Carol Shields: Tavallisia ihmeitä

Carol Shields: Tavallisia ihmeitä. Kootut novellit.
The Collected Stories. Suom. Hanna Tarkka.
Otava 2008, 658 sivua.

Isoäidin torjuva suhde nudismiin ei ollut yllätys kenellekään, joka hänet tunsi. Hän oli luonteeltaan taipuvainen pikemminkin peittämään, ei paljastamaan. Samalla viikolla, kun hän meni isoisän kanssa vihille, hän teetti raskaat, poimutetut verhot heidän Macklin Avenuelta ostamansa talon ikkunoihin. Seuraavana kesänä kuistin korikalusteisiin tehtiin irtopäälliset. Jokaisen lipaston päällä oli brodyyriliina. Isovanhempieni talon tyynyissäkin oli sekä aluspäälliset että tyynyliinat, ja isoäiti ompeli kukallisesta vahakretongista eräänlaisen hupun, joka sidottiin vinonauhoilla sievästi pesukoneen ympärille silloin, kun sitä ei käytetty. Jokaisen tuolin selässä ja käsinojilla oli pitsisiä pikkuliinoja. Sohville oli heitetty villapeittoja. Paksuilla kokolattiamatoillakin oli siellä täällä mattoja. Täyteläisyyttä, pehmeyttä kaksin verroin. Hänen kotinsam oli niitä, joissa oli helppo kuvitella tukehtuvansa.
(novellista "Asu on vapaa")

Olen viime päivinä kokenut "tavallisia ihmeitä" ja lukenut Carol Shieldsin Tavallisia ihmeitä. Olin alkuun sitä mieltä, että rakastan Shieldsiä ennen kaikkea romaanikirjailijana - paksujen, nautinnollisten lukuromaanien ja kiintymystä herättävien henkilöhahmojen kirjailijana - mutta muutaman novellin jälkeen olin myyty. Tavallisia ihmeitä sisältää ymmärtääkseni lähes kaikki Shieldsin novellit, joista osa on julkaistu jo 1980-luvulla ja viimeisimmät 2000-luvulla, joten ei ole ihme, että kertomukset ovat keskenään hyvinkin erilaisia.

Muutama novelli (esimerkiksi "Perhesalaisuuksia", "Meidän miehemme ja naisemme" ja "Kirjailijankramppi") toi mieleeni Alice Munron, johon tutustuin Julkisia salaisuuksia -kokoelman merkeissä maaliskuussa, muutama muistutti enemmän sitä Shieldsiä, joka on minulle tuttu esimerkiksi romaaneista Sattumankauppaa, Pikkuseikkoja ja Ruohonvihreää. "Munromaiset" novellit olivat etäännytetympiä ja kryptisempiä - jäin miettimään, että mistä tässä oikeastaan oli kysymys, "shieldsmäiset" taas lämpimämpiä ja herkempiä. Todellisuudessa kaikki novellit ovat tietenkin aitoa Carol Shieldsiä, ja on vain hyvä laajentaa kuvaa suosikkikirjailijastaan.

Monet novelleista kuvaavat avioliittoa tai parisuhdetta, kuten alussa lainaamani "Asu on vapaa", jossa aviomiehen innostus nudismiin kasvattaa vaatteita paksumman juopan puolisoiden välille. Pariskunnan välillä on aitoa rakkautta ja intohimoa, mutta he ovat unohtaneet, että luonnon aineksissa on pahkoja ja oksia, ei niistä voinut syntyä mitään ehdottoman suoraa. Asian ymmärtämisestä olisi voinut tulla yksi heidän katoavista salaisuuksistaan, osa autuutta, johon he olisivat voineet jossain vaiheessa iloisesti alistua. Ihmisten välisissä suhteissa on monessa muussakin novellissa jokin mutta, joka kaihertaa kanssakäymisen taustalla.

Elämä ei ole suurta draamaa, vaan pieniä arkisia sanoja tai eleitä. Novellissa "Eros" nelivuotias Ann palaa kotiin muutaman yön kyläilyreissulta. Keittiönpöydän ruskeat tabletit ovat vaihtuneet kukalliseen liinaan, ja Ann ymmärtää yhtäkkiä, että kotiin jääneillä vanhemmilla on oma olemassaolo ilman häntäkin, omat salaiset kahdenväliset siteensä. Ikääntyvä kirjailija novellissa "Edith-Esther" kestäisi ehkä vielä elämäkerturinsa tungettelevat puhelut ja tämän pakkomielteen nähdä Edith-Esterin elämässä ja tuotannossa hengellistä etsintää - mutta ei sitä, että kahvinkeitin on rikki ja pikakahvi maistuu kitkerältä.

Yhdeksi suosikikseni nousi kokoelman avausnovelli "Segue", jossa keski-ikäisen sonettirunoilijan elämässä tarkoin sommitellut säkeet nivoutuvat arjen markettikäyntiin, huoleen aikuisen tyttären jaksamisesta ja väljähtyneen avioliiton pohtimiseen. Ihana on myös esimerkiksi "Päiväkirja" jossa nelikymppinen ontariolaispariskunta matkustaa Ranskassa, vuoroin toisensa kohdaten ja etääntyen niin todellisuudessa kuin vaimon päiväkirjan lehdillä.

Tavallisen ihmeellistä - tai ihmeellisen tavallista - helatorstaita kaikille!

Carol Shields: Ruohonvihreää

Carol Shields: Ruohonvihreää
The Box Garden (1977). Suom. Hanna Tarkka.
Otava 2012, Otavan kirjasto 233. Sivuja 261.

Myöhemmin, kun istutukset oli tehty, hän meni sisälle. Hän istui äidin kanssa keittiönpöydän ääressä, ja he juttelivat ja joivat kahvia, Louis sekoitteli omaansa sokeria ja äiti siemaili omaansa jäykästi, kiusaantuneesti, peräänantamattomasti. Kun katselin heitä siinä istumassa, mielessäni välähti kuva siitä, millaista heidän yhteinen elämänsä tulisi olemaan. Se olisi täsmälleen tuollaista, siinä ei olisi mitään mystistä, se koostuisi juuri tuollaisista kohtauksista. 

Ruohonvihreää on rakastetun kanadalaiskertoja Carol Shieldsin (1935-2003) varhaistuotantoa, eräänlainen sisarteos esikoisromaanille Pikkuseikkoja (Otava 2011, alkuteos Small Ceremonies 1976). Kanadassa nämä kaksi romaania ilmestyivätkin myöhemmin myös yhtenä niteenä nimellä Duet. Romaaneja yhdistää toisiinsa se, että niiden päähenkilöt ovat sisaruksia. Shields julkaisi kaksi muutakin perhesuhteiden kautta toisiinsa linkittyvää romaania, Happenstance ja A Fairly Conventional Woman, joista ensiksimainitun näkökulma on aviomiehen ja jälkimmäisessä vaimon. Suomeksi romaanit ilmestyivät yhtenä niteenä Sattumankauppaa.

Shieldsin kahden ensimmäisen romaanin päähenkilöt viettävät hyvinkin erilaista elämää, vaikka molempia yhdistää kirjailijan ammatti. Pikkuseikkoja kertoo keski-ikäisestä, vakaassa taloudellisessa tilanteessa ja avioliitossa elävästä elämänkertakirjailijasta Judithista, joka kirjoittaa salaa romaanikäsikirjoitusta, penkoo lomalla vaihtoasunnon omistajaperheen salaisimpiakin kaappeja ja alkaa nähdä elämänsä ja läheisensä uudella tavalla. Ruohonvihreän kertoja ja päähenkilö on Vancouverissa asuva nelikymppinen Charleen, joka on eronnut miehestään muutama vuosi aiemmin ja jonka elämän täyttävät teini-ikäisestä pojasta huolehtiminen, oikolukijan työ kasvitieteellisessä Aikakauskirjassa ja hapuileva suhde oikojahammaslääkäriin. Charleen on julkaissut muutaman runokokoelman, mutta parin vuoden ajan hän on kirjoittanut runojen sijasta kirjeitä kaikenlaisille puolitutuille. Seitsemänkymppisen, rintasyövästä selvinneen äidin yllättävä ilmoitus tulevasta avioitumisesta ja kutsu häihin Torontoon pistävät Charleenin kuviot sekaisin.

Pidin todella paljon Pikkuseikoista ja Ruohonvihreää oli eniten odottamani kevään uutuuskirja. Ensireaktioni romaaniin oli kuitenkin pettymys. Oliko rakastamani Shieldsin tyyli todella näin ironista, hänen henkilöhahmonsa näin karrikoituja, tämän romaanin päähenkilö kuin keski-ikäinen Bridget Jones? Minulla kesti hetken päästä sisään tarinaan ja hahmottaa, millainen nainen Charleen oikeastaan on. Romaanin alkuosa keskittyy Charleenin rahahuoliin, stressiin kampaamokäynnin onnistumisesta ja matkavalmisteluista sekä sen kuvaamiseen, kuinka Charleen pingottaa ja näyttelee ikään kuin roolia kaikissa ihmissuhteissaan. Kun Charleen pääsee lähtemään Toronton-matkalleen, kerronta alkaa lämmetä, samoin minun tunteeni Charleenin hahmoa kohtaan. Junamatka Torontoon Eugenen kanssa on itsessään elämys, jonka aikana pariskunta pui pieleen menneitä avioliittojaan, kokee mustasukkaisuuden ailahduksia ("Miksi sinun piti sanoa noin?" "Miten? Ai että se saa minut hehkumaan"), muistelee ensitapaamistaan ja jakaa kipeitäkin lapsuusmuistojaan.

Charleenilla on myös ihan oma salaisuutensa, jota hän ei halua jakaa Eugenin kanssa: kirjeenvaihto Veli Adamin kanssa - miehen, jota hän ei ole koskaan tavannut mutta joka kirjoittaa kiinnostavasti "ruohon sosiologiasta" (vaikkei artikkeli kasvitieteelliseen Aikakauskirjaan kelvannutkaan). Veli Adam yrittää todistaa, että siellä missä ihmisillä ei ole ympärillään ruohoa vaan pelkkää betonia ja asvalttia, ihmisen olemisen ehdot alkavat rappeutua. Sanojensa vakuudeksi mies lähettää Charleenille laatikon, multaa ja ruohonsiemeniä, joista syntyy arkea sulostuttava hempeänvihreä box garden.

Charleenin ja hänen Judith-siskonsa luottamuksellisten keskustelutuokioiden kuvaukset sekä Charleenin ja Eugenin suhteen kehittymisen seuraaminen olivat minulle romaanin parasta antia; niissä on sitä lämminhenkisyyttä, jota Shieldsissä kaipasin lukiessani viime viikolla toisen kanadalaista naisprosaistin, Shieldisiä viiltävämmin kirjoittavan Alice Munron novellikokoelmaa Julkisia salaisuuksia. Vaikka Ruohonvihreää kertoo myös kompleksisesta äitisuhteesta, lapsuuden traumoista (kun äiti sisusti lakkaamatta ja kampasi tyttärensä liian kovakouraisesti ennen kouluun lähtöä) ja monenlaisista pettymyksistä, lempeys voittaa katkeruuden ja hyväntahtoinen huumori piikikkään ironian. Pidän Shieldsistä eniten aivan tavallisen arjen ja näennäisen tapahtumattomuuden kuvaajana enkä oikein pitänyt juonen kirjan loppupuolella saamista dramaattisista käänteistä, mutta annan nekin anteeksi, kun harmonia kuitenkin saavutettiin. 

Omalla "Shields-asteikollani" Ruohonvihreää ei nouse aivan kärkeen Sattumankaupan, Ellein ja Pikkuseikkojen rinnalle enkä myöskään pitänyt siitä yhtä paljon kuin herttaisesta Rakkauden tasavallasta, mutta kuitenkin paljon enemmän kuin sekavasta Kaiken keskellä Mary Swan -romaanista (Kivipäiväkirjat ja Larryn juhlat ovat minulta vielä lukematta ja novellikokoelma Tavallisia ihmeitä kesken). Tämä siis Shields-asteikolla; alun takeltelusta huolimatta pidin Ruohonvihreästä todella paljon.  Romaanin tapa kuvata ihmissuhteita lämpimästi mutta romantisoimatta on taattua Shieldsiä.

Ei silti, että ymmärtäisin mitään siitä monimutkaisesta yhtälöstä, jossa he yhdessä horjuvat, tai voimaa, joka heidät alun pitäen saattoi yhteen. Mieleen juolahtaa sekin, että on tiettyjä tapahtumia, joihin ei pidäkään suhtautua ymmärtävästi vaan ainoastaan ihmetellen ja hyväksyen. 

Poplaari-blogin Pekka on kirjoittanut alkukielisestä teoksesta lyhyesti täällä.

Carol Shields: Pikkuseikkoja

En vain tajunnut, miksei ajatus ollut tullut mieleeni jo aikaisemmin. Tarinahan oli kuin tarjottimella, ja mitä tuhlausta pitää sitä lojumassa ruskeassa pahvikansiossa hämärän huoneiston pölyisellä hyllyllä Birminghamissa Englannissa.

Lumiomenan Katja kirjoitti tuoreeltaan tänä keväänä suomeksi ilmestyneestä Carol Shieldsin (1935-2003) esikoisromaanista Pikkuseikkoja (Small Ceremonies, 1976). On lohdullista tietää, että meille Shieldsiä suomeksi lukeville on vielä luvassa kirjailijan varhaistuotannon helmiä. Kuten Katja kirjoitti, teos on uskomattoman valmis kaunokirjalliseksi esikoiseksi. 

En yleensä osta uutuuskirjoja ennen kuin olen ne lukenut, mutta Shields kuuluu lähes samaan kategoriaan kuin Jane Austen, L. M. Mongomery, Louisa M. Alcott ja Brontën sisarukset: kaikki arkistojen kätköistä kaivetut novellit ja ennen suomentamattomat teokset pitää saada heti luettavaksi ja omaan hyllyyn (vaikka ne, kuten Montgomeryn tapauksessa, löytyisivät sieltä jo englanniksi). 

Shieldsin teosten viehätyksen takaa hänen omintakeinen kerrontatyylinsä ja lempeän ironiset henkilökuvansa. Usein päähenkilönä on keski-ikäinen, perheellinen nainen, joka jonkin yllättävän tapahtuman johdosta havahtuu pohtimaan elämänsä suuntaa. Shieldsin maailma on kuitenkin turvallisen vakaa: hän ei kuvaa avioeroja (paitsi humoristisina sivuojuonteina Rakkauden tasavallassa) tai muita järisysyttäviä mullistuksia (poikkeuksena tyttären romahtamista kuvaava Ellei). Shieldsin voima on pienieleisyydessä, arjen toistuvissa "pienissä seremonioissa", johon kirjan nimikin viittaa. 

Shields kirjoittaa oman kokemuspiirinsä ihmisistä - kirjailijoista ja kirjallisuuden- ja kulttuurintutkijoista. Pikkuseikkojen Judith on elämänkertakirjailija, joka on kirjoittanut myös yhden romaanikäsikirjoituksen - käskeäkseen ystäväänsä hävittämään sen. Tämän käsikirjoituksen synty ja myöhemmät vaiheet laittavat Judithin punnitsemaan uudelleen elämäänsä, identiteettiään ja ihmissuhteitaan. 

Minulle tuli kirjasta mieleen Shieldsin vuonna 1987 julkaisema, viime vuonna suomeksi ilmestynyt Kaiken keskellä Mary Swann. Kirjallisuudentutkijoita (mm. Judithin aviomies Martin), viehättävän "piparkakkutalon" kuvaus (josta Judith vain haaveilee mutta jossa Mary Swannin feministitutkija asuu), ja tutkijoiden huomion kohteeksi noussut sitkeä, kirjoittava kansannainen (Susanna Moodie, josta Judith kirjoittaa uusinta elämäkertaansa). Judithin pohdinnat Susannasta kuvastavat hienosti myös Shieldsin omaa kirjailijanlaatua: 

Soveliaisuus paistaa läpi hänen teksteistään, ja syntyy tunne, että tässä on nainen, joka ei mielellään pitkästytä lukijoitaan sielunsa joutavilla vuodatuksilla.

Luin tätä kirjaa nautiskellen, uppoutuen sen kotoisiin ja kirjallisiin rituaaleihin. Tämä on kirja, jonka kanssa on ihana juoda kupponen teetä!

Pikkuseikoista on kirjoittanut myös ainakin Leena Lumi sekä Karoliina, joka kirjoittaa Shieldsistä yleisestikin täällä.


P.S. Shieldsin kirjoissa on aina aivan uskomattoman ihanat kannet!