Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen
Kokkyo no minami, taiyo no nishi, suom. Juha Mylläri.
Keltainen kirjasto 484.
Tammi 2017, 230 sivua.

Kappaleen kaunis ja raukea melodia palautti ne ajat aina mieleeni. Ne eivät olleet erityisen onnellisia aikoja, ja olin viettänyt ne raahaten mukanani kaikkia niitä toiveita ja odotuksia, joita en ollut pystynyt täyttämään. Olin silloin nuorempi, nälkäisempi ja yksinäisempi. Mutta olin yksinkertaisesti ja pelkistetysti oma itseni. Niihin aikoihin tunsin kuuntelemani musiikin jokaisen nuotin ja lukemieni kirjojen jokaisen rivin uppoavan sieluuni. Hermoni olivat kuin terävä taltta, ja silmissäni paloi pistävä valo. Kun kuulin Star Crossed Loversin soivan, mieleeni palautuivat aina ne ajat ja ne silmät, jotka katsoivat minua takaisin peilistä.

Keski-ikäinen ravintolanpitäjä Hajime muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Vaikka Hajimella on ihana vaimo ja kaksi suloista tyttöä, hän ei voi unohtaa lapsuudenystäväänsä Shimamotoa eikä ensimmäistä tyttöystäväänsä Izumia. Ehkä voimakkaimmin kertojaa sitoo näihin menneisyyden naisiin syyllisyys: kumpaankin ovat välit katkenneet väärällä tavalla, ja saadessaan vuosikymmeniä myöhemmin tietää naisten vaiheista Hajime ei voi olla miettimättä, miten hänen omat tekonsa tai tekemättä jättämisensä ovat vaikuttaneet naisiin.

Tarinassa on samantapaista haikeutta kuin Norwegian Woodissa, jonka luin melkein kuusi vuotta sitten ja johon rakastuin. Alunperin vuonna 1992 ilmestynyt Rajasta etelään, auringosta länteen sijoittuukin Murakamin tuotannossa samaan varhaisvaiheeseen kuin vuonna 1987 alkukielellä julkaistu Norwegian wood – eli aikaan ennen maagista Kafkaa rannalla ja muita Murakamin surrealistisia suurteoksia.

En kuitenkaan ihastunut Rajasta etelään -teokseen samaan tapaan kuin Norwegian Woodiin tai muutamaan muuhun Murakamin kirjaan. Jollain tapaa sekä tarina että tapa, jolla se kerrottiin, jäi etäiseksi. Eniten pidin jaksoista, joissa Shimamoto oli mukana, oli kyseessä sitten lapsuusmuistelut, arvoituksellinen kaupunkikävely tai yllättävät ilmestymiset Hajimen jazz-ravintolaan illan hiljaisina hetkinä.

Muissa blogeissa sanottua: Lumiomena, Kirja vieköön, Kirjapolkuni, Ei vain mustaa valkoisella, Tuijata, Kulttuuri kukoistaa, Mummo matkalla, Kirjakirppu, Joukon kirjablogi

Veera Vaahtera: Sopivasti sekaisin

Veera Vaahtera: Sopivasti sekaisin
Tammi 2017, 245 sivua.

Olen lukenut Vaahteralta aiemmin Onnellisesti eksyksissä ja tykännyt, ja erityisesti kirjatoukan elämästä kertova Kevyesti kipsissä on ehdottomasti lukulistalla. Sopivasti sekaisin on siinä mielessä poikkeus chick lit -genressä ja Vaahteran tuotannossa, että siinä seurataan perheellisen uranaisen, ei rakkautta etsivän sinkun elämää. Jo lähtöasetelma – Matleena Riikonen on kirjastotoimenjohtaja ja kahden pienen lapsen äiti – tekee kirjan pohjasävystä vähän vakavamman.

Kaiken lisäksi luin tämän kirjan viime keväänä, jolloin minulla olin todella monta ylituntia viikossa ja elämä tuntui jossain määrin oravanpyörältä. Pystyin siis toisaalta samastumaan Matleenan elämään, ja toisaalta olemaan kiitollinen siitä, että en itse tee esimiestyötä. Matleena joutuu työssään päättämään muun muassa pienen sivukirjaston kohtalosta, keksimään keinoja lusmuilevan alaisen ruotuun saamiseksi ja ratkomaan alaistensa välisiä ristiriitoja. Monet Matleenan ongelmista liittyvätkin juuri siihen, että hänen läheistensä (ja jossain määrin hänen itsensäkin) on vaikea sopeutua uuteen esimiesrooliin.

Sutjakasti etenevän juonen lisäksi tätä lukiessa saikin jännittää, miten romaani ratkaisee sisäisen ristiriitansa: Matleena ylikuormittuu ja hänen ihmissuhteensa avioliittoa myöten joutuvat koetukselle työn vaatimusten (ja erään vanhan ihastuksen) vuoksi, mutta moderni viihderomaani ei kai voi päättyä siten, että nainen ottaa urallaan askeleen taaksepäin? En paljasta loppuratkaisua, mutta olin siihen itse ihan tyytyväinen.

Vaikka viihdyin kirjan maailmassa, koin myös lievää ahdistusta lukiessani siitä, miten ikäviin tilanteisiin Matleena joutui työssään ja miten kurjasti jopa ystävät häntä ajoittain kohtelivat. Sopivasti sekaisen pinnan alla on siis vakava pohjavire. Toisaalta nauroin kirjaa lukiessani monta kertaa ääneen, sen verran nokkelasti siinä sanaillaan.

Muualla blogattua: Kirjojen kauneudesta, Sivutiellä, Kirjakaapin avain, Kylillä ja kotosella.

Elly Griffiths: Risteyskohdat

Kuva: Yöpöydän kirjat

Elly Griffiths: Risteyskohdat
The Crossing Places, suom. Anna Lönnroth.
Tammi 2017, 305 sivua.

Arkeologia, suolamarski ja rikostarina on punottu hyvin yhteen englantilaisen Elly Griffthsin Risteyskohdat-dekkarissa, joka on ensimmäinen suomennettu osa luihin erikoistuneen arkelogin, sympaattisen Ruth Gallowayn tähdittämässä sarjassa. Luin kirjan samoihin aikoihin kuin islantilaisen Arnaldurin dekkarin Haudanhiljaista, vaikka ehdinkin vasta nyt bloggaamaan, ja paitsi että Arnaldurin kirja toimii vähän epäreiluna vertailukohtana paljon kepoisammalle ja pinnallisemmalle Risteyskohdille, niin tuntui hassulta lukea perä jälkeen siitä, kuinka arkeologit ja poliisit kaivavat yhteistuumin vanhoja luita.

Niin Ruth kuin häntä konsultoiva juro komisario Harry Nelson ovat herkullisia hahmoja, tarina etenee koukuttavasti ja kirjassa on toimivaa huumoria. Minua kuitenkin häiritsi naiivius niin juonen kuin henkilökuvauksen tasolla. Asioita selitetään puhki ja lukijalle tarjoillaan epäillyksi henkilöhahmoa toisensa jälkeen varsin epäuskottavien paljastusten kautta. Suurin osa tapahtumista kuvataan Ruthin näkökulmasta, mutta välillä kerronnalla on uhrin näkökulma, mikä on aina aika hyytävää, mutta tässä tapauksessa muun muassa uhrin iän vuoksi erityisen ahdistavaa.

Raa'at tapahtumat ja kepeä kerronta ovat vaivaannuttavasti ristiriidassa. Vähän bridgetjonesmainen päähenkilö flirttailemassa miehen jos toisenkin kanssa samaan aikaan, kun pieniä lapsia katoaa ja heille tapahtuu ties mitä ei vaan jotenkin kolahda lukuhermooni. Lopulta Ruth valitsee "prinssinsä" varsin ennalta-arvattavasti, ja pariskunta siirtyy suoraan asiaan seurauksista välittämättä. Koska kyseessä on sarja, olisi jännitettä voinut rakentaa hitaamminkin – tällaisessa viihteellisessä dekkarissa  ei ehkä kuitenkaan ihan niin hitaasti kuin Erlendurin ja Valgerðurin suhde Arnaldurin kirjoissa, mutta kuitenkin.

Romaanin tapahtumista kerrotaan pääosin preesensissä, varmaankin jännityksen kohottamiseksi, sillä lukija pääsee seuraamaan käänteitä ikään kuin hetki hetkeltä. En oikein tiedä, pidänkö tästä ratkaisuta sinänsä, mutta kieltämättä kaltaiselleni herkkikselle tämäkin dekkari oli riittävän jännittävä.

Tämä on kolmas osallistumiseni Dekkariviikkoon, aiemmin olen postannut Arnaldurin Hyytävästä kylmyydestä ja Sameissa vesissä. 

Merete Mazzarella: Elämän tarkoitus

Merete Mazzarella: Elämän tarkoitus
Livets meaning, suom. Raija Rintamäki.
Tammi 2017, 218 sivua.

Elämän tarkoitus on ylevä kirjannimi. Kun kirjan kirjoittaja on ihana ja särmikäs Merete Mazzarella, voi arvata, että nimessä on mukana annos ironiaa. Teksti on kuitenkin vakavaa ja painavaa; kirjailija on hyvin herkistynyt sekä maailman epäkohdille että sen kauneudelle. Kirjan päättää Credo, Mazzarellan kuvaus siitä, mihin aisoihin hän uskoo, mikä on todella tärkeää.

Kirjoittaessaan elämän tarkoituksesta Mazzarella kirjoittaa paljon myös elämän varjopuolista, kuten surusta. Juhlista kotiin -teoksessaan Mazzarella kertoi äitinsä viimeisistä kuukausista ja kuolemasta, ja palaa aiheeseen, kertoen samalla myös isänsä kuolemasta. Surusta puhuessaan Mazzarella kirjoittaa myös muun muassa C. S. Lewista ja Thaimaan tsunamista. Joskus suru ja ilo, elämä ja kuolema kietoutuvat yhteen, kuten Karen Blixenin kertomuksessa Surun pelto, jossa äiti saa elämälleen tarkoituksen pelastaessaan poikansa nääntyessään ylivoimaisen niittourakan alle (tästä Blixenin tarinasta on tehty elokuva, josta olen vaikuttunut joskus hyvin nuorena ja joka nyt palautui mieleeni).

Kahdessa aiemmassa kirjassaan, Ainoat todelliset asiat ja Aurinkokissan vuosi (näiden kahden välissä ilmestyi Sielun pimeä puoli, jota en ole vielä lukenut), Mazzarella on kirjoittanut todella paljon siitä, miten hän rakastui, erosi aviomiehestään ja meni uudelleen naimisiin. Vaikka rakkaus on epäilemättä iso osa elämän tarkoitusta, Mazzarella ei viittaa onnelliseen avioliittoonsa uusimmassa kirjassaan juurikaan. Aiemman miehensä jättämisestä kirjailija kuitenkin kirjoittaa lyhyesti pettämistä käsittelevässä luvussa.

No, kirjoittaa Mazzarella toki rakkaudestakin, vaikkakin tällä kertaa yleisemmällä tasolla. Mieleeni jäi hauska anekdootti tutkimuksesta, jossa skannattiin pidempään yhdessä olleiden pariskuntien aivoja. Joissakin tapauksissa rakastumisen huuma oli säilynyt jopa vuosien jälkeen. Mazzarella pohtii, mitä jos jonkin pariskunnan toisen osapuolen aivoissa näkyisi palava rakkaus, mutta toisen osapuolen aivoissa ei. Pitäisikö siitä kertoa, ja mitä mahtaisi "rakastuneempi" osapuoli tuumata asiasta?

Niin – mitäpä jos tämä rakastuneempi hellisi kumppaniaan entistäkin enemmän tietäessään, että saa itse vielä nauttia suloisista rakkaushuuruista, kun taas toinen jaksaa arkea tasaisemmalla aivokemialla?

                                                                        ❤︎❤︎❤︎

Omistan tämän postauksen Lukutoukan kulttuuriblogin Kristan muistolle. Jos Kristalta olisi kysytty, mikä on elämän tarkoitus, hän olisi varmasti puhunut lukemisesta, kirjoista, lukukokemusten jakamisesta, ihmisten kohtaamisesta ilolla ja lämmöllä. ❤️ Kiitos Krista! ❤️

Alice Munro: Jupiterin kuut

Alice Munro: Jupiterin kuut
The Moons of Jupiter, suom. Kristiina Rikman.
Keltainen kirjasto 480.
Tammi 2017, 317 sivua.

Siis jos hän olisi pysynyt siellä missä rakkautta ei joutunut kaitsemaan, sen sijaan että lähti sinne 
missä se piti luoda tyhjästä, yhä uudelleen, tietämättä koskaan tuottaisivatko ponnistelut tulosta?

Yllä oleva lainaus on Lydian ajatuksista novellissa "Levää", jossa nainen pakenee kokoon kuivunutta suhdettaan pysähtyneeseen merenrantakylään ja viettää majapaikan ruokalassa iltaa kolmen työmiehen kanssa. Lydia miettii, millaista hänen elämänsä olisi ollut, jos hän olisi rakastunut ja mennyt naimisiin jonkun Vincentin kaltaisen miehen kanssa vuosia sitten: siinä elämässä olisi sateiset illat, maalaismaisema, puroja ja hautausmaita ja virginiantuomia ja peippoja pensasaidan nurkissa. Kuitenkin hän on jo kauan sitten valinnut toisin eikä edes vilkaise Vincentiin kahdesti – mutta ilahtuu saadessaan seuraavana päivänä miehen jättämän lahjan, paperipussillisen levää. Pitäisi olla paikallinen pitääkseen levän mausta, mutta lahja lämmittää Lydian mieltä.

Alice Munron lukeminen on kuin lähtisi kävelylle vanhan ystävän kanssa ja näkisi maisemat uudella tavalla. Tai kuin keskustelisi omasta elämästään tämän viisaan naisen kanssa ja tulkitsisi sitäkin toisin. Hyvin usein Munron kertomusten henkilöt katsovat taaksepäin, muistelevat jotakin elämänsä käännekohtaa, joka ei välttämättä tapahtuessaan tuntunut niin mullistavalta.

Nobelistin varhaistuotantoon kuuluvassa Jupiterin kuut -kokoelmassa ollaan usein rakkauden käännekohdissa, punnisemassa omaa elämää ja tunteita. Kovin usein nuo käännekohdat johtavat eroon, vaikka sitten niin, että lähdetään pyörätuoleilla eri suuntiin. Novellissa "Onnettomuus" tragedia saa keski-ikäisen miehen mullistamaan elämänsä perinpohjaisesti, ja samalla hän muuttaa kaikkien muidenkin elämän. Tuo novelli järkytti minua kaikkein eniten, "Rouva Cross ja rouva Kidd" liikutti eniten, niminovelli kosketti eniten.

Kristiina Rikmanin käännös on nautittavaa luettavaa, kieli on yksinkertaisessa kauneudessaan ja vivahteikkuudessaan varmasti vähintään alkutekstin veroista. Munron novelleissa kuvataan eri vuosikymmenten ja eri ikäisten ihmisten elämää, mutta suomennoksen kieli tuntuu aina sopivan kuvattavaan aikakauteen ja henkilöhahmojen suuhun. Jopa kokoelman kaksiosaisessa avausnovellissa  "Chaddeleyt ja Flemingit" Rikman löytää oikeat sanat kuvaamaan sosiaalisen ja maantieteellisen kontekstin eroja: on hienompaa syödä päivällistä kuin illallista, ja on kovin noloa, jos vanha serkku sanoo hienostuneen aviomiehen kuullen "jassoo" (ärsyttävämpää kertojalle on kuitenkin aviomiehen nirppanokkaisuus).

Arki on usein sellaista, että ei oikein ehtisi tai jaksaisi lukea pitkää proosaa, mutta Alice Munron tekstissä on taikaa. Munro kertoo arjesta niin, että lukijan sydän pamppailee jännityksestä ja myötätynnosta. Jupiterin kuut on kokoelma kehrättyä kultaa.

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia.
Onna no inai otokotachi, suom. Juha Mylläri.
Keltainen kirjasto 276.
Tammi 2016, 276 sivua.

Puutkin tarvitsevat kylmää talvea kasvaakseen suuriksi ja vahvoiksi. Jos vuoden ympäri olisi lämmintä, vuosirenkaat jäisivät syntymättä.    -Kuritani Erika novellissa Yesterday

Haruki Murakamin Miehiä ilman naisia kuvaa nimensä mukaisesti kaipaustas sekä rakkauden mahdottollisuutta ja mahdottomuutta. Tämä novellikokoelma on osin Murakamin realistisempaa tuotantoa ja osa novelleista vertautuu haikeansuloisissa tunnelmissaan Norwegian Woodiin ja Sputnik-rakastettuuni. Toiset novellit taas kuvaavat absurdeja tilanteita, jotka viehättävät silakkasateeseen tai kahteen kuuhun ihastuneita Murakami-faneja.

Murakami on tunnettu viittauksistaan populaarikulttuuriin ja taiteeseen, ja jo kokoelman novellien nimet vievät ajatukset niin Beatlesiin (Yesterday) kuin Tuhannen ja yhden yön tarinoihin (Seherazade) ja Kafkaan (Rakastunut Samsa). Oma suosikkini oli Yesterday, jossa nuori mies etsii tyttöystävää ja identiteettiä.

Murakamin novellikokoelman lukeminen on kuin kietoutumista pehmeään lumihankeen: upottavaa, samaan aikaan keveää ja raskasta. Fantastinenkin tuntuu kodikkaalta, sillä se on tuttua murakamilaista maailmaa.

Ihana kirjamessulauantai

Vietin tänä(kin) vuonna kirjamessuilla vain yhden päivän, mutta sitäkin täydemmän ja virkistävämmän. Ison messuhallin hulina ei tunnu omimmalta, mutta nautin pienemmistä tilaisuuksista, joissa pystyy keskittymään siihen, mitä sanottavaa kirjailijoilla tai kirjanystävillä on.

Hannu Mäkelä, Riitta Jalonen, Claes Andersson, Anja Snellman ja Tuula-Liina Varis.

Aamiaisella kirjailijoiden kanssa

Bonnierin järjestämä lauantain bloggariaamiainen on jo perinne. Mikä olisikaan parempi tapa aloittaa virikkeitä täynnä oleva messupäivä kuin etsityä etäällä hälinästä sijaitsevaan kokoustilaan, nauttia aamupalaa, tavata tuttuja ja uusia blogikasvoja ja kuunnella kirjailijahaastatteluja!

Brunssilla on usein ollut jonkinlainen teema: viime vuonna saimme tavata erityisesti esikoiskirjailijoita, jonakin vuonna oli enemmän käännöskirjailijoita ja muutama vuosi sitten oli useampi nuortenkirjailija. Tänä vuonna kaikki kirjailijavieraat olivat tunnettuja ja arvostettuja konkarikirjailijoita: Hannu Mäkelä, Riitta Jalonen, Claes Andersson, Anja Snellman ja Tuula-Liina Varis. "Kirjailijakattaus" herätti jo ennakkoon aikamoista pöhinää bloggarien keskuudessa, sillä joukkoon mahtuu monen lempikirjailijoita. Itsekin olen kaikkien viiden tuotantoa lukenut ja tunnustan tässä nyt vienosti, että erityisesti Riitta Jalosen ja Hannu Mäkelän tuotanto on ollut jo pitkään sydäntä lähellä.

Bloggaribrunssia emännöivät Anna-Riikka Carlsson, Tuuli Leppänen ja Nora Varjama. Kirjailijoita haastateltiin ensin kutakin erikseen Tammen ja Wsoyn edustajien toimesta, ja lopuksi oli vapaampaa keskustelua kirjailijoiden ja bloggaajien välillä.

Claes Anderssonilta on tänä vuonna ilmestynyt teos Hiljaiseloa Meilahdessa, joka on jatkoa viitisen vuotta sitten ilmestyneelle Oton elämälle. Anderssonin haastattelusta minulle jäi mieleen erityisesti vastaus kysymykseen kirjallisuuden merkityksestä nykymaailmassa: "Jos ei sanalla voi vaikuttaa maailmaan, niin millä sitten?"


Myöhemmin haastateltu Anja Snellman kertoi ihailleensa Claes Anderssonia jo nuorena ja hakeutuneensa osittain kirjailija-psykiatrin jalanjäljissä lukemaan kirjallisuutta ja psykologiaa. Snellmanin tuorein teos Lähestyminen kertoo muun muassa kirjoittamisesta ja kreetalaisen kylän asukkaista.

Hannu Mäkelä puhui kirjoittamisen vaikeudesta: "Joskus on vain mentävä suon yli vaikka millä keinoin." Kaikessa vaikeudessaan ja kurinalaisuudessaankin – Mäkelä kirjoittaa  säännöllisesti aamuneljästä kahdeksaan – kirjoittaminen on palkitsevaa kirjailijalle. Vaikka palkkatyössä Otavalla oli säännölliset tulot, iso työhuone ja työsuhdeauto, oli Mäkelä kuitenkin onnellisempi jättäydyttyään vapaaksi kirjailijaksi, mistä hän kertoo muistelmiensa tuoreimmassa osassa Vapaa. (Olen blogannut Muistan-sarjan aiemmasta osasta Elämän oppivuodet ja muutkin osat olen lukenut, viimeksi Otavan ajan ihan hiljattain.)


Tuula-Liina Varikselta kysyttiin syksyllä ilmestyneen Huvila-romaanin miljöön ja henkilöiden mahdollisia innoittajia ja esikuvia. Huvilan taiteilija on kuulemma saanut hieman piirteitä Tšehovilta,  taiteilijan puolisossa Rakelissa taas on jonkin verran kirjailijaa itseään. 1930-luvusta kirjoittaminen kiehtoi kirjailijaa muun muassa siksi, että se on hänen vanhempiensa nuoruusaikaa.


Riitta Jalosen uusiseelantilaisesta kirjailijasta, Janet Framesta, kertova romaani Kirkkaus on ehtinyt tehdä vaikutuksen jo moneen lukijaan. Jalosen romaanit Todistaja Brigitin talossa ja Kuka sinut omistaa sekä yhdessä Kristiina Louhen kanssa tekemät lastenkirjat, kuten Aatos ja Sofia-kirjat, ovat olleet minulle tärkeitä, ja sen perusteella mitä olen Kirkkautta ehtinyt lukea, tulen rakastamaan sitäkin. Nämä Jalosen sanat painoin haastattelusta mieleeni: "Kirjoittaessa sanat eivät lähde pelosta tai vihasta, ne lähtevät toivosta. Sanojen voima pitää elossa."

Mitä kirjailijat sitten itse lukevat juuri nyt tai ovat äskettäin lukeneet? Hannu Mäkelä kertoi lukeneensa vieressään istuvan Riitta Jalosen Kirkkaus-romaanin ja kehui sitä kovasti. Riitta Jalonen puolestaan oli mainitsi Christina Wallinin runokoelman (oliko kyseessä uusin, Valon paino, vai joku aikaisempi, ei jäänyt minulle mieleen). Claes Andersson ihailee Karl Ove Knausgårdin laveaa ja koukuttavaa Taisteluni-romaanisarjaa, Anja Snellman on viime aikoina syventynyt tutkimuskohteensa Pentti Saarikosken runouteen. Tuula-Liina Varis oli vaikuttunut Joyce Carol Oatesin upeasta, mutta sekä aiheeltaan että rakenteeltaan raskaasta romaanista Sisareni, rakkaani.

Atenan esikoiskirjailijat

Kaksi Atenan esikoiskirjailijaa, joiden teoksia yhdistävät Volvo ja menneisyys: Soili Pohjalainen ja Tiina Lifländer.

Konkarikirjailijoiden parista siirryin kuuntelemaan kahta esikoiskirjailijaa, joilla tosin heilläkin oli jo pitkä tausta kirjoittajina: Tiina Lifländeria ja Soili Pohjalaista. Atenan järjestämää lämminhenkistä bloggaritilaisuutta emännöi kustannustoimittaja Kanerva Eskola-Hirvanen.

Tiina Lifländerin Kolme syytä elää -romaanin luin elokuussa ja kirjailijan jo yhdeksän vuoden ikään ehtinyttä Rooibos kirjoittaa -kirjoittamisblogia olen seurannut viitisen vuotta. Soili Pohjalaisen Käyttövehkeitä-romaani odottaa kännykässä e-kirjalainana, ja pitkään toimittajana ja sanataideopettajana toimineen kirjailijan Kirjasta tulee totta -blogin lisään nyt lukulistalleni.

Hauskasti molempien kirjailijoiden esikoisteoksessa sekä Volvo että menneisyys ovat tärkeitä. Ilmeisesti tyylilaji on kuitenkin erilainen: Kolme syytä elää on runollinen ja haikea romaani, kun taas lukemieni arvioiden perusteella Käyttövehkeitä koostuu muun muassa lakonisista lauseista ja mustasta huumorista.

Pohjalaisen mukaan kirjoittaminen on kuin avantoon menemistä: "kauheaa, mutta koskaan ei kaduta jälkikäteen." Lifländerin mielestä taas kirjoittaminen on ennen kaikkea kivaa. Pohjalainen tunnustautuu perfektionistiksi kirjoittamisen suhteen ja hioo jokaista blogipostaustaankin kauan ja hartaasti, Lifländer sen sijaan kirjoittaa blogiin spontaanisti ja editoimatta.

Teoksen kirjailijat: faktaa ja fiktiota menneisyydestä

Kirjailija Kari Hukkila, Teoksen toimitusjohtaja Nina Paavolainen sekä kirjailijat Katarina Baer ja Leena Parkkinen.

Tiina Lifländerin Kolme syytä elää sijoittuu osin 1950-luvulle, ja samalle vuosikymmenelle sijoittuvasta romaanista keskusteltiin myös Teoksen bloggaritilaisuudessa myöhemmin lauantaina. Teoksen toimitusjohtaja Nina Paavolainen haastatteli kolmea kirjailijaa, joiden uusimpia teoksia yhdisti hänen mukaansa historian taju.

Kari Hukkilalta on vastikään ilmestynyt teos Tuhat ja yksi, jota voisi luonnehtia esseeromaaniksi. Teoksessa keskustellaan, liikutaan eurooppalaisissa kaupungeissa ja käsitellään myös pakolaisuutta. Hukkila kertoi, miten häntä kiehtovat todellisuudet, joihin ei hakukoneilla pääse, miten kirjallisuus syntyy matkoista ja muistiinpanoista ja miten 1300-luvun teos voi puhutella – miten ylipäätään kirjallisen tradition kieli on jotain niin paljon rikkaampaa kuin nykyään keskusteluissa vallitseva talouden kieli.


Toimittajana tunnettu Katarina Baer kertoi isovanhemmistaan ja heistä kertovasta kirjastaan He olivat natseja. Baerille selvisi vasta isoäidin 1980-luvulla tapahtuneen kuoleman jälkeen, että hänen isovanhempansa olivat olleet aktiivisia kansallisosialistisia, pitäen muun muassa Mein Kampf-lukupiiriä. Baerin mukaan Saksa on yhteiskuntana käsitellyt natsimenneisyyttä, mutta perheet ovat vaienneet asiasta. Isovanhempiensa kirjeenvaihdon ja saksalaisissa arkistoissa säilyneiden asiakirjojen avulla Baer sai rakennettua kuvan siitä, millaisia tavalliset, keskiluokkaiset ihmiset natsiliikkeen piirissä olivat.

Leena Parkkisen uusin romaani Säädyllinen ainesosa tosiaan sijoittuu 1950-luvulle, ja Parkkiselta kysyttiinkin, miten hän rakensi romaaninsa ajankuvaa ja miljöötä. Parkkinen kertoo oppineensa historiallisen romaanin kirjoittamisesta paljon Kaari Utriolta ja opettavansa nykyään itse historiallisen fiktion kirjoittamista. Säädyllisen ainesosan maailmaan Parkkinen eläytyi muun muassa lukemalla gradun siitä, miltä Helsingissä haisi 1920-luvulla ja kuvittelemalla, miten kaaliruuat, harvakseltaan tapahtunut peseytyminen ja hiililämmitys vaikuttivat 1950-luvun helsinkiläismiljöössä.

Messulauantaini kului muuten blogiystäviä moikkaillessa sekä perheen kanssa messuosastoja kierrellessä. Kävin totta kai myös Boknäsin osaston Bloggaripisteellä, josta poimin mukaani Pihin naisen elämää -blogin Leilan paketoiman ihanan yllätyskirjapaketin, kiitos! Pakettikortti lupaa lukumatkaa Grönlantiin, ja luulenpa, että säästän tämän aarteen jouluun. Lunastin messuilla myös oman kappaleeni kirjabloggaajien heimon tunnusta, Kirjabloggaaja-rintanappia, kiitos Yöpöydän kirjat -blogin Niinalle asiaan liittyvistä järjestelyistä!

Kyllä se on niin, että Kirjmessut ovat vähän kuin kirjabloggaajan joulu!

Tänään sunnuntaina olen selaillut messujen kirjasaalista ja katsonut HS-tv:stä suoria messulähetyksiä, muun muassa Hesarin esikoispalkintoehdokkaiden haastattelun. Ehdolla on muun muassa Minna Rytisalon ihana Lempi, ja muista ehdokaskirjoista aion lukea ainakin Aura Nurmen, Tuomas Juntusen, Inkeri Markkulan, Aino Kiven ja Hanna Weseliuksen teokset. Onnea kaikille upeille ehdokkaille!


❤️ Kiitos ihanille blogikollegoille, teitä oli ihana nähdä, vaikka monia niin harmillisen pikaisesti! ❤️

Salla Simukka & Saku Heinänen: Sisarla

Salla Simukka (teksti) ja Saku Heinänen (kuvat): Sisarla.
Seikkailu toisessa maailmassa.
Tammi 2016, 184 sivua.

Aliisa oli riisunut raskaat talvisaappaansa ja villasukkansa ja käveli paljain jaloin, mutta yksikään kivi tai oksa tai käpy ei sattunut hänen jalkapohjiinsa. Ja oli kuin hänen jalkansa olisivat jo tunteneet puutarhan polut ja puunjuuret, sillä ne osasivat kulkea ihmeen varmasti ja astua oikeisiin kohtiin. Puutarha oli tuttu kuin uni, jota oli nähnyt monet kerrat, mutta jota ei muistanut herättyään.

Salla Simukan ja Saku Heinäisen Sisarlan maailmaan on hyvä kurkistaa Sagan päivänä, Satupäivän aattona. Saturomaanin alussa on kolme lainausta: Lewis Carollin Liisan seikkailut ihmemaassa -teoksesta, F. H. Burnettin Salaisesta puutarhasta ja H. C. Andersenin Lumikuningattaresta, joidenkaltaista lumoa ja taianomaista jännitystä on Sisarlankin sivuilla. Jos olet pitänyt myös C. S. Lewisin Narniasta ja sellaisista siskos- ja ystävyyssaduista kuin Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli, Hanna van der Steenin Tähtosilmät-trilogia tai Sanna Iston Tinka ja Taika, kannattaa tarttua tähän kirjaan.

Sisarlassa fantasia kutoutuu kauniisti yksitoistavuotiaan Aliisan arkeen: mystisen sankat lumisateet ja tupsahtaminen toiseen maailmaan vaihtuvat välillä äidin keittämiin kaakaokupillisiin ja näennäisen tavallisiin koulupäiviin. Aliisan täytyy tottua lumenlinkoajiin ja unenkutojiin, tuulikeijuihin ja sudenolentoon. Romaanin maailma tuntuu paikoin vähän turhankin runsaalta ja tapahtumien tahti hektiseltä, mutta onneksi suvantokohtiakin on.

Pohjimmiltaan Sisarla on tarina ystävyydestä, sielunsisaruudesta. Aliisa tapaa Salamaisuuksien puutarhassa Merin ja pääsee tämän kanssa jännittäviin seikkailuihin. Joskus seikkailut yhdistävät, joskus erottavat, mutta yhteys löytyy jälleen ja loppu on onnellinen, tietenkin.

Olen lukenut Simukalta monta kirjaa aimminkin, mutta Sisarlassa Simukan kieli hehkuu aivan uudella tavalla. Satumaisten miljöiden kuvaukset ovat musiikkia korville, ja kuitenkin tarina etenee koko ajan. Saku Heinäisen mustavalkoinen kuvitus on samaan aikaan vahvaa ja herkkää.

Merete Mazzarella: Aurinkokissan vuosi

Merete Mazzarella: Aurinkokissan vuosi
Solkattens år, suom. Raija Rintamäki.
Tammi 2015, 250 sivua.

Heinäkuu on kuukausi, jolloin kaikki keikahtaa yli ja menee liiallisuuksiin. Juhannukseen asti sää on mukavan raikas, mutta heinäkuussa huomaa,että syksy ja kuolema alkavat ilmoitella tulostaan. Heinäkuu voi olla hyvin kaunis, mutta siinä on jotain psykoottista. Odottamisen ilo on aina suurempi kuin täyttymyksen, ja heinäkuu on kuukausi, jolloin kaikki täyttyy. Kesä saa täyttymyksensä ja täyttymys tarkoittaa, että kaikki on ohitse.  –Henrik Nordbrand, sit. Merete Mazzarella

Moni on sanonut, että Aurinkokissan vuosi ei ole parasta Mazzarellaa. Eikä se olekaan. Kirjassa on paljon toistoa, sekä sisäistä toistoa että sellaista, minkä Mazzarella on jo sanonut aiemmissa kirjoissaan. Esimerkiksi yllä oleva sitaatti Henrik Nordbrandilta on tuttu jo Mazzarellan aiemmasta teoksesta Kun kesä kääntyy – vanhenemisen taidosta (2001). Luin Aurinkokissan vuoden heinäkuussa, kesän jo kääntyessä, ja nyt elokuun viimeisenä päivänä tuntuu hyvältä palata kirjan tunnelmiin.

Nuo tunnelmat ja kesän muistot ovat ihania: luin Aurinkokissan vuotta kesälomareissulla eri paikoissa, yleensä iltaisin, päivän ohjelmasta ja kävelystä väsyneenä. Nuo lukuhetket teekupin ääressä olivat kuin rupatteluhetkiä kirjailijan kanssa, kuin tyyni satama, koti. Siksi en pysty arvioimaan kirjaa objektiivisesti, vaikka näenkin sen heikkoudet: hypähtelevyyden, joskus jopa töksähtelevän rytmin. Enimmäkseen teksti kuitenkin kulki eteenpäin verkkaisen kauniisti, kuin rauhallisen kävelyn rytmissä.

"Aurinkokissan vuosi" on Mazzarellan seitsemänkymmentävuotissyntymäpäivää edeltävä vuosi. Tuon vuoden aikana Mazzarella kirjoittaa, käy aamukävelyillä miehensä kanssa, keskustelee ja pohtii ajan kulkua ja maailman tapahtumia. En muista, että Mazzarella olisi aiemmin liikkunut esseissään maantieteellisesti ja kulttuurisesti näin laajalla alueella tai näin kiinni ajankohtaisissa tapahtumissa. Eniten kuitenkin nautin Mazzarellan arjen kuvauksesta, siitä kuinka pieni San Franciscosta hankittu aurinkokissa heiluttaa tassuaan kesällä nopeammin, talvella laiskemmin.

Yksi Mazzarellan vahvuuksista on hänen rohkeutensa ja rehellisyytensä. Juuri kun lukija saa itsensä kiinni uteliaisuudesta tietää enemmän tilanteista ja tunteista, Mazzarella paljastaa ne – aina hyvällä maulla, tietysti. Kirjan koskettavinta antia on avioliiton kuvaus, kaikki se rakkaus ja kunnioitus, joka pariskunnan yhteiselosta välittyy.

Muissa blogeissa sanottua: Kirjakuiskaaja, Kulttuuri kukoistaa, Levoton lukija, Assyriologin lifestyle-blogi, Ullan Luetut kirjat, Mamma Pippuri

Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta

Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta.
Tammi 2016, 210 sivua.

Viestejä Koomasta on tarina 15-vuotiaasta Silvasta, joka tekee kavereiden yllyttämänä uhkarohkean hypyn sillalta ja joutuu Koomaan, vehreään puistomaiseen välitilaan, josta eri maailmankolkista olevat ihmiset katoavat joko siirtyäkseen Tuonpuoleisiin tai palatakseen takaisin elävien kirjoihin maan päälle. Silva pelkää kuolevansa ja toivoo, että saisi Tuonpuoleisista vierailevilta kuolleilta viestejä toimitettavaksi sureville läheisille – se olisi matkalippu takaisin elämään. Viestien avulla Silvan olisi kenties mahdollista muuttaa monen ihmisen elämä parempaan suuntaan ja samalla ikään kuin hyvittää ennen onnettomuutta tekemiään virheitä.

Marja-Leena Tiaisen uusin teos on mielikuvituksellisesta juonestaan huolimatta pääosin realistinen nuortekirja. Kooma-osuus on erotettu muusta kerronnasta sivujen tummanharmaalla reunuksella, ja pääosin Viestejä Koomasta kuvaa tavallisen teinitytön elämää, jossa kaverit ja pojat vievät ison osan ajasta ja ajatuksista, mutta perhekin on yhä tärkeä. Käsitys omasta itsestään on vielä nupullaan, ja niinpä kavereiden sanomiset merkitsevät paljon ja Silvakin tekee paljon sellaista, mitä ei oikeastaan haluaisi ja mistä kokee huonoa omaatuntoa.

Marja-Leena Tiainen on julkaissut viime vuosina myös selkokirjoja: Poistui kotoaan -nuortenromaaninsa (Tammi 2005) ideaan pohjautuvan Poika joka katosi (Avain 2015) sekä nuortenromaanin Tatu, Iiris ja pääkallomies (Avain 2016). Kirjailija on varmasti havahtunut siihen tosiasiaan, että monet nuoret ovat entistä heikompia lukijoita ja on se johdosta ehkä "selkoistanut" ilmaisuaan – Viestejä koomasta on pitkälti päälausetta, hyvin selkeästi kerrottu ja "välitilaan" kurkottavasta juonestaan huolimatta helppotajuinen. Olen lukenut (niin ikään aikuisiällä) Tiaiselta aiemmin jo mainitun Poika joka katosi sekä jo moderniksi nuortenkirjaklassikoksi nousseen Rakas Mikael -romaanin, enkä muista, että niiden lauserakenteet olisivat olleet niin simppeleitä kuin Koomassa. Tämä uusinkin nuortenromaani on kuitenkin kirjoitettu kauniilla,
helppotajuisella mutta vivahteikkaalla kielellä.

Romaanin jännite on parhaimmillaan kahdella ensimmäisellä kolmanneksella eli ennen Silvan onnettomuutta sekä Kooma-osuudessa. Loppupuolella jännite hieman hajoaa, sillä Silvalla on monta viestiä kuljetettavanaan ja useimmat tehtävät saadaan onnelliseen päätökseen sen kummemmitta kiemuroitta. Se, miten Silvan oma elämä muuttuu, on kuitenkin kuvattu uskottavasti. Ulkoisesti elämä ei muutu paljoakaan, mutta Silvan omat ajatukset ja asenteet ovat hieman muuttuneet – hän uskaltaa olla enemmän oma itsensä ja tehdä omat ratkaisunsa.

Colm Tóibín: Nora Webster

Colm Tóibín: Nora Webster
suom. Kaijamari Sivill.
Keltainen kirjasto 471.
Tammi 2016, 410 sivua.

Colm Tóibín on minulle tärkeä kirjailija – hänen romaaninsa, novellinsa ja esseensä koskettavat syvästi ja jättävät jälkeensä tunteen, että sain jo paljon, mutta vielä joskus ymmärrän tästä tarinasta ja näistä henkilöistä tai vaikkapa Tóibínin kirjallisuuskäsityksestä enemmänkin. Ensikosketukseni irlantilaiskirjailijan tuotantoon oli haikensuloinen siirtolaistytön tarina Brooklyn, ja tein gradunikin romaanin nostalgiasta. Palkitsin itseni gradu-urakasta viime keväänä ostamalla Tóibín uutuuden alkukielellä, mutta niin siinä vain sitten kävi, että hankin ja luin toukokuunkeltaisen suomennoksenkin Nora Websteristä.

Siinä missä Brooklyn on nuoren tytön kasvutarina, kertoo Nora Webster keski-ikäisestä naisesta, jonka elämän perustukset ovat mullistuneet aviomiehen kuoleman myötä. Aikuistuvat tyttäret ovat jo omillaan, mutta kouluikäiset pojat asuvat yhä kotona. Pahimmasta järkytyksestä selvittyään Nora herää huomaamaan lastensa oireilun. Koko elämä on kuin pahaa unta, mutta siitä on herättävä, jatkettava eteenpäin, hapuiltava jonkinlainen ote.

Tóibínia ei suotta verrata Alice Munroon. Molemmat kirjailijat osaavat kuvata arkea, ihmistä, elämää. Molempien tarinoissa suuret asiat tapahtuvat pienisssä hetkissä, pinnan alla, merkitykset siinä mitä ei sanota. Molempien tuotannossa ajankuva – Munrolla usein 1900-luvun alkuvuosikymmenet, Tóibínin Nora Websterissä 1960-luku – piirtyy esiin konstailemattomasti mutta tarkasti. Molempien teksti kertoo enemmän kuin sanoo suoraan. Sanat saattavat tuudittaa suloiseen uneen, mutta äkkiä ne vetävät maton jalkojen alta tai paiskaavat räpiköimään viileään veteen.

Hän sulki silmät ja ui ponnistelematta, hiljakseen ohi siitä missä aallot murtuivat. Hän huomasi, miten aurinko alkoi lämmittää kun hän kääntyi selälleen ja kellui. Hänellä oli laiska ja väsynyt olo, mutta aamulla herännyt tarmo oli edelleen tallella. Hän viipyisi vedessä niin kauan kuin suinkin, hän ajatteli, käyttäisi kaikki voimansa. Hän tiesi, ettei ihan pian saisi nauttia tällaisesta aamusta, kun varhainen valo oli niin kaunis ja rauhallinen, meri niin kutsuva ja edessä niin lupaava pitkä päivä ja ilta, jonka hän saisi viettää taas yksinään ja kenenkään häiritsemättä, saisi nukkua.

Kun aloittelin Nora Websterin lukemista, oli maisema vielä tällainen – kieltämättä enemmän kirjan haikeaan tunnelmaan sopiva, vaikka tämänhetken heleä toukoukuu hivelee silmää.

Muissa blogeissa sanottua: Leena Lumi, Omppu, Kirjapolkuni, Tuijata, Ullan luetut kirjat, Kulttuuri kukoistaa.

Syksyn odotetuimmat (täydentyvä postaus)

Tiedän: omenakukat eivät ole vielä edes nupullaan, mutta odotan jo syksyn kypsyvää satoa, elokuisia auringonkukkapeltoja ja kuumailmapalloja kirkkaalla syystaivaalla. Kevät on ihmisen parasta aikaa, mutta syksy vähintään yhtä ihanaa, varsinkin kun kiinnostavia kirjoja ilmestyy juuri syksyllä erityisen paljon.

En ole pitkään aikaan tehnyt "sesonkilistoja", mutta niitä on kiva lukea toisten blogeista ja nyt sain kipinän tehdä itsekin taas sellaisen. Ainahan kirjasyksy on ihana, mutta nyt tuntuu olevan tulossa aivan erityisen paljon kiehtovaa ja kiinnostavaa.

Vasta muutama kustantamo on tähän mennessä julkaissut syksyn kirjakataloginsa, joten täydennän tätä postausta kevään mittaan uusilla kirjoilla. Olen saanut etiäisiä ainakin eräästä Atenan esikoisromaanista, ja onpa jo kevään 2017 kirjoistakin tihkunut joitakin ennakkotietoja: Joel Haahtelalta ilmestyy silloin uusi romaani!

Varmat ja vakuuttavat

Ensimmäiseksi listaan ne kirjat, jotka luen varmasti – luultavasti heti tuoreeltaan, mutta saatan säästää jonkun kirjan myös tuonnemmaksi, juuri sopivaan lukuhetkeen. Kirjailijat saattavat olla joko vanhoja suosikkejani tai lupaavia esikoisia; joskus vain kirjan aihe on sellainen, että se on pakko lukea. Lista on aakkosjärjestyksessä.

Anna-Lisa Amberg: Piireissä (Siltala, elokuu)

"Ihmisiä ja ilmiöitä Mascha von Heirothin (1871-1934) elämän varrelta." Minulla ei ole aavistustakaan, kuka Mascha v. H. oli, mutta luettuani aikanaan taidehistorioitsija Ambergin kirjan olen varmasti viisaampi. Pelkästään kuvat kirjan kauniista kuvituksesta valokuvineen, kirjeineen ja piirroksineen hurmaavat.

Peter Gardos: 117 kirjettä (Siltala, elokuu)

Unkarilainen elokuvaohjaaja kertoo holokaustista selvinneiden vanhempiensa kauniin rakkaustarinan.

Jyrki Heino: Kelmit (SetS, elokuu)
Pidin Kellarista ja Kellosta, haluan ehdottomasti lukea lisää historiallista dekkaria!

Riitta Jalonen: Kirkkaus (Tammi, elokuu)

Romaanit Todistaja Brigitin talossa ja Kuka sinut omistaa koskettivat, ihanaa Aatos ja Sofia -lastenkirjasarjaa unohtamatta. Kirkkaus kuulostaa aiheensakin puolesta erityisen kiehtovalta, se on "aistivoimainen tarina kirjailijasta ja kirjoittamisen pakosta" ja perustuu uusiseelantilaisen Janet Framen elämään.


Helmi Kekkonen: Vieraat (Siltala, syyskuu)

Olen pitänyt kaikesta, mitä Kekkonen on aiemmin julkaissut: novellikokoelmasta Kotiin sekä romaaneista Valinta ja Suojaton. Ennakkotietojen mukaan Vieraat on "kirkas ja kiehtova episodiromaani hetkistä, jotka muuttavat kaiken".


Karl Ove Knausgård: Syksystä ja Talvesta (Like, elokuu ja lokakuu)


Anna Kortelainen: Siemen (Tammi, syyskuu)

Taidehistorioitsija ja kirjailija Anna Kortelainen kirjoittaa kerta toisensa jälkeen sellaisista aiheista ja miljöistä, sellaisella tietämyksellä ja herkkyydellä, että kirjat menevät lukulistalleni. Intoni lukea Kortelaisen popularisoimaa taidehistoriaa, mikrohistoriaa ja sukuhistoriaa alkoi jo Virginie!-teoksesta ja Levottomasta naisesta, jatkuen Ei kenenkään maassa, Kivipiirtäjään, Huonon matkailijan päiväkirjaan, Avojaloin... Siemen on katalogin mukaan haikean kaunis, mutta yllättävä kertomus vuoden 1942 Viipurista.

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää (Atena, syyskuu)

"Rooiboksen Volvo", eli romaani esikoiskirjailijalta, joka osaa kirjoittaa blogimerkintöjäkin niin kauniisti että itkettää. Kolme hyvää syytä odottaa syksyä!


Astrid Lindgren: Sotapäiväkirjat 1939-1945 (Wsoy, lokakuu)

Vastaa siihen nälkään, jonka Jens Andersenin Astrid Lindgren -elämäkerta Tämä päivä, yksi elämä herätti.

Kate Morton: Salaisuuden kantaja (Bazar, syyskuu)

Kate Mortonin romaanit ovat eräänlaisia aikuisten satuja, joihin on ihana uppoutua. Pidin paljon Hylätystä puutarhasta ja Kaukaisista hetkistä, jonkin verran myös Paluusta Rivertoniin, ja alkukielistä kirjaa on kehuttu ainakin Nenä kirjassa -blogissa.

Haruki Murakami: Miehet ilman naisia (Tammi, syyskuu).

Seuraavaksi japanilaiskirjailijalta on luvassa novelleja, yhdistelmä surumielisyyttä, huumoria ja fantasiaa.

Minna Rytisalo: Lempi (Gummerus, elokuu)

Olen lukenut kirjoittajalta aiemmin lyhyempiä tekstejä, muun muassa Rakkaani, romaanihenkilö -kokoelmasta, jossa lukijat kertovat suhteestaan kirjalliseen suosikkihahmoonsa. Tässä kohtaa on pakko mainita myös se, että Gummeruksella on loistava vainu kiinnostavien ja taitavien esikoiskirjailijoiden suhteen: Pauliina Rauhalan Taivaslaulu, Anni Kytömäen Kultarinta...

Asko Sahlberg: Pilatus (Like, syyskuu)

Salla Simukka ja Saku Heinänen: Sisarla (Tammi, lokakuu)

Tarina ystävyydestä ihmeellisessä puutarhassa, jossa asustavat tuulikeijut, unenkutojat ja kyselijäkukkaset. Kuulostaa kirjalta, josta sekä minä että alakouluikäiset tyttäreni tykkäisivät.

Vera Vala: Milanon nukketeatteri (Gummerus, kesäkuu)

Viides Arianna de Bellis -dekkari olisi ihana lukea tuoreeltaan kesäkuussa. Sitä ennen pitää kuitenkin lukea sarjan neljäs osa, viime vuonna ilmestynyt Tuomitut...


Hanna Weselius: Alma!
"Rihmastomainen, moniaalle kurkottava romaani taiteesta, nykymaailmasta ja niistä kriteereistä, joilla ihmisyyttä ja naisen arvoa yhä mitataan." Kirjan vuoden 2015 -kirjoituskilpailun voittaja.

Kovasti kiinnostavat 

Tähän listaan ne kirjat, jotka kyllä kiinnostavat, mutta koska kaikkea ei ehdi ikinä lukea, jää vähän sattuman varaan, luenko näitä vai en. Näistä kirjoista päätyvät luettavakseni varmimmin sellaiset, joiden kanssa törmäämme kirjaston uutuushyllyllä tai joita joku kriitikko, kanssabloggari tai ystävä lämpimästi suosittelee. Osan luen melko varmasti, mutta hitaasti: esimerkiksi kirjasarjan edellinen osa saattaa olla vielä lukematta. (Ihan kaikkia kiinnostavia en tietenkään pysty tähänkään listaamaan – ja apua, osa katalogeista on tosiaan vasta tulossa!)

Muriel Barbery: Haltiaelämää (Gummerus, syyskuu)

Romaani kahdesta tytöstä, joista toinen osaa puhua puille, kukille ja linnuille ja toinen soittaa ylimaallisen kauniisti.

Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia (Gummerus, syyskuu)

2000-luvun satuja, jotka kertovat tapahtumista lauseen "...ja sitten he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti" jälkeen. Kirja on kuvitettu Yoko Shimizun kauniilla piirroksilla.

Tuula Karjalainen: Tyko Sallinen. Suomalainen tarina (Tammi, lokakuu)

Maja Lunde: Mehiläisten historia (Tammi, elokuu)

Vuosiin 1857, 2007 ja 2098 sijoittuva romaani mehiläisistä ja siitä kun niitä ei enää ole.

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa (Gummerus, elokuu)

Suomeen ja Thaimaahan sijoittuva esikoisromaani.

Hannu Mäkelä: Muistan. Vapaus (Tammi, syyskuu)
Otavan aika on minulta vielä lukematta, mutta varmasti luen sen vielä, samoin kuin Mäkelän muistelmasarjan syksyllä ilmestyvän uusimman osan. Vapaus tarkoittaa tietenkin siirtymistä Otavan leivistä vapaaksi kirjailijaksi.

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja (Tammi, syyskuu)
Japanilaiskirjailijan romaani "muistin hauraudesta ja matematiikan kauneudesta".

Lucinda Riley: Keskiyön ruusu (Bazar, kesäkuu)
1900-luvun alkuvuosikymmeniin ja nykyajan Englantiin sijoittuva romaani, jossa toivon olevan samaa taikaa kuin Kate Mortonin teoksissa.

J. R. R. Tolkien: Kullervon tarina (Wsoy, syyskuu)
Englantilaisen fantasiakirjailijan ja kielitieteilijän versio Kalevalan traagisesta tarinasta.

Tuula-Liina Varis: Huvila (Wsoy, lokakuu)
Vuoteen 1929 sijoittuva romaani, jonka kuvauksesta tulee mieleen Ilmari Kiannon – tai pikemminkin hänen vaimojensa – elämä. Saa nähdä, olinko oikeilla jäljillä.

Lukemista lapsille

Jo aiemmin mainitsemani Salla Simukan Sisarlan ohella minua kiinnostavat syksyn lasten- ja nuortenkirjoista ainakin

Matkat mielikuvituksen maailmoihin: 

Paula Noronen ja Oili Kokkonen: Tagli ja Telle. Tehtävä sirkussaarella (Tammi)

Lastendekkarisarjan avaus.

Sari Peltoniemi ja Paula Haapamäki: Taivazalan joutsen (Tammi)

Avainkantaja-trilogian ensimmäinen osa.

Tarinoita nuorille:

Juuli Niemi: Et kävele yksin (Wsoy)

Aiemmin runoja, proosarunoja ja novelleja julkaisseen kirjailija-käsikirjoittajan ensimmäinen nuortenromaani. "Kaksi erilaista maailmaa ja ensimmäinen rakkaus".

John Green, Maureen Johnson ja Lauren Myracle: Let it Snow (Wsoy)

Kolme talvista rakkaustarinaa, joissa kaikissa lumisade vaikuttaa pariskuntien kohtaloihin.

Tammen takuuvarmat sarjakirjat: 

Timo Parvela: Ella ja kaverit rakentavat ihmekoneen 

Sinikka ja Tiina Nopola, Christell Röns: Risto Räppääjä ja pullistelija 

Sinikka Nopola ja Mervi Lindman: Siiri ja Heppa Huoleton 

Listani on luonnollisesti täysin subjektiivisia, ja jotta löytäisit omat suosikkisi, kurkkaa kustantamojen katalogeihin: Gummerus, Siltala, Tammi, Wsoy, Bazar, SetS.

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika

Kuten kuvasta näkyy, kirjan lukemisesta on jo aikaa.

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika
Tammi 2015, 224 sivua.

Oli vaikea tietää, mistä projekti oli saanut alkunsa, mutta jotakin sillä oli tekemistä sen kanssa, että Aarni tahtoi eroon hetkistä ja salamanvälähdyksistä. Hän halusi kuvata ajan jälkeä ja luovuttaa päätösvallan tunneille, vuorokausille, kuukausille. Kuviin piirtyi se mikä oli pysyvää, ja kaikki muu, ohikiitävät, äänekkäät ja huomion helposti varastavat yksityiskohdat sulivat valoon.

Olen lukenut Vantatalolta aiemmin Gallupin ja Korvaamattoman sekä Veera Vaahteran nimellä julkaistun Onnellisesti eksyksissä.  Pidin edellä mainSituista, mutta Pitkä valotusaika oli ensimmäinen kirjailijan romaani, jonka olisin halunnut pitää omassa hyllyssäni. Sen sijaan joku toinen varasi kirjaston kappaleen kesken kiireisen syksyn, ja postaus jäi kirjoittamatta. Olisin halunnut kirjoittaa tästä romaanista lokakuussa tai marraskuussa, sillä minusta Pitkä valotusaika on uutisten aamujen ja harmaan valon kirja, kaunis ja haikea.

Tarina Aarnista, vaatimattomista oloista ponnistavasta pojasta, jolle valokuvaus muodostuu työksi, reitiksi eteenpäin ja tavaksi katsoa maailmaa, on monikerroksinen mutta silti ilmava. Aarnin elämää seurataan halki vuosikymmenten, mutta tärkeintä ovat lyhyet hetket. Osa niistä tallentuu kameran filmille, ja niitä voi tarkastella jälkeenpäin. Suurin osa elämästä kuitenkin vilahtaa ohi kiihtyvällä nopeudella. Äkki niin moni asia on ohi ja lukijallakin haikea olo.


Muissa blogeissa sanottua: Reader, why did I marry him, Tuijata, Kirjapolkuni, Lukutoukan kulttuuriblogi,

J. K. Rowling & Jim Kay: Harry Potter ja viisasten kivi

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi.
Harry Potter and Philosopher´s Stone, suom. Jaana Kapari.
Kuvitus Jim Kay.
Tammi 2015, 248 sivua.

Kun Hagrid katsoi Harrya, hänen silmissään leimusi lämpö ja kunnioitus, mutta Harry ei ollutkaan hyvillään ja ylpeä, sillä hänestä tuntui että oli sattunut joku hirveä väärinkäsitys. Velho? Hän? Miten kummassa se voisi olla totta? Hän oli elänyt koko ikänsä Dudleyn hutkittavana ja Petunia-tädin ja Vernon-sedän pompoteltavana. Jos hän olisi ollut velho, mikseivät he olleet muuttuneet rupisammakoiksi joka kerta kun he vain yrittivätkin lukita hänet komeroon? Jos hän olisi kerran kukistanut maailman mahtavimman taikurin, miten Dudley muka olisi voinut potkia häntä sinne tänne kuin jalkapalloa? 

Harry Potter ja viisasten kivi, hyvän ja pahan taistelua, nuoren pojan kasvua ja maagista sisäoppilaitoselämää kuvaavan sarjan avausosa on nyt ilmestynyt suomeksikin uutena, Jim Kayn kuvittamana laitoksena. Vaikka Mika Launiksen suomalaispainoksiin loihtimat kansikuvat ovat hienoja ja jo klassikon asemassa, niin ihastuin heti ensikatsomalla myös brittikuvittaja Kayn värikylläiseen ja tunnelmalliseen kuvitukseen. Kayn kuvat pääsevät oikeuksiinsa teoksen suurilla sivuilla ja laajoilla aukeamilla, ja monen kuvan runsaita yksityiskohtia voisi tutkailla vaikka kuinka kauan.

Ihailen J. K. Rowlingin mielikuvitusta, sitä, miten hän on sarjan maailman Tylypahkoineen ja Viistokujineen. Kayn kuvitus tavoittaa hienosti kirjan tunnelmat ja antaa monelle varsin eriskummalliselle velhomaailman jutulle muodon ja värit.

Viistokujalla. Jim Kayn kuvitusta kirjassa Harry Potter ja viisasten kivi.

Melkein harmittaa, että meidän perheen koululaiset ovat jo tutustuneet Harry Potteriin, sillä kuvitus tekee velhokoulumaailmasta jotenkin helposti lähestyttävän ja ymmärrettävän. Toisaalta, kuten esikoiseni totesi, on ihan hyvä kuulla ensin tarina ilman kuvitusta ja kuvitella henkilöiden, asioiden ja miljöön ulkonäkö ihan omassa mielessään.

Kahdella palstalla oleva teksti on jossain määrin raskasta lukea, ja raskaaksi käy isokokoisen kirjan kannattelukin pidemmän päälle. Kuvitettu laitos on upea, ja toivon, että kaikki Jim Kayn kuvittamat Harry Potterit käännetään suomeksi. Kuvitettu Potter ei kuitenkaan korvaa kätevänkokoista, kevyttä pokkaria tai perinteistä sidottua teosta, jota on mukava lukea vaikkapa riippumatossa tai sängyn pohjalla.

Vuokko Sajaniemi: Pedot

Vuokko Sajaniemi: Pedot
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.
Tammi 2015, 308 sivua.


Onko sillä väliä. Jos istun jonnekin syrjään, Maria ajattelee, metsään vaikka, kuulemattomiin. Laulan siellä jokaisen laulun jonka osaan – onko sillä väliä? Silti joku voi kuulla, aina joku voi kuunnella. Sillä kaiku on arvaamaton, se kantaa ääntä sielläkin missä niin paljon kasvaa. Ei ainoastaan avarissa tiloissa, aukeilla, niin kuin saattaisi kuvitella: kirkossa, nurmella, harjulla. Vaan myös metsän sisällä, siellä missä on niin paljon elämää.

Vuokko Sajaniemen Pedot oli vähällä jäädä minulta huomaamatta syksyn kirjasadon runsaudessa.
Kirjamessuilla Bonnierin aamiaisella Sajaniemi oli muiden esikoiskirjailijoiden sekä Katja Ketun ja Mihail Siskinin kanssa kertomassa kirjastaan, ja Pedot oli yksi niistä kirjoista, jotka valitsin kirjaherkkuja notkuvasta pöydästä mukaani.

Syksy on ollut täynnä kaikkea uutta ja kiirettä, ja vapaa kaunokirjallisuuden lukeminen on jäänyt kovin vähälle. Levottomasti kokeilin yhtä sun toista kirjaa, osa kovasti odotettujakin, mutta koin vain ahdistuvani japanilaiskirjailijan oudossa hississä ja suomalaisen spefilahjakkuuden kudotuilla kujilla. Sajaniemi sen sijaan loihti silmieni eteen maiseman, johon oli helppo uppoutua marraskuisena viikonloppuna, hämärän ja hennon valon rajamailla. Pieni, kuusikkojen ympäröimä Ritajärven kylä itärajan tuntumassa, metsän tuoksu ja ortodoksiliturgiassa palavat tuohukset – Sajaniemen vahva, runsaasti kuvaileva kerronta sai minut solahtamaan tarinaan, lukemaan romaanin lähes yhdeltä istumalta.

Pedot on ennen kaikkea lukiolaistyttö Marian kasvutarina. Marian äiti on kuollut auto-onnettomuudessa hänen ollessaan pieni, ja kun suuri menetys leikkaa Marian elämän toisen kerran, hänen ennestäänkin hieman hatara otteensa elämästä ja olemisesta alkaa liueta. Marian isällä, Ritajärven ortodoksisen seurakunnan kirkkoherralla, on omat työnsä ja kipunsa kannettavanaan, ja kyläyhteisökin on sokea nuoren tytön tuskalle. Seurakuntalaisilla ja kyläläisillä on muuta huolehdittavaa, sillä pihoilla on nähty suden jälkiä.

Kuten arvata saattaa, romaanin pahimmat pedot ovat lopulta jotakin aivan muuta kuin metsän pimentoon kaartavia susia. Sajaniemi kuvaa taitavasti ja kauniisti luontoa ja ihmisluontoa, tunnelmia ja ihmisten välisiä suhteita. Esikoiskirjailijan kieli ja kerronta hengittävät metsän rytmissä, piirtävät rajoja ja häivyttävät niitä näkymättömiin.


Pedot on luettu myös Mari A.:n kirjablogissa sekä Kirjakaapin kummitus ja Rakkaudesta kirjoihin -blogeissa.

Markku Pääskynen: Sielut

Markku Pääskynen: Sielut
Tammi 2015, 254 sivua.

He oikaisivat penkan ja ojan yli takaisin Pöllönkujalle. He näkivät etäällä kujan päässä joukon keskenään juttelevia ihmisiä ja arvasivat heidän etsivän Maijaa. Maisemassa oli tapahtunut pieni värimuutos, ei siksi että aurinko oli piirun verran alempana vaan siksi että jokin oli selvästi muuttunut ajallisesti ja paikallisesti, ikään kuin maisema, puut, pensaat, talo ja tiet, olisi jollakin tapaa reagoinut tapahtumiin. Ikään kuin värien taajuus olisi muuttunut, eikä värien ja sävyjen tiheys, syvyys ja loisto olleet samoja kuin äsken.

Viidesluokkalainen Maija on lähtenyt aamulla vähän ennen kahdeksaa kouluun tavalliseen tapaan. Kun opettaja vähän myöhemmin soittaa Maijan äidille ja kertoo, että tyttö ei ole saapunut kouluun, vanhempien aika pysähtyy ja samaan aikaan tunnit kiitävät pelottavan nopeasti kauas siitä hetkestä, jolloin Maija nähtiin viimeksi. Kristian-isä jättää työnsä kirjapainossa ja lähtee etsimään lastaan, huhuilee tämän nimeä mutta ei saa vastausta.

Perheen naapurusto, Maijan koulutoverit, joutomaiden kulkijat, mieleltään suuntaan tai toiseen nyrjähtäneet, lenkkeilijät ja rapistuneiden talojen erakot joutuvat tahoillaan kohtaamaan tytön katoamisen herättämät tunteet ja vastaamaan pelästyneen isän kysymyksiin. Romaanin näkökulma vaihtuu henkilöstä tai havaitsijasta toiseen, väliin nopeasti ja yllättävästikin. Kaikki vaikuttaa kaikkeen: koko kylä, metsä, järvi ja taivas resonoivat tytön katoamista.

Pääskysen Sieluista tuli pakostakin mieleen Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä, jossa niin ikään kuvataan koulutytön katoamista ja pienen yhteisön reaktioita siihen. Mielleyhtymää vahvistaa se, että Pääskysen (!) romaanissa liikutaan kaduilla, jotka on nimetty lintulajien mukaan, ja kuten Linnuntiessä, myös Sieluissa linnut ovat myös todistajia, jotka voisivat perspektiivistään kertoa paljon jos osaisivat puhua.

Muutama vuosi sitten vaikutuin Pääskysen kielestä ja kerronnasta romaanissa Vihan päivä. Melkein pelkäsin lukea kirjailijalta mitään ahdistavan Vihan päivän jälkeen, etenkin kun Sielujenkin aihe on aika raskas. Mutta siinä missä ensin mainitussa kerronta kuljettaa pimeisiin syövereihin, jälkimmäisessä noustaa kuin keinossa huikaisevaan, kuulaaseen valoon.

Alice Munro: Nuoruudenystävä

Alice Munro: Nuoruudenystävä
Friend of My Youth, suom. Kristiina Rikman.
Tammi 2015, 332 sivua.

Hän oli jättänyt lapset yksin kotiin ja oven auki. Heille ei tapahtunut mitään. He eivät heränneet ja huomanneet äidin puuttuvan. Yksikään murtovaras, hiippailija tai murhamies ei yllättänyt häntä palatessa. Onnenpotku jota hän ei edes osannut arvostaa. Hän oli lähtenyt ulos ja jättänyt oven auki j valot palamaan ja kun hän palasi hän tuskin tajusi mitä oli tehnyt, vaikka sulkikin oven ja sammutti valoja ja kävi makaamaan olohuoneen sohvalle. Hän ei nukkunut. Hän makasi hiljaa aivan niin kuin pienikin liike lisäisi hänen kärsimystään, kunnes päivä alkoi valjeta ja linnut alkoivat laulaa. Hänen jäseniään kivisti. Hän nousi ja meni puhelimeen kuuntelemaan hälytysääntä. Sitten hän käveli jäykästi keittiöön ja pani vesipannun tulelle ja sanoi itselleen sanat surun halvaannuttama.

Kokoelman avaava niminovelli on varsin rujo tarina perhesuhteista, uhrautuvaisuudesta, uskollisuudesta ja petoksesta Ottawa Valleyssa, jossa talojen maalaamaattomat lautaseinät eivät koskaan harmaannu vaan mustuvat, karhut tallustelevat pihapiirissä ja vaahterasiirapissa on aivan oma makunsa. Tarina siskoksista, Florasta ja Elliestä sekä Ellien miehestä Robertista on kehystetty novellin kertojan äitisuhteen kuvauksella, suhteen joka on vahva ja repivä, joka "on ollut kaikki nämä vuodet kuin palana kurkustani" ja tulee uniin, vaikka äiti on kuollut jo vuosia sitten.

Petoksen ja huijatuksi tulemisen tunteen teema kertautuu ja varioituu kokoelman muissakin novelleissa. Keski-ikäistyvä Brenda pakenee tylsää ja rutiinien täyttämää elämäänsä kaivosonnettomuudessa loukkaantuneen miehensä puolittaisena omaishoitajana salaisiin hetkiin nuoremman Neilin kanssa, mutta huomaa tulleensa myös itse tavallaan petetyksi. Hazel matkustaa selvittämään edesmenneen miehensä nuoruuden humputteluja mutta valheiden verkko onkin kudottu erilaisista seiteistä kuin hän oli kuvitellut. Novellissa 'Toisin', joka on kenties suosikkini tässä kokoelmassa, pettäjien ja petettyjen roolit heittävät jälleen kerran volttia, mutta kipu on painaavaa, aina.

En oikeastaan tiedä, rakastanko enemmän Alice Munron tapaa kuvata ihmisiä vai hänen tapaansa kuvata paikkoja ja maisemia. Kumpaakin varmaan yhtä paljon, mutta Munron paikat painuvat sydämeen vaivihkaisemmin kuin novellien henkilöt. Munron novelleissa on ränsistyneitä maatiloja, hiljaisia lapsuudenhuoneita, pölyisiä ja seesteisiä kirjastoja ja kirjakauppoja, ruuantuoksuisia keittiötä ja puiden varjoja veden yllä. Hyvällä onnella kovia kokenut novellihenkilökin löytää näistä tiloista turvapaikkansa.

Hän ajattelee sitä miten istui iltaisin kirjakaupassa. Hän ajattelee kaduilla viipynyttä valoa, ikkunoiden monimutkaisia heijastuksia. Satunnaista kirkkautta.

Kaksi kuvakirjaa Sibeliuksesta: Soiva metsä ja Hämeenlinnan Janne

Katri Kirkkopelto (teksti ja kuvat): Soiva metsä
Sisältää cd:n, jolla Jean Sibeliuksen musiikkia:
Nazig Azezian, piano; Jussi Makkonen, sello.
Lasten Keskus 2015, 32 sivua.

Tuuli tarttuu kuusen pehmeisiin oksankärkiin ja kutittelee kasvojani. Voikukan siemenhahtuvat karkaavat ilmavirran mukana.
– Kuusen laulu, pappa sanoo ajatuksissaan. Äkkiä hän innostuu. 
– Kuuntele, satakieli laulaa e-mollissa!
Pappa kirjoittaa muistiin melodian pätkän ja laittaa paperin takaisin taskuunsa.

Kuuntelen hetken ihan hiljaa metsän ääniä. 
Suurten painavien kuusenoksien keinuntaa, 
kaarnan rapinaa käteni alla, 
heinien kahisevaa kuiskintaa.

Säveltäjä Jean Sibeliuksen syntymästä tulee tämän vuoden joulukuussa kuluneeksi 150 vuotta. Merkkivuotta on juhlittu konsertein, taidenäyttelyin, musikaalein ja monin julkaisuin, joista esittelen tässä nyt kaksi lasten kuvakirjaa, Katri Kirkkopellon Soivan metsän sekä Tapani Baggen ja Salla Savolaisen Hämeenlinnan Jannen. Vaikka molemmat kuvakirjat nostavat esiin tiettyjä samoja säveltäjän elämän kohokohtia ja tärkeitä inspiraation lähteitä, on molemmissa oma näkökulmansa ja tyylinsä.

Soiva metsä kertoo säveltäjämestarista lapsen, pienen tyttärentyttären, näkökulmasta. Tyttö, kirjan kertoja, havainnoi Aino-mumminsa ja Janne-pappansa kotia Ainolaa ja sen puutarhaa sekä läheistä metsää kaikki aistit avoinna. Papan kirjastossa tuoksuu sikari, kuusen oksankärjet kutittelevat poskea,  kukat kuiskivat. Janne-pappa kysyy tytötä, kuuletko, kuinka metsä tuoksuu – hänelle maailma on aina ollut musiikkia, jopa räsymaton raidat.

Katri Kirkkopelto on yksi kuvittaja-kirjailijasuosikeistani, ja Soivan metsän sanoissa ja kuvissa Kirkkopellon herkkyys ja taito luoda tunnelmia tarkoin vedoin ja lempein värein pääsevät täysin oikeuksiinsa. Kirjan kuvat täyttävät usein koko aukeaman, mutta teksti on sijoitettu vaaleaan veteen, valkenevaan aamutaivaaseen tai hennonvihreälle pihanurmelle niin, että siitäkin saa hyvin selvää. Monet kuvista ovat rauhallisia tunnelmakuvia, mutta joissakin on myös sopivasti vauhtia, etenevän tarinan liikettä.

Jannen elämäntarinaa ja kasvua suureksi säveltäjäksi käydään läpi ennen muuta Ainon muistojen kautta. Mummi kertoo tyttärentyttärelleen häämatkasta, jolla soudettiin Pielisjärveä pitkin ja Aino jännitti, kumpi putoaa järveen, hän vai Jannen mukaan vaatima taffelipiano. Häämatkaviikon aikana satoi paljon, oli kuin vedenpintaan olisi putoillut pieaniä heliseviä nuotteja.

Soivaan metsään sisältyy cd, johon on tallennettu Jussi Makkosen (sello) ja Nazig Azezianin (piano) tulkinnat kuudesta Sibeliuksen sävellyksestä, muun muassa Souvenir ja Finlandia. Osa kappaleista on äänitetty Jean & Aino Sibeliuksen kotimuseossa, Ainolassa. Soiva metsä on ihana, upea kokonaisuus kuvia, sanoja ja säveliä.

Haluan tehdä niin kuin pappa pienenä. 
Kaivan taskustani pienen tulitikkurasian. 
Kerään siihen kosteaa, pehmeää sammalta. 
Kun avaan sen yöllä, pääsen takaisin metsän tunnelmaan. 
Puhallan vähän lempeää tuulta mukaan. Että muistaisin senkin.


Tapani Bagge (teksti), Salla Savolainen (kuvat): Hämeenlinnan Janne
Kuinka Jannesta tuli Jean Sibelius.
Tammi 2015, 41 sivua.

Kerran soitin ison kiven päällä, ja koko rinne oli orkesterina. Varikset olivat oboeita, harakat fagotteja, kalalokit klarinetteja, rastaat alttoviuluja, tiltaltit viuluja, kyyhkyset selloja, laulurastaat huiluja, lähitilan kukko konserttimestari, ja sika hoiti lyömäsoittimet. Minun piti pötkiä pakoon, kun alttoviulut alkoivat pommittaa.

Innostuin Kalevalan luontorunoista ja sävelsin Kullervon, Lemminkäisen, Pohjolan tyttären ja Tapiolan. Kun sävelsin Finlandiaa, ajattelin Aulangon harjun maisemia. Sammaleen avulla pääsin sinne koska tahansa.

Siinä missä Soiva metsä on herkkä ja runollinen kirja, on Tapani Baggen kirjoittama ja Salla Savolaisen kuvittama Hämeenlinnan Janne humoristinen, toden ja tarinan rajapinnalla taiteileva teos. Kertojana on säveltäjämestari itse, joka muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan synnyinkaupungissaan Hämeenlinnassa. Tekstin tyylilaji tulee ilmi heti kirjan ensi riveillä: Muistan hyvin syntymäni. Oli joulukuun kahdeksas 1865 ja pakkanen soi ilmassa. Lunta ei vieläkään tullut. Tuli poika. Vaikka kertoja-Janne on jo iäkäs mies, hän on säilyttänyt poikamaisen ilkikurisuutensa ja kertoilee lukijalle välillä aikamoisia kalajuttuja.

Tapani Baggen teksti ja Salla Savolaisen kuvitus käyvät saumattomasti yhteen. Molemmissa on huumoria ja lapsen näkökulmaa, mutta myös sellaisia tulokulmia, jotka aukeavat parhaiten (jo jonkin verran Sibeliuksen elämää ja Suomen historiaa) tuntevalle aikuislukijalle.

Kuitenkin Hämeenlinnan Jannessakin on myös vakavia sävyjä, ja pienet poikkeamat historiallisista faktoista tarinankertojan luoviin vapauksiin vain havainnoillistavat pienemmillekin lukijoille ja kuuntelijoille, että kaikkea ei pidä uskoa historiallisissa tai elämäkerrallisissa kirjoissa – vai pelastiko Janne poikasena tosiaan kuuluisan laulajan Pauline Luccan jättimäisen monnin vatsasta? Kaikenkaikkiaan kirja sopisi mielestäni hyvin opetusmateriaaliksi esimerkiksi alakouluun, niin eloisasti ja hauskasti se kuvaa 1800-luvun lasten elämää ja autonomian ajan Suomea. Tarinan rinnalla voi lukea infolaatikoista lisätietoa esimerkiksi aikakauden kaupunkielämästä, historian murroskohdista sekä tietysti erilaisista soittimista.

Vaikka musiikki on Jannen tarinassa luonnollisesti pääsosassa – oli kyse sitten Julia-tädin pianotunneista, koulun orkesterista tai kaupunginpuistossa linnuille ja muille eläimille pidetyistä viulukonserteista – pääsee Hämeenlinnan Jannen mukana kurkistamaan moniin muihinkin leikkeihin ja kiinnostaviin maisemiin Hämeen linnan muureilta rautatieasemalle ja Aulangon joutsenlammelle.

Aikuisena sävelsin Tuonelan joutsenen. Minä ja Aino-vaimoni elimme pitkään joutsenina Aulangon puistossa.

P.S. Hämeenlinna ja Sibelius tulevat vastaan myös Haruki Murakamin syksyllä 2014 suomeksi julkaistun Värittömän miehen vaellusvuodet -romaanin sivuilla.