Kotikatsomo: Raja (1/3) – Riikka Pulkkisen romaani tv-draamana

Anja (Kaija Pakarinen) ja Alzheimerin tautia sairastava Antti-puoliso (Seppo Pääkkönen)

Riikka Pulkkisen esikoisromaani Raja nähdään draamasovituksena Ylen Kotikatsomossa. Kolmiosaisen minisarjan ensimmäiinen osa esitettiin sunnuntaina 23.2; itse katsoin ohjelman alkuviikosta Yle Areenasta. En kovin paljoa katso televisiota enkä lukeudu Pulkkisen proosan ylimpiin ystäviin (Totta oli ihan kiva), mutta kun Yleltä otettiin yhteyttä ja ehdotettiin minisarjasta bloggaamista (täysin epäkaupallista yhteistyötä josta en saa mitään palkkiota / lahjoja), päätin katsoa ainakin ensimmäisen jakson. Kotikatsomo on minulle jonkinlainen laadun tae; aivan erityisesti pidin muutama vuosi sitten esitetystä  Naisia kaupungilla -sarjasta.

Rajassa käsitellään vaikeita ja rankkoja aiheita. Kirjallisuuden yliopisto-opettaja Anja on luvannut Alzheimerin tautia sairastavalle miehelleen Antille, että auttaa tätä kuolemaan, kun tauti etenee niin pitkälle, ettei Antti "enää muista". Toinen tarinalinja kertoo lukioikäisestä Marista, johon niljakas äidinkielenopettaja Julian iskee silmänsä. Julianilla on kaunis mutta kiireinen vaimo ja alakouluikäinen Anni-tytär, joka joutuu pärjäämään liikaa yksin vanhempienn hiihdellessä omilla teillään. Dramatisoituina tapahtumat tulevat tavallaan enemmän iholle kuin kirjoitetussa tekstissä, etenkin, kun Pulkkisen tekstissä on jotain sellaista, mikä pitää minut henkilökohtaisesti lukijana etäällä. Tv-sarjan ensimmäinen jakso on joka tapauksessa enemmän johdattelua henkilöhahmojen vaikeimpiin ratkaisuihin, siinä vasta lähestytään rajoja.

Erityisesti Linda Tuomenvirta tekee koskettavan roolin itsetuhoisena ja arkana Marina, ja Elina Kantinkoski on mainio Marin ystävättärenä Tinkana. Ensimmäinen jakso keskittyikin erityisesti nuorten kuvaamiseen, tai sitten Marin tarina vaan sai minut eläytymään vahvemmin kuin Anjan ja Antin tarina, joka jäi vielä etäisemmäksi. Luultavasti katson myös sarjan tulevat jaksot.

Raja-sarjan seuraavat osat esitetään tv1:ssa 2.3 (uusinta 3.3) ja 9.3 (uusinta 10.3) ja sarja on katsottavissa myös Yle Areenasta.

Riikka Pulkkinen: Totta (täydennetty painos)

Riikka Pulkkinen: Totta
Kahdeksas, täydennetty painos (sisältää uuden luvun).
Otava 2011.

Kun hän sanoo haluan, hän katsoo silmiin, silmien taakse, ja minä ajattelen, että oikeastaan ihmisen kasvot ovat jonkinlainen aukeama, kuin metsäaukea. Jokainen pyyntö ja toive, pelko ja salattukin ilo, lapsuuden ilo, avautuu kasvoilla kuin astuisi siimeksestä valoon silloin kun ihminen sanoo haluan. 

Riikka Pulkkisen romaani Totta kertoo pian syöpään kuolevasta Elsasta, joka on tunnettu ja arvostettu psykologi ennen muuta lapsen tunne-elämän ja minäkuvan kehitystä koskevien tutkimustensa ansiosta. Elsa on myös kuvataiteilija Martin vaimo, lääkäri-Eleonooran äiti sekä nuoruuden unelmien ja parisuhteiden karikoissa luovivien Annan ja Marian isoäiti. Syövän saattohoitovaiheesta huolimatta eletään keskiluokkaista, hillittyä arkea, vaikka perheessä uskalletaan näyttää myös tunteita. Jotkut tunteet ja muistot on kuitenkin jouduttu tukahduttamaan, kauan sitten, kun perheessä työskenteli nuori kotiapulainen nimeltä Eeva.

Riikka Pulkkisen tavasta kuvata perhesalaisuuksia, naiseutta ja äitiyttä sekä nivoa yhteen eri sukupolvien kokoemuksia tuli mieleeni kaksi muuta suomalaista, 1980-luvulla syntynyttä kirjailijaa, Helmi Kekkonen (novellikokoelma Kotiin ja romaani Valinta) sekä Essi Tammimaa (toinen romaaninsa Paljain käsin). Pulkkisen Totan ja Tammimaan Paljain käsin -romaanin yhteys on lähinnä teeman tasolla; Pulkkisen kieli on silkoisen kaunista, Tammimaan rehevän, kaunistelemattoman kaunista. Tammimaan henkilöhahmojen elämäkin on rosoisempaa ja haavoittuvampaa kuin Pulkkisen henkilöiden, jotka vaeltelevat Ateneumin käytävillä ja joille saattoihoitokin on yksi iso piknikki, jolla juodaan punaviiniä.

Sen sijaan Kekkosen teosten kielessä ja tunnelmissa on paljonkin samaa kuin Pulkkisella: omenankukkia, vanhoja rakkaita kesäpaikkoja, joissa muistot tiivistyvät, sanoja, joita ei sanota vaikka ne olisivat totta. Tunnetasolla Kekkosen kirjat koskettivat minua enemmän kuin Totta, mutta Pulkkisen kerronta on todella taitavaa ja monivivahteista.

Pulkkinen rakentaa eri aikatasojen ja naishahmojen välille vastaavuuksia, kohtalot tuntuvat periytyvät äidiltä tyttärelle. Maalauksissa, valokuvissa ja romaanin kohtauksissa toistuu veteen astelevan kalevalaisen Ainon hahmo, puhdas tarkoittamatta lian puutetta. Punaisena lankana kulkee myös lapsen kiintymys äitiinsä, tai toiseen hoitajaansa.

Pulkkisen kieltä on arvosteltu liiankin hiotuksi. KirjAntila-blogin Jaakko kiteytti Totta-arvionsa kommentissa osuvasti: "Lauseet valmiita. Ihminen keskeneräinen." Toisaalta Koiranmutkia-blogissa luonnehditaan Pulkkisen kieltä "talouskieleksi" ja "koripalloproosaksi". Minua Pulkkisen kielessä ja kerronnassa (kirjallisuuden kieli saakin, tällaisessa vähäeleisessä, keskiluokkaisessa romaanissa, olla huoliteltua ja paikoin pakahduttavan kaunista) ei häirinnyt mikään muu kuin dialogi. Sanooko rakastajatartaan tapaamaan tullut keski-ikäistyvä aviomies - olkoonkin vaikka taiteilija! - näin: - Minun etsimäni naisen hellyys on niin tiheää, että se valuu sormenpäistä ?

Kaiken kaikkiaan nautin Totan lukemisesta paljon. Aluksi minun oli vaikea eläytyä tarinaan ja kiintyä henkilöihin, mutta kirja avautui minulle uudella tavalla kun kerronta siirtyi 1960-luvulle, Eevan minäkerrontaan. Nämä menneisyyteen sijoittuvat jaksot olivat minulle kirjan koskettavimmat ja toivat henkilöt lähelle, ennen kaikkea Eleonoora-äidin, joka oli tuolloin vasta pieni lapsi, vuoroin äitinsä, vuoroin kotiapulaisen hoivissa.

Totta on luettu osana Morren maailman Kuusi kovaa kotimaista -haastetta.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa Hymyilevä eläkeläinen, Linnea, Valkoinen kirahvi, Katja ja Salla, joka käsitteli arviossaan jo käsitteeksi muodostunutta nakkipaperiongelmaa.