Markku Pääskynen: Sielut

Markku Pääskynen: Sielut
Tammi 2015, 254 sivua.

He oikaisivat penkan ja ojan yli takaisin Pöllönkujalle. He näkivät etäällä kujan päässä joukon keskenään juttelevia ihmisiä ja arvasivat heidän etsivän Maijaa. Maisemassa oli tapahtunut pieni värimuutos, ei siksi että aurinko oli piirun verran alempana vaan siksi että jokin oli selvästi muuttunut ajallisesti ja paikallisesti, ikään kuin maisema, puut, pensaat, talo ja tiet, olisi jollakin tapaa reagoinut tapahtumiin. Ikään kuin värien taajuus olisi muuttunut, eikä värien ja sävyjen tiheys, syvyys ja loisto olleet samoja kuin äsken.

Viidesluokkalainen Maija on lähtenyt aamulla vähän ennen kahdeksaa kouluun tavalliseen tapaan. Kun opettaja vähän myöhemmin soittaa Maijan äidille ja kertoo, että tyttö ei ole saapunut kouluun, vanhempien aika pysähtyy ja samaan aikaan tunnit kiitävät pelottavan nopeasti kauas siitä hetkestä, jolloin Maija nähtiin viimeksi. Kristian-isä jättää työnsä kirjapainossa ja lähtee etsimään lastaan, huhuilee tämän nimeä mutta ei saa vastausta.

Perheen naapurusto, Maijan koulutoverit, joutomaiden kulkijat, mieleltään suuntaan tai toiseen nyrjähtäneet, lenkkeilijät ja rapistuneiden talojen erakot joutuvat tahoillaan kohtaamaan tytön katoamisen herättämät tunteet ja vastaamaan pelästyneen isän kysymyksiin. Romaanin näkökulma vaihtuu henkilöstä tai havaitsijasta toiseen, väliin nopeasti ja yllättävästikin. Kaikki vaikuttaa kaikkeen: koko kylä, metsä, järvi ja taivas resonoivat tytön katoamista.

Pääskysen Sieluista tuli pakostakin mieleen Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä, jossa niin ikään kuvataan koulutytön katoamista ja pienen yhteisön reaktioita siihen. Mielleyhtymää vahvistaa se, että Pääskysen (!) romaanissa liikutaan kaduilla, jotka on nimetty lintulajien mukaan, ja kuten Linnuntiessä, myös Sieluissa linnut ovat myös todistajia, jotka voisivat perspektiivistään kertoa paljon jos osaisivat puhua.

Muutama vuosi sitten vaikutuin Pääskysen kielestä ja kerronnasta romaanissa Vihan päivä. Melkein pelkäsin lukea kirjailijalta mitään ahdistavan Vihan päivän jälkeen, etenkin kun Sielujenkin aihe on aika raskas. Mutta siinä missä ensin mainitussa kerronta kuljettaa pimeisiin syövereihin, jälkimmäisessä noustaa kuin keinossa huikaisevaan, kuulaaseen valoon.

Markku Pääskynen: Vihan päivä

Markku Pääskynen: Vihan päivä.
Tammi 2006, 117s.

Katson portailta tätä aurinkoista maisemaa surua täynnä, niin pohjatonta surua etten tiedä kuinka sen kanssa olla vaan tiedän ettei se suremalla lopu niin kuin ilo loppuu iloitsemalla. Itse olen suru, surusta tehty, mustista ajatuksista ja seisovasta vedestä, minut on tehty siitä että en pääse sängystä ylös ja jos pääsen en voi hampaitani harjata, puhua, syödä, katsoa lapsia, katsoa miestä, katsoa avonaisin silmin, rakastaa lapsia, rakastaa miestä, sanoa sitä heille, rakastaa, suudella, halata, hyväillä, rakastaa, sanoa surua ääneen, rakastaa, sanoa yhtikäs mitään tyhjässä talossamme joka kuitenkin on täynnä elämäänja perhettä ja valoa sillä tyhjyys on sisälläni, tämä autius, viha, murhe ja paremman elämän odotus.

Yleensä välttelen kirjoja, joissa on todella rankka ja ajankohtainen aihe, varsinkin jos se perustuu tositapahtumiin. Lionel Shriverin Poikani Kevin on varmasti ajatuksia herättävä kirja, mutta itse en ole siihen vielä jaksanut tarttua juuri synkän aiheen vuoksi. Markku Pääskysen Vihan päivä on myös kirja, joka luotaa ihmiselämän ja mielen pimeää puolta: taustalla on Suomessa pari vuotta ennen kirjan julkaisua tapahtunut perhetragedia. Pääskysen kirjan uskalsin lukea, koska se on hyvin lyhyt, ja itse lukeminen ei ollut raskasta sillä kieli on hyvin lyyrista ja minäkertoja, perheenäiti Elisa, kuvailee paljon maisemia ja uinuvan kylän tunnelmaa ja perheensä arkea, joka on lähes tavallista.

Perheen äiti, Elisa, on kuitenkin masentunut, on ollut jo vuosia, vaikka välillä on ollut parempia kausia: rakastuminen Askoon, toivottujen lasten syntymät ja asuminen mieltä rauhoittavassa porvoolaisessa puutaloidyllissä. Vaikeat asiat saavat kuitenkin vallan Elisan muistoissa ja unissa: lapsuus äidin kauas sysimänä, yksinäisenä tyttönä, nuoruuden sekavat vuodet, aika asunnossa jossa edellinen asukas oli murhannut miehensä raa'asti... Nämä muistot eivät auta Elisaa jaksamaan nykyhetkessä, jossa puoliso tuntuu etäiseltä, lapset saavat äidinäidiltään sen rakkauden, jota Elisa olisi kaivannut ja lipaston laatikko pursuaa maksumuistutuksia ja kirjeen ulosottovirastosta: Elisan perheen kodin huutokaupasta ilmoitetan lehdessä muutaman päivän päästä, ja silloin Asko, ja kaikki muut, saavat tietää, että Elisa on sotkenut raha-asiatkin.

Pääskysen kirjassa tarjotaan tragedialle useita selityksiä: rakkaudeton lapsuus, esineellistetty nuoruus, liian vähän tukea arkeen, Askon tuttavansa puolesta kotona mustassa jätesäkissä säilyttämä haulikko, huonosti hoidettu masennus ja näistä kaikista nouseva häpeä. Jollen olisi tiennyt tarinan karmeaa loppua, olisin voinut uskoa, että Elisaa ja hänen perhettään voidaan auttaa, että kaikki järjestyy, sillä perheenjäsenet rakastavat toisiaan, Asko on vastuullinen isä ja kahdeksan- ja kuusivuotiaat lapset ovat toki vaistonneet äitinsä mielialat, mutta ovat siitä huolimatta saaneet pysyä lapsina.

Kerronnan heikkous onkin mielestäni siinä, että Elisa ei vaikuta ihmiseltä, joka ajautuisi niin epätoivoiseen tekoon. Lisäksi olen jostain (kristevalaisista teorioista?) saanut sellaisen käsityksen, että masentuneen kieli olisi köyhää, ei sellaista rikasta ja tarkkanäköistä kuvailua kuin Elisalla. Elisa kulkee kuin sumussa mutta kykenee silti havainnoimaan tarkasti kesäkuista, heräävää luontoa, joka muodostaa tehokkaan vastakohdan synkille mielialoille ja tapahtumille. Välillä on kuin lukisi hieman kipuilevan nuoren naisen kasvutarinaa, mutta ongelmat, masennus ja onnettomien sattumien summa kumuloituvat niin, että lopulta kaikki murtuu.

Pääskysen kirjasta on kirjoittanut myös Jäljen äänen Penjami.