsille jo aiemmin, jotkut jopa useampaan kertaan. Itse tutustuin kirjan tarinaan ensi kertaa lapsena kuuntelemalla sen äänikirjana. Sadun lumo on kirjoissa yhä tallella, mutta aikuinen kiinnittää huomiota myös kirjailijan kannanottoihin esimerkiksi lasten hyvien kasvuolosuhteiden, köyhien maiden auttamisen ja luonnon suojelemisen puolesta.

Osallistun tällä postauksella Luetaanko tämä -blogin Lapsuuteni kirjasuosikit -haasteeseen sekä Kirjojen pyörteissä -blogin Ajattomia satuja ja tarinoita -haasteeseen.

Jukka Itkonen & Elina Warsta: Sirkusjuna saapuu

Jukka Itkonen (teksti) ja Elina Warsta (kuvat): Sirkusjuna saapuu
Lasten Keskus 2015, 92 sivua.

Tämä tuore lastenromaani houkuttelee jo värikkäällä ja tyylikkäällä ulkoasullaankin tarttumaan kirjaan ja lukemaan. Olen ihaillut graafikko Elina Warstan kädenjälkeä monien romaanien kansissa, muun muassa Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon uuden suomennoksen kauniissa ulkoasussa. Sirkusjuna saapuu (jonka nimi, ja vähän tarinassa kukkiva huumorikin, tuo mieleeni muutama vuosi sitten ilmestyneen kuvakirjan Sirkus saapuu kirjastoon) ei ole myöskään silkkoa sisältä, vaan kansien välistä löytyy Warstan eloisa mustavalkokuvitus ja Jukka Itkosen riemastuttava tarina.

Jukka Itkonen on viime vuosina julkaissut erityisesti lasten runoteoksia, ja Sinisen linnan kirjastossakin on luettu esimerkiksi kirjailijan pari vuotta sitten ilmestynyt, Camilla Pentin kuvittama runokirja Kaikki hyvin kasvimaalla sekä talvisia tunnelmapaloja sisältävä Lumilyhdyn valossa. Itkonen on armoitettu riimittelijä, ja siinä missä kirjailijan runot ovat usein tarinallisia, on hänen proosassaan rutkasti runoista tuttua kielellä leikittelyä. Onpa Sirkusjunan sivuilla muutama runonpätkäkin! Parasta on kuitenkin kuvaileva ja kujeileva kieli.

Luimme Sirkusjunan vuorotellen iltasaduksi lapsille, ja tarina syrjäisen ja nuokkuvan Nurkanpyhtään asukkaista – koiranpennusta haaveilevasta Lillista, hänen topakasta äidistään ja isästään, joka löytää elämäänsä uutta sisältöä sirkuksen tykinkuulana – ja pikkukaupungin rauhaa kutittelevista vieraista – sisäpaistista tykkäävästä sirkustirehtööristä, ilmaston lämpenemisestä huolestuneesta pingviinista ja vankikarkurista upposi koko perheeseen. Parhaiden lastenkirjojen tapaan Sirkusjunassa onkin useampia tasoja, jotka aukeavat eri-ikäsille.


Sirkusjunan saapumista on ihasteltu myös Sinisessä keskitiessä, Lukutoukan kulttuurilogissa ja Lastenkirjahyllyssä.

Hyvää kiirastorstain myöhäisiltaa ja kansainvälistä lastenkirjallisuuden päivää!

Paula Moilanen & Ulla Etto: Repun salaisuus

Paula Moilanen (teksti) ja Ulla Etto (kuvat): Repun salaisuus.
Lasten Keskus 2014, 163 sivua.

Paavolla oli paluumatkalla paljon miettimistä. Lauri ja Viljo juoksivat jo kaukana edellä. Hän oli päättänyt, että alkaisi luotsiksi, mutta tilanne oli nyt selvästi mutkistunut. Jos halusi komean virkalakin ja kultaiset nappirivit rintapieliin, olisi mentävä kiertokouluun ja vielä Leppälän kouluunkin. Ehkä hän selviäisi niistä, ja sitten saisi ajella hyvällä veneellä ja katsoa kiikareilla ja soitella Lyylille. Äh, ei millekään Lyylille...

Vuonna 1922 noin kuusivuotias Paavo nauttii kesästä ja venereissuista tuoran (isoisän) kanssa, haaveilee luotsin urasta ja jännittää syksyllä alkavaa kiertokoulua. Vuonna 1946 Paavon tytär Maija aloittaa kansakoulun – isä on kuollut sodassa rintamalla. Vuonna 2014 Maijan lapsenlapsi Iikka saa isoäitinsä luokkaan kertomaan vanhanjan koulunkäynnistä. Sukupolvien ketjussa on kulkenut mukana puinen, vihreä penaali, ja aikakaudesta riippumatta koulun aloittaminen on jännittävää ja maailmoja avaavaa. Näistä aineksista syntyy Repun salaisuus.

Yllätyin ehkä vähän siitä, miten tietokirjamainen Repun salaisuus on. Olen kyllä lukenut samojen tekijöiden Keinuhevosen joitakin vuosia sitten ja se taisi edustaa aika lailla samaa tyylilajia. Periaatteessa Repun salaisuus siis kertoo fiktiivisen tarinan tai oikeastaan kolmessa aikatasossa tapahtuvan, kolmeen eri päähenkilöön keskittyvän tarinasikermän, mutta historiallinen ajankuva menee juonenkäänteiden edelle. Siksi kirjaa on ajoittain hieman puuduttavaa lukea: esimerkiksi Paavon ajatukset ja muiden repliikit selittävät 1920-luvun oloja ja erilaisten esineiden ja työvaiheiden kuvaukset pysäyttävät kerronnan. Kokonaisuutena Repun salaisuus kuitenkin toimii ja rakentaa jonkinlaisen jännitteenkin eri aikatasojen välille. Teoksen tulkitseminen pikemminkin kertovana tietokirjana kuin historiallisena lastenromaanina asettaa lukijan odotukset oikeaan asentoon.

Jokaisen luvun lopussa on hyödyllinen sanasto, joka kertoo nykylukikalle esimerkiksi sen, mikä on pöklinkäinen (perkaamattomana suolattu mäditön silakka) tai rihvelitaulu (saviliuskeesta tehty kirjoitusalusta). Meillä Repun salaisuus luettiin iltasatuna, ja oli mielenkiintoista huomata, miten monet vanhahtavatkin sanat olivat vanhemmille tuttuja mutta lapsille uusia – ja miten monet koulunkäyntiin liittyvät sanat olivat alunperin tulleet tutuksi Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä!

Luetaanko tämä -blogin Kia on esitellyt Repun salaisuuden täällä ja kirjan pohjalta kehittelemänsä äidinkieltä ja kirjallisuutta sekä historiaa yhdistävän opetusjakson täällä.

Mila Teräs: Telma ja taikojen talvi

Mila Teräs: Telma ja taikojen talvi.
Kuvitus Karoliina Pertamo.
Otava 2014, 127 sivua.

Mila Teräksen kirjoittamat ja Karoliina Pertamon kuvittamat Telma-kirjat ovat vieneet sydämeni, ja myös esikoulu- ja kouluikäiset tyttäreni tykkäävät sarjan kirjoista ja lukevat niitä taitojensa mukaan itsekin. Sarjan avausosassa Telma ja tarinoiden talo (2010) tutustutaan alakouluikäiseen Telmaan ja hänen suomalais-espanjalaiseen perheeseensä sekä kotikerrostaloon, jonka ikkunat tuikkivat pimeässä kuin lyhdyt ja vilkuttavat monilla tarinoillaan. Telma ja salaisuuksien saari (2011) -kirjassa ratkaistaan Tyrskyluodon arvoitusta ja kirjassa Telma ja kuiskausten koulu (2014) Telma ja hänen koulukaverinsa järjestävät kirpputorin, jossa myytävät tavarat eivät olekaan aivan tavanomaisia.

Telma-kirjoissa tuttuus ja turvallisuus yhdistyvät kiehtovalla tavalla sadun taikaan ja salaperäisyyteen. Telmalla on "salaisuuskorva", joka on tavallista korvaa herkempi kuulemaan kaikenlaista. Telma ystävineen selvittää usein jonkin erikoiselta vaikuttavan tapauksen, ja lähiympäristön aikuiset eivät ole välttämättä ihan tavanomaisia ihmisiä, vaan naapurustossa vaikuttaa esimerkiksi taikuri.

Vaikka Telman maailmassa on aimo annos taikapölyä, on hän pohjimmiltaan aivan tavallinen tyttö, joka elää arkea tavallisine iloineen ja suruineen. Samalla kun Telma selvittää arvoitusta, hän ratkaisee myös omaa kehitystehtäväänsä, joka Taikojen talvi -kirjassa on ramppikuumeen selättäminen.

Kirjailija Mila Teräksellä ja kuvittaja Karoliina Pertamolla on takanaan yhteistyötä monen lastenkirjan verran. Terästä ja Pertamoa tuntuu yhdistävän jokin tapa katsoa maailmaa - lapsen tasolta, sadun läpi, elämän väreistä nauttien. Teräs kirjoittaa herkkää tekstiä ja Pertamo piirtää pehmeää viivaa. Telma-kirjojen kuvitus on mustavalkoista, mutta kannet hehkuvat upeissa väreissä!

Teija Rekola & Mervi Lindman: Eetu ja nokkelat neropatit

Teija Rekola (teksti) ja Mervi Lindman (kuvitus): Eetu ja nokkelat neropatit
Wsoy 2014, 59 sivua.

Silloin varjo, joka oli kasvanut Eetun selän takana isoksi ja mustaksi, huusi niin kovaa kuin keuhkoistaan sai irti: 

-Serkut on ällöjä, ällöjä, ällöjä! Me ei pidetä viisastelevista neropateista, jotka syöttää mätäruokaa ja pilaa meidän kesän!

Kirja on jatkoa mahtavalle Eetu ja ruma rusina -kirjalle, jossa Eetu kapinoi uutta isoveljen rooliaan vastaan keksimällä varjonsa kanssa kaikenlaisia kolttosia kakkavaipalta haisevan ja kiljuvan "Rusinan" toimittamiseksi jonnekin haju- ja kuulomatkan kantamattomiin, vaikkapa naapurin vanhalle rouvalle. Vähitellen vauva kasvaa ja tulee Eetulle tutuksi ja tärkeäksi Miisa-siskoksi, ja samalla Varjo kutistuu ja katoaa. Varjo palaa kuitenkin kuvioihin, kun Eetun ja Miisan perhe saa vieraakseen serkkutytöt, itsetietoiset kaksoset Ruotsista.  Ensimmäisessä Eetu-kirjassa shown varastanut Miisa-vauva on Nokkelissa neropateissa vain sivuroolissa, mutta vauvvojen vekkulimaisuus ja "vaippahuumori" on kirjassa mukana Eetun vauva-ajan valokuvien ja videoiden katselemisen kautta.

Nokkelat neropatit noudattaa hauskasti samaa kaavaa kuin Ruma rusina. Jos ensimmäinen Eetu-kirja on tuttu, voi tunnistaa samantapaisia kohtauksia, repliikkejä ja kuvakulmia, ja kokonaisen draaman kaaren konfliktista kommenllusten kautta harmoniaan. Ruman rusinan asetelma oli klassisuudessaan niin tunnistettava, samastuttava ja riemastuttava, että vauvatulokkaan korvaaminen serkkuvierailla ei saa aikaan ihan samanlaista hykertelyä, ja meidän perheen pienimpiä (jotka rakastavat "Rusina-kirjaa") tämä tarina ei kiinnostanut ihan samalla tavalla, mutta isompia lapsia tämä ehkä huvittaa enemmän, kun Eetu seikkailee ikään kuin vertaistensa parissa. Teija Rekola ja Mervi Lindman onnistuvat varioimaan Eetu ja varjo -ideaa niin, että mukana on sopivasti uutta ja vanhaa ja hilpeä lukukokemus on taattu.

Eetu ja nokkelat neropatit toimii siis myös, totta kai, itsenäisenä teoksena. Vertaan sitä ensimmäiseen Eetu-kirjaan kuitenkin vielä kirjan ulkoasun suhteen: toinen Eetu-kirja onkin yllättäen korkeaselkäisempi kuin Eetu ja ruma rusina. Mietin, miksi näin, sillä yhtenäinen ulkoasu tukee sarjan hahmottamista ja tunnetuksi tulemista. Kenties Lindmanin mainiolle, värikylläiselle kuvitukselle on haluttu antaa enemmän tilaa, ja ehkä Rekolan riemastuttavaa tekstiäkin on nyt hieman enemman ja pienemmässä koossa kirjasta olisi tullut liian paksu? Vai viittasiko pienempi koko ja neliömäinen muoto sittenkin liikaa pienten ensikirjoihin, ja uudella ulkoasulla ja perheen piiristä enemmän kaverisuhteisiin kurkottavalla tarinalla halutaan profiloida Eetu-kirjoja enemmän alaluokkalaisten kuin alle kouluikäisten lukemistoksi?  Suuntaa-antava ikähaitari Eetu ja nokkelat neropatit -kirjalle olisi mielestäni noin 5-8 -vuotiaat, ja kirja sijoittuu genreltään kuvakirjojen ja lastenromaanin välimaastoon vähän samaan tapaan kuin Sinikka ja Tiina Nopolan kaksi uusinta, Salla Savolaisen kuvittamaa Heinähattu ja Vilttitossu -kirjaa (Heinähattu, Vilttitossu ja Kalju-Koponen sekä Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen) Sekä kuvia että tekstiä on runsaasti, ja kirja sopii hyvin niin ääneen kuin itsekseenkin luettavaksi.

Eetun ja varjon toilaukset ja kolttoset naurattavat, mutta Nokkelissa neropateissa käsitellään hienosti myös vaikeampia tunteita, kuten alakouluikäisille niin voimakasta nolouden tunnetta, ärsyyntymistä, kateutta, pelkoa ja alemmuudentunnetta. Kirjan lopussa asetelmat kääntyvät ylösalaisin ja Eetu oppii, että nokkelimmat, taivavimmat ja tyylikkäimmätkään eivät ole immuuneja noloudelle. Samalla hänessä herää solidaarisuus: lopulta kaikki lapset ovat samassa veneessä, sillä noloimpia ovat tietysti vanhemmat.

Kevään lastenkirjoista Lukulampussa

Monet kirjanystävät ovat varmasti jo huomanneet, että uusi kirjallisuussivusto Lukulamppu on syttynyt. Sivuston takana ovat Koko lailla kirjallisesti -blogin Jenni Saarilahti, Sallan lukupäiväkirjan Salla Brunou ja Myllylahti-kustantamon Lassi Junkkarinen. Lukulampun valossa voi lukea kirja-aiheisia artikkeleja, juttuja lukemisesta ja kirja-alasta sekä kirjahaastatteluja, ja sivuston kautta on mahdollista myös ostaa kirjoja. Aiheesta voi lukea lisää vaikkapa Jennin ja Sallan blogeista.

Minulla oli ilo kirjoittaa Lukulamppuun juttu kevään 2014 uusista lastenkirjoista. Arkea ja sadun taikaa: katsaus uusiin lastenkirjoihin julkaistiin Lukulampussa eilen lauantaina. Vaikka kirjoitan kirjoista omaan blogiini jatkuvasti ja olen avustanut myös lehtiä, tuntui kovin jännältä ja hienolta nähdä oma tekstinsä tyylikkään kirjaportaalin sivuilla.

Valitsin artikkelissa esittelemäni kirjat oman subjektiivisen kiinnostukseni ja makuni mukaan. Muutama minua etukäteen kovasti kiinnostava kirja jäi pois ihan sillä perusteeella, että ne eivät ole vielä ilmestyneet - halusin tietää mainitsemistni kirjoista muutakin kuin ennakkotiedot. Vaikka en kirjallisen kevätkauden alussa tiennytkään kirjoittavani katsausta kauden lastekirjoista, olin tutkinut kustantamojen katalogit huolella ja sen perusteella tehnyt muutamia arvostelukappalepyyntöjä ja kirjastovarauksia. Joitakin lastenkirjoja olen saanut kustantamoilta niin sanotusti yllätyksenä eli pyytämättöminä ennakko- tai mediakappaleina, ja yhden artikkelissa mainitsemani kirjan olin voittanut arvonnassa - näistäkin kirjoista valikoituivat mukaan ne, joihin ihastuin. Kaikkia hyviä kirjoja ei suhteellisen tiivissä jutussa tietenkään voinut mainita - voimme olla iloisia ja ylpeitä siitä, että Suomessa kustannetaan runsaasti niin kotimaista kuin käännettyä laatukirjallisuutta monenikäisille. Muutamasta artikkelissa mainistusta kirjasta olen ehtinyt kirjoittaa blogiini pidemmän arvion: Seikkailu merenpohjassa, Pompom aamusta iltaan, Kävellen ympäri maailman, Taikapäivä sekä Baudeliero ja Mette-rotta.

Lastenkirja-artikkelin kirjoittaminen sattui siinä mielessä oikein hyvään saumaan, että olen kärsinyt viime aikoina jonkinlaisesta lukujumista tai -väsymyksestä eivätkä sinänsä kiinnostavat aikuisten romaanit tai asiaproosateokset ole oikein edenneet. Useampaa kirjaa olen kuitenkin lukenut jonkin matkaa, joten eiköhän niitä kirja-arvioita ala taas ilmestyä aikuistenkirjoistakin täällä Sinisen linnan kirjastossa. Sen verran tuuliviiri olen kuitenkin viime aikoina ollut lukemisen suhteen, että en uskalla yhtään arvailla saatika lupailla, mistä kirjasta bloggaan seuraavaksi. Mukavaa sunnuntai-iltaa ja uutta viikkoa kaikille!

Jostein Gaarder: Joulumysteerio

Jostein Gaarder: Joulumysteerio
Julemysteriet, suom. Katriina Savolainen.
Tammi 1996, 229.

– Joakim on oikeassa sanoessaan, ettemme saa ruveta riitelemään, vaikka uskommekin eri asioihin. Sekin on joulun sanoma. Kenties suurin kaikista totuuksista on se, että taivaallinen kauneus leviää hyvin helposti, mikäli ihmiset vain auttavat sitä leviämään. Kun kirjoitin kertomusta pienille paperilapuille, jotka taittelin huolellisesti ja sujautin joulukalenterin luukuista sisään, minulla oli vain muutama kiinnekohta.

Luin Joulumysteerion lapsille ääneen "joulukalenterina": yksi luku illassa joulukuun ensimmäisestä päivästä aattoiltaan. Siitä on monta vuotta, kun olen viimeksi lukenut kirjan alusta loppuun, vaikka esimerkiksi viime joulukuussa selailin kirjaa ja luin siitä muutaman luvun. Joulumysteerion lumo oli jäljellä, joskin hieman haalistuneena, ja kirja oli jännästi yhtä aikaa hyvin ajankohtainen ja toisaalta ajaton, mutta nuortenkirjana ehkä hivenen vanhentunut. Toki Joulumysteerio on kirja kaikenikäisille, mutta kirjan ensisijainen kohderyhmä ovat mielestäni varhaisteini- ja teini-ikäiset, joiden mielenkiinto ei välttämättä pysy yllä tällaisen (kirkko)historiallisella nippelitiedolla kuorrutetun ja varsin löyhäjuonisen tarinan parissa.

Joulumysteeriossa on tavallaan kaksi sisäkkäistä tarinaa. Kehyskertomuksessa noin kymmenvuotias (en muista mainittiinko ikää, mutta suunnilleen sen ikäisenä aina ajattelen päähenkilöä) Joakim etsii viime hetkellä joulukalenteria isänsä kanssa, ja löytää eräästä kirjakaupasta vanhan kuvajoulukalenterin. Kalenteri ei ole myynnissä – kirjakauppias arvelee torilla kukkia myyvän Johannes-nimisen miehen tuoneen jättäneen kalenterin myymälään kiitokseksi vesilasillisesta – mutta Joakim saa sen ilmaiseksi. Kotona Joakim avaa ensimmäisen luukun ja löytää paitsi kuvan, myös pienen paperilapun täynnä tekstiä. Näin käy joka luukun kohdalla, ja lappusista syntyy tarina, jatkokertomus kahdeksanvuotiaasta Elisabeth-tytöstä, joka lähti tavaratalon leluosastolta joulun alla seuraamaan karitsaa ja päätyi matkaamaan halki ajan ja Euroopan kohti Betlehemiä ajanlaskun alussa, Jeesuksen syntymähetkellä. Joka päivä Elisabethin ja karitsan seuraan liittyi uusi "pyhiinvaeltaja", milloin enkeli, milloin paimen, tietäjä tai itse keisari Augustus, jonka verollepanokäskyn johdosta jouluevankeliumi alkaa.

Joulumysteerion sisäkansille on kuvattu kartta Elisabethin ja hänen kanssavaeltajiensa matkareitistä. 

Jostein Gaarder toimi uskonnon ja filosofian opettajana ennen kuin jäi vapaaksi kirjailijaksi, ja vaikka Joulumysteerio ei ole yhtä tietopitoinen kuin vähän vanhemmille suunnatut Pasianssimysteerio ja Sofian maailma, on kirjassa pitkähköjä "luento-osuuksia", joissa esimerkiksi itämaan tietäjä tai enkeli selostaa Elisabethille jotakin historiallista tai kristinopillista anekdoottia. Ylipäätään "joulukalenterikertomus" on aika pitkäveteinen; pyhiinvaeltajajoukko kulkee eteenpäin, enkeli Efiriel tarkistaa silloin tällöin vuosiluvun "enkelikellostaan", seurueeseen liittyi joku uusi jäsen ja silloin tällöin joku tavallinen ihminen näkee vilauksen pyhiinvaeltajista. Lapsienkeli Umuriel tuo mukaan hieman vaivihkaista huumoria, mutta vaellustarinasta puuttuu oikeastaan jännite, vaikka lukija odottaakin uteliaana, mitä Betlehemissä tapahtuu.

Kehyskertomus on vähän jännittävämpi, vaikka toki sekin, joulukalenteri-ideasta johtuen, perustuu toistolle. Toistosta puheen ollen, Joulumysteeriossa kerrataan jatkuvasti aiemmin kerrottua, ja kuusivuotiaani kysyikin eräänä iltana hämmästyneenä, että miksi aloitan alusta. Kertauksen ansiosta vähän nuoremmatkin lukijat/kuuntelijat pysyvät kärryillä siitä, mitä sisäkkäisissä tarinoissa tapahtuu (etenkin, jos kirjaa luetaan juurikin kalenterimaiseen luku päivässä -tyyliin), ja osittain se taitaa olla kerronnan tehokeinokin, mutta toisto meni ehkä vähän liiallisuuksiin. Joka tapauksessa kehyskertomukseen luo jännitettä ennen kaikkea se, että Joakim vanhempieneen saa selville, että kahdeksanvuotias norjalaistyttö on todellakin kadonnut tavaratalosta äitinsä seurasta – vuosikymmeniä aiemmin, vuonna 1948.

Viimeisessä luvussa "maagisen joulukalenterin" arvoitus selviää jollain tapaa ja langat solmitaan muutenkin yhteen, mutta tietty arvoituksellisuus säilyy. Tapahtumia voi tulkita monella tavalla, ja varsin suuretkin asiat kuitataan lopulta joulun hengessä. Kadonneen Elisabethin kohtalo kietoutuu Palestiinan kansan kohtaloihin ja pakolaiskysymyksiin, ja vaikka norjankielisen alkuteoksen ilmestymisestä on jo yli kaksikymmentä vuotta, ei Betlehemissä ja sen ympäristössä ole vieläkään todellinen rauha. Hämmentävän ajankohtaiseksi Joulumysteerion tekee myös se, että joulukalenterin tekijä Johannes on kotoisin Syyrian Damaskoksesta.

Joulumysteeriossa on hippunen ikiaikaista viisautta, hyvyyttä ja kauneutta. Ajoittaisesta pitkäpiimäisyydestä huolimatta kirja on kiehtovaa luettavaa, ja koska olin sopivasti unohtanut loppuratkaisun, sain vähän jännittääkin miten mysteeri selviäisi. Gaarderin mielikuvitus ja kyky punoa yhteen faktaa ja fiktiota sekä leikitellä elämän ja kirjallisuuden lainalaisuuksilla on ihailtavaa, ja nyt tekisi mieli lukea hänen muutkin suomennetut kirjansa uudestaan.

Martin Widmark: Koulun arvoitus

Martin Widmark: Koulun arvoitus
Kuvittanut Helena Willis.
LasseMaijan etsivätoimisto -sarja.
Skolmysteriet, suom. Outi Menna.
Tammi 2010, 86 sivua.

Ruotsalaisen Martin Widmarkin alakouluikäisille suunnatut LasseMaija-dekkarit ovat kirjailijan kotimaassa tavattoman suosittuja, ja kyllä näitä Suomessakin luetaan – tämä kuvassa näkyvä opus piti kiireimmän kaupalla lukea ja palauttaa kirjastoon, kun siitä oli yhtäkkiä tehty seitsemän varausta, kenties lukudiplomin tai kirjavinkkarin innoittamana. Olen ostellut LasseMaijoja lahjoiksi kahdella kielellä, ja ihan senkin takia halunnut tutustua kirjoihin itsekin. Pari kuukautta sitten luin lapsilleni ääneen Syntymäpäivän arvoituksen, ja kirjastolainana hyllyssä odottaa joko esikoisen omaa tai perheen yhteistä lukuhetkeä vielä kirjastolaina Timanttien arvoitus sekä ateriakylkiäisenä saatu Kirjaston arvoitus.

Syntymäpäivän arvoitus oli minulle pieni pettymys stereotyyppisen loppuratkaisun vuoksi (kun syyllinen oli se heti ensinäkemältä epämiellyttävimmän oloinen henkilö!), mutta Koulun arvoituksessa ei onneksi ole samaa ongelmaa; todennäköisiä epäiltyjä on useampia eikä ratkaisu ollut niin ilmeinen tai asenteellinen. Tässä kirjassa on LasseMaija-sarjalle (alunperin) tyypillinen mustavalkokuvitus, joka kieltämättä on aika valju verrattuna Syntymäpäivän arvoituksen värikuviin, mutta sopii tällaiseen kirjaan ihan hyvin. Varsinaista jännitystä Koulun arvoituksessa on ehkä vähän vähemmän kuin Syntymäpäivän arvoituksessa, Lasse ja Maija eivät siis joudu kahdestaan mihinkään kovin kiperään tilanteeseen, mutta mysteeria selvitettiin kunnon salapoliisiperinteiden mukaisesti sormenjälkinäytteiden ja loogisen päättelyn avulla.

Oman etsivätoimistonsa perustaneiden ystävysten ja luokkatoverusten Maijan ja Lassen salapoliisivaistot heräävät, kun Vallilan kaupungissa liikkuu väärennettyä rahaa ja samaan aikaan koulun rehtori suivaantuu kopiokoneella otetuista 2000 ylimääräisestä kopiosta. Lapset pähkäilevät, onko maailmanympärysmatkalle haikaileva liikunnanopettaja kenties sortunut väärentämään rahaa, vai voisiko syyllinen olla koulun talonmies tai kenties jopa tulevaa pientä eläkettään surkutteleva oma Kaisa-opettaja?

Kahdeksanvuotias kehuu LasseMaija-kirjoja jännittäviksi, niistä ei kuulemma heti arvaa ratkaisua kuten hieman nuorempien makuun olevasta Touhulan arvoituksia -tv-sarjasta, jota Siina äskettäin suomi blogissaan hyvin perusteluin. LasseMaijat ovat hyvää lasten käyttökirjallisuutta, viihdyttävää luettavaa mutta eivät ehkä klassikkoainesta edes omassa genressään. Jos Enid Blytonin SOS- ja Viisikko-kirjat tuntuvat vielä liian jänniltä tai pitkiltä, ovat Widmarkin kirjat hyvä ensikosketus lastendekkareihin.

Martin Widmark & Helena Willis: Syntymäpäivän arvoitus (Lasse-Maijan etsivätoimisto -sarja)

Martin Widmark (teksti) ja Helena Willis (kuvat): Syntymäpäivän arvotus
LasseMajas detektivbyrå: Födelsedagsmysteriet, suom. Outi Menna.
Tammi 2013, 89 sivua.

Kyselin vuosi sitten kirjabloggaajakollegoilta kirjallisia joululahjavinkkejä tuolloin seitsenvuotiaalle kummipojalle, joka osaa lukea sekä suomeksi että ruotsiksi. Kirjava kukko -blogin Velma ehdotti Martin Widmarkin Lasse-Maijan etsivätoimisto -sarjaa, jonka alunperin Ruotsissa ilmestyneitä kirjoja on käännetty nopeaan tahtiin suomeksi. Olenkin sittemmin ostanut kummipojalleni Lasse-Maija –kirjoja sekä suomeksi että ruotsiksi, ja lainannut niitä kirjastosta meille kotiin, missä ne ovat päätyneet iltasatulukemistoon. Itse en ollut näitä kirjoja aiemmin lukenut, mutta bongattuani hiljattain kirjaston hyllystä sarjan uusimman kirjan, Syntymäpäivän arvoitus, päätin lukea kirjan itse lapsille ääneen. Pienimmätkin pyörivät yleensä ympärillä kun luen, vaikka kirja olisi vähän isommille suunnattu, ja arvelin, että sarjaan uutuutena tullut värikuvitus voisi kiinnostaa nuorempiakin lapsia.

Luimme kirjan lähes yhdeltä istumalta perjantai-iltapäivän iloksi (vähän samaan tapaan, kun koululaiset varmaan näitä kirjoja itsekseenkin lukevat eli ahmimalla). Lasse-Maija –kirjathan ovat lastendekkareita, ja ainakin tämä Syntymäpäivän arvoitus oli varsin klassinen suljetun huoneen mysteeri. Tällä kertaa kouluikäiset harrastelijasalapoliisit Lasse ja Maija selvittävät (poliisimestarin avustuksella) syntymäpäiväjuhlilla varastetun timanttikaulakorun kohtaloa. Hassua kyllä, en arvannut syyllistä (korun kätköpaikan kylläkin), ja olin itse asiassa vähän hämmästynyt tarinan mustavalkoisuudesta ja asenteellisuudesta, sillä syyllinen oli SPOILERVAROITUS juuri se epämiellyttävän oloinen ja alusta asti kärttyinen henkilö, ei suinkaan se Lucia-kiharainen täydellinen kakkumaakari SPOILER PÄÄTTYY. Hmm, minun täytyy lukea vielä ainakin pari sarjan kirjaa jotta osaisin sanoa, onko tämä Lasse-Maija –kirjoille tyypillinen maailmankuva.

Helena Willisin kuvitus toimii hyvin ja pääsee tosiaan oikeuksiinsa väreissä. Hahmojen lievä karikatyyrimaisuus ja rosoisuus varmasti vetoaa lapsilukijoihin ja erityisesti poikiin, jotka saattaisivat antaa pakit "liian kauniille" kuvitukselle.

Netta Walldén: Ruben ja ratikkaralli

Netta Walldén: Ruben ja ratikkaralli
Kuvitus ja kannen kuva Laura Valojärvi.
Wsoy 2013, 160 sivua.

Kirjat. Rouva Mallamudin sydän jyskytti yhä voimallisemmin. Vaunut olivat tulvillaan hiljaisia unelmia, mutta unelmien seasta kantautui pientä, pelokasta kuiskintaa, jollaista unelmien toteuttamiseen toisinaan liittyi. Hänen kirjasa lähtisivät nyt matkalle, jonka vaiheita hän ei voinut ennustaa, ja se, mikä hänen sisällään jysähteli, lähtisi samaiselle matkalle mukaan. Ehkä vaunu suistuisi kiskoilta tai ehkä se eksyisi reitiltä? Unohtuisi synkkään metsään petojen raadeltavaksi tai ajautuisi vieraaseen kaupunkiin, jossa kukaan ei ymmärtäisi kirjojen kieltä?

Viime syksynä luin Netta Walldénin Rubenin tutkimuksia -sarjan kaksi ensimmäistä osaa, Ruben ja rouva Mallamudin tapaus sekä Ruben ja Harman kartano. Pidin (ja lapset sekä heille kirjat ääneen lukenut mieskin pitivät) Ruben-kirjoist niin paljon, että varasin sarjan kolmannen osan Ruben ja ratikkaralli kirjastosta heti kun huomasin kirjailijan facebook-sivulta sen ilmestyneen, hieman ennakoitua syyskuuta aiemmin. En ollut pitänyt Harman kartanosta ihan niin paljon kuin Rouva Mallamudin tapauksesta, joten tartuin Ratikkaralliin kohtuullisin odotuksin: liian usein kirjasarjat vähän väljähtyvät edetessään. Odotukseni kuitenkin ylittyivät, sillä Ratikka-rallista taisi tulla suosikki-Rubenini. Tutut hahmot pääsivät kunnolla vauhtiin ja tarina oli kertakaikkisen ihana ja lämminhenkinen.

Koko Ruben-sarjan teema on kirjallisuus; kirjoittaminen, lukeminen ja kirjat. Ratikkarallissa teema yhdistyy hurmaavalla tavalla muutamiin vauhdikkaisiin (kiskon)käänteisiin, vaikka pääasiassa kirja koostuu, aiempien osien tapaan, varsin leppeätahtisista kohtauksista. Jännitys on pikemminkin arvoituksellisuutta ja salaperäisyyttä, ja suurin uhka on se, että puutarhaan "räjähtäneet" (!) kirjat saattavat kastua sateessa, jos niille ei äkkiä keksitä suojaa.

Kirjateeman lisäksi Ruben-kirjoja yhdistää aikuinen, joka etsii itseään ja omaa paikkaansa. Ensimmäisessä osassa se oli rouva Mallamud, joka löysi kirjailijankutsumuksen kirjapyykkäriaskareen tilalle, toisessa osassa salaperäinen tulokas "herra Harma" (josta ei hämmennyksekseni ollut Ratikkarallissa ainuttakaan mainintaa, vaikka ymmärsin hänen jääneen Saarnilaakson vakituiseksi asukkaaksi), joka pääsi sopuun menneisyytensä kanssa ja alkoi katsoa tulevaan. Tässä kolmannessa osassa paikkaansa etsii Rubenin ja Lisan isä Valdemar Pinterä. Valdemarin vaimo Virginia on sitä mieltä, että miehen paikka on kotona, nojatuolin ja sanomalehden välissä, mutta Valdemar kaipaa seikkailuja ja uusia haasteita kuin Muumipappa konsanaan.

Tuttuun tapaan näkökulmahenkilön mukaan nimettyjen lukujen alkuja koristavat Laura Valojärven ihanat piirrokset. Ilahduin kun huomasin, että erilaisia kuvia oli aiempaa enemmän, eikä jokaisella hahmolla ollut enää vain yhtä nimikkokuvaa – Valojärven kynänjälkeä katselee niin mielellään. Kansikin on jälleen kerran upea, tällä kertaa turkoosi ja vauhdikas.

Netta Walldén on onnistunut luomaan persoonallisen kirjasarjan, joka poikkeaa tunnelmiltaan monista muista (sinänsä ihanista) kotimaisista, koti- ja kouluarkea humoristisesti kuvaavista ahmimisikäisten kirjasarjoista. Mielikuvitus ja taianomaisuus hehkuvat Walldénin kirjojen sivuilta, ja henkilöhahmot ovat riemastuttavia persoonia inhimillisine tunteineen, heikkouksineen ja innoituksen hetkineen. Omintakeinen tunnelma syntyy paitsi onnistuneista fantasiaelementeistä myös kerronnan ja kielen salamyhkäisestä, mutta verkkaisesta rytmistä. Jälleen kerran suljin Ruben-kirjan hymy huulilla ja vähän liikuttuneenakin. Jään odottamaan jatkoa!

Maijaliisa Dieckmann: Metsän poika tahdon olla

Maijaliisa Dieckmann: Metsän poika tahdon olla. Aleksis Kiven tarina
Schildts&Söderströms 2013, 188 sivua.

Aleksi astelee alas mäkeä, ja mikä on astellessa. Metsä kohoaa kummallakin puolen kuin suojaisa linnoitus, Tapion vihreä holvisto. Hän astelee Tapion vainiota kuin kotonsa leveitä lattialankkuja. Orava kiipeää vikkelästi puun runkoa ylös ja tirkistelee häntä sieltä. Eikö se veitikka pudota kävyn hyppysistään juuri kun hän on kohdalla!

Maijaliisa Dieckmann on yksi niistä kotimaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden grand old ladyista, joita ihailen. Dieckmannin esikoisteos Pakene luostariin (jota en muista lapsena lukeneeni, mutta jonka löysin hiljattain antikvariaatista omaan hyllyyn) ilmestyi vuonna 1977, ja kirjailija julkaisee yhä varsin tiheään tahtiin. Vuonna 1980 ilmestynyt Piilopirtin tytöt teki minuun lapsena niin suuren vaikutuksen, että haluaisin lukea sen uudelleen. Viime vuosina Dieckmann on kirjoittanut lasten "elämäkertaromaaneja", kirjoja muun muassa Fredrika Runebergista (Fredrika-rouvan koulu) ja Sakari Topeliuksesta (Satujen kuningas), joista jälkimmäinen keskittyi historiallisen henkilön lapsuusvuosiin. Myös Dieckmannin uusin kirja, Metsän poika tahdon olla, kertoo merkkihenkilön lapsuudesta. Metsän poika on tietysti kansalliskirjailija Aleksis Kivi.

Metsän poika kuvaa Aleksin lapsuutta Nurmijärven Palojoella, räätäli Stenvallin nuorimpana, mutta nokkelimpana poikana: arjen askareita, kyläläisten kertomien jännittävien tarinoiden kuuntelua, huolettomia leikkejä metsissä ja ajoittain katkeralta kalkilta maistuvaa koulunkäyntiä. Kutsumus kirkastuu lahjakkaalle, ympäristöään valppaasti tarkkailevalle pojalle jo varhain: Hänen kuuluu kirjoittaa. Jos ei nyt ihan runoja niin ainakin tarinoita kaikesta mitä näkee ympärillään, kotonaan ja Paloon kylässä. Dieckmannin lasten(tai varhaisnuorten)romaanin sävy on kansallisromanttinen, ja sen kieli on viehättävän vanhahtavaa.

Vaikka Metsän poika kuvaa periaatteessa tietyn kehityskaaren Aleksis Stenvallin lapsuudesta nuoruuteen, on se luonteeltaan ennemminkin erillisistä kohtauksista koostuva episodiromaani kuin yhtenäinen tarina. Kirja etenee enemmän Aleksis Kiven elämäkerran ja ajankuvauksen kuin juonen ja jännitteen ehdoilla, ja siksipä en ehkä suosittelisi tätä kaikkein juonivetoisimpiin kirjoihin mieltyneille nuorille lukijoille – ainakaan itsekseen luettavaksi.

Kirjan vahvuus on sen piirtämässä uskottavassa, joskin varmasti ihannoidussa, kuvassa kirjailijan poikavuosista. Toinen erityinen vahvuus on kieli, joka on kaunista, kuvailevaa ja ilmeikästä. Dieckmannin tekstissä on kaikuja Aleksis Kiven runoista ja muista teoksista. Kirjan nimen ja Kiven oman tuotannon mukaisesti metsä, luonto ja eläimet ovat vahvasti läsnä Metsän pojassa. 

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjan pauloissa ja Ketun luola

Anna Jansson: Taskuvaras (Emil Wern tutkii)

Anna Jansson: Taskuvaras (Emil Wern tutkii -sarja)
Ficktjuven, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom.
Kuvittanut Mimmi Tollerup.
Gummerus 2013, 87 sivua.

Anna Jansson tunnetaan rikosromaaneistaan, joiden päähenkilö on Gotlannissa työskentelevä poliisi Maria Wern. Jansson on kirjoittanut dekkareita myös lapsille; Emil Wern tutkii -sarjassa seikkailee Maria Wernin kouluikäinen poika. Taskuvaras-kirja on sarjan viides suomennettu osa, ja siinä Emil ja hänen ystävänsä Ubbe ja Sokrates selvittävät, kuka vei Ubben äidin lompakon. Tukikohtanaan pojilla on oma etsivätoimisto, vanha keltainen koju Emilin kotitalon puutarhassa.

Kirja on vähän samantyyppinen kuin aiemmin esittelemäni helppolukuinen "poikakirja",  Harri ja dinot rosvon jäljillä - neuvokas poika ratkaisee apureineen arvoituksen ja joutuu aina välillä noloihin tilanteisiin. Varsinaisten roistojen lisäksi sankarin vastustajia ovat kulmakunnan kovikset. Toisaalta kirjan idyllinen tapahtumapaikka Visby (miljöötä tosin kuvataan kirjassa todella vähän) on vähän kuin Mika Keräsen viisikkohenkisissä arvoitusromaanien Oranssi polkupyörä ja Hopeinen aarrearkku Tartton Soppalinnan kaupunginosa. Kuten Keräsen kirjoissa, myös Taskuvarkaassa on kartta kirjan tapahtumista.

Taskuvaras olisi tosiaan pituutensa (87 sivua melko isolla fontilla, lyhyet luvut ja jonkin verran mustavalkokuvia) sopiva melko nuorillekin lukijoille ihan itsekseen luettavaksi, mutta sisältönsä puolesta suosittelisin sitä ensisijaisesti vähän vanhemmille. Varsinainen "rikostarina", varastetun lompakon arvoitus, on varsin sympaattinen ja sisältää ihan lapsille sopivia juonenkäänteitä sormenjälkien metsästämisineen, mutta muutama kohta särähti korvaani. Emilin pikkusisko Linda pelkää lähteä kouluun, sillä koulumatkalla saattaa tulla vastaan jotakin uhkaavaa:

- Räyhämäen veljekset. Etenkin Roger, Rudolfin isoveli. Hän on melkein aikuinen ja heitti piponi vesilätäkköön. Silloin suutuin ja varastin hänen nuuskarasiansa ja heitin sen vesilätäkköön. Nyt hän aikoo tappaa minut!

Mietin, miksi tässä kohtaa piti puhua tappamisesta - vaikka tuo sana varmaan onkin kouluikäisten lasten käytössä menettänyt pahimman teränsä. Lisäksi koin, että Lindan tilanne oli oikeasti uhkaava, ja hänen poliisiäitinsä vain kiirehtii kokoukseen ja pyytää Emiliä saattamaan siskonsa koulun. Tämäkin konflikti saa onneksi jonkinlaisen ratkaisun kirjan kuluessa.

Juoni etenee vaivattomasti läpi kirjan, ja dialogipainotteinen kerronta pitää tapahtumia yllä. Mimmi Tollerupin piirtämät hahmot ovat ihanan ilmeikkäitä, ja kuvitus tuokin oman lisänsä kirjan huumoriin.

Tittamari Marttinen: Noora ja nauravat tähdet

Tittamari Marttinen: Noora ja nauravat tähdet
Kuvittanut Janne Harju.
Tammi 2009, 144 sivua.

- Älä muistele sitä enää, nythän sinä olet kotona, minä huomautin. Taisin olla pikkiriikkisen huojentunut myös siitä, etten joutuisi koko ajan hoitelemaan naapureiden asioita ihan omin päin. Itsehän minä halusin huolehtia talosta ja sen väestä, mutta kyllä sellainen alituinen puuhaaminen oli välillä tuntunut aika rankaltakin. Äiti ei hetkeen saisi juoksennella pihalla eikä kanniskella painavia tavaroita, mutta tuntui hauskalta, että hän olisi kotona minun tullessani koulusta.

Noora on reipas, vähän koheltavakin tyttö (ikää ei kirjassa muistaakseni mainittu, mutta päättelin Nooran olevan suunnilleen yhdeksän-kymmenenvuotias ja käyvän kolmatta tai neljättä luokkaa), joka käy koulua ja haaveilee omasta koirasta. Noora asuu isänsä ja äitinsä kanssa viihtyisässä kerrostalossa, jonka pihalla kasvaa omenapuita. Eräänä iltana Nooran äiti, kotitalon talonmies, putoaa puusta yrittäessään kerätä sieltä vielä muutaman omenan. Äiti joutuu sairaalalepoon kipsi jalassaan, ja sillä aikaa toimelias tytär päättää ottaa talon asioita vastuulleen. Siinä samalla hän järjestelee muitakin pikkukaupungin ja naapuruston asioita, saa toivomansa koiran ja näkee sen silmissä "nauravat tähdet".

Noora on paitsi tarinan päähenkilö, myös sen kertoja, ja hauska kertoja onkin. Iso osa kirjan huumoria tulee siitä, miten Noora osaa nähdä asioiden hassunkuriset puolet - myös silloin, kun hän on itse joutunut vähän noloon tilanteeseen, kuten laittaessaan erehdyksessä naamiaispuvun kouluun päivää ennen oikeaa naamiaisjuhlapäivää.

Minulle tuli Noorasta vähän mieleen Mila Teräksen ja Karoliina Pertamon Telma-kirjat, erityisesti sarjan avausosa Telma ja tarinoiden talo, jossa myöskin keskittyy yhden kerrostalon, päähenkilön kotitalon, asujaimiston ympärille. Telmat ovat kuitenkin vähän nuoremmille lukijoille kuin Noora: päähenkilö on nuorempi, tarina on sadunomaisempi ja (itsekseen lukevia ajatellen) kirja on lyhyempikin.

Meillä Noora ja nauravat tähdet valikoitui kauniin ja iloisen kantensa perusteella kirjastosta mukaan ja luettiin 5- ja 7-vuotiaille tytöille ääneen. Kaikkein otollisin kohderyhmä kirjalle olisivat ehkä noin 6-9 -vuotiaat, niin tytöt kuin pojatkin. Noora ei ole enää ihan alaluokkalaisen oloinen, vaan toimii ja kulkee kotikulmillaan melko itsenäisesti, ja itsekseen lukevalle kirjassa on melko paljon tekstiä. Toisaalta Janne Harjun veikeä mustavalkokuvitus miellyttää nuorempiakin ja laajentaa kirjan kohderyhmää nuorempaan päin.

Positiivisesta tyttöenergiasta huolimatta en laske Nooraa ja nauravia tähtiä mukaan Nykyajan tyttökirjat -haasteeseen, sillä haen haasteella lähinnä teini-ikäisistä tytöistä kertovia kirjoja, mutta Tittamari Marttisen vähän vanhemmille suunnattuja, viidesluokkalaisesta ja siitä varttuvasta Viivistä kertovia Viivi Pusu -kirjoja ajattelin lukea tyttökirjahaasteeseen.

Noora on seikkaillut myös kirjassa Noora ja täydenkuun kestit (2010), senkin luultavasti luemme, jos tulee kirjastossa vastaan.

Tove Jansson: Taikatalvi

Tove Jansson: Taikatalvi
Trollvinter, suom. Laila Järvinen.
Wsoy 2007 (24. painos, ensipainos 1958, 132 sivua)

Tuu-tikki hieroi kuonoaan mietti. - Katsos, on niin paljon väkeä, joka ei sovi kesään, kevääseen ja syksyyn, hän sanoi. Kaikki hieman arat ja kummalliset. Muutamat yöeläimet ja oliot, joita ei huolita mihinkään ja joihin kukaan ei usko. Ne pysyvät piilossa koko vuoden. Ja sitten kun on rauhallista ja valkeaa ja yöt tulivat pitkiksi ja kaikki ovat nukahtaneet talviuneen - silloin ne tulevat esille.

Muumipeikon elämä on ollut ikuista kesää, sillä muumien perinnäistapojen mukaisesti muumiperhe uinuu marraskuusta huhtikuuhun vatsa täynnä kuusenneulasia. Eräänä talvena Muumipeikko kuitenkin herää keskenkaiken eikä saa enää unta, kokee ensimmäistä kertaa lumen, näkee lumihevosen ja pakkasrouvan, ihmettelee näkymättömiä päästäisiä ja etsii arkaa esi-isäänsä tiskipöydän alta. Onneksi Muumipeikko tapaa myös Tuu-tikin ja Pikku Myyn sekä höpsön oravan, sillä hän kaipaa jotakuta joka ei olisi salaperäinen vaan aivan tavallinen.

Sanonta "hyvä kirja ei katso ikää" ei kyllä päde kaikkiin kirjoihin, mutta Tove Janssonin Muumi-romaaneihin määritelmä sopii. Muumilaakson marraskuu on itse asiassa enemmän aikuisten kirja kuin lasten, seikkailullinen Muumipeikko ja pyrstötähti sekä kesäinen Taikurin hattu taas sopivat paremmin lapsille. Muumipappa ja meri sekä Taikatalvi ovat melko pohdiskelevia ja hidastempoisia kirjoja, mutta niissä on myös paljon sadun taikaa ja pientä seikkailua, joten ne sopivat erityisen hyvin lasten ja aikuisten yhteisiin lukuhetkiin. (Kovin pienille tai vilkkaille viikareille ei ehkä kuitenkaan kannata näitä lukea, ja parhaiten Muumit soveltuvat iltasaduksi, kun lapset malttavat pysyä paikoillaan ja rauhoittua kuuntelemaan kuvailevaa kerrontaa.)

Aloin kaivata taas muumikirjoja (nimenomaan niitä pidempiä romaaneja, kuvakirjat Kuinkas sitten kävikään ja Kuka lohduttaisi Nyytiä on tullut luettua useamminkin, muiden tekijöiden jäljitelmät jätän nyt tämän jutun ulkopuolelle), kun niiden edellisestä lukukerrasta on jo yli pari vuotta. Mies luki muumikirjoja ääneen iltasaduksi muutama vuosi sitten (silloin esikoinenkin oli vasta noin viisivuotias). Luettua tulivat ainakin Vaarallinen juhannus, Taikurin hattu, Muumipappa ja meri, Muumipapan urotyöt, Muumipeikko ja pyrstötähti sekä Taikatalvi, joka sopii erityisesti viime viikkoina vallinneeseen kuurankauniiseen ja utuiseen sydäntalveen.

Mies lukee meillä yleensä iltasadun ja pitkien kirjojen lukeminen päivisin on hieman haastavaa, sillä vaikka jonain päivänä löytyy sopivan rauhallinen lukuhetki pidemmälle kirjalle esimerkiksi nuorimmaisen päiväunien aikana, ei samanlaista hetkeä välttämättä löydy seuraavana päivänä tai sitä seuraavana, eikä lastenromaanien lukemisessa ole kiva pitää kovin pitkiä taukoja. Taikatalven halusin kuitenkin lukea lapsille ääneen samalla kun itse uudelleenluen sen, ja oi sitä ääneen lukemisen ihanuutta! Janssonin kieli on kaunista, tarina salaperäinen ja täynnä hiljaista, vaivihkaista jännitystä. Ensimmäisellä lukukerralla luin kahdelle vanhimmalle lapselle (5 ja 7) Taikatalvea melkein ensimmäiset viisikymmentä sivua yhdeltä istumalta.

Mietin, tuntuuko Muumipeikon yksinäisyys koko muun perheen nukkuessa ja muumitalon ollessa "talviteloilla" lapsista ankealta ja pelottavalta, mutta ainakaan he eivät kommentoineet mitään. Taikatalvessa on kuitenkin perusturvallinen tunnelma, sillä vaikka Muumimamma nukkuu, hän on kuitenkin läsnä ja osaa joskus jopa unissaan vastata Muumipeikon kysymykseen. Romaanissa on sekä jännittäviä hetkiä, kun orava melkein paleltuu kuoliaaksi katsottuaan pakkasrouvaa silmiin, että hauskoja kohtia, kun Myy törmää Muumipeikkoon laskiessaan mäkeä muumien hopeisella perintötarjottimella. Jos tarjottimeen kiinnittäisi purjeen, sillä voisi ehkä viilettää pitkin meren jään pintaa...

Parhaissa lastenkirjoissa on sekä lasten että aikuisten taso. Taikatalvea kuunteleva lapsi varmaankin jännittää kohmettuneen oravan kohtaloa ja kenties samastuu muumipeikon yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden kokemukseen. Aikuinen näkee Muumipeikon määrittelevän identiteettinsä uudelleen, oppivan katsomaan maailmaa ja itseään uudelta kantilta ja on kenties lukenut romaanin omaelämäkerrallisista yhteyksistä - erään tulkinnan mukaan Taikatalvi kuvaa Toven oivallusta, että hän kuuluu ajan termin mukaan"kummitusten puolelle".

Taikatalvi on ihana kirja, jonka niin aikuinen kuin lapsikin haluaa kokea monta kertaa uudelleen, löytää uusia ykstyiskohtia ja Toven viisautta - ja ennen kaikkea uppoutua kirjan tunnelmaan. Talvea rakastaville kirja on tietenkin täydellinen, mutta kevät- ja kesäihmisillekin se tarjoaa lohtua, sillä jokainen talvi päättyy aikanaan:

Mutta Niiskuneiti oli löytänyt ensimmäisen rohkean krookuksen nenännipukan. Se oli pistänyt esille lämpöisestä maasta eteläisen ikkunan alla eikä ollut vielä edes vihreä.

- Pannaan lasi sen päälle, Niiskuneiti sanoi. Siten se selviää kylmästä yöstä.

- Älä pane, sanoi Muumipeikko. Annan sen selvitä miten parhaiten taitaa. Minä luulen, että se selviää paremmin, jos sillä on vähän vaikeuksia.

Ian Whybrow: Harri ja dinot rosvon jäljillä

Kannen kuva Adrian Reynolds.

Ian Whybrow: Harri ja dinot rosvon jäljillä
Kuvitus Pedro Penizzotto.
Harry and the Dinosaurs Roar to the Rescue!,
suom. Raija Rintamäki.
Mäkelä 2012, 128 sivua.

Harri on jo iso koululainen, joka ei enää leiki dinoilla. Aamunavauksessa eskarinope on kuitenkin muistellut Harrin aiempia seikkailuja dinojen kanssa, mistä koulun remupetterit saavat aiheen kiusata Harria. Vaikka Harri väittää, ettei hän enää välitä dinoista, hän ei voi sallia vanhoja ystäviään kiusattavan, vaan pelastaa spinosauruksen poikien kynsistä ja saa siten poikajengin vihat niskoilleen. Kun vielä naapurin kiltti Kaurasen setä joutuu rosvojen uhriksi, alkavat ainekset seikkailuun olla kasassa. Ystäviensä Sallin, Jaken ja Sirin kanssa Harri muodostaa neuvokkaan Tammitiimin, mutta myös dinojen apu on toisinaan tarpeen.

Kirjan maailma oli meidän lapsille ennalta tuttu Harri ja dinot -piirrossarjasta. Ilokseni Harri ja dinot rosvon jäljillä ei ollut mikään tv-sarjan oheistuote, vaan ihan peruslaatuinen lasten seikkailukirja. Perusidea on perinteinen: vähän hiljaisempi poika pärjää ylivoimaisilta näyttäville vastustajille saadessaan apua jonkinlaisilta "taikavoimilta". Onneksi Harrista löytyy omaakin rohkeutta, vaikka dinoilla on ratkaiseva rooli jännittävän tilanteen selvittämisessä.

Kirjaa voi suositella noin kahdeksan-yhdeksänvuotiaalle, jo suhteellisen sujuvasti lukevalle lapselle, mutta toimii se ääneen luettunakin. Sivumäärä voi kuulostaa paljolta, mutta teksti on isoa (ei kuitenkaan tavutettua), ja myös Pedro Penizotton mustavalkokuvituksen ansiosta luettavaa ei ole yhdellä aukeamalla liikaa.

Varaslähtö Satupäivään: ihania saturomaaneja, -kokoelmia ja kuvakirjoja

Huomenna 18.10 vietetään Satupäivää. Tänään on kuitenkin ruotsinkielisen kalenterin mukaan Sagan nimipäivä, ja sen kunniaksi tarjoilen valikoiman meidän perheen satusuosikkeja. Meillä luetaan lapsille todella paljon, enkä mitenkään ehdi kirjoittaa kaikista luetuista lastenkirjoista blogiini. Haluan kuitenkin merkitä muistiin myös lastenkirjojen helmet ja kertoa niistä eteenpäin. (Lastenkirjojen ilosanomaa levittää nykyään myös Kotimaiset lasten ja nuortenkirjat -sivusto Facebookissa, käykäähän tykkäämässä!) Olen ryhmitellyt kirjat saturomaaneihin, satukokoelmiin ja kuvakirjoihin, jotka ovat erityisen sadunomaisia - realistiset lastenkirjat jäävät nyt tämän postauksen ulkopuolelle.

Jos olen blogannut kirjasta, postaukseni löytyy kirjan nimeä klikkaamalla. En nyt tässä luonnehdi kirjoja sen enempää, sillä postauksesta tulee muutenkin pitkä. En myöskään mainitse kustantajia tai painovuosia, sillä ne löytyvät tarvittaessa kirjastojen ja kirjakauppojen tietokannoista. Olen aakkostanut kirjat kirjoittajan mukaan ja maininnut kuvittajan kirjan nimen jälkeen (paitsi jos kirjan on tekijän kuvittama). Monista klassikoista onkin otettu jo useita painoksia, ja joissain tapauksissa olen maininnut useita kirjoja sisältävän kokoomateoksen. Suosittelen vain kirjoja, joita olen itse lukenut tai kuunnellut - poikkeuksena jotkut kirjasarjat, joiden kaikkia osia en ole vielä lukenut.

Saturomaaneja

Hannele Huovi: Urpo ja Turpo avaruudessa. Kuvittanut Jukka Lemmetty.

Sanna Isto: Tinka ja Taika. Kuvittanut Julia Vuori.

Marjatta Kurenniemi: Onneli ja Anneli;  Onnelin ja Annelin talo; Onneli, Anneli ja orpolapset; Onneli, Anneli ja nukutuskello; Putti ja Pilvilaivat; Putti Puuhkajasaarella; Kuinka Kum-Maa on kaikkialla; Puuhiset. Kuvittanut Maija Karma.

Katja Krekelä: Romisko; Riepu ja Iso riipijä

Astrid Lindgren: Ronja ryövärintytär; Mio, poikani Mio; Peppi Pitkätossu ja monia muita. (Useita kuvittajia, mm. Ilon Wikland, Ingrid Vang Nyman/Lauren Child)

Jukka Parkkinen: Kalevi Korpin seikkailut (sisältää kirjat Korppi ja kumppanit; Korppi ja korven veikot; Korppi ja Korpin poika; Korppi ja Pitkänen). Kuvittanut Jyrki Vuori.

Hanna van der Steen: Ennustus, Kirous ja ensi vuonna ilmestyvä Lumous. (Meillä on luvussa Ennustus ja 7-vuotias on tykännyt.)

Mila Teräs: Telma ja tarinoiden talo; Telma ja salaisuuksien saari; Telma ja kuiskausten koulu. Kuvittanut Karoliina Pertamo. (Meillä on luettu sarjan ensimmäinen ja kolmas osa, tarkoitus olisi lukea myös keskimmäinen ja tehdä kirjoista oma postauksensa.)

Eduard Uspenski: Fedja-setä (sisältää kuusi ensimmäistä Fedja-kirjaa). Suom. Martti Anhava ja Mervi Vyyryläinen-Väänänen, kuvittanut Gennadi Kalinovski.

Satukokoelmia

Hans Christian Andersen: Lumikuningatar ja muita satuja. Suomeksi kertonut Leena Laulajainen, kuvittanut Anastasia Arhipova.

Jakob & Wilhelm Grimm: Grimmin satuaarteita Kuvittanut Sven Otto S.

Riikka Juvonen: Mummon Satukirja. 

Katriina Kauppila (toim.) Kaiken maailman eläinsadut. Kuvittanut Matti Pikkujämsä.

Marjatta Kurenniemi: Unikon satuja. Kuvittanut Christel Rönns.

Astrid Lindgren: Satuja. Kuvittanut Ilon Wikland.

Sari Peltoniemi: Gattonautti ja muita arkisatuja Kuvittanut Liisa Kallio.

Zdenek Miler: Myyrän satuaarre. (Kertonut Hanna Doskocilova)


Satumaisia kuvakirjoja

Enna Airik: Haavemaa

Kristina Digman: Floran talo; Floran kukat. Suom. Tuula Syvänperä.

Anna Gullichsen: Satu kukkameri ja lumen ihme; Satu Kukkameri ja päärynäpuun Pyrre. Kuvittanut Cara Nuutinen.

Emily Hawkins: Lumiprinsessa. Kuvittanut Elsa Evans.

Tove Jansson: Kuka lohduttaisi Nyytiä; Kuinkas sitten kävikään; Vaarallinen matka; Outo vieras muumitalossa (kuvittanut Per Olov Jansson),

Leena Laulajainen: Kultamarja ja metsän salaisuudet. Kuvittanut Anna-Liisa Hakkarainen.

Ina Manninen: Kissankukka. 

Tuula Pere: Sanni ja taikakivi. Kuvittanut Sanna Pelliccioni.

Olen varmasti unohtanut jonkin itselleni tai lapsilleni tärkeän, rakkaan kirjan, mutta lisäilen sitten jälkikäteen. Mitä satusuosikkeja sinulla on? Ihania satuhetkiä kaikille!

P. S. Tällä hetkellä luvussa aikuisten romaani, jonka taustalla on vanha satu. Siitä lisää huomenna!

Marita Lindquist: Maleena menee kouluun

Marita Lindquist: Maleena menee kouluun
Malena börjar skolan (1966), suom. Tuula Ikonen.
Kansi ja kuvitus Kerstin Thorvall.
Wsoy 1979, 156 sivua.
(Teos on saatavilla äänikirjana)

Ja ilo kupli Maleenassa, se pursusi niin että hänen oli vaikea hengittää. Hän oli iso, hän alkaisi huomenna koulun. Uusi koululaukku oli hänen huoneessaan. 

Maleenasta on ihanaa, kun hän on jo seitsemänvuotias ja pääsee kouluun, toisin kuin Annastiina ja Ulla, jotka ovat vielä leikkikoulussa. Koulua varten Maleena on saanut ruudullisen koululaukun ja punaiset kengät (äiti oli ehdottanut useita ruskeita, järkeviä kenkäpareja, mutta ne olivat kaikki jotenkin puristaneet isovarpaan kohdalta). Ensimmäisen koulupäivän jännitystä kasvattaa kuitenkin se, että uuden opettajan on nähty olevan vihainen huolimattomalle muuttomiehelle, ja vasta pulpetissa Maleena tajuaa, että voi kauhistus - hänen oikea nimensähän on Magdaleena, eikä Maleena! Sekä opettaja että kaikki uudet luokkatoverit varmaankin nauraisivat niin pitkälle ja erikoiselle nimelle!

Kukaan ei kuitenkaan naura. Opettaja lupaa kutsua tyttöä Maleenaksi, vaikka Magdaleena on niin epätavallisen kaunis nimi. Seuraavana päivänä ei enää nipistele vatsasta. Pinaattikeitto maistuu erilaiselta kuin kotona, mutta sen saa syötyä, kun kuvittelee sen olevan myrkytettyä - sehän on vaarallista ja jännittävää, siis hauskaa! Vähitellen koulunkäynnistä tulee itsestäänselvyys, osa arkea, johon kuuluu myös kavereiden kanssa leikkimistä, uskollinen pehmolelu Nalle, sieniretkiä ja ensikosketus pianonsoittoon.

Ja sitten Maleena soitti. Hän soitti oikealla kädellä valkoisilla koskettimilla - sillä tavalla soittaminen sujui hyvin. Pianossa oli vaikka kuinka paljon sointuja. Jotkut olivat karhuja, ne murisivat ja jysähtelivät eivätkä oikeastaan olleet kauniita. Mutta toiset olivat linnunliverrystä, tai keijukaisia jotka tanssivat, ehkä vaaleanvihreitä keijukaisia... Maleena soitti hiljaa, hiljaa ensin kauimmaisilla koskettimilla oikeall, ja ikkunan valovirrassa tanssi keijukainen toisensa jälkeen. 

Marita Lindquistin Maleena-kirjat olivat lapsuuden suosikkejani. Maleena menee kouluun -kirjan kuuntelin äänikirjana, eli "kasettikirjana", joskus alle kouluikäisenä. Parhaiten minulle jäi siitä mieleen yllä mainittu Magdaleena/Maleena -kohtaus sekä se, kuinka Maleena osallistuu ystävänsä pitkän letin leikkaamiseen salaa. Vaikka Maleena ei saksia käytäkään, hän kärsii suunnattomista tunnontuskista nähdessään, että lopputulos ei ole kovin kaunis. Tapaus ratkeaa huumorintajuisen äidin ja ammattitaitoisen kampaajan ansiosta onnellisesti, mutta herkän Maleenan kokema, kohtuuttoman voimakas syyllisyys ja toisten (tynkähiuksiseksi kynityn Siirin ja parturoinnin suorittaneen Tiinan) suruun eläytyminen on kuvattu koskettavasti.

Maleena-kirjojen viehätys piileekin Lindquistin kyvyssä kuvata lapsen mielenliikkeitä. Ulkoisesti ei tarvitse tapahtua paljon - vaikkapa aikuisten lupaus suuresta lahjasta, Maleenan arvailut, mitä se voisi olla, ensimmäinen pettymys yllätyksen paljastuessa ja myöhemmin innostuminen lahjasta - sillä Maleena on tyttö, joka pohtii kokemaansa ja näkemäänsä, kokee voimakkaasti ilot, surut ja pelot. Myös aikuiset on kuvattu hyvin, inhimillisinä ajoittaisine kiireineen ja huolineen, mutta kuitenkin lempeinä ja lasta kuuntelevina.

Toisaalta Lindquistin kerronta on jossain määrin raskassoutuista, ja kovin moni nykylapset kaipaavat ehkä enemmän jännitystä ja huumoria kirjoihinsa. Meidän juuri koulunsa aloittaneelle esikoisellemme kirja on luettu ääneen iltasatuna joskus vuosi sitten, ja hän kyllä kuunteli sujuvasti - mutta ei ollut kovin vapaaehtoinen kuuntelemaan useita Maleena-kirjoja peräkkäin.

Maleena menee kouluun -äänikirjasta on blogannut äskettäin Velma.

Netta Walldén: Ruben ja rouva Mallamudin tapaus

Netta Walldén: Ruben ja rouva Mallamudin tapaus
Kuvitus ja kansi Laura Valojärvi.
Wsoy 2012, 161 sivua.

Mutta nyt oli vielä ilta ja rouva Mallamud veti peiton kainaloidensa alle, katsahti lattiasta kattoon ulottuvia kirjapinojaan ja ajatteli päivän viimeisen ajatuksen: Jokainen päivä on kirjoituspäivä. Jokainen päivä, kunnes kirjoitettavaa ei enää ole. 


Alkuviikosta lukemani syksyn lastenkirjauutuus Ruben ja Harman kartano oli sen verran kutkuttava lukukokemus, että kipaisin pikimiten kirjastossa Ruben-sarjan ensimmäisen osan, Ruben ja Rouva Mallamudin tapaus. Siinä Ruben ja Lisa Pinterä haluavat tietää, miksi kivet naapurin rouva Mallamudin pyykkinarujen alla ovat värjäytyneet musteensinisiksi ja miksi rouva ei koskaan poistu jättimäisen pyykinpesukoneen ympärille rakennetusta talostaan. Salaisia tutkimuksia vaikeuttavat paitsi perään katsovat vanhemmat myös rouvan pesuhuoneen ikkunalle asettamat kymmenen kiinalaista posliininukkea, jotka sulkevat silmänsä ja heittäytyvät lattialle heti, jos huomaavat liikettä pihalla tai sisällä talossa.

Rouva Angela Mallamud on kuin Marjatta Kurenniemen Onnelin ja Annelin talon rouva Rosina Rusina: yksinäinen, neuroottinen ja posliiniesineisiin (rouva Rusinalla säästöporsaat, rouva Mallamudilla kiinalaiset nuket) syvästi kiintynyt naisihminen, joka löytää sirpaleista uuden onnen. Leskirouva Rusinan hymy palaa poliisimestari Urho Ulpukan myötä, rouva Mallamud puolestaan - jonka mies on häipynyt Saarnilaakson kaupungista kolmekymmentä vuotta aiemmin epäonnistuneiden kiinalaisen kirjakaupan avajaisten jälkeen - saa herkän kirjeen postinkantaja Aatos Palsternakilta: Olen ihaillut myös sitä, miten järjestelmällisesti noudatte postin jokaisen aamujakelun ja jokaisen päiväjakelun jälkeen. Laatikkonne ei koskaan pursuile eilispäivän lehtiä. Ette arvaakaan, miten hyvältä tuntuu pudottaa aamun tuore lehti laatikkoon, joka on siisti ja tyhjä - aivan kuin se ilolla odottaisii juuri sitä lehteä, jonka kulloinkin laatikkoonne pudotan. Maailma on kuitenkin muuttunut sitten Kurenniemen 1960-luvun - vaikka Walldénin Lehtikuja on jossain määrin samantapainen idylli kuin Onnelin ja Annelin asuttama Ruusukuja, eivät aikuiset ole enää samalla tavalla jalustalla kuin aiemmissa lastenromaaneissa.


Tiheätunnelmaisen lastenromaanin kertoja on lempeän ironinen paitsi tarinan aikuisia, myös nuorta salapoliisi-Rubenia kohtaan: Hän yritti näyttää samaan aikaan sekä määrätietoiselta että vaatimattomalta, ja sellaiselta hän kaiketi näyttikin Lisan silmissä. Jonkun ulkopuolisen silmissä Ruben olisi juuri sillä hetkellä näyttänut luultavasti hyvin koppavalta ja itseriittoiselta. Ruben johtaa tutkimuksia, mutta hänen pikkusiskollaan Lisalla on loppujen lopuksi ratkaiseva rooli.

Rouva Mallamudin tapaus on jännittävä "lasten dekkari" mutta myös tarina siitä, miten tukahdutettuja tunteita voi oppia ilmaisemaan, olivat ne sitten ihastumista tai kiintymystä, häpeää, surua tai katkeruutta.   Kiinalainen posliininukke näyttää esimerkkiä, kolmenkymmenen ilmeettömän vartiovuoden jälkeen:

Mutta nyt hän oli yksin, ja hänelle oli alkanut tapahtua outoja asioita. Hän pystyi räpäyttämään silmiään. Hän kokeili asiaa varmuuden vuoksi uudelleen: kyllä, silmät toimivat. Hän räpytteli silmiä yhä vain kiivaammin silkasta räpyttelemisen ilosta, ja hänen silmistään alkoi tippua pisaroita lattialle. Hän räpytteli ja räpytteli ja tunsi jonkin suolaisen maun kielellään.

Netta Walldén: Ruben ja Harman kartano

Netta Walldén: Ruben ja Harman kartano.
Kuvittanut Laura Valojärvi.
Wsoy 2012, 172 sivua.
(Kustantajan lähettämä ennakkokappale,
kirjan arvioitu ilmestymispäivä syyskuussa.)

Netta Walldénin esikoisteos, lastenromaani Ruben ja rouva Mallamudin tapaus sai innostuneen vastaanoton niin lukijoilta kuin kriitikoiltakin (itse en ole sitä vielä lukenut, mutta kurkatkaa vaikka Susan bloggaus kirjasta). Kirjassa sisarukset, Saarnilaakson pikkukaupungissa asuvat Ruben ja Lisa Pinterä, alkavat selvittää, miksei yksinäisen rouva Mallamudin luona käy koskaan vieraita, mitä kirjoja hän oikein kirjoittaa ja miksi rouvan ikkunalaudalla on kymmenen kiinalaista posliininukkea. Rubenin tutkimuksia -sarjan toinen osa, Ruben ja Harman kartano, toimii itsenäisenä teoksena, mutta herätti ainakin minun uteliaisuuteni ensimmäisen kirjan suhteen. Harman kartanossa on näet keskiössä henkilö, joka linkittyy vahvasti rouva Mallamudin (ja koko Saarnilaakson) menneisyyteen...

Harman kartanon tarina aukeaa varmasti eri tavoilla erilaisille ja eri-ikäisille lukijoille. Saarnilaaksoon on saapunut sinapinkeltaiseen takkiin sonnustautunut mies, herra Harma, joka hautoo kostoa kaikille kaupungin aikuisille asukkaille. Miehen uskotaan kuolleen kolmekymmentä vuotta sitten, epäonnistuneiden kiinalaisen kirjakaupan avajaisten yhteydessä muffinsiin tukehtumalla, mutta rouva Mallamud uskoo kaikessa hiljaisuudessa tietävänsä paremmin: ylpeyteensä hän tukehtui. Siinä missä lapsilukija kenties jännittää, onnistuuko herra Harman kosto, aikuinen miettii, miksi mies on niin katkeroitunut ja mikä on niin kauan estänyt häntä palaamasta.

Kaisa Neimala luonnehtii Parnasson arviossaan Rouva Mallamudin tapausta satudekkariksi, ja lainaan mielelläni termiä sarjan toisesta osasta kirjoittaessani. Pääosin realistiseen kerrontaan sekoittuu sadunomaisia elementtejä, esimerkiksi Lisan rouva Mallamudilta saama kiinalainen posliininukke reagoi tapahtumiin omalla tavaan. Sadun ja arjen limittymisestä tulevat mieleen sellaiset ihanat lastenromaanit kuin Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -kirjat tai Sanna Iston Tinka ja Taika. Laura Valojärven kauniit ja ilmeikkäät mustavalkokuvat toimivat vähän kuin ingresseinä lukujen alussa.

Vaikka satudekkarista puhutaankin, ei arvoituksen ratkominen ja lasten salapoliisitoiminta loppujen lopuksi ole kovin merkittävässä roolissa. Välillä ihan unohdin, että Ruben ja Lisa olivat "tutkimassa" outoja katoamisia, perunakellarin varkautta ja sinapinkeltatakkisen miehen edesottamuksia. En tiedä onko se hyvä vai huono asia. Itse nautin kirjan psykologisesta syvyydestä ja siitä, että tapahtumia tarkasteltiin useiden eri henkilöiden näkökulmasta (lukujen nimeäminen sen mukaan, kenen näkökulmasta tapahtumat kerrotaan, tuntui minusta tarpeettomalta ja kaavamaiselta, mutta lapsilukijaa se kenties palvelee), mutta suoraviivaista salapoliisiseikkailua odottava saattaa pettyä.

Jännitystä kirjassa kyllä riittää, sellaista turvallista. Lukija pidättää henkeään, kun salaperäinen herra Harma nousee pitkään autiona olleen kartanon yläkertaan, jossa hukassa olevien (sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti) vanhempien lapset pitävät majaa. Jännittävä tilanne ratkeaa onnellisesti, kun lapset - mannekiinin tytär Hilda, muusikon poika Mäkki ja elämäntapavarkaan poika Roisto - tulevat esiin piilopaikastaan ja esittäytyvät reippaasti sympaattiseksi osoittautuvalle Harmalle.

- Erittäin hauska tutustua, sanoi herra Harma ja kohensi takinliepeitään. - Tuota noin, ehdotan, että siirrymme alakertaan jutustelemaan. Eiköhän sieltä löydy jonkinlaista pullantapaistakin, hän jatkoi huomatessaan uuninpankolla lojuvat nahistuneet porkkanan naatit.


- Ja tässä on mehua, Hilda sanoi, nappasi kainaloonsa viimeisen vadelmamehupullon ja lähti laskeutumaan alakertaan muu seurue vanavedessään. 


Kaikki tuntui kummallisen normaalilta, aivan kuin tämän nimenomaisen aamun olisi kuulunutkin käynnistyä juuri näin. Pihamaalla satakielet aloittivat konserttinsa, mutta sisällä hirsipöydän ääressä ei ollut pakko kysellä mitään tarpeetonta. 

Ruben ja Harman kartano onkin ennen kaikkea koskettava tarina vanhemmuudesta, lasten keinoista selviytyä ja aikuisen sisintä nakertavasta katkeruudesta, jonka sulaessa voi jatkaa eteenpäin, aloittaa jotain uutta. Romaanin lopetus herkisti, ja samalla aloin jo odottaa Saarnilaakson tarinoille jatkoa.