Raili Mikkanen ja Laura Valojärvi: Iivari-tonttu karkuteillä

Raili Mikkanen (teksti) ja Laura Valojärvi (kuvat): Iivari-tonttu karkuteillä
Wsoy 2013, 32 sivua.

Iivari-tonttu karkuteillä on astetta vauhdikkaampi joulukirja: siinä ei tyydytä tunnelmoimaan kynttilänliekkiä ja lumihiutaleiden leijumista katsellen, vaan seikkaillaan niin sirkuksessa, eläintarhassa kuin karting-radallakin. Alkuasetelma tosin on klassinen: aputonttu Iivari kyllästyy joulunakuskiireisiin ja raadantaan ja päättää lähteä seikkailemaan. Karkumatka kiihtyy välillä sellaiseen vauhtiin, että Iivaria itseäänkin hirvittää, mutta jouluisella tarinalla on tietenkin onnellinen loppu.

Oli mukava aloittaa joulun odotus omien lasten kanssa Raili Mikkasen kirjaa lukien; olenhan itse lapsena odottanut joulua Mikkasen luoman Histamiini-hevosen seurassa. Ylen Elävänarkiston mukaan Histamiinin joulukalenteri on esitetty ensi kerran vuonna 1985, mutta ilmeisesti se on lähetetty joskus uusintana. Iivari-tonttu karkuteillä on tosiaan enemmän seikkailu- kuin joulukertomus, mutta niiden kynttilänhämyisten ja kuusentuoksuisten kirjojen pariin ehtii myöhemminkin.

Tästä kuvasta tulee mieleen Netta Walldénin lastenromaani Ruben ja ratikkaralli, jonka kuvitus on myös Laura Valojärven käsialaa.

Niin lapset kuin ennen kaikkea jouluvalmisteluista päävastuun kantavat aikuisetkin voivat varmaan allekirjoittaa Iivari-tontun ajatuksen: pieni irtiotto joulujössötyksestä tekee hyvää. Hetken hengähdystauon jälkeen aputontun omatunto alkaa kolkuttaa: miten muut Korvatunturin tontut selviävät askareistaan ilman Iivarin apua? Lopulta oma paikka, omat arkiset mutta tärkeät velvollisuudet alkavat tuntua merkityksellisiltä.

Kuten blogini sivupalkissa olevasta kirjailija- ja kuvittajahakemistosta (joka ei tosin ole täysin ajan tasalla, sillä en aina muista lisätä uusia hakusanoja luetteloon) voi päätellä, Laura Valojärven kuvittamia kirjoja on meillä luettu viime aikoina runsaasti. Valojärven hahmot ovat ilmeikkäitä ja kuvista löytyy niin liikettä kuin tunnelmaakin. Mikkasen ja Valojärven yhteistyönä ovat syntyneet myös pari viime vuosien parasta lasten tietokirjaa, Suomen lasten linnakirja ja Mennään sirkukseen!. Valojärven tyylistä tulee jossain määrin mieleen kuvataiteilija ja kuvittaja Riikka Juvosen kuvitukset. Yhteistä on ainakin ihmishahmojen suuret silmät ja murrettu, mutta vahva värimaailma.

Kirjasta on blogannut myös Leena Lumi.

Hyvää ensimmäistä adventtia kaikille! Tänään alkaa Kirjabloggaajien joulukalenteri, jonka ensimmäinen luukku aukeaa Luettua elämää -blogissa!

Netta Walldén: Ruben ja ratikkaralli

Netta Walldén: Ruben ja ratikkaralli
Kuvitus ja kannen kuva Laura Valojärvi.
Wsoy 2013, 160 sivua.

Kirjat. Rouva Mallamudin sydän jyskytti yhä voimallisemmin. Vaunut olivat tulvillaan hiljaisia unelmia, mutta unelmien seasta kantautui pientä, pelokasta kuiskintaa, jollaista unelmien toteuttamiseen toisinaan liittyi. Hänen kirjasa lähtisivät nyt matkalle, jonka vaiheita hän ei voinut ennustaa, ja se, mikä hänen sisällään jysähteli, lähtisi samaiselle matkalle mukaan. Ehkä vaunu suistuisi kiskoilta tai ehkä se eksyisi reitiltä? Unohtuisi synkkään metsään petojen raadeltavaksi tai ajautuisi vieraaseen kaupunkiin, jossa kukaan ei ymmärtäisi kirjojen kieltä?

Viime syksynä luin Netta Walldénin Rubenin tutkimuksia -sarjan kaksi ensimmäistä osaa, Ruben ja rouva Mallamudin tapaus sekä Ruben ja Harman kartano. Pidin (ja lapset sekä heille kirjat ääneen lukenut mieskin pitivät) Ruben-kirjoist niin paljon, että varasin sarjan kolmannen osan Ruben ja ratikkaralli kirjastosta heti kun huomasin kirjailijan facebook-sivulta sen ilmestyneen, hieman ennakoitua syyskuuta aiemmin. En ollut pitänyt Harman kartanosta ihan niin paljon kuin Rouva Mallamudin tapauksesta, joten tartuin Ratikkaralliin kohtuullisin odotuksin: liian usein kirjasarjat vähän väljähtyvät edetessään. Odotukseni kuitenkin ylittyivät, sillä Ratikka-rallista taisi tulla suosikki-Rubenini. Tutut hahmot pääsivät kunnolla vauhtiin ja tarina oli kertakaikkisen ihana ja lämminhenkinen.

Koko Ruben-sarjan teema on kirjallisuus; kirjoittaminen, lukeminen ja kirjat. Ratikkarallissa teema yhdistyy hurmaavalla tavalla muutamiin vauhdikkaisiin (kiskon)käänteisiin, vaikka pääasiassa kirja koostuu, aiempien osien tapaan, varsin leppeätahtisista kohtauksista. Jännitys on pikemminkin arvoituksellisuutta ja salaperäisyyttä, ja suurin uhka on se, että puutarhaan "räjähtäneet" (!) kirjat saattavat kastua sateessa, jos niille ei äkkiä keksitä suojaa.

Kirjateeman lisäksi Ruben-kirjoja yhdistää aikuinen, joka etsii itseään ja omaa paikkaansa. Ensimmäisessä osassa se oli rouva Mallamud, joka löysi kirjailijankutsumuksen kirjapyykkäriaskareen tilalle, toisessa osassa salaperäinen tulokas "herra Harma" (josta ei hämmennyksekseni ollut Ratikkarallissa ainuttakaan mainintaa, vaikka ymmärsin hänen jääneen Saarnilaakson vakituiseksi asukkaaksi), joka pääsi sopuun menneisyytensä kanssa ja alkoi katsoa tulevaan. Tässä kolmannessa osassa paikkaansa etsii Rubenin ja Lisan isä Valdemar Pinterä. Valdemarin vaimo Virginia on sitä mieltä, että miehen paikka on kotona, nojatuolin ja sanomalehden välissä, mutta Valdemar kaipaa seikkailuja ja uusia haasteita kuin Muumipappa konsanaan.

Tuttuun tapaan näkökulmahenkilön mukaan nimettyjen lukujen alkuja koristavat Laura Valojärven ihanat piirrokset. Ilahduin kun huomasin, että erilaisia kuvia oli aiempaa enemmän, eikä jokaisella hahmolla ollut enää vain yhtä nimikkokuvaa – Valojärven kynänjälkeä katselee niin mielellään. Kansikin on jälleen kerran upea, tällä kertaa turkoosi ja vauhdikas.

Netta Walldén on onnistunut luomaan persoonallisen kirjasarjan, joka poikkeaa tunnelmiltaan monista muista (sinänsä ihanista) kotimaisista, koti- ja kouluarkea humoristisesti kuvaavista ahmimisikäisten kirjasarjoista. Mielikuvitus ja taianomaisuus hehkuvat Walldénin kirjojen sivuilta, ja henkilöhahmot ovat riemastuttavia persoonia inhimillisine tunteineen, heikkouksineen ja innoituksen hetkineen. Omintakeinen tunnelma syntyy paitsi onnistuneista fantasiaelementeistä myös kerronnan ja kielen salamyhkäisestä, mutta verkkaisesta rytmistä. Jälleen kerran suljin Ruben-kirjan hymy huulilla ja vähän liikuttuneenakin. Jään odottamaan jatkoa!

Raili Mikkanen ja Laura Valojärvi: Mennään sirkukseen!

Raili Mikkanen ja Laura Valojärvi: Mennään sirkukseen!
Minerva 2012, 98 sivua.

Ihastuin viime vuonna julkaistuun ja vastikään Anni Swan -palkinnolla huomioituun Suomen lasten linnakirjaan niin paljon, että halusin ehdottomasti lukea lasten kanssa myös Raili Mikkasen ja Laura Valojärven seuraavan lasten tietokirjan, Mennään sirkukseen!, heti tuoreeltaan. Sirkus ei tosin aiheena kiehtonut minua yhtä paljon kuin vanhat linnat - ennen kirjan lukemista. Nyt haluan tietää sirkuksesta lisää! Mikkanen on haastatellut kirjaansa varten lukuisia sirkusalan ammattilaisia ja harrastajia sekä perehtynyt aihepiirin kirjallisuuteen. Kun tieto vielä tarjoillaan sujuvasti kerrottuna, Laura Valojärven kuvituksen eläessä ja liikkuessa joka aukeamalla, on lasten ja aikuisten yhteinen lukuelämys valmis.

Kertovaa tekstiä on mukava lukea ääneenkin, toisin kuin sellaisia lasten tietokirjoja, jotka ovat täynnä infolaatikoita ja kuvatekstejä. Toisin kuin monissa samantapaisissa teoksissa, Mennään sirkukseen! -kirjassa ei ole kehystarinaa, jossa "Matti ja Maija" kurkistaisivat sirkustelttaan ja tapaisivat erilaisia sirkustaiteilijoita ja -eläimiä. Sen sijaan kirjaa jäsentää kuvituksen pieni suloinen marakatti, joka "kuuluttaa" megafonillaan kirjan haastateltavat: Hyvät naiset ja herrat: Antti Tuomento (nuorallakävelijä), Pauliina Räsänen (trapetsitaiteilija), Ada Forsberg (sirkuskoulun oppilas) ja niin edelleen. Kirja on johdannon jälkeen neljään aihealueeseen, joissa kerrotaan sirkuksen esiintyjistä, elämimistä, suomalaisesta sirkuselämästä ja sirkuskoulutuksesta.

Minua kiinnosti eniten suomalaisesta sirkuselämästä kertova osio. Oli kiehtovaa lukea esimerkiksi Sariolan suvusta, joka toimii sirkusalalla jo viidennessä polvessa ja pyörittää nykyään Suomen Tivolia ja  Tivoli Sariolaa. Toinen kiinnostava suomalainen "sirkussuku" on Jernströmit, jotka ovat Sirkus Finlandian takana. Lapsia (2-7 v.), joille luin kirjaa ääneen, tuntuivat kiinnostavan eniten eläimet ja "sirkusprinsessat", jotka taiteilivat hevosten selässä tai nuoralla päivänvarjo kädessään.

Mennään sirkukseen! on kirja kaiken ikäisille, mutta mikä olisi sille kaikkein otollisin kohderyhmä? Laura Valojärven värikylläiset, suuret kuvat miellyttävät leikki-ikäisenkin silmää, mutta teksti saattaa  tuntua paikoin haastavalta vielä pienistä koululaisistakin. Sirkushistorian vuosiluvut olivat mielestäni kiinnostavaa nippelitietoa, mutta niitä oli ikävä lukea ääneen ja saattavat puuduttaa pientä lukijaa. Vuosilukujen sisältämän informaation olisi voinut koota vaikkapa aikajanaksi kirjan loppuun. Ongelma koskee kuitenkin vain ihan kirjan alkuosaa, joka painottuu eniten historiaan. Kaikkein lämpimimmin suosittelisin kirjaa noin 6-9 -vuotiaille, joko ääneen tai itse luettuna. Sirkus on Suomessa erittäin suosittu lasten ja nuorten harrastus, joten kiinnostuneita lukijoita varmasti löytyy - ties vaikka innostus sirkukseen syttyisi juuri tämän kirjan myötä!

Netta Walldén: Ruben ja rouva Mallamudin tapaus

Netta Walldén: Ruben ja rouva Mallamudin tapaus
Kuvitus ja kansi Laura Valojärvi.
Wsoy 2012, 161 sivua.

Mutta nyt oli vielä ilta ja rouva Mallamud veti peiton kainaloidensa alle, katsahti lattiasta kattoon ulottuvia kirjapinojaan ja ajatteli päivän viimeisen ajatuksen: Jokainen päivä on kirjoituspäivä. Jokainen päivä, kunnes kirjoitettavaa ei enää ole. 


Alkuviikosta lukemani syksyn lastenkirjauutuus Ruben ja Harman kartano oli sen verran kutkuttava lukukokemus, että kipaisin pikimiten kirjastossa Ruben-sarjan ensimmäisen osan, Ruben ja Rouva Mallamudin tapaus. Siinä Ruben ja Lisa Pinterä haluavat tietää, miksi kivet naapurin rouva Mallamudin pyykkinarujen alla ovat värjäytyneet musteensinisiksi ja miksi rouva ei koskaan poistu jättimäisen pyykinpesukoneen ympärille rakennetusta talostaan. Salaisia tutkimuksia vaikeuttavat paitsi perään katsovat vanhemmat myös rouvan pesuhuoneen ikkunalle asettamat kymmenen kiinalaista posliininukkea, jotka sulkevat silmänsä ja heittäytyvät lattialle heti, jos huomaavat liikettä pihalla tai sisällä talossa.

Rouva Angela Mallamud on kuin Marjatta Kurenniemen Onnelin ja Annelin talon rouva Rosina Rusina: yksinäinen, neuroottinen ja posliiniesineisiin (rouva Rusinalla säästöporsaat, rouva Mallamudilla kiinalaiset nuket) syvästi kiintynyt naisihminen, joka löytää sirpaleista uuden onnen. Leskirouva Rusinan hymy palaa poliisimestari Urho Ulpukan myötä, rouva Mallamud puolestaan - jonka mies on häipynyt Saarnilaakson kaupungista kolmekymmentä vuotta aiemmin epäonnistuneiden kiinalaisen kirjakaupan avajaisten jälkeen - saa herkän kirjeen postinkantaja Aatos Palsternakilta: Olen ihaillut myös sitä, miten järjestelmällisesti noudatte postin jokaisen aamujakelun ja jokaisen päiväjakelun jälkeen. Laatikkonne ei koskaan pursuile eilispäivän lehtiä. Ette arvaakaan, miten hyvältä tuntuu pudottaa aamun tuore lehti laatikkoon, joka on siisti ja tyhjä - aivan kuin se ilolla odottaisii juuri sitä lehteä, jonka kulloinkin laatikkoonne pudotan. Maailma on kuitenkin muuttunut sitten Kurenniemen 1960-luvun - vaikka Walldénin Lehtikuja on jossain määrin samantapainen idylli kuin Onnelin ja Annelin asuttama Ruusukuja, eivät aikuiset ole enää samalla tavalla jalustalla kuin aiemmissa lastenromaaneissa.


Tiheätunnelmaisen lastenromaanin kertoja on lempeän ironinen paitsi tarinan aikuisia, myös nuorta salapoliisi-Rubenia kohtaan: Hän yritti näyttää samaan aikaan sekä määrätietoiselta että vaatimattomalta, ja sellaiselta hän kaiketi näyttikin Lisan silmissä. Jonkun ulkopuolisen silmissä Ruben olisi juuri sillä hetkellä näyttänut luultavasti hyvin koppavalta ja itseriittoiselta. Ruben johtaa tutkimuksia, mutta hänen pikkusiskollaan Lisalla on loppujen lopuksi ratkaiseva rooli.

Rouva Mallamudin tapaus on jännittävä "lasten dekkari" mutta myös tarina siitä, miten tukahdutettuja tunteita voi oppia ilmaisemaan, olivat ne sitten ihastumista tai kiintymystä, häpeää, surua tai katkeruutta.   Kiinalainen posliininukke näyttää esimerkkiä, kolmenkymmenen ilmeettömän vartiovuoden jälkeen:

Mutta nyt hän oli yksin, ja hänelle oli alkanut tapahtua outoja asioita. Hän pystyi räpäyttämään silmiään. Hän kokeili asiaa varmuuden vuoksi uudelleen: kyllä, silmät toimivat. Hän räpytteli silmiä yhä vain kiivaammin silkasta räpyttelemisen ilosta, ja hänen silmistään alkoi tippua pisaroita lattialle. Hän räpytteli ja räpytteli ja tunsi jonkin suolaisen maun kielellään.

Netta Walldén: Ruben ja Harman kartano

Netta Walldén: Ruben ja Harman kartano.
Kuvittanut Laura Valojärvi.
Wsoy 2012, 172 sivua.
(Kustantajan lähettämä ennakkokappale,
kirjan arvioitu ilmestymispäivä syyskuussa.)

Netta Walldénin esikoisteos, lastenromaani Ruben ja rouva Mallamudin tapaus sai innostuneen vastaanoton niin lukijoilta kuin kriitikoiltakin (itse en ole sitä vielä lukenut, mutta kurkatkaa vaikka Susan bloggaus kirjasta). Kirjassa sisarukset, Saarnilaakson pikkukaupungissa asuvat Ruben ja Lisa Pinterä, alkavat selvittää, miksei yksinäisen rouva Mallamudin luona käy koskaan vieraita, mitä kirjoja hän oikein kirjoittaa ja miksi rouvan ikkunalaudalla on kymmenen kiinalaista posliininukkea. Rubenin tutkimuksia -sarjan toinen osa, Ruben ja Harman kartano, toimii itsenäisenä teoksena, mutta herätti ainakin minun uteliaisuuteni ensimmäisen kirjan suhteen. Harman kartanossa on näet keskiössä henkilö, joka linkittyy vahvasti rouva Mallamudin (ja koko Saarnilaakson) menneisyyteen...

Harman kartanon tarina aukeaa varmasti eri tavoilla erilaisille ja eri-ikäisille lukijoille. Saarnilaaksoon on saapunut sinapinkeltaiseen takkiin sonnustautunut mies, herra Harma, joka hautoo kostoa kaikille kaupungin aikuisille asukkaille. Miehen uskotaan kuolleen kolmekymmentä vuotta sitten, epäonnistuneiden kiinalaisen kirjakaupan avajaisten yhteydessä muffinsiin tukehtumalla, mutta rouva Mallamud uskoo kaikessa hiljaisuudessa tietävänsä paremmin: ylpeyteensä hän tukehtui. Siinä missä lapsilukija kenties jännittää, onnistuuko herra Harman kosto, aikuinen miettii, miksi mies on niin katkeroitunut ja mikä on niin kauan estänyt häntä palaamasta.

Kaisa Neimala luonnehtii Parnasson arviossaan Rouva Mallamudin tapausta satudekkariksi, ja lainaan mielelläni termiä sarjan toisesta osasta kirjoittaessani. Pääosin realistiseen kerrontaan sekoittuu sadunomaisia elementtejä, esimerkiksi Lisan rouva Mallamudilta saama kiinalainen posliininukke reagoi tapahtumiin omalla tavaan. Sadun ja arjen limittymisestä tulevat mieleen sellaiset ihanat lastenromaanit kuin Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -kirjat tai Sanna Iston Tinka ja Taika. Laura Valojärven kauniit ja ilmeikkäät mustavalkokuvat toimivat vähän kuin ingresseinä lukujen alussa.

Vaikka satudekkarista puhutaankin, ei arvoituksen ratkominen ja lasten salapoliisitoiminta loppujen lopuksi ole kovin merkittävässä roolissa. Välillä ihan unohdin, että Ruben ja Lisa olivat "tutkimassa" outoja katoamisia, perunakellarin varkautta ja sinapinkeltatakkisen miehen edesottamuksia. En tiedä onko se hyvä vai huono asia. Itse nautin kirjan psykologisesta syvyydestä ja siitä, että tapahtumia tarkasteltiin useiden eri henkilöiden näkökulmasta (lukujen nimeäminen sen mukaan, kenen näkökulmasta tapahtumat kerrotaan, tuntui minusta tarpeettomalta ja kaavamaiselta, mutta lapsilukijaa se kenties palvelee), mutta suoraviivaista salapoliisiseikkailua odottava saattaa pettyä.

Jännitystä kirjassa kyllä riittää, sellaista turvallista. Lukija pidättää henkeään, kun salaperäinen herra Harma nousee pitkään autiona olleen kartanon yläkertaan, jossa hukassa olevien (sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti) vanhempien lapset pitävät majaa. Jännittävä tilanne ratkeaa onnellisesti, kun lapset - mannekiinin tytär Hilda, muusikon poika Mäkki ja elämäntapavarkaan poika Roisto - tulevat esiin piilopaikastaan ja esittäytyvät reippaasti sympaattiseksi osoittautuvalle Harmalle.

- Erittäin hauska tutustua, sanoi herra Harma ja kohensi takinliepeitään. - Tuota noin, ehdotan, että siirrymme alakertaan jutustelemaan. Eiköhän sieltä löydy jonkinlaista pullantapaistakin, hän jatkoi huomatessaan uuninpankolla lojuvat nahistuneet porkkanan naatit.


- Ja tässä on mehua, Hilda sanoi, nappasi kainaloonsa viimeisen vadelmamehupullon ja lähti laskeutumaan alakertaan muu seurue vanavedessään. 


Kaikki tuntui kummallisen normaalilta, aivan kuin tämän nimenomaisen aamun olisi kuulunutkin käynnistyä juuri näin. Pihamaalla satakielet aloittivat konserttinsa, mutta sisällä hirsipöydän ääressä ei ollut pakko kysellä mitään tarpeetonta. 

Ruben ja Harman kartano onkin ennen kaikkea koskettava tarina vanhemmuudesta, lasten keinoista selviytyä ja aikuisen sisintä nakertavasta katkeruudesta, jonka sulaessa voi jatkaa eteenpäin, aloittaa jotain uutta. Romaanin lopetus herkisti, ja samalla aloin jo odottaa Saarnilaakson tarinoille jatkoa.

Kirsti Kuronen: Omenapuu laulaa

Kirsti Kuronen: Omenapuu laulaa
Nuortenromaani.
Karisto 2012. 276 s.

Omenapuu laulaa kertoo kolmen nuoren, Katrin, Riikan ja Eliaksen itsenäistymisestä ja unelmista. Juuri ylioppilaaksi valmistunut Katri tuskailee äitinsä ylihuolehtivaisuutta, paras ystävä Riikka taas toivoo, että joku taas tekisi lämmintä kaurapuuroa voisilmällä - isä on symppis, mutta ei mikään mahtava kokki, ja äiti on muuttanut pois ja asuu nykyään "Ihmemies-Jarinsa" kanssa. Isä antaa Riikalle vapautta, mutta mustasukkainen poikaystävä vahtii jatkuvasti tekemisiä. Riikka on pettynyt, kun Sibelius-Akatemian ovet eivät auenneet ensiyrittämällä, Katri puolestaan aikoo pitää välivuoden ja pohtia, mikä olisi hänen juttunsa.

Matkalla Provinssirockiin tytöt kohtaavat kaksi mukavaa poikaa, Tanun ja Eliaksen, ja festarit muuttuvat lennossa mökkiviikonloppuun nuorisoporukassa. Parikymppinen Elias haaveilee runokokoelman julkaisemisesta, mutta kokee tukehtuvansa menestyneen runoilijaäitinsä vähättelevän asenteen alle. Katrin ja Eliaksen välille syntyy yhteys: Olen varma, ettei yksikään otus voi olla yhtä luotettava kuin delfiiniä puhuva tähtisolutyttö. Jos nyt kertoisin. Nyt. 

Katri, Riikka ja Elias vuorottelevat minäkertojina, pari kertaa ääneen pääsee myös joku nuorten kavereista. Kuronen kuvaa kesäiltaa ja yötä niin elävästi, että saatoin melkein maistaa grillatun kalan ja nähdä usvan järven yllä. Tarinaan tulee tummempia sävyjä, kun nuoret huomaavat Eliaksen kadonneen yön aikana. Tyttöjen elämä kuitenkin jatkuu; Katri pääsee haaveilemalleen Lontoon-matkalle ja Riikka selvittää välejään poikaystävänsä kanssa.

Pidin Kurosen kielellä leikittelevästä kerronnasta, kiireettömästi mutta varmasti etenevistä tapahtumista. Pidin myös tarinan sävystä ja tunnelmasta: nuorilla on omat kasvukipunsa ja haasteensa, mutta pohjimmiltaan elämä kantaa heitä. Paikoin tuntui hassulta, kun muutamaan (lähinnä Eliakseen liittyvään) kipukohtaan viitattiin lyhyesti, mutta aiheeseen ei ikänä palattu. Toisaalta on hyvä, että kaikkea ei selitetä puhki, pienetkin viittaukset auttavat ymmärtämään henkilöiden sielunmaisemaa ja motiiveja.

Kaunis ja herkkä kansi on Laura Valojärven käsialaa. Kantta ja kirjan kaunista nimeä on osittain kiittäminen siitä, että halusin lukea kirjan, ja niiden herättämät odotukset täyttyivät. Omenapuu laulaa on herkkä mutta maustettu myös huumorin pilkkellä, kevytlukuinen mutta myös syvempiä teemoja sivuava.

Kirsti Kuronen on kirjoittanut lukuisia nuortenkirjoja sekä runokokoelman Likkojen lipas. Tyttöromaani Piruettiystävyys (Karisto 2010) voitti viime vuonna Topelius-palkinnon (lue kirjasta arvio Saran kirjat -blogista).

Raili Mikkanen & Laura Valojärvi: Suomen lasten linnakirja

Raili Mikkanen (teksti) ja Laura Valojärvi (kuvitus): Suomen lasten linnakirja
Minerva 2011. 95 sivua.

Jos et ollenkaan pidä surullisista tarinoista, tätä ei kannata lukea. Toisaalta on tämä aika jännittäväkin.


Yöllä Raaseporin linnassa ei tietenkään saa vierailla, mutta hiivitään nyt kuitenkin niin lähelle linnaan kuin päästään. Onneksi on kuutamo. Shh! On oltava aivan hiljaa, sillä nyt on juuri oikea hetki. Kuu on seitsemän päivää vanha ja katsee linnaa etelästä. On maltettava odottaa, kunnes se on siirtynyt vielä sen verran, että loistaa linnan ikkunoista suoraan sisään. 


Nyt! Joesta alkaa nousta sumua! Se kohoaa hitaasti linnan ympärille ja ja peittää kaiken häilyvään hämäryyteen. Tuntuu viileältä. 


Mutta juuri näin sen pitikin tapahtua. 


Kuuletko? Lapsen naurua. Siellä he ovat! Pieni poika leikkii linnan käytävillä piilosilla äitinsä kanssa. Mutta niin kuin arvaat, ei siellä ihan tavallinen pieni poika ole eikä äiti liioin. Siellä ovat Raaseporin linnan kummitukset äiti-Katariina ja hänen pieni poikansa. 

Näin kutkuttavasti Raili Mikkanen johdattaa nuoret lukijat Raaseporin linnaan ja sen historiaan kirjassaan Suomen lasten linnakirja. Tämä tietokirja on täynnä seikkailua, mielenkiintoista tietoa ja tarinan taikaa. Lukija pääsee kurkistamaan pitkiin hämäriin käytäviin, kapuamaan kapeita kiviportaita, katsomaan korkealta kauas, kuvittelemaan menneitä aikoja, tuntemaan vanhojen linnojen ja linnoitusten taikaa! Rakennukset on luokiteltu linnoihin, kartanolinnoihin ja linnoituksiin, ja kirjasta löytyvät niin tutut Turun ja Olavinlinnat kuin hieman tuntemattomammat Louhisaaren kartanolinna ja Svartholman linnoitus. Kirjan alussa on kuvittaja Laura Valojärven piirtämä kartta, johon linnat on merkitty.

Kirjan esipuheessa Mikkanen rakentaa siltaa satujen prinsessa- ja ritarilinnojen ja suomalaisten historiallisten linnojen välille. Kulta- ja timanttiaarteita löytyy lähinnä satukirjojen linnoista, mutta kuka tahansa joskus voi löytää ihan oikean, historiallisen esineen, kuten kirjailijan ukin pellosta kauan sitten löydetytn pronssisen rintakoru, jonka mallin mukaan valmistetaan nykyään Suotniemi-korua. Yleensä tällaisia löytöjä tehdään kuitenkin lähinnä arkeologisilla kaivauksilla.

Kunkin linnan omassa luvussa kerrotaan linnan historiasta, rakentamisesta ja asukkaista, ja mukana on myös historialliseen aikaan sijoittuva tarina, johon voi eläytyä peläten kummituksia tai ihaillen Puolan prinsessa Isabellaa. Näiden kertomusten kautta linnojen menneisyys  ja Suomen historia tulee eläväksi. Lukukokemuksena pienten lasten kanssa Suomen lasten linnakirja on sekä tietokirja että satukirja - sekä informatiivinen että seikkailullinen aines toimii.


Laura Valojärven kuvitus on ihanaa. Monesti lasten tietokirjojen kuvitus on hieman oppikirjamaista, mutta Valojärven kuvat ovat sadunhohtoisia ja hänen hahmojensa ilmeet eläviä. Jokaisen linnatarinan alussa on koko aukeamanlaajuinen, kauniin murretunsävyinen kuva kyseisestä linnasta.

Suomen lasten linnakirjaan ovat ihastuneet myös Annika, Riina, Morre, Järjellä ja tunteella, Susan kirjasto ja Leena Lumi.