Jane Austen: Viisasteleva sydän

Jane Austen: Viisasteleva sydän
Persuasion, suomentanut Kristiina Kivivuori.
Wsoy 1996 (toinen painos), 154 sivua.
Äänikirjan lukija Erja Manto, kesto 9h 27min.

Heidän kulkiessaan Union Streetiä pitkin Anne kuuli takaapäin lähestyviä nopeita askelia, joiden äänessä oli jotakin tuttua, ja ehti siten tuokion ajan valmistautua kapteeni Wentworthin kohtaamiseen. Tämä saavutti heidät; mutta ikään kuin epäröiden, liittyisikö seuraan vai menisikö ohi, hän vain katsoi päin eikä virkkanut mitään. Anne pakottautui vastaamaan tuohon katseeseen, eikä vastaus ollut torjuva. Posket, äsken vielä kalpeat, hehkuivat nyt punaa, ja epäröivät liikkeet muuttuivat varmoiksi. 

Olen rakastanut Jane Austenin romaaneja 12-vuotiaasta, eikä niiden lumo ole vuosien kuluessa haihtunut. Olin siitä onnekas, että Jane Austen -buumi elokuvineen ja tv-sarjoineen alkoi ollessani romanttisille tarinoille ja pukudraamoille otollisessa varhaisteini-iässä, jolloin muutenkin luin paljon ja jolloin oli itsestäänselvästi aikaa ja keskittymiskykyä paksuille romaaneille vanhentuneina käännöksinä, vain uusien filmatisointien kuvittamilla kansipapereilla freesattuina. Vähän myöhemmin luin teokset alkukielellä, vaaleankeltaisina Penguin popular classics -pokkareina, joiden selkämykset menivät lukemisesta ruttuun. Muistan lukeneeni nuo englanninkieliset uudelleen läpi ainakin esikoiseni vauva-aikana, imetyshetkien ilona, ja Ylpeyden ja ennakkoluulon uuden upean käännöksen (Kersti Juvan kynästä) muutama vuosi sitten. Vuosien myötä Austenin romaanit ovat avautuneet uusilla tavoilla, mutta niiden lumo on säilynyt.

Austenin viimeiseksi teokseksi jäänyt, postuumisti vuonna 1818 (eli tasan kaksisataa vuotta sitten!) julkaistu Persuasion, ei ole yhtä suosittu kuin edellä mainittu Elizabethin ja Darcyn tarina, Järki ja tunteet tai Emma, mutta minua tämä haikeansuloinen tarina on aina koskettanut jotenkin erityisellä tavalla. Toinen vähän vähemmälle huomiolle jäänyt suosikkini kirjailijan tuotannosta on Kasvattitytön tarina (Mansfield Park). Persuasionin suomennos on hassusti nimetty Viisastelevaksi sydämeksi, ja romaani alkaa niin tylsästi kuvauksella sir Walter Elliotin baronettikalenterin selailusta, että ei ihan heti arvaisi, millainen kaunis rakkaus- ja kehityskertomus siitä sukeutuu.

Usein Austenia lukiessani mietin, miten hän on onnistunut luomaan niin pitkiä ja koherentteja teoksia ajalla ennen tekstinkäsittelyä, kirjoittajakoulutuksista tai nykypäivän kustannustoimittajista puhumattakaan. Romaaneissa on aina draaman kaari, toisissa selkeämmin ja toisissa kenties vähän mutkittelevammin. Viisasteleva sydän etenee jouhevasti, ja alussa mainitun aateliskalenterinkin sivuille palataan lopuksi! Ei tarvitse ihmetellä sitä, että Austenin kaltaisen sanataiturin kieli ei vanhene, mutta myös Kristiina Kivivuoren suomennos vuodelta 1951 on hämmästyttävän toimiva; ei ehkä kaikilta osin tarkka, mutta soljuva ja kotoinen kaikessa tuttuudessaan. Erja Mannon lukijaääni on kuin luotu tällaiseen verkkaiseen ja lämminhenkiseen tarinaan. Tällä kertaa siis nautin Viisastelevasta sydämestä äänikirjana BookBeatin kautta.

Hauskasti satuin kuuntelemaan samoihin aikoihin äänikirjana myös Nuval Noah Hararin tietokirjaa Ihmisen lyhyt historia. Maalaispastorin tyttären 1800-luvun alussa ilmestyneillä englantilaisia seurapiirejä kuvaavilla romaaneilla ja pari vuosisataa myöhemmin syntyneen israelilaisen historioitsijan ihmislajin kehitystä kuvaavalla tietokirjalla ei äkkiseltään ajattelisi olevan kovin paljon yhteistä. Harari kuitenkin pitää juoruilua keskeisenä osana homo sapiens -lajin kehitystä ja maailmanvalloitusta, ja mitäpä muuta Austenin romaanit kuvaisivat enemmän kuin juoruilua! Juoruilu on Hararin mukaan olennainen osa ihmisyyttä: sen avulla saamme tietoa esimerkiksi siitä, onko puheena oleva ihminen luotettava ja siten sopiva esimerkiksi kumppaniksi tai liittolaiseksi. Tämän saman opimme myös Austenia lukemalla: hänen sankarittarensa saavat jatkuvasti tietoa sulhasehdokkaiden ja muiden yhteisön jäsenten luonteesta ja asemasta keskusteluista ja kirjeistä eli juoruista.

Juorujen lisäksi keskeistä toisen luonteen, tunteiden ja aikomusten tulkitsemisessa on tämän ilmeiden, eleiden äänenpainojen havainnointi. Viisasteleva sydän on melko pitkälti selostusta päähenkilön, Anne Elliotin mielenliikkeistä sen jälkeen, kun hänen pettynyt ja loukkaantunut nuoruudenkihlattunsa on saapunut vuosien jälkeen paikkakunnalle. Anne kiinnittää huomiota tunteidensa kohteen jokaiseen silmäykseen ja äänensävyyn ja päättelee niistä tämän tunteita ja ajatuksia, välillä tuskaisen realistisesti. Kuunneltuani kirjan loppuun kaivoin hyllystä muutama vuosi sitten lukemani tietokirjan Jane Austen, aikalaisemme (Avain 2014) ja kurkkasin, mitä kirjallisuudentutkija Heta Pyrhönen sanoikaan Viisastelevasta sydämestä. Yhtenä tälle romaanille ominaisena piirteenä Pyrhönen nostaa esiin juuri katseiden ja eleiden merkityksen Anne Elliotin ja kapteeni Frederick Wentworthin elpyvässä rakkaustarinassa. Pyrhönen kiinnittää huomiota myös siihen, miten sankaritar kokee mielenkuohunsa paitsi sielussaan, myös ruumiissaan.

Kenties juuri näistä katseiden ja niiden aikaansaamien sydämentykytysten vuoksi tätä romaania lukee sydän pamppaillen, vaikka tarina on tuttu ja ensikertalainenkin ymmärtää heti varhaisilta sivuilta, miten tulee käymään. Tässä tarinassa ei syöksytä viime hetkellä rakastetun perään julistamaan tunteita suureen ääneen ennen kuin tämä matkaa merien taa, vaan kaikki tapahtuu aikakauden etikettiin sopivalla säädyllisellä tavalla jännitteen siitä lainkaan kärsimättä. Annen ja Frederickin päästyä perille toistensa tunteista lukija jaksaa kärsivällisesti kuunnella heidän kertojan selityksiä siitä, miten kumpikin oli kokenut aiemmat tilanteet ja tapahtumat, niin kauniisti se tehdään.

Laura Manninen: Kaikki anteeksi

Laura Manninen: Kaikki anteeksi
Wsoy 2018, 183 sivua.
Äänikirjan lukija Sanna Majuri (9h 1min.)

Laura Mannisen esikoisromaani Kaikki anteeksi ilmestyi alkuvuodesta lukuisten kirjailijahaastattelujen siivittämänä. Haastatteluista kävi ilmi, että fiktiivinen teos perustuu Mannisen omiin kokemuksiin. Tämä tietysti ohjasi lukukokemusta jonkin verran ja sai ainakin omalla kohdallani rankan parisuhdetarinan tuntumaan entistäkin järkyttävämmältä.

BookBeatin mukaan olen kuunnellut kirjan loppuun jo joskus helmikuussa eli niihin aikoihin, kun blogi jäi puolen vuoden pituiseksi venähtäneelle, suunnittelemattomalle tauolle. Välitön lukuelämys on jo aikoja sitten haipunut mielestä, mutta kirja oli niin hyvä, että haluan kirjoittaa siitä edes lyhyesti blogiin – ehkä ennen kaikkea muistoksi itselleni, mutta ehkä joku nappaa tästä vielä lukuvinkinkin, vaikka kirja on ollut laajasti esillä lehdissä ja blogeissa.

Kaikki anteeksi on tarina perheväkivallasta, niin henkisestä kuin fyysisestäkin piinasta. Nelikymppinen Laura tapaa hurmaavan Mikon, ihastuu, rakastuu ja muuttaa yhteen nopealla aikataululla – siitäkin huolimatta, että ilmassa on alusta asti heikkoja merkkejä kumppanin ripustautumisesta, kontrolloimisesta ja mustasukkaisuudesta.

Vetävä kerronta lipsuu vain hieman loppupuolella, kun mukaan tulee luetomaisia osuuksia väkivaltaisen suhteen kaavasta ja siitä irti riistäytymisestä. Nämä osuudet on kirjoitettu ikään kuin terapeutin tai turvatalon työntekijän ohjeiksi Lauralle, mutta ne olisi voinut säästää vaikkapa erillisiksi info-osuuksiksi romaanin jälken. Aihehan on todella tärkeä. Onneksi kuuntelin romaanin äänikirjana, sillä Sanna Majurin lukemana myös näitä vähän irrallisia osuuksia oli mukava kuunnella,  puhumattakaan siitä, että ääni ja lukutapa sopi tähän romaaniin erityisen hyvin.

Romaani on kirjoitettu vangitsevasti ja kaikessa rankkuudessaan kauniisti. Väkivaltaisessa suhteessa pysyviä naisia usein ihmetellään, mutta Manninen avaa hyvin sitä dynamiikkaa, mikä saa naiset jäämään – se on salakavala sekoitus pelkoa ja rakkautta, toivoa ja halua auttaa rikkinäistä kumppania.  Kaikki anteeksi kuvaa hyvin myös lasten roolia uusperheessä.


Helmet-lukuhaasteen 1. kohta: kirjassa muutetaan.

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia Kent

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia Kent. Runotytön tarina jatkuu.
Wsoy 2018, 205 sivua (10h 59 min.).
Äänikirjan lukija: Vuokko Hovatta.

Jos joku olisi sanonut minulle, kun luin L. M. Montgomeryn Runotyttö-trilogiaa ensimmäistä kertaa ollessani toisella kymmenellä, että jonakin päivänä luen kahden suomalaiskirjailijan kirjoittamaa jatko-osaa Emilian tarinalle, minun olisi ollut vaikea uskoa. En varsinkaan olisi uskonut, että luen tuota jatko-osaa e-kirjana älypuhelimen ruudulta, kirjojen striimauspalvelusta, josta maksan melkein 17 euroa kuukaudessa. Eihän minulla olisi ollut edes sanoja tuollaiselle tavalle nauttia kirjoista! (Myöhemmin, kun olin jo lukenut kirjan, se tuli BookBeatiin tarjolle myös ihanan Vuokko Hovatan lukemana äänikirjaversiona, jota oli pakko jonkin verran kuunnella.)

Yhtä lailla Vilja-Tuulia Huotarisen ja Satu Koskimiehen Emilia Kentillä on nyt sellaisia sanoja sanavarastossaan, joita Montgomeryn – ja suomentaja I. K. Inhan – Emilia Byrd Starrilla ei ollut. Kieli on tuoretta ja raikasta, vaikka maailma on nostalginen. Voin kuvitella Emilia Kentin sivujen kääntyvän sujuvasti myös nuoren lukijan käsissä, vaikka romaanin ilmeisin kohderyhmä olemme me aikuiset, jotka olemme tyttöiässä lukeneet Montgomeryn kirjoja sydän pamppaillen.

Kirjailijat ovat tarttuneet taitavasti sellaisiin draaman aineksiin, solmimattomiin langanpätkiin, joita Montgomery on aikanaan Emilian tarinaan kutonut. Lukijoita kiinnostaa totta kai, siunautuuko Autioon taloon jälkikasvua ja miten jatkuu Emilian orastava kirjailijanura. Riittääkö Prinssi Edwardin saarella ammennettavaa tuleviin romaaneihin? Miten arki järjestetään kirjailijan ja kuvataiteilijan perheessä? Entä onko ihan ongelmatonta, että Emilian aiempi kihlattu Dean Priest lahjoitti itseään ja Emiliaan varten ostamansa talon nuorelle parille, vaatien kuitenkin vastineeksi aina pienen nurkan Autiosta talosta matkoiltaan poiketessaan?

Näihin kysymyksiin Huotarinen ja Koskimies vastaavat aika lailla sellaiseen tapaan, että Emilia-fani voi nyökytellä tyytyväisenä. Varsinkin Dean-tapaus on ratkaistu hyvällä tavalla modernisti ja voimaannuttavasti. Elisabeth-tätiin liittyvä juonne on uskottava, sen sijaan Laura-tätiin liittyvä juoni aiheutti minussa nikottelua, vaikka ihan herttainen onkin. Loppujen lopuksi tämä pieni kurkistus Blair Waterin elämään ei kuitenkaan tarjoa mitään erityisen uutta, yllättävää tai ajatuksia herättävää. Aika iso osa kirjasta on lopulta aiempien käänteiden muistelua ja niiden tulkintaa päähenkilön mielessä. Tuttu ja turvallinen on varmasti ollut tämän fanifiktiomaisen jatko-osan tavoitteenakin, ja tyttökirjagenressä on vaikea kuvata esimerkiksi avioliiton haasteita kovinkaan monitahoisesti.

Emilia Kent on ennen kaikkea taitava pastissi, tyylijäljitelmä. Paikoin tulee ihan deja vu -olo, esimerkiksi silloin, kun Emilia ja paras ystävänsä Ilse syövät munkkeja. Hahmot ja heidän käytöksensä ovat toden totta tuttuja ja romaani on täynnä montgomerylaisia kohtauksia, vuoroin humoristisia, vuoroin luonnosta tai taiteesta hurmoksellisia.




Helmet-lukuhaaste, kohta 36: Runo on kirjassa tärkeässä roolissa

Juuli Niemi: Et kävele yksin

Kuuntelin romaanin äänikirjana BookBeatista, mutta ostin sen myös paperikirjana omaksi.

Juuli Niemi: Et kävele yksin.
Wsoy 2016, 359 sivua.

Ehkä Ada tietää. Ehkä Ada juuri sen takia elää. Helmikuussa, kaula paljaana ja hiukset auki, joka ikinen hiuslenkki ja pinni kadonneena sinne, mistä ei enää mitään koskaan löydy, mutta kuka välittää. Kuka vittu välittää. Ada ei välitä. Hän on elossa ja viisitoista ja hänellä on jotain mitä kenelläkään ei ole koskaan ollut aiemmin, tämän pojan kädet ympärillään ja silmät kiinni taivaassaan.

Juuli Niemen ensimmäinen romaani, vuoden 2016 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-voittaja, kertoo tarinan ensirakkaudesta ja kipeästä kasvamisesta. Tarina kulkee pimeästä marraskuusta kevään  haavoittavaan valoon, alusta loppuun, joka on jonkin uuden alku.

Aada, ainoa lapsi, asuu kahdestaan vanhassa puutalossa vähän boheemin kuvataiteilijaäitinsä kanssa. Äiti ja tytär ovat hitsautuneet tiiviisti yhteen, mutta omia polkujaan kulkevan Elinan rinnalla on turhan vähän tilaa teini-iän kapinalle. Ada ei ole niinkään kiinnostunut kuvista kuin sanoista, hän haluaa kirjoittaa.

Egzon, perheen keskimmäinen poika, haluaisi olla joskus ensimmäinen, edes jossakin, jollekin. Hän haluaisi matkustaa ulkomaille, mutta perheellä ei ole varaa. Egzon ei ole koskaan käynyt edes Kosovossa, josta hänen vanhempansa ja isoveljensä ovat muuttaneet sotaa pakoon. Sanoja pitää usein vähän hapuilla, mutta värit ja viivat ovat kieltä, jota Egzon ymmärtää, jolla hän haluaa puhua.

Sekä Ada että Egzon kaipaavat isän läsnäoloa elämäänsä. Eno tai nuorisotalon työntekijä voi paikata  aukkoa, mutta ei ole sama asia. Ylipäätään aikuiset, ne ymmärtävätkin, jäävät hyväätarkoittavine neuvoineen sivurooliin silloin, kun rakkaus iskee.

Rakkauden huumassa Egzonin ja Aadan väliin jää valkoisia valheita, vahingossa. Lopulta molemmat loukkaavat ja haavoittuvat. Toisaalta kumpikin auttaa toista näkemään selvemmin sellaista, mitä ei aiemmin ole huomannut tai jolta on sulkenut silmänsä.

Monitasoisen, hyvin kaunokirjallisen romaanin kerronta vaihtelee pääasiassa Egzonin minäkerronnan ja Aadan näkökulmaan keskittyvän kaikkitietävän kertojanäänen välillä. Lisäksi romaanissa on lyhyitä, lukijaa puhuttelevia jaksoja, jotka korostavat tarinan fiktiivisyyttä ja kytkevät sen Igor Stravinskin Kevätuhrin dramatiikkaan.

Et kävele yksin on kirjoitettu nuorista nuorille, rakkaudella. Romaanin nimi on samaan aikaan kielto ja toteamus: Egzonin äiti kieltää poikaansa kävelemästä yksin, ja toisaalta kertoja toteaa lukijalle lohduttavasti: et kävele yksin, moni muu on käynyt läpi tai kokee parastaikaa samankaltaisia tapahtumia ja tunteita, ja sinulla on ympärilläsi ihmisiä, jotka välittävät ja kuuntelevat.

P.S. Itsenäinen Kosovo täyttää tänään kymmenen vuotta, onnea!

Osallistun kirjalla Helmet-lukuhaasteen kohtaan 32.: Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan.

Marjatta Kurenniemi: Putti ja pilvilaivat

Marjatta Kurenniemi: Putti ja pilvilaivat
Kuvittanut Maija Karma.
Wsoy 1987, 109 sivua.

Onnelin ja Annelin kauniin köynnösruusut olivat janoissaan ja pudottelivat kukkansa jo nuppuina, vaikka tytöt koettivat kastella niitä ahkerasti jokivedellä. Mutta myös joen uoma alkoi kapenemistaan kaveta, kunnes se oli enää uneliaasti soliseva puropahanen. Kaunis sininen savi sen rannalla oli harmaata ja halkeillutta ja kovettunut kivikovaksi, niin että Urho ja Rosina Ulpukka eivät enää voineet valmistaa kukkopillejään ja säästöporsaitaan. Ruusukodin lapset eivät päässeet uimaan ja eivätkä rantaan vilvoittelemaan, he olivat nuutuneita ja riitaisia.
           Kaikkein surullisimmin olivat asiat kuitenkin Tingelstiinan ja Tangelstiinan puutarhassa. Kaikki heidän ihmeelliset ja harvinaiset kasvinsa kituivat veden puutteessa. Kaikki heidän ihmeelliset ja harvinaiset kasvinsa kituivat veden puutteesta. Oli syytä pelätä, että ne kuolisivat kokonaan.

Vappu ei ole kovin riemukas, jos myynnissä on vain pari kitukasvuista ilmapalloa ja vappuhuiskaa. Tingelstiinan ja Tangelstiinan keksijäveli Vekotiitus Vappunenkin on ymmällään, kun sadetta ei ole kuulunut viikkokausiin. Ruusukujan asukkaat Onneli ja Anneli mukaan lukien pärjäävät miten kuten, vaikka kasteluvettä ei riitäkään puutarhaan, mutta monissa muissa maailman kolkissa tilanne on kuivuuden takia todella vakava ja lapset näkevät nälkää. Taivaalla näkyy kyllä pilviä, sadepilviäkin, mutta jostain syystä ne laskevat aina kauan kaivatun vesisateen mereen.

Jo monta sukupolvea ihastuttaneet Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -kirjat ovat kokeneet uuden tulemisen Saara Cantellin elokuvasovitusten myötä. Mekin olemme käyneet katsomassa kaikki tähän mennessä valmistuneet kolme elokuvaa. Viimeisin, Onneli, Anneli ja salaperäinen muukalainen tuli elokuvateattereihin tammikuun lopussa. Elokuva perustuu kolmanteen Onneli ja Anneli -kirjaan Onneli, Anneli ja orpolapset. Kirja Putti ja pilvilaivat on sille juonellisesti lähes suoraa jatkoa, vaikka välissä ilmestyikin Onneli, Anneli ja nukutuskello ja tällä kertaa pääosassa onkin Putti Vaaksanheimo, Onnelin ja Annelin minikokoisen ystäväperheen poika.

Reippaalla ja vähän omapäisellä Putilla on toki ollut tärkeä rooli jo aiemmissa Kurenniemen kirjoissa: ensi kerran Vaaksanheimoihin tutustutaan kirjassa Onnelin ja Annelin talvi, jossa perhe muttaa väliaikaisesti tyttöjen nukkekotiin asumaan. Onneli, Anneli ja orpolapset -kirjassa Putti toimittaa salaisen viestin orpokotiin ja samalla hieman pelottelee johtajatar Minna Pinnaa hiiren valepuvussa. Onneli, Anneli ja nukutuskello -tarinassa Putti muun muassa sujahtaa "pullopostiksi" tyhjään hajuvesipulloon vakoillessaan keljua tehtailijaa, jonka suunnitelmat uhkaavat Ruusukujan idylliä. Pilvilaivat-kirjassa Putilla on jälleen hyötyä rämäpäisyydestään ja pienestä koostaan, kun hän selvittää pakenevien sadepilvien arvoitusta.

Onneli ja Anneli -kirjoista on otettu tasaisin väliajoin uusintapainoksia: pitkään kolmen tai neljän kirjan yhteisniteitä, mutta elokuvien siivittämänä myös erillisinä kirjoina leffakansilla, mutta onneksi Maija Karman ihanalla alkuperäiskuvituksilla. Putti ja pilvilaivat -kirjasta sen sijaan ei ilmeisesti ole otettu uusintapainoksia sen jälkeen, kun se ilmestyi vuonna 1987. Pari vuotta myöhemmin ilmestynyt Putti Puuhkajasaarella on ilmeisesti kokenut saman kohtalon. Omat kappaleeni näistä Putti-kirjoista ovat kirjaston poistoja. Kunpa kustantaja ottaisi kirjoista uusintapainokset!

Mieheni luki Putti ja pilvilaivat lapsille ääneen sen jälkeen, kun olimme käyneet katsomassa Salaperäinen muukalainen -elokuvan. Muut sarjan kirjat onkin taidettu lukea lapsille jo aiemmin, jotkut jopa useampaan kertaan. Itse tutustuin kirjan tarinaan ensi kertaa lapsena kuuntelemalla sen äänikirjana. Sadun lumo on kirjoissa yhä tallella, mutta aikuinen kiinnittää huomiota myös kirjailijan kannanottoihin esimerkiksi lasten hyvien kasvuolosuhteiden, köyhien maiden auttamisen ja luonnon suojelemisen puolesta.

Osallistun tällä postauksella Luetaanko tämä -blogin Lapsuuteni kirjasuosikit -haasteeseen sekä Kirjojen pyörteissä -blogin Ajattomia satuja ja tarinoita -haasteeseen.

Kirsi Kunnas: Valoa kaikki kätketty

Kirsi Kunnas: Valoa kaikki kätketty
Wsoy 1986, 112 sivua.

Joulukuun valo on ollut hyvin kaunista. Aurinko paistaa matalalta, suoraan silmiin. Tänään on jo kolmas adventti, kynttilänvalokin kasvaa.

Kirsi Kunnaksen runokokoelma Valoa kaikki kätketty tulvii valoa, joka kurkistaa lintujen siipiaallokosta, unen rakotulesta, aamun laulavasta hetkestä. Runojen valo voi olla taikalyhdyn hetki tai pohjoisen murtovaloa, se voi olla iltapäivissä, jotka satavat pehmeää hämärää. 

Kunnaksen tuotannosta muistaa ensimmäiseksi aina tiitiäiset ja tunteelliset siilit ja jaakko vaakko vesirotat. Runoilija on kuitenkin julkaissut myös useita aikuisten runokokoelmia. Valoa kaikki kätketty kokoelmassa keskeistä on luonto – paitsi puut, järvet ja linnut, myös ihmisluonto ja ihmisen (naisen, äidin) ruumiillisuus. Osa runoista on haikumaisen tiiviitä tunnelmapaloja, osa on pidempiä ja monipolvisempia. Kaikkia sävyttää herkkyys.

Ehkäpä puut ovat täällä puhuakseen 
ja minä
                että kuuluisi niiden ääni
maan ja taivaan ja mullan ja ilman
säteilynä 
sinä.

Ihana kirjamessulauantai

Vietin tänä(kin) vuonna kirjamessuilla vain yhden päivän, mutta sitäkin täydemmän ja virkistävämmän. Ison messuhallin hulina ei tunnu omimmalta, mutta nautin pienemmistä tilaisuuksista, joissa pystyy keskittymään siihen, mitä sanottavaa kirjailijoilla tai kirjanystävillä on.

Hannu Mäkelä, Riitta Jalonen, Claes Andersson, Anja Snellman ja Tuula-Liina Varis.

Aamiaisella kirjailijoiden kanssa

Bonnierin järjestämä lauantain bloggariaamiainen on jo perinne. Mikä olisikaan parempi tapa aloittaa virikkeitä täynnä oleva messupäivä kuin etsityä etäällä hälinästä sijaitsevaan kokoustilaan, nauttia aamupalaa, tavata tuttuja ja uusia blogikasvoja ja kuunnella kirjailijahaastatteluja!

Brunssilla on usein ollut jonkinlainen teema: viime vuonna saimme tavata erityisesti esikoiskirjailijoita, jonakin vuonna oli enemmän käännöskirjailijoita ja muutama vuosi sitten oli useampi nuortenkirjailija. Tänä vuonna kaikki kirjailijavieraat olivat tunnettuja ja arvostettuja konkarikirjailijoita: Hannu Mäkelä, Riitta Jalonen, Claes Andersson, Anja Snellman ja Tuula-Liina Varis. "Kirjailijakattaus" herätti jo ennakkoon aikamoista pöhinää bloggarien keskuudessa, sillä joukkoon mahtuu monen lempikirjailijoita. Itsekin olen kaikkien viiden tuotantoa lukenut ja tunnustan tässä nyt vienosti, että erityisesti Riitta Jalosen ja Hannu Mäkelän tuotanto on ollut jo pitkään sydäntä lähellä.

Bloggaribrunssia emännöivät Anna-Riikka Carlsson, Tuuli Leppänen ja Nora Varjama. Kirjailijoita haastateltiin ensin kutakin erikseen Tammen ja Wsoyn edustajien toimesta, ja lopuksi oli vapaampaa keskustelua kirjailijoiden ja bloggaajien välillä.

Claes Anderssonilta on tänä vuonna ilmestynyt teos Hiljaiseloa Meilahdessa, joka on jatkoa viitisen vuotta sitten ilmestyneelle Oton elämälle. Anderssonin haastattelusta minulle jäi mieleen erityisesti vastaus kysymykseen kirjallisuuden merkityksestä nykymaailmassa: "Jos ei sanalla voi vaikuttaa maailmaan, niin millä sitten?"


Myöhemmin haastateltu Anja Snellman kertoi ihailleensa Claes Anderssonia jo nuorena ja hakeutuneensa osittain kirjailija-psykiatrin jalanjäljissä lukemaan kirjallisuutta ja psykologiaa. Snellmanin tuorein teos Lähestyminen kertoo muun muassa kirjoittamisesta ja kreetalaisen kylän asukkaista.

Hannu Mäkelä puhui kirjoittamisen vaikeudesta: "Joskus on vain mentävä suon yli vaikka millä keinoin." Kaikessa vaikeudessaan ja kurinalaisuudessaankin – Mäkelä kirjoittaa  säännöllisesti aamuneljästä kahdeksaan – kirjoittaminen on palkitsevaa kirjailijalle. Vaikka palkkatyössä Otavalla oli säännölliset tulot, iso työhuone ja työsuhdeauto, oli Mäkelä kuitenkin onnellisempi jättäydyttyään vapaaksi kirjailijaksi, mistä hän kertoo muistelmiensa tuoreimmassa osassa Vapaa. (Olen blogannut Muistan-sarjan aiemmasta osasta Elämän oppivuodet ja muutkin osat olen lukenut, viimeksi Otavan ajan ihan hiljattain.)


Tuula-Liina Varikselta kysyttiin syksyllä ilmestyneen Huvila-romaanin miljöön ja henkilöiden mahdollisia innoittajia ja esikuvia. Huvilan taiteilija on kuulemma saanut hieman piirteitä Tšehovilta,  taiteilijan puolisossa Rakelissa taas on jonkin verran kirjailijaa itseään. 1930-luvusta kirjoittaminen kiehtoi kirjailijaa muun muassa siksi, että se on hänen vanhempiensa nuoruusaikaa.


Riitta Jalosen uusiseelantilaisesta kirjailijasta, Janet Framesta, kertova romaani Kirkkaus on ehtinyt tehdä vaikutuksen jo moneen lukijaan. Jalosen romaanit Todistaja Brigitin talossa ja Kuka sinut omistaa sekä yhdessä Kristiina Louhen kanssa tekemät lastenkirjat, kuten Aatos ja Sofia-kirjat, ovat olleet minulle tärkeitä, ja sen perusteella mitä olen Kirkkautta ehtinyt lukea, tulen rakastamaan sitäkin. Nämä Jalosen sanat painoin haastattelusta mieleeni: "Kirjoittaessa sanat eivät lähde pelosta tai vihasta, ne lähtevät toivosta. Sanojen voima pitää elossa."

Mitä kirjailijat sitten itse lukevat juuri nyt tai ovat äskettäin lukeneet? Hannu Mäkelä kertoi lukeneensa vieressään istuvan Riitta Jalosen Kirkkaus-romaanin ja kehui sitä kovasti. Riitta Jalonen puolestaan oli mainitsi Christina Wallinin runokoelman (oliko kyseessä uusin, Valon paino, vai joku aikaisempi, ei jäänyt minulle mieleen). Claes Andersson ihailee Karl Ove Knausgårdin laveaa ja koukuttavaa Taisteluni-romaanisarjaa, Anja Snellman on viime aikoina syventynyt tutkimuskohteensa Pentti Saarikosken runouteen. Tuula-Liina Varis oli vaikuttunut Joyce Carol Oatesin upeasta, mutta sekä aiheeltaan että rakenteeltaan raskaasta romaanista Sisareni, rakkaani.

Atenan esikoiskirjailijat

Kaksi Atenan esikoiskirjailijaa, joiden teoksia yhdistävät Volvo ja menneisyys: Soili Pohjalainen ja Tiina Lifländer.

Konkarikirjailijoiden parista siirryin kuuntelemaan kahta esikoiskirjailijaa, joilla tosin heilläkin oli jo pitkä tausta kirjoittajina: Tiina Lifländeria ja Soili Pohjalaista. Atenan järjestämää lämminhenkistä bloggaritilaisuutta emännöi kustannustoimittaja Kanerva Eskola-Hirvanen.

Tiina Lifländerin Kolme syytä elää -romaanin luin elokuussa ja kirjailijan jo yhdeksän vuoden ikään ehtinyttä Rooibos kirjoittaa -kirjoittamisblogia olen seurannut viitisen vuotta. Soili Pohjalaisen Käyttövehkeitä-romaani odottaa kännykässä e-kirjalainana, ja pitkään toimittajana ja sanataideopettajana toimineen kirjailijan Kirjasta tulee totta -blogin lisään nyt lukulistalleni.

Hauskasti molempien kirjailijoiden esikoisteoksessa sekä Volvo että menneisyys ovat tärkeitä. Ilmeisesti tyylilaji on kuitenkin erilainen: Kolme syytä elää on runollinen ja haikea romaani, kun taas lukemieni arvioiden perusteella Käyttövehkeitä koostuu muun muassa lakonisista lauseista ja mustasta huumorista.

Pohjalaisen mukaan kirjoittaminen on kuin avantoon menemistä: "kauheaa, mutta koskaan ei kaduta jälkikäteen." Lifländerin mielestä taas kirjoittaminen on ennen kaikkea kivaa. Pohjalainen tunnustautuu perfektionistiksi kirjoittamisen suhteen ja hioo jokaista blogipostaustaankin kauan ja hartaasti, Lifländer sen sijaan kirjoittaa blogiin spontaanisti ja editoimatta.

Teoksen kirjailijat: faktaa ja fiktiota menneisyydestä

Kirjailija Kari Hukkila, Teoksen toimitusjohtaja Nina Paavolainen sekä kirjailijat Katarina Baer ja Leena Parkkinen.

Tiina Lifländerin Kolme syytä elää sijoittuu osin 1950-luvulle, ja samalle vuosikymmenelle sijoittuvasta romaanista keskusteltiin myös Teoksen bloggaritilaisuudessa myöhemmin lauantaina. Teoksen toimitusjohtaja Nina Paavolainen haastatteli kolmea kirjailijaa, joiden uusimpia teoksia yhdisti hänen mukaansa historian taju.

Kari Hukkilalta on vastikään ilmestynyt teos Tuhat ja yksi, jota voisi luonnehtia esseeromaaniksi. Teoksessa keskustellaan, liikutaan eurooppalaisissa kaupungeissa ja käsitellään myös pakolaisuutta. Hukkila kertoi, miten häntä kiehtovat todellisuudet, joihin ei hakukoneilla pääse, miten kirjallisuus syntyy matkoista ja muistiinpanoista ja miten 1300-luvun teos voi puhutella – miten ylipäätään kirjallisen tradition kieli on jotain niin paljon rikkaampaa kuin nykyään keskusteluissa vallitseva talouden kieli.


Toimittajana tunnettu Katarina Baer kertoi isovanhemmistaan ja heistä kertovasta kirjastaan He olivat natseja. Baerille selvisi vasta isoäidin 1980-luvulla tapahtuneen kuoleman jälkeen, että hänen isovanhempansa olivat olleet aktiivisia kansallisosialistisia, pitäen muun muassa Mein Kampf-lukupiiriä. Baerin mukaan Saksa on yhteiskuntana käsitellyt natsimenneisyyttä, mutta perheet ovat vaienneet asiasta. Isovanhempiensa kirjeenvaihdon ja saksalaisissa arkistoissa säilyneiden asiakirjojen avulla Baer sai rakennettua kuvan siitä, millaisia tavalliset, keskiluokkaiset ihmiset natsiliikkeen piirissä olivat.

Leena Parkkisen uusin romaani Säädyllinen ainesosa tosiaan sijoittuu 1950-luvulle, ja Parkkiselta kysyttiinkin, miten hän rakensi romaaninsa ajankuvaa ja miljöötä. Parkkinen kertoo oppineensa historiallisen romaanin kirjoittamisesta paljon Kaari Utriolta ja opettavansa nykyään itse historiallisen fiktion kirjoittamista. Säädyllisen ainesosan maailmaan Parkkinen eläytyi muun muassa lukemalla gradun siitä, miltä Helsingissä haisi 1920-luvulla ja kuvittelemalla, miten kaaliruuat, harvakseltaan tapahtunut peseytyminen ja hiililämmitys vaikuttivat 1950-luvun helsinkiläismiljöössä.

Messulauantaini kului muuten blogiystäviä moikkaillessa sekä perheen kanssa messuosastoja kierrellessä. Kävin totta kai myös Boknäsin osaston Bloggaripisteellä, josta poimin mukaani Pihin naisen elämää -blogin Leilan paketoiman ihanan yllätyskirjapaketin, kiitos! Pakettikortti lupaa lukumatkaa Grönlantiin, ja luulenpa, että säästän tämän aarteen jouluun. Lunastin messuilla myös oman kappaleeni kirjabloggaajien heimon tunnusta, Kirjabloggaaja-rintanappia, kiitos Yöpöydän kirjat -blogin Niinalle asiaan liittyvistä järjestelyistä!

Kyllä se on niin, että Kirjmessut ovat vähän kuin kirjabloggaajan joulu!

Tänään sunnuntaina olen selaillut messujen kirjasaalista ja katsonut HS-tv:stä suoria messulähetyksiä, muun muassa Hesarin esikoispalkintoehdokkaiden haastattelun. Ehdolla on muun muassa Minna Rytisalon ihana Lempi, ja muista ehdokaskirjoista aion lukea ainakin Aura Nurmen, Tuomas Juntusen, Inkeri Markkulan, Aino Kiven ja Hanna Weseliuksen teokset. Onnea kaikille upeille ehdokkaille!


❤️ Kiitos ihanille blogikollegoille, teitä oli ihana nähdä, vaikka monia niin harmillisen pikaisesti! ❤️

Lisen ja Lotten salaisuus

Erich Kästner: Lisen ja Lotten salaisuus
Das Doppelte Lottchen, suom. Kyllikki Nohrström.
Kansi Alf Danning, kuvitus Walter Trier.
Wsoy 1974, sivua.


Kun koulussa eräät kaksoset juksasivat opettajia menemällä yhden päivän ajan toistensa tunneille, muistin kirjan, jonka luin lapsille iltasatuna kesällä. Lisen ja Lotten salaisuus ilmestyi alunperin saksaksi vuonna 1949, ja kieltämättä ajan kuluminen näkyy paikoin häiritsevästikin siinä, miten esimerkiksi lapsia, naisten ja miesten rooleja ja perhe-elämää kuvataan. Lapset kuitenkin pitivät kirjasta – juoni taisi olla heille tarpeeksi erikoinen ja jännittävä.

Kirjan lähtöasetelma on hyvin surullinen ja kuulostaa nykynäkökulmasta aivan uskomattomalta: kaksoset, Lise ja Lotte, on erotettu toisistaan jo aivan pieninä vanhempiensa avioeron jälkeen. He eivät muista tai tunnista toisiaan osuessaan samalle kesäleirille kouluikäisinä. Kaikki kuitenkin huomaavat tyttöjen yhdenköisyyden, ja pian yhteinen tausta selviää Liselle ja Lottelle. Kumpikin alkaa välittömästi kaivata sitä vanhempaa, jota eivät ole varhaislapsuutensa jälkeen nähneet, ja keksivät keinon tutustua tähän ilman, että vanhemmat ovat tietoisia asiasta. Tarvitaan vain vähän kampausten yhdenmukaistamista ja paljon toisen elämänpiirin, tapojen ja mieltymysten opettelua: Lise rakastaa silavapannukakkuja, joten Lotenkin on teeskenneltävä niistä pitävänsä.

Pohjimmiltaan vakavaa jekkutarinaa keventävät erilaiset väistämättämät kommellukset, lukujen alussa olevat "juoniselostukset" sekä varsin läsnäoleva kaikkitietävä kertoja. Kirjan kantta koristaa Alf Danningin herkkä kuva kaksosista, mutta sisäsivuilla on Walter Trierin tyylitellympi, pilapiirrosmainen mustavalkokuvitus.

Kirjasta on tehty useita filmatisointeja, joista olen joskus lapsena nähnyt Ansa vanhemmille -nimisen version (Parent Trap, 1961).

Lisen ja Lotten salaisuudesta on kirjoittanut myös Lumiomena, jonka blogista taisin kirjan aikanaan keksiäkin.

Laura Lähteenmäki: Korkea aika

Laura Lähteenmäki: Korkea aika
Wsoy 2016, 280 sivua.

Pitkään ennen kaikkea nuortenkirjoistaan, kuten North End -dystopiasarjasta ja Iskelmiä-romaanista tunnettu Laura Lähteenmäki vakuuttaa myös monitahoisten sukuromaanien kirjoittajana. Perheiden sisäisiä ja välisiä jännitteitä kerivä Korkea aika hurmasi ennen kaikkea kielellään. Kaunista luonnon, rakennusten ja taiteenkin kuvausta ryydittävät muutamat murteelliset repliikit sekä kuhunkin kuvattavaan aikakauteen sopiva sanasto. Myös henkilöiden kokemat tunteet tulevat kuin iholle.

Korkea aika muistuttaa teemoiltaan ja tunnelmiltaan kirjailijan edellistä aikuisten romaania Ikkunat yöhön. Romaanien miljöissäkin tuntuu olevan niin paljon samaa – on kukoistavia maatiloja, joista tulee unohdettuja kesäpaikkoja – että välillä odotin ihan kohta hoksaavani jonkin yhteyden romaanien välillä. Kenties jokin aiemman romaanin päähenkilö olisi tässä sivuhenkilönä? Tällaista yhteyttä en kuitenkaan löytänyt, vaan Lähteenmäen uusimmassa on ihan oma henkilögalleriansa. Siinä missä Ikkunat yöhön oli ennen muuta naisten ja äitien tarina, Korkea aika antaa enemmän tilaa myös aviomiesten, veljien ja isien näkökulmille.

Näkökulmahenkilöitä, samoin kuin aikatasoja, tuntuu olevan vähän liikaakin näinkin tiiviiseen romaaniin. Vahvimmin koin nuoren Annan ja Heljän hahmot ja näkökulmat ja tulin ihan surulliseksi siitä, millaiseksi Annan elämä, ja ennen kaikkea Annan persoona, muuttuivat.

Kirjoitin pari vuotta sitten Ikkunat yöhön -romaanista, että kirjan henkilöhahmot tuntuvat jatkavan elämäänsä tarinan ulkopuolellakin, pitävät siis osan salaisuuksista itsellään. Saman voin sanoa Korkeasta ajastakin ja sen henkilöistä. Lukijalle jää niin henkilökuvauksessa kuin juonessakin kutkuttavia aukkoja, jotka saa täyttää itse.

Romaanin loppu on varsin monitulkintainen. Peilaan sitä prologiin ja teen oman tulkintani siitä, "mitä tapahtui todella", mutta toisenlaisetkin tulkinnat ovat perusteltuja. Vielä enemmän kuin se, mitä on tapahtunut romaanin maailmassa joskus kauan sitten, jää kutkuttamaan se, mitä tapahtuu kansien sulkeutumisen jälkeen esimerkiksi Saanalle ja Emmalle.


Muissa blogeissa sanottua: Hiirenkorvia ja muita merkintöjä, Kirjakaapin kummitus, Kirjasähkökäyrä, Ullan luetut kirjat

Syksyn odotetuimmat (täydentyvä postaus)

Tiedän: omenakukat eivät ole vielä edes nupullaan, mutta odotan jo syksyn kypsyvää satoa, elokuisia auringonkukkapeltoja ja kuumailmapalloja kirkkaalla syystaivaalla. Kevät on ihmisen parasta aikaa, mutta syksy vähintään yhtä ihanaa, varsinkin kun kiinnostavia kirjoja ilmestyy juuri syksyllä erityisen paljon.

En ole pitkään aikaan tehnyt "sesonkilistoja", mutta niitä on kiva lukea toisten blogeista ja nyt sain kipinän tehdä itsekin taas sellaisen. Ainahan kirjasyksy on ihana, mutta nyt tuntuu olevan tulossa aivan erityisen paljon kiehtovaa ja kiinnostavaa.

Vasta muutama kustantamo on tähän mennessä julkaissut syksyn kirjakataloginsa, joten täydennän tätä postausta kevään mittaan uusilla kirjoilla. Olen saanut etiäisiä ainakin eräästä Atenan esikoisromaanista, ja onpa jo kevään 2017 kirjoistakin tihkunut joitakin ennakkotietoja: Joel Haahtelalta ilmestyy silloin uusi romaani!

Varmat ja vakuuttavat

Ensimmäiseksi listaan ne kirjat, jotka luen varmasti – luultavasti heti tuoreeltaan, mutta saatan säästää jonkun kirjan myös tuonnemmaksi, juuri sopivaan lukuhetkeen. Kirjailijat saattavat olla joko vanhoja suosikkejani tai lupaavia esikoisia; joskus vain kirjan aihe on sellainen, että se on pakko lukea. Lista on aakkosjärjestyksessä.

Anna-Lisa Amberg: Piireissä (Siltala, elokuu)

"Ihmisiä ja ilmiöitä Mascha von Heirothin (1871-1934) elämän varrelta." Minulla ei ole aavistustakaan, kuka Mascha v. H. oli, mutta luettuani aikanaan taidehistorioitsija Ambergin kirjan olen varmasti viisaampi. Pelkästään kuvat kirjan kauniista kuvituksesta valokuvineen, kirjeineen ja piirroksineen hurmaavat.

Peter Gardos: 117 kirjettä (Siltala, elokuu)

Unkarilainen elokuvaohjaaja kertoo holokaustista selvinneiden vanhempiensa kauniin rakkaustarinan.

Jyrki Heino: Kelmit (SetS, elokuu)
Pidin Kellarista ja Kellosta, haluan ehdottomasti lukea lisää historiallista dekkaria!

Riitta Jalonen: Kirkkaus (Tammi, elokuu)

Romaanit Todistaja Brigitin talossa ja Kuka sinut omistaa koskettivat, ihanaa Aatos ja Sofia -lastenkirjasarjaa unohtamatta. Kirkkaus kuulostaa aiheensakin puolesta erityisen kiehtovalta, se on "aistivoimainen tarina kirjailijasta ja kirjoittamisen pakosta" ja perustuu uusiseelantilaisen Janet Framen elämään.


Helmi Kekkonen: Vieraat (Siltala, syyskuu)

Olen pitänyt kaikesta, mitä Kekkonen on aiemmin julkaissut: novellikokoelmasta Kotiin sekä romaaneista Valinta ja Suojaton. Ennakkotietojen mukaan Vieraat on "kirkas ja kiehtova episodiromaani hetkistä, jotka muuttavat kaiken".


Karl Ove Knausgård: Syksystä ja Talvesta (Like, elokuu ja lokakuu)


Anna Kortelainen: Siemen (Tammi, syyskuu)

Taidehistorioitsija ja kirjailija Anna Kortelainen kirjoittaa kerta toisensa jälkeen sellaisista aiheista ja miljöistä, sellaisella tietämyksellä ja herkkyydellä, että kirjat menevät lukulistalleni. Intoni lukea Kortelaisen popularisoimaa taidehistoriaa, mikrohistoriaa ja sukuhistoriaa alkoi jo Virginie!-teoksesta ja Levottomasta naisesta, jatkuen Ei kenenkään maassa, Kivipiirtäjään, Huonon matkailijan päiväkirjaan, Avojaloin... Siemen on katalogin mukaan haikean kaunis, mutta yllättävä kertomus vuoden 1942 Viipurista.

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää (Atena, syyskuu)

"Rooiboksen Volvo", eli romaani esikoiskirjailijalta, joka osaa kirjoittaa blogimerkintöjäkin niin kauniisti että itkettää. Kolme hyvää syytä odottaa syksyä!


Astrid Lindgren: Sotapäiväkirjat 1939-1945 (Wsoy, lokakuu)

Vastaa siihen nälkään, jonka Jens Andersenin Astrid Lindgren -elämäkerta Tämä päivä, yksi elämä herätti.

Kate Morton: Salaisuuden kantaja (Bazar, syyskuu)

Kate Mortonin romaanit ovat eräänlaisia aikuisten satuja, joihin on ihana uppoutua. Pidin paljon Hylätystä puutarhasta ja Kaukaisista hetkistä, jonkin verran myös Paluusta Rivertoniin, ja alkukielistä kirjaa on kehuttu ainakin Nenä kirjassa -blogissa.

Haruki Murakami: Miehet ilman naisia (Tammi, syyskuu).

Seuraavaksi japanilaiskirjailijalta on luvassa novelleja, yhdistelmä surumielisyyttä, huumoria ja fantasiaa.

Minna Rytisalo: Lempi (Gummerus, elokuu)

Olen lukenut kirjoittajalta aiemmin lyhyempiä tekstejä, muun muassa Rakkaani, romaanihenkilö -kokoelmasta, jossa lukijat kertovat suhteestaan kirjalliseen suosikkihahmoonsa. Tässä kohtaa on pakko mainita myös se, että Gummeruksella on loistava vainu kiinnostavien ja taitavien esikoiskirjailijoiden suhteen: Pauliina Rauhalan Taivaslaulu, Anni Kytömäen Kultarinta...

Asko Sahlberg: Pilatus (Like, syyskuu)

Salla Simukka ja Saku Heinänen: Sisarla (Tammi, lokakuu)

Tarina ystävyydestä ihmeellisessä puutarhassa, jossa asustavat tuulikeijut, unenkutojat ja kyselijäkukkaset. Kuulostaa kirjalta, josta sekä minä että alakouluikäiset tyttäreni tykkäisivät.

Vera Vala: Milanon nukketeatteri (Gummerus, kesäkuu)

Viides Arianna de Bellis -dekkari olisi ihana lukea tuoreeltaan kesäkuussa. Sitä ennen pitää kuitenkin lukea sarjan neljäs osa, viime vuonna ilmestynyt Tuomitut...


Hanna Weselius: Alma!
"Rihmastomainen, moniaalle kurkottava romaani taiteesta, nykymaailmasta ja niistä kriteereistä, joilla ihmisyyttä ja naisen arvoa yhä mitataan." Kirjan vuoden 2015 -kirjoituskilpailun voittaja.

Kovasti kiinnostavat 

Tähän listaan ne kirjat, jotka kyllä kiinnostavat, mutta koska kaikkea ei ehdi ikinä lukea, jää vähän sattuman varaan, luenko näitä vai en. Näistä kirjoista päätyvät luettavakseni varmimmin sellaiset, joiden kanssa törmäämme kirjaston uutuushyllyllä tai joita joku kriitikko, kanssabloggari tai ystävä lämpimästi suosittelee. Osan luen melko varmasti, mutta hitaasti: esimerkiksi kirjasarjan edellinen osa saattaa olla vielä lukematta. (Ihan kaikkia kiinnostavia en tietenkään pysty tähänkään listaamaan – ja apua, osa katalogeista on tosiaan vasta tulossa!)

Muriel Barbery: Haltiaelämää (Gummerus, syyskuu)

Romaani kahdesta tytöstä, joista toinen osaa puhua puille, kukille ja linnuille ja toinen soittaa ylimaallisen kauniisti.

Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia (Gummerus, syyskuu)

2000-luvun satuja, jotka kertovat tapahtumista lauseen "...ja sitten he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti" jälkeen. Kirja on kuvitettu Yoko Shimizun kauniilla piirroksilla.

Tuula Karjalainen: Tyko Sallinen. Suomalainen tarina (Tammi, lokakuu)

Maja Lunde: Mehiläisten historia (Tammi, elokuu)

Vuosiin 1857, 2007 ja 2098 sijoittuva romaani mehiläisistä ja siitä kun niitä ei enää ole.

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa (Gummerus, elokuu)

Suomeen ja Thaimaahan sijoittuva esikoisromaani.

Hannu Mäkelä: Muistan. Vapaus (Tammi, syyskuu)
Otavan aika on minulta vielä lukematta, mutta varmasti luen sen vielä, samoin kuin Mäkelän muistelmasarjan syksyllä ilmestyvän uusimman osan. Vapaus tarkoittaa tietenkin siirtymistä Otavan leivistä vapaaksi kirjailijaksi.

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja (Tammi, syyskuu)
Japanilaiskirjailijan romaani "muistin hauraudesta ja matematiikan kauneudesta".

Lucinda Riley: Keskiyön ruusu (Bazar, kesäkuu)
1900-luvun alkuvuosikymmeniin ja nykyajan Englantiin sijoittuva romaani, jossa toivon olevan samaa taikaa kuin Kate Mortonin teoksissa.

J. R. R. Tolkien: Kullervon tarina (Wsoy, syyskuu)
Englantilaisen fantasiakirjailijan ja kielitieteilijän versio Kalevalan traagisesta tarinasta.

Tuula-Liina Varis: Huvila (Wsoy, lokakuu)
Vuoteen 1929 sijoittuva romaani, jonka kuvauksesta tulee mieleen Ilmari Kiannon – tai pikemminkin hänen vaimojensa – elämä. Saa nähdä, olinko oikeilla jäljillä.

Lukemista lapsille

Jo aiemmin mainitsemani Salla Simukan Sisarlan ohella minua kiinnostavat syksyn lasten- ja nuortenkirjoista ainakin

Matkat mielikuvituksen maailmoihin: 

Paula Noronen ja Oili Kokkonen: Tagli ja Telle. Tehtävä sirkussaarella (Tammi)

Lastendekkarisarjan avaus.

Sari Peltoniemi ja Paula Haapamäki: Taivazalan joutsen (Tammi)

Avainkantaja-trilogian ensimmäinen osa.

Tarinoita nuorille:

Juuli Niemi: Et kävele yksin (Wsoy)

Aiemmin runoja, proosarunoja ja novelleja julkaisseen kirjailija-käsikirjoittajan ensimmäinen nuortenromaani. "Kaksi erilaista maailmaa ja ensimmäinen rakkaus".

John Green, Maureen Johnson ja Lauren Myracle: Let it Snow (Wsoy)

Kolme talvista rakkaustarinaa, joissa kaikissa lumisade vaikuttaa pariskuntien kohtaloihin.

Tammen takuuvarmat sarjakirjat: 

Timo Parvela: Ella ja kaverit rakentavat ihmekoneen 

Sinikka ja Tiina Nopola, Christell Röns: Risto Räppääjä ja pullistelija 

Sinikka Nopola ja Mervi Lindman: Siiri ja Heppa Huoleton 

Listani on luonnollisesti täysin subjektiivisia, ja jotta löytäisit omat suosikkisi, kurkkaa kustantamojen katalogeihin: Gummerus, Siltala, Tammi, Wsoy, Bazar, SetS.

Jens Andersen: Astrid Lindgren & Petter Karlsson: Muumimaailma ja todellisuus

Petter Karsson: Muumimaailma ja todellisuus. Tove Janssonin elämä kuvina.
Muminvärlden & verkligheten. Tove Janssons liv i bilder, suom. Sari Kumpulainen.
Kuvatoimitus Bengt Wanselius.
Wsoy 2014, 246 sivua.


Jens Andersen: Astrid Lindgren. Tämä päivä, yksi elämä.
Denna dagen, ett liv. En biografi över Astrid Lindgren, suom. Kari Koski.
Wsoy 2016, 435 sivua.

Kaksi kirjailijaa, lapsen ymmärtäjää, mielikuvituksen ja luovuuden kuningatarta. Tove Jansson ja Astrid Lindgren on helppo asettaa rinnakkain, kuten he ovat alla olevassa, Jens Andersenin Lindgren-elämäkertaa kuvittavassa valokuvassa. Molemmat kirjailijat elivät läpi 1900-luvun, kokivat sodat sekä ahtaan ja tuomitsevan ilmapiirin, säilyttivät kosketuksen lapsuuteen ja ammensivat uskomattomasta mielikuvituksesta tarinoita ja kuvia, joita lukemattomat lapset ja aikuiset rakastavat yhä.

Kirjoitin taannoin Tuula Karjalaisen hienosta Tove Jansson -elämäkerrasta Tee työtä ja rakasta, alkuvuodesta nautiskelin Jens Andersenin Astrid Lindgren -elämäkerrasta Tämä päivä, yksi elämä. Petter Karlssonin Muumimaailma ja todellisuus -teoksen luin viime vuonna, mutta innostuin selailemaan sitä Lindgren-elämäkerran rinnalla. Muutenkin Karssonin kirja on selailu- ja tunnelmointikirja, johon tulee palattua aina aika ajoin. Muumimaailma ja todellisuus on eräänlainen kuvaelämäkerta, jossa lyhyet tekstit Toven elämänvaiheista täydentävät upeiden valokuvien kertomaa.

Jens Andersenin Tämä päivä, yksi elämä sen sijaan on täysiverinen elämäkerta, joka sekin on toki kuvitettu kiinnostavilla valokuvilla arkistoista ja yksityiskokoelmista. Lindgrenin poismenosta on viitisentoista vuotta, ja Andersenin teos on ymmärtääkseni ensimmäinen siloittelematon, huolelliseen aikaläislähteiden lukemiseen perustuva elämäkerta Ruotsin satukuningattaresta.

Opin Astrid Lindgrenin elämästä ja persoonasta paljon uutta, ja ymmärtääkseni Andersenin elämäkerrassa on paljon sellaista tietoa, jota ei ole aiemmin julkaistu missään. Esimerkiksi se, että Lindgren synnytti aviliiton ulkopuolella lapsen, on ollut yleisesti tiedossa, mutta Andersen kertoo tapahtumista ja nuoren Astridin tunteista varsin yksityiskohtaisesti. Andersen siteeraa runsaasti alkuperäislähteitä, ja minua ilahdutti erityisesti Astridin kirje, jossa hän kuvasi sitä iloa ja ylpeyttä, jolla hän esitteli kauan salassa pidetyn Lasse-poikansa kotikylänsä moraalinvartijoille ja sai varsin pian katkaistua juoruilta siivet avoimuudellaan ja pystypäisyydellään.

On tavattoman kiinnostavaa lukea siitä, kuinka Astrid Lindgren toimi sota-aikana kirjeiden sensorina ja kirjoitti samaan aikaan päiväkirjaa (josta julkaistaan toimitettu laitos suomeksi syksyllä!), teki kirjoitustyön ohella pitkää päivää kustantamon lastenkirjaosaston toimittajana ja johtajana ja taisteli luonnon ja eläinten oikeuksien puolesta. Lindgrenin humaanius, empaattisuus ja oikeudentunto ovat toki tulleet tutuiksi hänen teoksistaan, mutta on mielenkiintoista kuulla, miten tämä kaikki näkyi Astridin arjessa ja miten hän henkilökohtaisesti koki asiat. Jälleen tulee mieleen Tove Jansson, joka kirjoitti unelmansa rauhasta muumimaailmaansa ja vuodatti sodan aiheuttamaa tuskaa yksityisiin kirjeisiinsä.

Andersen kirjoittaa melko tavanomaista elämäkertaproosaa. Tämä päivä, yksi elämä etenee sujuvan kronologisesti, samalla mukavan mittaisiin temaattisiin lukuihin jaoteltuna. Lindgrenin kirjallista tuotantoa Andersen käsittelee melko pinnallisesti ja välillä kömpelösti arvottaen. Samalla hän kuitenkin kertoo paljon teosten taustoista ja linkittää ne Lindgrenin elämänvaiheisiin.

Lindgrenien ja Janssonien välissä Tolkienin Hobitti, jonka ruotsinnoksen kuvittajaksi Astrid Lindgren kutsui Tove Janssonin.

Elämäkerran nimi tulee ruotsalaisen runoilijan ja filosofin, Thomas Thorildin lauseesta, joka oli maalattu kirjailija ja naisasianainen Ellen Keyn talon sisääntuloaulan seinään. Nuori Astrid vieraili kuuluisan Keyn talossa pikaisesti kesävaelluksensa aikana ja kantoi ajatusta mielessään. Voisin kuvitella, että myös Tove Jansson olisi allekirjoittanut Thorellin ajatuksen. Kenties juuri he, joilla on kyky elää hetkessä, kykenevät luomaan sellaista, mikä kestää aikaa?

Akira Kinoshita: Tove Jansson ateljeessaan. Muumimaailma ja todellisuus -teoksen kuvitusta.

Työ ja rakkaus olivat niin Janssonille kuin Lindgrenille elämän johtotähtiä. Molemmat kirjoittivat kirjoja rakkaistaan ja rakkailleen, kirjoittivat toiveitaan ja pelkojaan sadun maailmaan.

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni
Wsoy 2015, 165 sivua.
Kansi: Anna Makkonen.

Aika mennyt palaa -romaanista tuttu Klarissa on ajautunut avioliitossaan umpikujaan ja matkustaa yksin Saimaalle, saaresta vuokraamaansa vanhaan huvilaan pohtimaan tunteitaan ja kirjoittamaan neljättä romaaniaan. Kirjoittaminen ei kuitenkaan etene, sillä Klarissa ajautuu helteisinä päivinä ja öinä tunnemyrskyihin, jotka estävät häntä keskittymästä työhönsä. Viereisen saaren, Variskallion (vaiko sittenkin Korppikallion?) miehet, viisikymppinen Olavi ja tämän parikymppinen poika Cédric, saavat vuoronperään Klarissan pään pyörälle. Se, mikä aluksi vaikuttaa harmittomalta flirtiltä tai harkitsemattomalta, mutta ohimenevältä lomaromanssilta, muuttuukin uhkaavaksi, käsittämättömäksi peliksi, josta Klarissa koettaa tempautua irti. Aviomies Mikael tuo saarelle hetkeksi turvallisen tuulahduksen normaalielämästä, mutta lähtee pian suuttuneena pois ja jättää Klarissan yksin, vain pahantahtoisten voimien armoille.

Timonen vahvistaa Kesäisellä illuusionilla sen, mitä osoitti jo esikoisromaanillaan Aika mennyt palaa: hän osaa rakentaa tiiviin tunnelman ja rikastaa viihdyttävän tarinan runsailla viittauksilla muihin teoksiin, tällä kertaa erityisesti kirjallisuuteen ja musiikkiin*. Heti romaanin ensi sivuilla ajattelin Joel Haahtelan Naiset katsovat vastavaloon -romaania, jonka lukemisesta on vuosia, mutta jonka miljöö, tunnelma ja ihmissuhteiden kompleksisuus ovat jääneet mieleeni, ja eikös Klarissa hetkeä myöhemmin lue (ilmeisesti) kyseistä kirjaa ja pohdiskele, "miksi naiset muka katsovat vastavaloon? Koska haluavat olla valokeilassa? Koska eivät näe sitä, mikä on heidän edessään? Koska tähyävät ulos, valoon, parempaan?

Vaikka Kesäinen illuusioni on täysin itsenäinen "jatko-osa" Aika mennyt palaa -teokselle, kirjaa on helpompi ymmärtää, jos on lukenut Klarissasta ennenkin ja on perillä esikoisromaanissa esitetystä jälleensyntymisen ajatuksesta. Pidin siitä, että Kesäinen illuusioni oli hieman edeltäjäänsä arvoituksellisempi, ei selittänyt asioita puhki – jopa siinä määrin, että uskon Klarissan tarinan vielä jatkuvan tulevien kirjojen sivuilla ja muutamien epäselviksi jääneiden seikkojen saavan selityksensä myöhemmin. Jonkin verran romaania voi pyrkiä tulkitsemaan sen keskeisten intertekstien, kuten Daphne du Maurierin Rebekan tai kotimaisten klassikoiden kautta, mutta Klarissan tarina on lopulta aivan omansa.

Vaikka Kesäisen illuusionin kerronta on pääosin varmaa ja etenevää, on Klarissan kertojanäänessä pientä hapuilua, joka saa kesken intensiivisen tarinan heräämään illuusiosta ja kiinnittämään huomiota kerrontatekniikkaan. Kenelle Klarissa kertoo tarinaansa ja miksi? Onko kerronta vain Klarissan sisäisten ajatusten ja tunteiden virtaa, ja jos on, niin miksi hän puhuu lapsistaan kuin kuvailisi heitä jollekin puolitutulle: "Nuorempaa en yrityksestä huolimatta saanut kiinni, mutta esikostyttäremme, joka oli 13-vuotias ja siirtymässä kesän jälkeen yläkouluun, vastasi heti – joskin haukotellen." 

On aina ilo huomata, että kirjailija on kehittynyt ilmaisussaan, ja Timosen kohdalla tämän huomaa selvästi. Siinä missä esikoisen kieli oli hieman tavanomaista ja miljöökuvaus tuntui etäiseltä, Kesäisessä illuusionissa niin romaanin kieli kuin kuvattu ympäristökin heräävät eloon kauniina ja vivahteikkaina. Menneen ja nykyhetken sekoittumista ja tarinan taustalla vaikuttavia myyttejä korostaa ajoittain arkaaisia sävyjä saava kieli ja kotimaisiin klassikoihin assosioituvat vanhanaikaiset ilmaisut. Kesäisen saaren luonto herää kirjan sivuilla eloon.

Aamupäivää säesti pajulinnun melankolinen laulu. Se toi mieleen lapsuuden kesät, mutta ei mollistaan huolimatta saanut kaihoisaksi, kuten kuikan sydäntäviiltävä huuto, joka kaikui järveltä iltaisin. 


*kirjan lopussa olevan inspiraatiolistan ansiosta löysin Maaria Ylipään laulut, kiitos!


Muissa blogeissa sanottua: Kirjamuistikirja, Lumiomena, Mari A.:n kirjablogi, Eniten minua kiinnostaa tie, Järjellä ja tunteella, Kirjakirppu

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
Wsoy 2015, 251 sivua.

Kun aika loppuu on kirja, joka yhtä aikaa pakottaa kääntämään sivua, selvittämään, mitä henkilöille tapahtuu, ja toisaalta pysähtymään, vetämään henkeä kesken raastavien tapahtumien ja miettimään, kysymään loputtomiin.

Palkitun kirjailijan Elina Hirvosen kolmas romaani sijoittuu lähitulevaisuuteen, suunnilleen vuoteen 2030. Kun aika loppuu kertoo perheestä, jossa on ollut paljon rakkautta, toivoa ja unelmia, mutta jonka jäsenet ovat ajautuneet erilleen toisistaan. Perheen tarinaa kertoo vuoroin ilmastonmuutoksesta luennoiva Laura-äiti, Somaliassa lääkärinä työskentelevä Aava-sisar ja Aslak-veli; vain käytännön ympäristönsuojeluprojektien parissa työskentelevä Eerik-isä jää romaanissa vaille omaa ääntä. Lauran kertojanääni on hallitsevin ja hän puhuu paljon paitsi äitiydestään, myös avioliitostaan. Samankaltaisen asetelman ja tematiikan vuoksi Hirvosen romaanista tulee mieleen Lionel Shriverin Poikani Kevin (Avain 2006, alkuteos We Need to Talk About Kevin 2003). Myös Hirvosen romaani kuvaa viilttävästi äidin huolta, surua ja syyllisyyttä.

Elina Hirvonen rakentaa romaanissaan yhden monimutkaisen syiden verkoston sille, että jokin kääntyy peruuttamattomalla tavalla väärälle raiteelle ja hyvä muuttuu pahaksi. Välillä rakkauskin tahtoo kääntyä vihaksi, mutta moni henkilöistä säilyttää rakkauden käsittämättömien vihanilmausten keskelläkin. Hirvosen romaanissa kipu ja kärsimys siirtyvät sukupolvien ketjussa eteenpäin, kiire ja väsymys estävät näkemästä lasten tarpeita, yksinäisyys ja häpeä synnyttävät vihaa. Sekä Aava että Aslak ovat jääneet paitsi tärkeitä yhteyden kokemuksia lapsuudessaan ja nuoruudessaan, mutta sisarukset kanavoivat kipunsa hyvin eri tavoin.

Kun aika loppuu muistuttaa monin tavoin Hirvosen esikoisromaania Että hän muistaisi saman (Avain 2005): keskiössä on sisaren ja veljen läheinen mutta kompleksinen suhde ja jokin ihmiset pysäyttävä tragedia, terroriteko. Esikoisromaanissa tuo tragedia oli WTC:n torneihin kohdistunut isku, Kun aika loppuu -romaanissa oman perheenjäsenen tekemä järkyttävä rikos. En ole lukenut Hirvosen toista romaania, Kauimpana kuolemasta, mutta ainakin näitä kahta muuta romaania luonnehtii todella kaunis kieli, jolla toisinaan kuvataan raadollisiakin asioita mutta

Siitä on jo kymmenisen vuotta, kun luin Että hän muistaisi saman, joten muistikuvani siitä ovat lievästi sanottuna hatarat, mutta uskallan sanoa, että Hirvonen on kehittynyt kirjailijana huimasti – eikä esikoinenkaan mikään vaatimaton suoritus ollut, sehän oli Finlandia-ehdokkaanakin! Hirvosen juuri ilmestyneessä kirjassa on enemmän syvyyttä, konkretiaa ja monisärmäisyyttä kuin esikoisessa, joka oli pitkälti sinänsä viehättävää runollista haahuilua ja jonka kuvaama suru ja kärsimys kaikessa riipivyydessäänkin tuntui jotenkin vielä ymmärrettävältä. Mutta kuinka ymmärtää sitä, mitä Hirvonen kuvaa romaanissaan Kun aika loppuu? Tapahtumia ja kehityskulkuja, joille ei edes halua löytää nimeä, saati selitystä. Tärkeämpää kuin ymmärtää onkin, kuten Aava ajattelee, puolustaa elämän merkitystä, sitä sitkeämmin, mitä turhauttavammalta, toivottomammalta ja lohduttomammalta se tuntuu.

Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas sateessa ja tuulessa

Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas sateessa ja tuulessa. 
Wsoy 2014.

Kirjallisuuden professori emerita Leena Kirstinä, Kirsi Kunnaksen pitkäaikainen ystävä on kirjoittanut viime vuonna 90 vuotta täyttäneestä rakastetusta runoilijasta varsin perinteisen, konstailemattoman ja hyvin lämpimän elämäkerran. Konstailemattomuus ja yleistajuisuus eivät tarkoita, etteikö elämäkerrassa mentäisi ajoittain syvällekin aiheeseen ja valotettaisi myös Kunnaksen suurelle yleisölle tuntemattomampaa tuotantoa ja toimintaa laajasti ja asintuntevasti. Kirsi Kunnas sateessa ja tuulessa kertoo muun muassa Kunnaksen ensimmäisten, aikuisille suunnattujen runokokoelmien vastaanotosta ja valistaa tällaista vähän teoriasuuntautuneempaakin lukijaa siitä, mikä on metalepsis.

En oikeastaan tiennyt ennalta mitään Kirsi Kunnaksen lapsuudesta ja nuoruudesta. Vuonna 1924 syntynyt Kunnas koki teini-ikäisenä toisen maailmansodan pommituksineen, mutta nuori Kirsi sai kokea myös mutta myös pitkät huolettomat kesät saaressa ja runouden modernismin myllertämät kirjalliset piirit. Sateessa ja tuulessa -kirjan sivuilta löytyy muutama isompi valokuva tulevasta runoilijasta, ja nuoren tytön sielukkuus tuntuu välittyvän noista mustavalkokuvista yhtä vahvasti kuin Kirstinän kuvailuista. Myös perhevalokuvat nelihenkisestä Kunnas-Syrjän perheestä ja kertomukset nuoren perheen remonttiprojektista Ylöjärvellä herkistävät.

Hauskana yksityiskohtana pitää mainita, että löysin kirjan sivuilta yllättäen myös oman isoisäni pienenä mainintana, sillä hän ja Kirsi Kunnas työskentelivät samassa Psalmienkäännöskomiteassa 1970-luvulla.

Tämä ihana elämäkerta on luettu myös ainakin Kirjojen kamarissa, P.S. Rakastan kirjoja -blogissa, Hemulin kirjahyllyssä ja Kirjasähkökäyrässä.


Vastaan tämän kirja-arvion yhteydessä Runoreissussa-haasteeseen, jonka Valkoinen kirahvi järjesti viime vuonna Kirsi Kunnaksen juhlavuoden kunniaksi ja jonka ihana Kirjojen kamarin Katja laittoi minulle eteenpäin. Kiitos ja anteeksi myöhäinen vastaus! Haasteen ideana oli kertoa, mikä Kunnaksen runo on itselle tärkeä ja miksi.

Mikään yksittäinen runo Kunnaksen laajasta tuotannosta ei nouse mielessäni tai muistoissani ylitse muiden, mutta on minulla muutama suosikki - kuinka ollakaan, kaikki kokoelmasta Tiitiäisen satupuu, joka on esineenäkin niin ihana Maija Karman kuvituksineen.

Runoon Tunteellinen siili muistan kuitenkin tutustuneeni ensi kerran Aapisen sivuilla. Runo teki minuun vaikutuksen rytmillään ja nokkelilla riimeillään, jotka olivat kutkuttavasti ristiriidassa runon melankolisen tarinan kanssa.

Jostain syystä "päähän soimaan" on jäänyt myös Jaakko Vaakko vesirotta ja hänen "aivastuksen vaivansa" jonka takia piti nenäliina esiin kaivaa ja siihen niistää, mikä piina! Kunnaksen riimittelyt vaan ovat niin mielettömiä!

Kaikkein ihanin Kunnaksen runo on kuitenkin Tiitiäisen tuutulaulu, joka on herkistänyt erityisesti omia lapsia katsellessa. Kaikki lapseni ovat olleet vastasyntyneinä sellaisia suloisia menninkäisiä pitkine hiustupsuineen ja suurine tähtisilmineen!

Osallistun tällä postauksilla myös Reetan Les-Lue-blogissaan emännöimään Elämäkertahaasteeseen.

Teija Rekola & Mervi Lindman: Eetu ja nokkelat neropatit

Teija Rekola (teksti) ja Mervi Lindman (kuvitus): Eetu ja nokkelat neropatit
Wsoy 2014, 59 sivua.

Silloin varjo, joka oli kasvanut Eetun selän takana isoksi ja mustaksi, huusi niin kovaa kuin keuhkoistaan sai irti: 

-Serkut on ällöjä, ällöjä, ällöjä! Me ei pidetä viisastelevista neropateista, jotka syöttää mätäruokaa ja pilaa meidän kesän!

Kirja on jatkoa mahtavalle Eetu ja ruma rusina -kirjalle, jossa Eetu kapinoi uutta isoveljen rooliaan vastaan keksimällä varjonsa kanssa kaikenlaisia kolttosia kakkavaipalta haisevan ja kiljuvan "Rusinan" toimittamiseksi jonnekin haju- ja kuulomatkan kantamattomiin, vaikkapa naapurin vanhalle rouvalle. Vähitellen vauva kasvaa ja tulee Eetulle tutuksi ja tärkeäksi Miisa-siskoksi, ja samalla Varjo kutistuu ja katoaa. Varjo palaa kuitenkin kuvioihin, kun Eetun ja Miisan perhe saa vieraakseen serkkutytöt, itsetietoiset kaksoset Ruotsista.  Ensimmäisessä Eetu-kirjassa shown varastanut Miisa-vauva on Nokkelissa neropateissa vain sivuroolissa, mutta vauvvojen vekkulimaisuus ja "vaippahuumori" on kirjassa mukana Eetun vauva-ajan valokuvien ja videoiden katselemisen kautta.

Nokkelat neropatit noudattaa hauskasti samaa kaavaa kuin Ruma rusina. Jos ensimmäinen Eetu-kirja on tuttu, voi tunnistaa samantapaisia kohtauksia, repliikkejä ja kuvakulmia, ja kokonaisen draaman kaaren konfliktista kommenllusten kautta harmoniaan. Ruman rusinan asetelma oli klassisuudessaan niin tunnistettava, samastuttava ja riemastuttava, että vauvatulokkaan korvaaminen serkkuvierailla ei saa aikaan ihan samanlaista hykertelyä, ja meidän perheen pienimpiä (jotka rakastavat "Rusina-kirjaa") tämä tarina ei kiinnostanut ihan samalla tavalla, mutta isompia lapsia tämä ehkä huvittaa enemmän, kun Eetu seikkailee ikään kuin vertaistensa parissa. Teija Rekola ja Mervi Lindman onnistuvat varioimaan Eetu ja varjo -ideaa niin, että mukana on sopivasti uutta ja vanhaa ja hilpeä lukukokemus on taattu.

Eetu ja nokkelat neropatit toimii siis myös, totta kai, itsenäisenä teoksena. Vertaan sitä ensimmäiseen Eetu-kirjaan kuitenkin vielä kirjan ulkoasun suhteen: toinen Eetu-kirja onkin yllättäen korkeaselkäisempi kuin Eetu ja ruma rusina. Mietin, miksi näin, sillä yhtenäinen ulkoasu tukee sarjan hahmottamista ja tunnetuksi tulemista. Kenties Lindmanin mainiolle, värikylläiselle kuvitukselle on haluttu antaa enemmän tilaa, ja ehkä Rekolan riemastuttavaa tekstiäkin on nyt hieman enemman ja pienemmässä koossa kirjasta olisi tullut liian paksu? Vai viittasiko pienempi koko ja neliömäinen muoto sittenkin liikaa pienten ensikirjoihin, ja uudella ulkoasulla ja perheen piiristä enemmän kaverisuhteisiin kurkottavalla tarinalla halutaan profiloida Eetu-kirjoja enemmän alaluokkalaisten kuin alle kouluikäisten lukemistoksi?  Suuntaa-antava ikähaitari Eetu ja nokkelat neropatit -kirjalle olisi mielestäni noin 5-8 -vuotiaat, ja kirja sijoittuu genreltään kuvakirjojen ja lastenromaanin välimaastoon vähän samaan tapaan kuin Sinikka ja Tiina Nopolan kaksi uusinta, Salla Savolaisen kuvittamaa Heinähattu ja Vilttitossu -kirjaa (Heinähattu, Vilttitossu ja Kalju-Koponen sekä Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen) Sekä kuvia että tekstiä on runsaasti, ja kirja sopii hyvin niin ääneen kuin itsekseenkin luettavaksi.

Eetun ja varjon toilaukset ja kolttoset naurattavat, mutta Nokkelissa neropateissa käsitellään hienosti myös vaikeampia tunteita, kuten alakouluikäisille niin voimakasta nolouden tunnetta, ärsyyntymistä, kateutta, pelkoa ja alemmuudentunnetta. Kirjan lopussa asetelmat kääntyvät ylösalaisin ja Eetu oppii, että nokkelimmat, taivavimmat ja tyylikkäimmätkään eivät ole immuuneja noloudelle. Samalla hänessä herää solidaarisuus: lopulta kaikki lapset ovat samassa veneessä, sillä noloimpia ovat tietysti vanhemmat.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
Wsoy 2014, 334 sivua.

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys kertoo neljän ihmisen tarinan yli sadan vuoden aikajänteellä, vuodesta 1895 vuoteen 1996, johon prologi ja epilogi sijoittuvat kuin kehystäen laajaa tarinaa. Maria on kätilöntyön uranuurtaja Kuusamossa, hänen tyttärensä Lahja avioliittonsa yksinäisyydessä katkeroituva valokuvaaja, tämän mies Onni sodan ja jonkin salatumman tuskan haavoittama, mutta lempeä mies, ja edellisten miniä Kaarina koettaa ymmärtää. Kaikki saavat paljon, toisten mielestä ehkä liikaakin, mutta jäävät silti jotakin vaille.

Romaanin alussa kuvataan Marian kätilöntyötä alkeellisissa oloissa sellaisella raadollisuudella ja tarkkuudella, että kätilöntyön ja synnytysten kulttuurihistoriaa 1700-luvulla kuvaava Kirsi Vainio-Korhosen Ujostelemattomat jää melkein toiseksi. Maria lunastaa paikkansa yhteisössä rankimman kautta, hän pitää käsissään niin uutta elämää kuin joskus, aivan liian usein, kuolemaakin.

Kohtaus, jossa Maria ostaa pyörän (kauppias on omavaltaisesti tilannut hänelle naisten pyörän) ja lähtee ajamaan pitkin tietä musta viitta hulmuten, korostaa Marian itsenäisyyttä ja edistyksellisyyttä, joka puhaltaa kuin raikas ja tervehduttävä tuuli läpi vanhakantaisten kylien ja ummehtuneiden talojen. Polkupyörään kiteytyy paljon myös toisessa viime kevään esikoisteoksessa ja historiallisessa romaanissa, Anni Kytömäen Kultarinnassa, jossa heinistä yllättäen löytyvä vanha pyörä pelastaa Mallan pakomatkan. Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjaan kuuluvassa Rautayöt-romaanissa Anna Tuomi vaipuu masennukseen, kun hänen polkupyöränsä varastetaan – ilman sitä hänen ei ole mahdollista käydä töissä, ja sotakesän 1940 niukka leipä uhkaa kaventua entisestään. Myös Marialle pyörä on välttämätön, jotta hän pääsee syrjäisiinkin torppiin synnyttäjien avuksi.

Yksi romaanin aiheista – homoseksuaalisuus toisen maailmansodan aikana ja jälleenrakennusvuosina – on ollut esillä useissa viime vuosina julkaistuissa kotimaisissa romaaneissa, kuten Sami Hilvon Viinakortissa (Tammi 2010), Heidi Köngäksen Dora, Dorassa (Otava 2012) ja Leena Parkkisen romaanissa Galtbystä länteen (Teos 2013). Myös Paula Havasteen Kaksi rakkautta (Gummerus  2010) sivuaa aihetta, joskin vähän eri näkökulmasta ja eri tyylilajissa. Jotkut aiheet tuntuvat jotenkin "leijuvan ilmassa", ja useampikin kirjailija tarttuu niihin, kukin omista lähtökohdistaan ja omalla tavallaan. Monet lähihistoriaan liittyvät aiheet nousevat tällä lailla esiin, kun niistä on lupa kirjoittaa.

Muutenkin sotavuosiin palaaminen ja uudet tulkinnat noista ajoista näkyvät vahvasti nykykirjallisuudessa. Neljäntienristeyksen aikajana ulottuu aina vuoteen 1996, mutta varhaisimpien ajanjaksojen kuvaukset piirtyivät mieleeni vahvimmin: Maria rakentamassa elämäänsä ja taloaan, Lahja haaveilemassa valokuvauksesta, liekkien loimu saksalaisia sotilaita pakenevien pohjoisen evakkojen taustalla.

Neljäntienristeys on taitavasti punottu, läpi vuosikymmenten vahvasti kulkeva tarina. Parasta kirjassa ei kuitenkaan ole rakenne tai kieli, vaikka niissä on paljon aihetta kiitokseen. Kauneinta on romaanin sivuilta välittyvä inhimillinen lämpö, ymmärrys omaa tietään joskus kompastellenkin kulkevaa ihmistä kohtaan.

Neljäntienristeys on luettu niin monessa blogissa, että linkitän tällä kertaa vain Luettua elämää -blogin hienoon arvioon, josta löytyy koko joukko linkkejä muihin blogiarvioihin.

Eila Pennanen: Tornitalo

Eila Pennanen: Tornitalo
Wsoy 1952, 203 sivua.

Ainoa, mitä jäi jäljelle noista sopottavista sanoista, oli tämä: äiti oli jollakin surullisella tavalla väärässä. Ahdistavaa, unisuuden lieventämää tuskaa tuntien hän koetti kuvitella vanhempiaan alakerran vuoteisiin, sillä hänestä tuntui. että kaikki parantuisi jos he olisivat siellä. Hän rupesi kuuntelemaan taloa, kuten hän usein teki. Talo oli muka hiljaa, pieni harmaanvalkoinen talo mäen rinteenssä. Se piileskeli ruusupensaiden takana ja oli pitävinään silmiään kiinni. Ei se kyennyt Kaijaa pettämään; talo tietenkin valvoi ja pöyhisteli yön tuunnoissa.

Eila Pennasen novellikokoelma Tornitalo osui silmiini kirjaston poistokirjojen nurkassa. Oman lähikirjastoni poistohyllystä teen harvoin löytöjä, sillä kirjoja poistetaan vähän ja ne ovat yleensä sellaisilta kirjailijoilta tai genreistä, jotka eivät minua kiinnosta. Isomman kaupungin poistohylly tai oikeammin usean laatikon rivi oli puolestaan varsinainen runsaudensarvi, josta lopulta ostin kolme kirjaa – useampikin olisi houkutellut, mutta sain puhuttua itselleni järkeä ja päätin lainata loput kiinnostavat jossain vaiheessa kirjastosta. Eila Pennasen kirjassa houkutteli runollinen nimi, kaunis selkämys ja uteliaisuus kirjailijaa kohtaan. Eila Pennasen nimi on tuttu, mutta en olisi osannut nimetä häneltä yhtään kirjaa tai muutenkaan sijoittaa häntä kirjallisella kentälle. Ilmeisesti Pennanen oli aikoinaan tunnettu paitsi kaunokirjallisen tuotantonsa, myös yhteiskunnallisen ja kirjallisuuspoliittisen toimintansa ansiosta.

Tornitalo sai minut miettimään sitä, milloin kaunokirjallinen teos on vanhentunut – ja ennen kaikkea, miksi jotkut laadukkaatkin romaanit ja novellit vanhenevat, ja toiset säilyvät ikivihreinä klassikoina. Tekstin kieli vaikuttaa varmasti paljon, mutta ei selitä kaikkea. Käännöskirjallisuuden klassikot kaipaavat, toiset enemmän ja pikemmin, uutta käännöstä tai vanhan käännöksen tarkistusta, mutta alkukielisen tekstin täytyy kestää ajan hammas omin voimin. Sisältö vaikuttaa tietysti myös: mitä ilmeisemmin kirjailija rakentaa tekstinsä jonkin aatteen ehdoilla, sitä nopeammin se vanhenee – siis nimenomaan kaunokirjallisessa mielessä, kulttuurihistoriallinen kiinnostavuus on sitten oma lukunsa. Toki monet ideologisetkin kirjat saattavat säilyttää ilmaisuvoimansa, ja paljon auttaa se, että teoksen edustamat arvot ovat säilyneet tärkeinä.

Kuten näistä pohdinnoista saattaa arvata, Eila Pennasen novellit saivat minut hämmentyneeksi. Aloin jo vähän epäillä omaa kykyäni lukea novelleja, kun heti kokoelman avaavassa niminovellissa lopetus tuntui niin äkkinäiseltä ja suorastaan hassulta. Seuraava novelli, "Tien alussa" on vahvempi ja kiinnostavampi kuvatessaan kahden pienen, eri taustoista tulevan tytön ystävyyttä ja sen säröjä sekä aikuisten asenteita ja puheita, jotka ovat lapselle arvoituksellisia. Tässä novellissa Pennanen kuvaa todella eläytyvästi lapsen kokemusmaailmaa. Silti siinäkin oli jotain sellaista pinnanalaista, menneeseen aikakauteen ja arvomaailmaan viittaavaa, joka ei minulle avautunut.

Novelli "Kuoriaiskesä" aiheutti kylmiä väreitä ja meni minulta jokseenkin ohi - pystyn kyllä kuvittelemaan nuoren avioparin, Arton ja Heeben, sekä Heeben mummun ja Arton kaverin Luukkosen tarinalle jonkinlaisia tulkintoja, mutta jään silti vähän neuvottomaksi: miksi tämä tarina on kerrottu ja miksi tällä tavalla? Kokoelman novellit ovat pääosin realistista kerrontaa, mutta kaikissa on jonkin verran vertauskuvallisuutta tai henkilöiden vilkasta mielikuvituksen tai tunteiden lentoa, unia tai harhoja, joka tuo kertomuksiin ripauksen mystistä tunnelmaa.

En ihastunut Tornitaloon ikihyviksi ja tunsin aikalailla vieraantumista sen kertomusten äärellä. Joillakin novelleista - oikeastaan kaikilla - oli kuitenkin hetkensä, jokin oivallus tai selkäpiihin asti käyvä kuvaus tai tunnelma. Uteliaisuuteni kirjailijaa kohtaan pikemminkin kasvoi kuin tuli tyydytetyksi tämän kokoelman myötä, mutta en koe suurta into lukea ihan heti lisää Pennasta, pikemminkin haluaisin lukea muiden tulkintoja tai tutkimusta hänen tuotannostaan, saada jotakin taustaa näille novelleille.